Avainsana: äitiys

Elämä sitä heittää kuperkeikkaa, tasaisin väliajoin ja milloin minkäkin hankaluuden muodossa. Se on vain elämää ja niille asioille ei oikein sattuessaan mahda mitään muuta, kuin elää aina sen mukaan, mitä eteen tulee. 

Suunnitelmat, toiveet, ajatukset ja kaikki muu voi vaihtua ihan silmänräpäyksessä toisenlaisiin ja tunteet niiden mukana. Joskus olen helpompina hetkinä miettinyt, kuinka tylsää elämä olisikaan, jos se olisi aina sitä samaa rutiinia päivästä toiseen. 
Meidän perhepiirissä ei kovin pitkään ole ikinä saatu nauttia niistä tylsistä ja tasaisen arjen hetkistä. Aina on jollakin perheenjäsenellä jotakin, jos ei itsellä, niin on muilla sitten senkin edestä. 

Sitten, kun jotakin tapahtuu, yleensä muutokset arjessa koskevat minuakin jollain lailla, joskus enemmän tahi vähemmä ja aina joudun jossain määrin ja jokatapauksessa reagoimaan jotenkin.  Äitiyden taakka on joskus raskas,  äitiys ei ole pelkkää tanssia arjessa. Miksi en oppinut sitä silloin, kun toimin äitinä äidilleni? 

Opin jo melko varhain, ettei elämää kannata suunnitella sen kummoisemmin, koska omalle kohdalle on lähestulkoon aina tähänkin mennessä käynyt niin, että ne omat suunnitelmat voi unohtaa suosiolla muiden asioiden viedessä ajan, rahan,jaksamisen ja  kaiken huomion. 

Itse suunnittelin edeltäneille lapsivapaille viikoilleni huilaamista, hieman parempaa puunausta kotiin ja muita pikkuisia juttuja keskittyen tarkoituksella oman voinnin parantamiseen. Ja kuinka sitten todellisuudessa meni nämä edeltävät kaksi viikkoa? 

Ensimmäisen lapsivapaan viikon sairastin pedin pohjilla, miettien kuka voisi auttaa mm. koiran lenkityksessä todeten olevani melko omillani asian kanssa. Muutamasti joku lapsista sattui poikkeamaan meillä ja samalla käytti koiran ulkona. Samaisella viikolla myös lasten kyytitarve paikasta toiseen oli akuutti, vaikka lapset isänsä luona. Sama jatkui toisellakin viikolla, plus että pikkuinen sairastui ja tarvitsi hoitajan kotiinsa ja heti perään sairastui äitinsä, ollen itse kovin sairaana ja loppuviikko onkin mennyt tiiviisti heidän parissa. 

Nyt tilanne on kahden lapsivapaaviikon jäljiltä se, että oma koti on ahdistava kaikkine sotkuineen, ja tiedossa on suurempi siivous, mutta oma jaksaminen ei anna myöden. Umppaliini on joutunut tyytymään hyvin lyhyisiin ulkoiluhetkiin ja kun olen yksin vastuussa koirasta, koen erittäin huonoa omaatuntoa tämänkin asian puolesta. Olen kaikessa tohinassa unohtanut 

Vanha mummo ei pääse omaan saunaansa, koska yksinkertaisesti en kykene repeämään enää sinnekin ja hällä käy päivät pitkäksi yksinäisyydessään. Ei vaan ehdi, ei jaksa, kun omakin tontti on huolehtimatta.Pesulle piti sitten meille hakea ja viedä takaisin.  Miksi sitten toimin, niinkuin toimin? 

Voisin toki sanoa, ihmisille, lapsilleni, että yrittäisivät pärjätä omineenkin ja ,kun nuoriso on isäviikolla, isä voisi huolehtia lastensa asiat. Se vain ei mene niin, ei meidän tapauksessa. Pikkuisen äidille olisin voinut sanoa toisin, tehdä toisin myös ja jättää hänet selviämään yksinään arjestaan sairaan lapsen kanssa ollen itsekin sairaana, kuten itsekin jouduin aikanaan selviytymään, korkea kuume ei ollut mikään tekosyy jäädä petiin potemaan, piti jaksaa vaikkei jaksanut. 

Yritän tehdä parhaani, muistissani on vielä tänäkin päivänä ne elämäni tuskaisimmat ja kauheimmat äitiyden huipentumat sairaana ollessani, ja haluan auttaa lapsiani siinä, missä itse jäin yksin aikoinaan. Sellaiset kokemukset eivät kasvata, ei ainakaan parempaan äitiyteen.

Äitiys on omalla kohdallani usein omien tarpeiden ja toiveiden ja suunnitelmien sivuuttamista hamaan tulevaan. Jokainen määritelköön kuitenkin itse omalle kohdalle missä se oma raja menee ja toiset ovat onnekkaita sen suhteen, että on olemassa se kuuluisa hyvä tukiverkosto. 
Omalla kohdalla äitiys on lehmänhermoja sekä liiankin venyvää pitkää pinnaa eli suomeksi sanottuna tilanteesta riippuen melkoisen rajatonta. Tietyissä asioissa ja tilanteissa en sano ei, vaan vastaan kyllä syystä. Olematon tukiverkosto on kehittänyt kykyni selviytyä omineni, yksin joskus hyvinkin raskaassa arjessa. 
Omalla kohdalla kaltoinkohtelu on opettanut toimimaan toisin, venymään ja ajattelemaan ehkä liikaakin toisen tunteita, elämää kaikkineen, taikka, sitä mitä mahdollinen kieltäytyminen aiheuttaisi, taikka mahdollinen toiselle tuleva haitta, mikäli jokin asia ei onnistu. 
Äitiyteni on hyvin pitkälle lasten mahdollisimman hyvän elämän mahdollistamista tilanteessa, jossa toinen osapuoli kuorii kermat päältä ja rusinat pullasta. Tasapainoilua kaikessa. Joskus suoranaista selviytymistä helvetin esikartanosta tai oli vielä joitakin vuosia sitten. 

Sitä mukaa, kun saan vuosissa etäisyyttä omaan menneeseen, alan välähdyksenomaisesti tunnistaa tilanteita, joissa minun tapaani toimia käytetään vain hyväksi ja saadaan etuja itselle minun avulla. Se on kurjaa huomata, vaan minkä ihminen luonnolleen voi? Kaikissa meissä on olemassa taipumus hyvään sekä pahaan ja juuri hyväksikäyttäen muita, ihmiset yleensäkin kiipeävät sosiaalisessa elämässä etuja saavuttaen ylemmäs. 

On erikoista kirjoittaa näin illalla omaa ajatusvirtaa ylös. Väsyneenä moni normaalikin asia saa ihan omat mittasuhteet ja merkityksen. Olen tällä hetkellä kovin väsynyt, lepääminen ei oikein onnistunut ja seuraavat pari viikkoa on jälleen täynnä velvollisuuksia äitinä, vanhempana, aikuisena, mummona yms.