Kevättalvi, takatalvi saapui meillekin lumen ja pakkasen muodossa. Suurin osa lumisesta peitteestä ehti jo kertaalleen sulaa lämmön helliessä aurinkoisissa päivissä.
Iltaisin on kyllä todella omituista, kun valoisaa aikaa riittää yhdeksään asti ja lumet ovat maassa. Siinä yhdistelmässä on jotakin, mikä ei vain täsmää totuttuun.
Valon lisääntyminen on kyllä hieno juttu, ja erityisesti osaan arvostaa kodin valoisuutta, jota minun ei enää tarvitse millään kikkakolmosilla yrittää saada aikaan. Ikkunoista tulvii valoa, vaikkei aurinko edes paistaisi. Valoisuus saa aikaan iloa, hyvää mieltä.
Kuluu viikko, muutama päivä ja hetkessä auringonpaisteen ja lämmön seurauksena nurmi paljastuu näkyviin luvaten taas kevään edistymistä. Aamun sumuiset hetket eivät kerro tulevasta kelistä vielä mitään. Sataako vaiko paistaako päivän aikana?
Mietteitä, kun mieli yrittää kaataa kaikenlaista roskaa tietoisuuteen ja yritän hallita ajatusteni tulvaa, joka saattaa ryöpsähtää yli äyräidensä hetkenä minä hyvänä. Siirrän ajatuksia pois toisaalle, keskityn ulkoiseen ja otan käsittelyyn vain yhden ajatuksen kerrallaan mietittäväksi.
Jaottelen ja luokittelen; ne asiat, joille en mahda mitään, ne joiden ratkaisut eivät ole minun vastuulla. Sitten ne, joille voin tehdä jotakin, voin vaikuttaa asioihin omalla toiminnalla. Keskityn ratkaisuihin, kuinka toimia missäkin mahdollisessa tilanteessa.
Elämään tulee aina ylämäkiä, tasaisia vaiheita ja vuorostaan alamäkeä. Ainoa täysin varma asia onkin vain muutos, jatkuva muutos ja selviytyminen muutoksista on hyvin pitkälle kiinni omasta asenteesta ja kyvystä sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Voi joko jäädä paikoilleen ja vastustaa erilaisin keinoin tai sitten antaa virran viedä vastustelematta sen kummemmin?
Joskus hankaluudet elämässä voivatkin olla niitä mahdollisuuksia, avain ja aukeava ovi johonkin ihan uuteen? Riippuu ihan omasta asenteesta, ja omista sen hetkisistä kyvyistä, miten päättää suhtautua elämässä oleviin vaikeisiinkin asioihin.
Edellinen lause nostaa helposti tunteita, miten johonkin erityisen ikävään asiaan saisi jotakin positiivista? No ei saa, eikä välttämättä pidä saada. Silloin oikeastaan ainoa keino on hyväksyä se ikävä asia sellaisenaan, kuin se on ja ottaa elämään mukaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein taida ollakaan?
Viime aikoina on tapetilla ollut kiusaaminen, vaikka koko sana pitäisi unohtaa ja alkaa puhua väkivallasta sen eri muodoissa. Sanallinen väkivalta, fyysinen väkivalta, taloudellinen väkivalta, uhkailu, kunnianloukkaukset, ja niin edelleen. Usein myös aikuisetkin syyllistyvät väkivaltaisiin toimintatapoihin nöyryyttäen ja alistaen sekä sanallisesti pahoinpidellen lapsia ja nuoria. Ilmeet ja eleet voivat ehdollistetun väkivallan kohteen saada hulluuden partaalle, saatika supattelut ja kuiskimiset ja erilaiset haukkumasanat ohimennen sanottuina kenen tahansa taholta.
