Tätä päivää on mukava elää

Aamuista on pikkuhiljaa muodostumassa mukavia pieniä hetkiä. Hiljaisuus, käsinkosketeltava hiljaisuus yön jäljiltä jatkuu ja hämärän siimeksessä aloitan oman päiväni.

Lapset ovat isukillaan vielä huomiseen, eli saan olla melkoisen itsekseen vielä tämän päivän. Kovin paljoa en ole kirjoitellut meidän perheen vuoroviikko-arjesta, joka tosiaan on jo vuosia mennyt kahden viikon vaihtovälillä lasten toiveesta.

Ja onpa joskus niinkin, että joku lapsista on jäänyt jommallekummalle vanhemmalle pidemmäksikin aikaa. Nyt kun jokaisella lapsella alkaa olla ikää tarpeeksi, saavat myös itse määritellä missä kodissa ovat. Toki edelleen pääsääntoisesti kahden viikon rytmi säilyy toistaiseksi ja viimeinen sana on vanhemmilla tässäkin asiassa, jos näyttäisi siltä, että kahden kodin vanhemmuutta käytettäisiin jotenkin hyväksi. Kokemusta on tästäkin asiasta vuosien varrella.

Viikko/viikko rytmitys oli hyvä eron alkuun, lapset olivat myös sen verran pieniä, että olisi saanut olla tiuhempikin vaihtoväli kotien kanssa lasten ikävää ajatellen. Nyt tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta ja se hurahtaa meillä todella nopeasti.

Sopeutumisvaikeuksia ei ole nuorimmilla kodin vaihdon jälkeisinä päivinä, ei enää. Meni vuosia siihenkin, että kodinvaihdon jälkeiset arkipäivät olivat pelkkää sopeutumista erilaisine ominen haasteineen ja oli työn ja tuskan takana ylläpitää perusarki ja omat tunteet ja mieli jokseenkin normaalina.

Kaikesta siitäkin on selvitty jokseenkin täyspäisenä, vaikka pahimmillaan aikoinaan tuntuikin, että olisi ollut helpompaa luovuttaa ja kadota kaikesta. Siis vain tuntui ja sitkeästi pidin kiinni omilla viikoilla kiinni kaikesta siitä, mihin lapset olivat kanssani tottuneet. Olinhan jo ennen eroa huolehtinut lapset samoin kuin yksinhuoltaja, lasten isän ollessa jatkuvasti jollaintasolla poissa arjesta. Eron myötä lapset saivatkin sitten juuri tuolla viikkoviikko-systeemillä tutustua isäänsä ja opetella elämään arkea myös hänen kanssaan.

Tulevan vuoden aikana on jälleen tiedossa isompia merkkipaaluja lasten elämissä. Hurjaa, kuinka vuodet on vierineet nopeasti loppujen lopuksi ja lapsista on kehkeytynyt itsenäisiä, reippaita nuoria.

Siitä olen aina ollut kovin pahoillaan, ettei yhteiselo avioliiton auvoisessa satamassa onnistunut ja lapset joutuivat elämään kahdessa kodissa. Toki heilläkin on muistikuvansa eroa edeltäneistä vuosista ja ymmärtävät, ettei vanhemmillaan ollut enää muuta vaihto-ehtoa, kuin ero.

Aamun pimeys on vaihtumassa sarastavaan valoon. Pukeudun ja teen aamutoimet rauhassa. Petaan pedin vielä ennen Uman kanssa ulos menoa ja ehdin jo vaihtaa pikkuisenkin kanssa aamuiset kuulumiset äitinsä kera.

Ulkoilusää näyttää hieman kurjalta lauhtumisen vuoksi ja yöllä satanut lumi sulaa näillä näkymin päivän aikana poies. Miten onkin, että melkein jokainen juhlapäivä on kurjalla säällä kuorrutettu? Ei varmaan oikeasti, mutta oma mielikuva aiemmista uusista vuosista on sään osalta edellisen kaltainen. Toki vielä ehtii vuorokaudessa tapahtua paljonkin sään osalta, ja toivoa sopii hyvää ulkoilukeliä huomiselle.

