Tee sitä, mitä rakastat

Kokeilemalla erilaisia asioita, menemällä rohkeasti kohti kiinnostavia juttuja, saa selville myös sitä, mistä pitää ja mistä ei.

Sanotaan, että ne asiat lisääntyvät elämässäsi, mihin kiinnität eniten huomiotasi. Tämä on totta, ainakin oman kokemuksen perusteella.

Tuleeko sitä sitten yleensä mietittyä edes, tekeekö elämässään juuri sitä, mitä rakastaa?


Muistelen omalla kohdalla aikaa ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Olin luovuttanut jo ajatuksissa mahdollisuuden tulla äidiksi. En ollut raskautunut yli vuoden yrityksistä huolimatta ja tein mielessäni vaihtoehtoisen pitkänajan suunnitelman, ilman lasta/lapsia.

Olin hiljaa hyväksynyt lapsettomuuden vaihtoehtona osana omaa elämää. Hain, pääsin ja ehdin opiskellakin nopeutetussa aikataulussa korkeakoulussa ja tähtäsin yliopistoon tulevaisuudessa. Mielessä oli ollut joko/tai uran ja perheen perustamisen välillä.

Positiivinen raskaustesti oli sittemmin kovin iloinen ja odotettu asia ja tiesin sisimmässäni, että äitiys on minun elämässä se, mihin haluan keskittyä kaikkein eniten. Tein siis valinnan joko ura tai äitiys todella tietoisesti ja vakaasti harkiten. Tiesin, etten voisi keskittyä kahteen suureen asiaan täysipainoisesti yhtä-aikaa ja valitsin elämääni äitiyden ja lapset, koska sain siihen odotuksistani huolimatta mahdollisuuden. Ja valintaani en ole katunut. Uraa ehtii luoda myöhemminkin, jos siihen on tarvetta lasten kasvettua isoiksi.


Olen siis saanut tehdä suuressa mittakaavassa juuri sitä, mitä rakastan. Olen saanut olla äiti ja nyt vielä mummokin. Toki kaikessa on haasteensa, ja niiltä ei säästy edes silloin, kun toteuttaa asioita, jotka ovat itselle niitä kaikkein tärkeimpiä/rakkaimpia asioita.

Kirjoitan tätä nyt, koska olen itse tilanteessa, jossa elämäni suuret suuntaviivat alkavat muotoutua uudelleen lasteni aikuistumisen myötä. Mitä sellaista teen jatkossa, mitä rakastan? Äitiys on tietenkin osana jatkossakin, mutta se ei ole aikuisten lasten määrittämää, hektistä perhe-elämää ja jatkuvaa keskittymistä vaativaa elämää. Niin, sopii kysyä mitä sitten, mitä seuraavaksi?

Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, en ole oman elämäni kannalta asiaa ajatellut sen kummemmin. Oikeastaan en ole ajatellut elämääni pidemmälle, ja nyt olisi jo korkea aika laittaa mietintämyssyä päähän. Mitä sen jälkeen, kun lapset on jokainen vuorollaan lentäneet pesästään?

Kuopuksen syntyessä ajatus kahdeksantoista vuoden päähän oli liian pitkä aika ajateltavaksi. Olen siirtänyt ja siirtänyt kerrasta toiseen oman elämän miettimistä, sitä mihin keskityn sitten, kun nuorinkin lapsista on aikuinen.

Pohdin äitiyden jatkamisen mahdollisuutta aikoinaan ammatillisesti ja ihan työksi asti. Nyt se ajatus on kuoppaan kaivettuna, haudattuna oman terveyteni vuoksi. Ei ole realistista edes ajatella ammatillista toimintaa lasten parissa tämän kehon kanssa tietäen omat haasteeni toisinaan jo ihan omassa arjessani.

On mietittävä, pohdittava jäljellä olevaa toimintakykä ja sen mukaisesti sitten toimittava. Aikoinaan kykenin tekemään monia vaihtoehtoisia suunnitelmia elämän varalle. Yksi kerrallaan ne ovat kariutuneet mahdottomina tai aikansa eläneinä pois ”to do-listalta”.

Tee sitä, mitä eniten rakastat? Toiseksi eniten, kolmanneksi eniten jne. On vaihtoehtoja olemassa paljonkin, tiedän sen. Vaan, kuinka saada itselle selvitettyä mahdollisuuksia? Ajatuksia ja ideoita ei niin vain enää tule mieleen, ikäänkuin mielikuvitus olisi poissa pelistä tässä tilanteessa.

Olen itselleni jo pitkään listannut asioita, joista muistan pitäneeni lapsuudessa. Lista on ollut jonkinlainen johtolanka unohtaessani elämän tiimellyksessä itseni ja listaa päivittelen sitä mukaa, kun muistan jotakin oleellista asiaan liittyen.