Avainasemassa väkivallan suhteen olemme me aikuiset kotona ja työpaikoilla. Liian moni lapsi joutuu asenteella ja yksinäisyydessä kulkemaan koko lapsuutensa; väkivaltaa ei kyetä tunnistamaan aikuisten toimesta valitettavasti. Lohdutuksena kuulee useinkin, ”älä välitä, ei ne sitä tarkoittaneet. ” Ja ihan varmasti tarkoittivat, ja tämä aiheuttaa väkivallan kokijassa ensinnäkin sen tunteen, ettei aikuinen ymmärrä, ei halua ymmärtää ja siitä alkaa hyvin usein se pienen lapsen henkilökohtainen helvetti, jatkuen pahimmillaan pitkälle aikuisuuteen saakka.
Miksi? Koska aikuinen ei kykene olemaan siellä, missä on lapsia. Aikuiselta puuttuu herkät korvat, jotka eivät sulkeudu havaitessaan soraääniä. Aikuiselta puuttuu näkökyky ja silmät sulkeutuvat nopeasti nähtyään jotakin, johon pitäisi puuttua. Aikuiselta puuttuu rohkeus, kyky asettua aikuisen paikalle lasten väkivallan edessä. Aikuiselta puuttuu tunne, ehkä siksi, koska ei ole itse kokenut väkivaltaa ja hän ei tiedä, kuinka toimia? Ehkä siksi, että aikuinen käyttää itsekin väkivaltaa elämässään ja ei ymmärrä itsekään oikean ja väärän eroa tai ymmärtää, muttei välitä siitä.
Olen itse valitettavasti nähnyt, miten koulumaailmassa aikuinen ei näe, ei kuule, ei tunne ja sitä kautta ei välitä lapsista, joita pitää ohjata, kasvattaa ja opettaa. Ja jos vahingossa huomaakin väkivaltaa, on helpompi ummistaa silmät ja toivoa parasta selitellen, että väkivalta vain kuuluu lapsuuteen koulumaailmassa, jossa lapsi viettää suuren osan elämäänsä.
Olen itse puuttunut, olen itse toiminut huomatessani järjestelmällistä väkivaltaa lasten keskuudessa. Yleensä porukassa on se yksi, joka kärsii suuresti ja yrittää viedä huomion pois itsestä olemalla väkivaltainen muille, niille samanlaisille heikoille, kuin itsekin on. Lapsi on aina heikko, ja niin sen pitää olla. Lapsena saa ja pitää olla heikko kasvaakseen askel kerrallaan vahvemmaksi, viisaammaksi kohti aikuisuutta. Joillakin lapsilla on voimakas tarve todistaa itsensä vahvaksi, pärjääväksi ilman, että ensin on saanut olla heikko ja puolustuskyvytön. Sellainen ärsyttää monesti väkivallan tekijää ja tämä haluaa nostaa heikosta esiin vahvuutta?
Ihminen on heikko, ihminen on vahva kaikkea samanaikaisesti. Pienet väkivallan tekijät eivät ehkä ole koskaan kuulleet itse olevansa hyviä sellaisina kuin ovat; rakastettuina ja arvokkaina. Tai ovat kuulleet, ilman tunnetta. Ehkä väkivallan tekijä ei ole itse koskaan kokenut omalle kohdalle väkivaltaa ja sen aiheuttamia tunteita? Pieni lapsi puree, tietämättä sitä, että se sattuu toiseen kovasti. Omakohtainen kokemus ikävästä/sattumisesta/kivusta kertoo lapselle paljon enemmän, kuin sanat ja se, ettei ole jotakin kokenut itse omakohtaisesti. Sattuu/sattua on vain sana, kunnes lapsi kokee itse, mitä se tarkoittaa. Sitä ennen lapsi ei ymmärrä itse sanaa, vaikka kuinka selittäisi.
Lapset apinoivat kaikkea, mitä ovat itse nähneet ja kokeneet. Ja missä lapset kokemuksiansa saavat? Kotona, heitä hoitavien aikuisten ja mahdollisten muiden ihmisten luona kodin ulkopuolella.