Tälle päivälle pitäisi mahduttaa kauppareissu johonkin väliin, huomisia syömisiä ajatellen. Toiveissa olisi myös, jos jaksaisin vähän siivoilla, vaikkei karvoja lukuunottamatta tarvetta olisikaan. Päiväunet odottavat sitten iltapäivästä ja jälleen tiedossa on kovin hiljainen ja rauhallinen ilta.

Eilen sain idean, kun tulin kotiovelle. Ulko-ovesta puuttuu koriste ja pikkuhiljaa alkaa idea kehittymään, mitä tai minkä laitan siihen. Tiedossa olisi siis pientä askartelua vaihteeksi. Aiempi puinen ei kestänyt säänvaihteluita ? Ja nyt kun mietin, niin en kyllä saa muistikuvaa kyseisen kapineen kohtalosta, mitä koristeelle loppujen lopuksi tapahtuikaan? Ehkä olen sen siittä ovesta ottanut pois ja heittänyt roskiin?



ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta ero harrastus hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu juhlat kasvatus kesä kevät kierrätys kiitollisuus kipu kirjoittaminen kiusaaminen koira koti kotityöt lapsenlapsi lapset lapsuus lepo luonto masennus mummoilu muuttaminen Onnellisuus pohdintaa positiivinenasenne siivous sisustus sle säästäväisyys terveys tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus äitiys

Aikaisia aamuja

Kääk, aika kuluu edelleen ihan käsittämättömällä vauhdilla. Viikot vierivät silmien edessä ja kohta on jo lokakuukin eletty. Parina aamuna on jo ollut pakkasyön jäljiltä kuuraa maassa lenkille lähtiessä. Seitsemältä aamulla on vielä pimeää, kello kahdeksan hämärtää edelleen. Iltapäivisin myöhään huomaan, kuinka hämärä alkaa päivä päivältä aiemmin ja pimeä tulee nopeasti auringon laskiessa mailleen. Haikeaa, samalla jotenkin lohdullista ja niin tuttua.

Olen ihan opettelemalla opetellut pitämään aamuista. Aamut on olleet koko elämäni ajan kauhistuksia, väsykiukkuja, pakkoja. Aamut oli jossakin vaiheessa sama, kuin unessa nähty paha painajainen. Vielä nykyisinkin, meillä kukaan ei puhu toinen toisilleen ennenkuin on kunnolla herätty. Vaikeat aamuheräämiset on periytyneet myös jälkikasvuun ja hiljaisuus aamuisin on ehdoton edellytys sille, ettei päivä ala negatiivisten tunteiden vyöryessä yli koko kodin.

Miesystävä on ollut positiivinen esimerkki aamunvirkeydestä ja hyväntuulisuudesta ja häntä saankin kiittää kärsivällisyydestään meidän kiukkujen kanssa aamuisin. Muistissa varmaan on ne ikävät aamut, kun joku tai joskus kaikki räjähtävät jo ennenkuin edes on ehtinyt sängystä nousta ylös. Näinä aamuina saattoi tv aueta, ehkä radio ja valot loistivat liian kirkkaina iloisen höpötyksen kera toivottaen hyvää huomenta. Kaikki eivät ole aamuihmisiä ja tämän on miesystäväni saanut huomata kovin selkeästi ja valitettavasti hän on joutunut opettelemaan hiljaisuutta aamuisin.

Olen iltavirkku, ollut sitä ihan pienestä asti. Hitaasti, mutta varmasti yritykseni kääntää sisäistä kelloa alkaa tuottaa tulosta ja herään melkoisen tarkkaan puoli seitsemältä viimeistään, vaikka voisinkin nukkua pitkään. Liekö ikää tullut tarpeeksi ja unta ei vain tarvitse enää niin paljoa? Heräämiseen tarvitsen jokatapauksessa aikaa, kahvikupeissa mitattuna kolme, tunneissa kaksi.