Lapsuuden kiinnostuksen kohteet, mielenkiinnon kohteet ovat tavallaan sisäsyntyisiä, luonnollisia ja ennenkaikkea aitoa minää, ennen yhteiskunnan ja muiden asioiden, aikuisten alkaessa vääristää ja muuttaa alkuperäistä.

Minua viehättää esimerkiksi edelleen ajatus omasta kukkakaupasta. Muistan tämän vaihtoehdon olleen kolmantena tai neljäntenä mahdollisena nuoruuden ammatinvalintaa koskevissa pohdinnoissani. Miten realistinen ajatus se tällä hetkellä olisi, on suuri kysymysmerkki. Ja en tiedä, haluanko edes selvittää ko. vaihto-ehtoa. Tähän mennessä niin moni vaihto-ehto kaatuu ja kuoppaantuu erilaisiin haasteisiin, joita en näe mielekkääksi alkaa edes selvittämään tai ne ovat perinpohjin ristiriidassa arvojeni kanssa. Haluanko esimerkiksi sitoa itseni tulevaisuudessa yhteen tiettyyn paikkaan esimerkiksi työn takia?

Tiedän, etten halua kiinnittää itseäni tulevaisuudessa mihinkään tiettyyn paikkaan ja olen viimeisen vuosikymmenen saatossa saanut asia kerrallaan irtaantua kaikista niistä sidoksista, jotka fyysisesti pitävät minut yhdessä ja samassa paikassa. Kuljen edelleen elämässäni sinnepäin, mitä lähdin tavoittelemaan havahtuessani muutokseen esimerkiksi omissa arvoissa tai tavoitellen tilaa voida kaikinpuolin hyvin.

Kokeilemalla erilaisia asioita, menemällä rohkeasti kohti kiinnostavia juttuja, saa selville myös sitä, mistä pitää ja mistä ei. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kokemuksesta tiedän, kuinka asiat elämässä lähtevät menevät siihen suuntaan, mihin on toivonut; Kunhan ensin tietää varmasti, mitä haluaa. Suuntaviivat kun on selvittänyt ensin itselleen, loppu sujuu sen jälkeen, kuin itsestään.

Äiti on vähän väsynyt

Elämä sitä heittää kuperkeikkaa, tasaisin väliajoin ja milloin minkäkin hankaluuden muodossa. Se on vain elämää ja niille asioille ei oikein sattuessaan mahda mitään muuta, kuin elää aina sen mukaan, mitä eteen tulee. 

Suunnitelmat, toiveet, ajatukset ja kaikki muu voi vaihtua ihan silmänräpäyksessä toisenlaisiin ja tunteet niiden mukana. Joskus olen helpompina hetkinä miettinyt, kuinka tylsää elämä olisikaan, jos se olisi aina sitä samaa rutiinia päivästä toiseen. 
Meidän perhepiirissä ei kovin pitkään ole ikinä saatu nauttia niistä tylsistä ja tasaisen arjen hetkistä. Aina on jollakin perheenjäsenellä jotakin, jos ei itsellä, niin on muilla sitten senkin edestä. 

Sitten, kun jotakin tapahtuu, yleensä muutokset arjessa koskevat minuakin jollain lailla, joskus enemmän tahi vähemmä ja aina joudun jossain määrin ja jokatapauksessa reagoimaan jotenkin.  Äitiyden taakka on joskus raskas,  äitiys ei ole pelkkää tanssia arjessa. Miksi en oppinut sitä silloin, kun toimin äitinä äidilleni? 

Opin jo melko varhain, ettei elämää kannata suunnitella sen kummoisemmin, koska omalle kohdalle on lähestulkoon aina tähänkin mennessä käynyt niin, että ne omat suunnitelmat voi unohtaa suosiolla muiden asioiden viedessä ajan, rahan,jaksamisen ja  kaiken huomion. 

Itse suunnittelin edeltäneille lapsivapaille viikoilleni huilaamista, hieman parempaa puunausta kotiin ja muita pikkuisia juttuja keskittyen tarkoituksella oman voinnin parantamiseen. Ja kuinka sitten todellisuudessa meni nämä edeltävät kaksi viikkoa? 

Ensimmäisen lapsivapaan viikon sairastin pedin pohjilla, miettien kuka voisi auttaa mm. koiran lenkityksessä todeten olevani melko omillani asian kanssa. Muutamasti joku lapsista sattui poikkeamaan meillä ja samalla käytti koiran ulkona. Samaisella viikolla myös lasten kyytitarve paikasta toiseen oli akuutti, vaikka lapset isänsä luona. Sama jatkui toisellakin viikolla, plus että pikkuinen sairastui ja tarvitsi hoitajan kotiinsa ja heti perään sairastui äitinsä, ollen itse kovin sairaana ja loppuviikko onkin mennyt tiiviisti heidän parissa. 