Kouluun mennessä on pieni lapsi on jo oppinut väkivallan alkeet joko kotona taikka päivähoidossa. Sosiaalistuminen ryhmään vaatii kyynärpäätaktiikkaa, ääntä, itsekkyyttä ja halua olla se kukkalan arvovaltaisin jäsen. Vaikka tasa-arvoisuuden pitäisikin olla kaiken kasvatuksen lähtökohta. Maailma ei vain ole tasa-arvoinen, valitettavasti. On ne voittajat ja sitten häviäjät. Kilpailu kaikesta alkaa jo ensimmäisenä päiväkotivuonna, päättyen ehkä yksittäisten ihmisten kohdalla kyllästymiseen ja muihin arvoihin elämässä?
Väkivallattomuus pitäisi olla itseisarvo, ja pieni päiväkotilainen ei tätä välttämättä tiedä, jos sellaista joutuu kokemaan ja näkemään isossa ryhmässä, ilman aikuisen välittämistä. Pahimmillaan pieni joutuu kokemaan tämän ammattiaikuisen julmuutta, kuten sitäkin olemme uutisoinneista lukeneet.
Maailmaan mahtuu niin paljon puhetta, turhaa puhetta, mutta vähän tekoja. Väkivaltaisessa maailmassa kasvaa väkivaltaisia lapsia. Lasten oikeankaltainen suojelu on kadonnut, lapsuutta ei oikeastaan enää ole ja kiitos siitä kuuluu erilaisille näytöille, joiden ruudut täyttyvät hallitsemattomasti väkivallasta. Se, mitä näkee ja kokee eniten, muuttuu normaaliksi.
Meillä aikuisilla on vastuu, vaan se vastuu tuntuu joko unohtuvan, siitä ei välitetä ollenkaan, tai aikuinen ei itsekään ymmärrä omaa vastuutaan väkivallan edesauttajana. On totta, että aina tulee se kovempi vastus eteen, jos väkivallan tielle on pakko lähteä elämässään. Vanha sanonta, ”väkivalta lopettaa vittuilun” on toiminut historiassa ja moni väkivaltaa kokenut on joutunut itse olemaan väkivaltainen halutessaan lopettaa itseensä kohdentuvan väkivallan.
Uskaltaisin väittää, ettei nykyisin ole väkivallatonta ympäristöä tai elämää. Väkivalta ja sen hiljainen hyväksyminen on pahinta, mitä voi lapselle tehdä, oli sitten minkä ikäinen vain.
Aikuisen vastuulla on olla turvallinen aikuinen lapselle. Väitän, että todella harva aikuinen tähän kuitenkaan kykenee väkivallan edessä. Lapsi oppii kuitenkin mallista, jäljitellen sitä, mitä näkee ympäristössään.
Väkivallan tekijällä on aina vastuu teoistaan. Ja pitää muistaa, että myös provosointi väkivaltaan on väkivaltaa. Väkivallan tekijän vastuuta ei poista mikään syy. Väkivallan käytölle ei ole mitään hyväksyttävää syytä, kaikkein vähiten se yleisin selitys; ”toi ärsytti!”.
Tytöt ja osin nykyisin myös pojat taitavat sosiaalisen pelin, joka alkaa jo ennen eskari-ikää. Väkivallan keinoin nämä pienet kullannuppuset kipuavat sosiaalisessa arvoasteikossa yhä ylemmäs kierolla käytöksellään, hämäävät aikuisia ulkokultaisella, teeskennellyn kauniilla käytöksellään. Toiset eivät jää koskaan kiinni siitä, mitä tekevät silloin, kun joku ei ole näkemässä, siis aikuinen.
Paljon puhutaan väkivallan kokijan syistä väkivallan joutumisen uhriksi. Kuinka väkivaltaa kokenut on sosiaalisesti taitamaton, on jokin ulkoinen näkyvä ominaisuus, hänessä ehkä näkyy vanhempien elämäntapa. Voi olla, että väkivallan kokijaksi joutuu lapsi, nuori omien mielipiteidensä taikka periaatteidensa vuoksi?