Oman hyvinvoinnin opettelu ja kaikenlainen vastuunotto ja huolehtiminen itsestä tapahtuu hitaasti. Askel kerrallaan. Lapsesta asti opin huolehtimaan muista, ja vain muista ihmisistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen ollut itse itselleni näkymätön ninni, kuten monille ihmisillekin. Vielä nykyisinkin saatan herätä huomaamaan syyllisyyden kipinän omien tarpeideni edessä, ja saatan ihan automaattisesti ohittaa omat tarpeeni muiden ihmisten vuoksi.

Kuinka aamuheräämiset sitten liittyvät mihinkään? Ei oikeastaan mitenkään ja kuitenkin tiiviisti kaikkeen elämään. Olen kuunnellut ja lukenutkin paljon erilaisia selfhelpitsehoitokirjoja, ja kaikissa niissä on korostettu juuri aamujen tärkeyttä, erityisesti aikaisten aamujen tärkeyttä. Olen myös sivusta seurannut mielenkiinnolla miesystävääni, joka on siis erityisen hyväntuulinen ja aikainen virkku ja muutoinkin hyvin positiivinen ihminen aamusta iltaan. Sellainen on ihailtavaa, miten ihmeessä joku voikin olla niin huoleton heti aamusta?

Olen tullut päätelmään, jossa aikainen lintu nappaa madon. Olen tiedostanut oman ongelmani unen ja rytmin kanssa ja teen ahkerasti työtä itseni eteen saadakseni joskus huomata, kuten tänään, pitäväni aikaisista aamuista. Toivon, luotan ja odotan sitä aamua, kun herään mieli virkeänä valmiina ja innokkaana päivän touhuihin. Nykyisellään se hieman jähmeää tuo aamujen aloitus.

Hyvä on alku kuitenkin, nyt olen saanut luotua itselleni orastavan rytmin aloittaakseni aamuni aikaisin eli herään omineni ajoissa ja nousen ylös, vaikka voisin ihan hyvin kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleenkin. Hyvä minä! Unen hyvään laatuun on vielä pitkä matka, rentouttavasta ja lataavasta unesta voin vielä vain haaveilla, mutta se on sitten taas ihan eri tarina. Tärkeintä onkin, että olen saanut nyt aamuni aloitukset paremmalle tolalle ja en enää mieti ensimmäisenä sitä, miten olisin viellä halunnut nukkua. Miettimisen aloitankin kahvin äärellä, samalla toivoen ja osin päättäen ”Tästä tulee hyvä päivä!” eli valitsen oman asenteeni entisen automaationajatuksen (en halua nousta) sijaan.

Onko kaikella edellisellä ollut mitään vaikutusta elämääni? On, ainakin omaan asenteeseen ja sehän se on ainoa, minkä voimme valita jokainen hetki riippumatta siitä, mitä ympäristössä tapahtuu. Oman asenteen tietoinen muuttaminen ei sekään tapahdu yhdessä hetkessä, jos on keikautettava koko oma ajatusmaailma nurin ja tai mieli on kovin turtunut niihin omiin ajatusmalleihin, joiden kanssa on mahdollisesti elänyt koko ikänsä.

Minulle kävi niin, että kyllästyin omaan jatkuvaan ikävyyteeni, joka siis alkoi jo ennen kuin ehdin avata silmiäni ja samalla ärsyynnyin toisen ilosta herätä aina vaan uuteen päivään. En ymmärtänyt, en käsittänyt miten se oli edes mahdollista herätä levänneenä, iloisena vihellen, koko päivä mahdollisuuksia täynnä. Oma asenteeni oli lievästi sanottuna pyllystä ja tiedostin asian joka aamu, aina vaan selkeämmin ja siitä se ajatus sitten lähti.

Vieläkään en kykene hihhkumaan ilosta herätessäni, mutta muistan jo useimpina aamuina tavoitteeni, mahdollisuuden uuteen ja upeaan päivään ja oma asenteeni todellakin määrittää hyvin pitkälle sitä, millaiseksi koko päivä muodostuu.

Tänään on hyvä päivä!

Valkoinen villamatto, koira ja täytetty ”luu” sekä hieman kuolaa ja kuvasta hämärästi lopputulos. Onneksi on vuosien kokemus kaikenlaisista tahroista ja niiden onnistuneesta poistamisesta.