Nyt tilanne on kahden lapsivapaaviikon jäljiltä se, että oma koti on ahdistava kaikkine sotkuineen, ja tiedossa on suurempi siivous, mutta oma jaksaminen ei anna myöden. Umppaliini on joutunut tyytymään hyvin lyhyisiin ulkoiluhetkiin ja kun olen yksin vastuussa koirasta, koen erittäin huonoa omaatuntoa tämänkin asian puolesta. Olen kaikessa tohinassa unohtanut 

Vanha mummo ei pääse omaan saunaansa, koska yksinkertaisesti en kykene repeämään enää sinnekin ja hällä käy päivät pitkäksi yksinäisyydessään. Ei vaan ehdi, ei jaksa, kun omakin tontti on huolehtimatta.Pesulle piti sitten meille hakea ja viedä takaisin.  Miksi sitten toimin, niinkuin toimin? 

Voisin toki sanoa, ihmisille, lapsilleni, että yrittäisivät pärjätä omineenkin ja ,kun nuoriso on isäviikolla, isä voisi huolehtia lastensa asiat. Se vain ei mene niin, ei meidän tapauksessa. Pikkuisen äidille olisin voinut sanoa toisin, tehdä toisin myös ja jättää hänet selviämään yksinään arjestaan sairaan lapsen kanssa ollen itsekin sairaana, kuten itsekin jouduin aikanaan selviytymään, korkea kuume ei ollut mikään tekosyy jäädä petiin potemaan, piti jaksaa vaikkei jaksanut. 

Yritän tehdä parhaani, muistissani on vielä tänäkin päivänä ne elämäni tuskaisimmat ja kauheimmat äitiyden huipentumat sairaana ollessani, ja haluan auttaa lapsiani siinä, missä itse jäin yksin aikoinaan. Sellaiset kokemukset eivät kasvata, ei ainakaan parempaan äitiyteen.

Äitiys on omalla kohdallani usein omien tarpeiden ja toiveiden ja suunnitelmien sivuuttamista hamaan tulevaan. Jokainen määritelköön kuitenkin itse omalle kohdalle missä se oma raja menee ja toiset ovat onnekkaita sen suhteen, että on olemassa se kuuluisa hyvä tukiverkosto. 
Omalla kohdalla äitiys on lehmänhermoja sekä liiankin venyvää pitkää pinnaa eli suomeksi sanottuna tilanteesta riippuen melkoisen rajatonta. Tietyissä asioissa ja tilanteissa en sano ei, vaan vastaan kyllä syystä. Olematon tukiverkosto on kehittänyt kykyni selviytyä omineni, yksin joskus hyvinkin raskaassa arjessa. 
Omalla kohdalla kaltoinkohtelu on opettanut toimimaan toisin, venymään ja ajattelemaan ehkä liikaakin toisen tunteita, elämää kaikkineen, taikka, sitä mitä mahdollinen kieltäytyminen aiheuttaisi, taikka mahdollinen toiselle tuleva haitta, mikäli jokin asia ei onnistu. 
Äitiyteni on hyvin pitkälle lasten mahdollisimman hyvän elämän mahdollistamista tilanteessa, jossa toinen osapuoli kuorii kermat päältä ja rusinat pullasta. Tasapainoilua kaikessa. Joskus suoranaista selviytymistä helvetin esikartanosta tai oli vielä joitakin vuosia sitten. 

Sitä mukaa, kun saan vuosissa etäisyyttä omaan menneeseen, alan välähdyksenomaisesti tunnistaa tilanteita, joissa minun tapaani toimia käytetään vain hyväksi ja saadaan etuja itselle minun avulla. Se on kurjaa huomata, vaan minkä ihminen luonnolleen voi? Kaikissa meissä on olemassa taipumus hyvään sekä pahaan ja juuri hyväksikäyttäen muita, ihmiset yleensäkin kiipeävät sosiaalisessa elämässä etuja saavuttaen ylemmäs. 

On erikoista kirjoittaa näin illalla omaa ajatusvirtaa ylös. Väsyneenä moni normaalikin asia saa ihan omat mittasuhteet ja merkityksen. Olen tällä hetkellä kovin väsynyt, lepääminen ei oikein onnistunut ja seuraavat pari viikkoa on jälleen täynnä velvollisuuksia äitinä, vanhempana, aikuisena, mummona yms.