Kuka, mitä, missä, milloin? – Saman auringon alla

Kuka Olen?

Kuka olen? Siinäpä kysymys, joka askarruttaa myös itseänikin toisinaan. Faktat tiedän hyvinkin, siis ne perusjutut, kuten ikä kohta 42-vuotta, nainen, äiti neljälle, mummo yhdelle lapsukaiselle sekä laumalle siperianhyskyja, anoppikokelas kahdelle, naisystävä miesystävälle sekä huoltaja Umalle, siperianhuskytytölle, jonka elämään pääsette myös tutustumaan. Niin ja nimeni on Sanna.

Mitä kirjoitan?

Arki on oikein mukava sana kuvaamaan kysymystä ”mitä?” Kirjoitan siis lähestulkoon ja ainoastaan arjestani, ehkä joskus arjestamme monikossa, mikäli saan luvan asianosaisilta. Juhlia juhlimme harvemmin, mitä vähemmän, sen parempi omalta kannaltani. Itse en ole myöskään esimerkiksi lomaa viettänyt kotioloista poistumalla muutoin kuin lähimpään markettiin hakemaan lisää ruokatarvikkeita (noh, hiukan kärjistettyä ehkäpä, mutta noin suurinpiirtein kuitenkin) , joten perinteisiä lomakuulumisia merinäköaloineen minulta ei tipu ja jos tulevaisuudessa lähdenkin lomalle ja alan postaamaan lomakuvia aurinkorannoilta, olen joko äkkirikastunut tai epäonneni on kääntynyt onneen vihdoinkin… Suuri haaveeni tällä hetkellä olisi päästä lasten kanssa Lappiin, ja aika näyttää kuin käy.

Miksi?

Huomasin jo nuorena pitäväni kirjoittamisesta, ja aikuisuuden kynnyksellä, pikkuhiljaa kirjoittamisesta muodostui tapa purkaa tuntoja ja ajatuksia. Kirjoittaminen on minulle ollut paras ja ainoa keino pitää itseni jokseenkin kuosissa elämän viedessä mennessään. Suomeksi sanottuna järjissäni ja arjessani kiinni.

Arki itsessään ja siitä kiinni pitäminen kynsin ja hampain on myös ollut keino selviytyä elämän vaikeiden asioiden keskiössä. Elämänkokemukseni eivät ole sieltä helpoimmasta päästä ja vasta ihan viime vuosina olen oppinut tavalla ja toisellakin suhtaututumaan kaikkeen siihen kuormaan, minkä kannettavakseni olen saanut tähän elämään.

Synkkyyteen ei pidä vaipua, (vaikka sitäkin toisinaan on ilmassa) arki ja siinä olevat hyvät asiat pitää joskus kaivamalla kaivaa näkyviin ja perusluonteeseeni kuuluu nähdä kaikkien asioiden positiivinen puoli, niistä synkistäkin. Viljelisin mustaa huumoria enemmänkin..

Pari muuta muuttujaa elämässä

Kaikilla meillä on juuri se omanlaisensa tarina kerrottavanaan, niin myös minulla. Kaiken kokemani lisäksi, arkeani kuormittaa ajoittain muutamat elinikäiset diagnoosit, joiden kanssa on pitänyt myös tulla toimeen. Nuoruudessa minulla todettiin autoimmuuni,-sidekudostauti, sle ja (siihen liittyvä fosfolipidivastaainesyndrooma) moninaisine oireineen (lihas,-nivelkivut,”aurinkoallergia”, ihooireet jne) ja jokainen pahenemisvaihe on jättänyt jotakin jälkeensä kehooni. Kaikenkattavaa väsymystä vastaan olen taistellut koko ikäni, joka on yksi sle:n oireista.

Myöhään aikuisiällä sain vihdoin tietää kärsiväni c-ptsd eli traumaperäisestä stressihäiriöstä. Tämä on aiheuttanut itsessäni koko ikäni ihmettelyä, sisäisen erilaisuuden kokemisen tunteen ja pyrkimyksen olla kuin muut ns. normaalit ihmiset, ymmärtämättä traumojen vaikutusta kaikkeen. Tietämättömyys asiasta toisaalta suojasi minua. En päässyt ns. katoamaan diagnoosin taakse, vaan olen elänyt ja pyrkinyt kaikessa normaaliin ja päässytkin siihen melkoisen hyvin. Traumaterapiassa vihdoin sain nimiä omille tuntemuksille ja kokemuksille ja elämä on helpottanut paljon sen jälkeen, kaikki se kokemani omituisuus minussa onkin normaalia kaiken kokemani jälkeen.

Ei siis ole mikään ihme, että jo pelkkä fyysinen väsyneisyys, joka ei levolla tai nukkumalla helpotu, aiheuttaa joskus pientä mielialan laskua tai stressiä syyllisyyden muodossa, jos joskus ei jaksa toimia ja tehdä asioita niinkuin normaalisti ihmiset jaksavat. Tämänkin ymmärtämiseen minulla meni lähes koko aikuisikä, ja on toki ollut kausia, jolloin oma fyysinen jaksaminen on lähellä normaalia.

Olen siis jaksanut, vaikken olisi jaksanut jaksaa. Venyin äärimmilleen vuosikymmenet kuuntelematta omaa hyvinvointia. Näin jälkikäteen ajatellen olen armollinen itselleni ja totean, että ihminen toimii parhaansa mukaan tilanteissa aina juuri sen hetkisen ymmärryksen ja tietämyksen valossa.

Koko elämänikäinen stressi, traumat jne saattoivat myötävaikuttaa myös siihen, että koin pari vuotta sitten sydänkohtauksen, joka jouduttiin hoitamaan kahden suonen ohitteella leikkaamalla. Mitään järkevää syytä lääkärit eivät osanneet sanoa sydänkohtaukselle.

Leppoisampi arki

Nyt olen joutunut opettelemaan entistä enemmän rentoilua, elämän realiteettien toteamista ja itseni kuuntelemista ja oman hyvinvointini etusijalle laittamista. Edellämainittuja en ole oikein ikään osannut, vaan olen aina huolehtinut muista ja muiden ihmisten hyvinvoinnista itseni kustannuksella. Niin työssä hoitajana kuin kotonakin. Sydänkohtaus oli sitten ilmeisesti elimistön oma tapa ilmoittaa, että nyt riitti ja omaakin napaa pitää kuunnella?

Kotini on linnani, on joku joskus sanonut ja arki pyörii toisinaan hektisenä paikasta toiseen sinkoiluna vaihtelevan asukasmäärän mukaisesti. Vielä kotona asustavat lapset (muutaman vuoden sisään aikuistuvat nuoret) kulkevat vuoroviikoin kahden kodin väliä. Mummoilua opettelen samoin, kuin aikanaan äidinroolia ja kirjoituksissa sattaa vilahtaa myös neljättä sukupolvea ainakin lauantaipäivien osalta.

Arki on arkea ja olen opetellut ottamaan lomailun kannalta kotona viettämäni ajan nauttien pienen pienistä arjen hetkistä. Nämä hetket haluankin jakaa kaikille, elämä on juuri tässä hetkessä!