Olen itse sosiaalisesti taitamaton siitä syystä, etten yksinkertaisesti suostu valehtelemaan, olemaan epärehellinen ja toimimaan muita kohtaan väärin. Ominaisuuteni olen saanut ilmeisesti synnyinlahjana tai kirouksena, miten sen nyt sitten haluan ottaa, mutta kuitenkin kokemuksesta voin sanoa, että helpommalla olisin elämässäni päässyt, jos valehtelisin, puhuisin pahaa kaverista, haukkuisin ja arvostelisin muiden mukana ja tekisin kaikkea muutakin, mitä ne muut immeiset tekevät luonnostaan. Onko vastuu minun, jos koen väkivaltaa ominaisuuksieni takia? Pitääkö muuttua, jotta väkivalta loppuu?
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanoo vanha sananlasku jostakin päin maailmaa. Pitäisikö väkivaltaa kokeville opettaa väkivaltaa? Herjaamista, haukkumista, sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, joka ei aina ole ihanteiden mukaista? Jotkut, kuten itsekin olen syntynyt suuren oikeudenmukaisuuden taakka harteillani ja olen törmännyt niin lukemattomia kertoja siihen tosiasiaan, että se mikä on ihanteena, ei toimi käytännön elämässä kuitenkaan.
”Älä valehtele, valehtelu on rumaa” jne lauseet ovat tosiasiassa vain ulkokultaista höpötystä ja joskus joku lapsi ne saattaakin ottaa opikseen ja elämän ohjenuoraksi halutessaan tulla hyväksi ihmiseksi. Samainen lapsi ei myöhemmin voi ymmärtää, miksi muut saavat toimia miten toimivat, valehdella ja käyttää väkivaltaa sen eri muodoissa toimiessaan ryhmissä.
Sosiaalinen taitamattomuus on siis yksi mahdollinen syy joutua väkivallan kohteeksi ja samaan kehottaa myös tuo suuri uskonnollinen teesi, joka pyytää kääntämään toisen posken lyönnin jälkeen ja olemaan nousematta väkivallan tekijää vastaan. Se siis pyytää alistumaan väkivallalle ja luottamaan siihen, että niin saa palkinnon; kuolemassa pääsee taivaaseen.
Edellisen valossa voisi ajatella, että ihmiskunnassa on todellisuudessa kahdenlaisia tyyppejä. Väkivallan tekijöitä ja alistajia sekä sitten väkivallan vastaanottajia eli alistettuja tekijöiden valtaan ja tahtoon. Susia ja lampaita. Syö tai tule syödyksi?
Jotta siis voisi välttyä väkivallalta, pitää oppia itse käyttämään väkivaltaa piilossa, poissa toisten (aikuisten) katseiden alta. Pitää oppia ilkeäksi mutta kuitenkin silmän alla pitää osata käyttäytyä oikein. Pitää opetella puhumaan uskottavasti, vierittämään syy toisten niskaan ja valehtemaan sujuvasti. Pitää myös osata oppia manipuloimaan ja esittämään teatteria oikeissa tilanteissa, oikeaan aikaan ja saada kiitosta omasta erinomaisuudesta. Sitä on sosiaalinen lahjakkuus, jota väkivallan kokijalta vaadittaisiin, sekä kykyä syödä ensin, ennenkuin tulee syödyksi kauniisti sanottuna.
Valitettavasti lapsi, joka saa positiivista huomiota ja positiivista palautetta negatiivisesta toiminnasta, kasvaa kieroon. Lapsi oppii, miten sosiaalisesti toimitaan muilta salassa valehdellen, kieroillen ja muita syyttäen ja sitä sanotaan sosiaaliseksi lahjakkuudeksi, jolla varmasti pärjätään elämässä.
Väkivallan hiljainen hyväksyminen on pahin mahdollinen teko, mitä voi tehdä väkivallan oikeutuksen jälkeen. MIkään syy ei oikeuta väkivaltaan, se pitää muistaa jokaisen aikuisen, vaikka aikuistenkin elämässä vanhan ajan nakkikioskitappelut öiseen aikaan lopettivatkin jonossa veetuilun liian suurilta egoilta ja suun soittajilta ja etuilijoilta. Samaa tekevät nykyisin lapset sillä erotuksella, etteivät jalkoihin jäävät puolustaudu välttämättä mitenkään ja väkivallalla saadaan aikaan valtaa.
