Tarkoitukseni oli tehdä pieni, yksinkertainen kuvakollaasi ja ihan vähän lähti taas lapasesta tuo työ. Ehkä jonain päivänä vielä opin tekemään vähemmälläkin vaivalla asioita? Tai, menköön harjoituksen piikkiin? Olen iloinen tästä osasta ohjelmistojen kehitystä, ihan jokaista pikseliä ei tarvitse erikseen enää muokata ja suunnitella.
Kuvien asettelu voisi olla toisenlainen, itse kuitenkin pidän hieman sekavasta vaikutelmasta jostain syystä. Olen asiasta joskus saanut palautetta ja kuitenkin pidän pääni, ja teen puhtaasti sitä, mikä omalle silmälle on sillä kyseisellä hetkellä sopivin.
Uusivanha kiinnostus
Olipa mukava törmätä omaan vanhaan kiinnostuksen kohteeseen ihan vahingossa. Mistä lie eteen tuli netin kautta? No, kuitenkin minulla kului tunteja lukemiseen ja uppouduin ihan kokonaan aiheen sisälle. Olin jo unohtanut, että olin joskus vuosikymmeniä sitten kiinnostunut suomen muinaisesta historiasta.
Lapsesta saakka kiinnostukseni kohteet ovat olleet hieman erilaisia, kuin muilla. Aikuiset elämässäni kuitenkin estivät ja ohjasivat minua toisaalle, kuin omien kiinnostuksien pariin ja hieman ,ehkä näin aikuisena olen vihainenkin heille. Lievästi sanoen vihainen.
Onhan se nyt outoa, jos alakouluikäinen on kiinnostunut maan toiminnasta, rakenteesta, syy-seuraussuhteista, kivistä ja luonnosta ylipäänsä. Pidin myös tietynlaisesta historiasta, tutkivasta ja näyttöön perustuvasta tiedosta, siitä osasta historiaa, mitä ei ääneen lausuttu. Tiesin lapsena jopa oman mahdollisen ammatinkin, vaan se lytättiin samojen aikuisten toimesta. Se kun ei ollut mitenkään jokapäiväinen ja tavallinen työ; geologi, arkeologi tai jokin muu vastaava.
Muistan jo miten lapsena aivoni ikäänkuin tilttasivat valheiden ja väärän tiedon äärellä. Vielä enemmän aivot jumittuivat raksuttamaan paikoilleen ristiriitaisen tiedon äärellä. Ja ristiriitaista tietoa on koulumaailma täynnä. Muistan omista kouluajoista sen, kuinka usein jokin ristiriitainen tieto pysäytti koko ajattelun ja en ymmärtänyt ollenkaan missä oli vika, kun jokin opittava asia ei vain mahtunut kallooni. Oli jokin ristiriita aiemmin opetetun kanssa, tai jokin asia ei vain mennyt kaaliini ihan silkkana totena. Myöhemmin toki ymmärsin, että kokeista saa parhaat arvosanat, kun vain opettelee kiltisti ulkoa sisällön, miettimättä sen enempää. Oma ajattelu ja tiedonnälkä tukahtui vähän kerrassaan.
Mitä enemmän kouluaineissa käsiteltiin asioita, vaikka nyt historia ja uskonto, joiden todenperäisyys on vain yhden näkökulman kautta kirjoitettua, eikä näin ollen ole välttämättä totta lainakaan, niin sitä enemmän aloin etsiä sitä, mikä ei ole ristiriidassa tai silkkaa valhetta. Ihmettelin jo lapsena muunmuassa suomen erikoista historiankirjoitusta, joka poikkesi erikoisella tavalla muusta opetettavasta historiasta. Ikäänkuin suomella tai suomalaisilla ei olisi ollut omaa historiaansa, ikäänkuin olisimme jostakin vain tupsahtaneet naapurivaltioiden rääkkiin vuosisadoiksi.
Jokatapauksessa myöhemmin aikuisiällä ymmärsin aivoni tilttaavan juurikin ristiriitojen parissa tarkoittaen sitä, etten pysty ajattelemaan. Ristiriita on kuin suuri umpisolmu, asioita, jotka sulkevat toinen toisensa pois jättäen jäljelle pahimmillaan tyhjyyden tai vaihtoehtoisesti totuuden, joka on yritetty hävittää valheiden ja huonosti sepitettyjen tarinoiden taakse. Lasten sadutkin on paremmin kerrottuja toisinaan, kuin historian kirjat väittävät yhtä ainoaa, mahdollisesti jopa valheellista totuuttaan. Niinhän sitä jo tuolloin varoitettiin, että historian kanssa pätee yksi varma sääntö; sen on kirjoittaneet valtaa pitävät aina uusiksi omasta näkökulmastaan katsottuna. Historiaa pitää pureksia pala kerrallaan ja maistella jokaista suupalaa huolellisesti ja arvioiden.
Nykyisinkin törmätessäni valheelliseen tietoon, aivoni ikäänkuin tilttaavat ja huutavat varoitustaan, ihan kuten ristiriitaisenkin tiedon kanssa. Kysymys kuuluu yksinkertaisena, mikä on totta?
Olisin ollut lapsena ikionnellinen, mikäli silloisiin heränneisiin kysymyksiin olisin löytänyt vastauksia. No, jossittelu on turhaa ja on elettävä sen mukaan, mitä on tällä hetkellä. Ja olen iloinen joka kerta, kun pohdinnoilleni löytyy vastetta. Tai löydän kysymyksiini vastauksia. Joitakin kysymyksiä olen esittänyt jo lapsena, saamatta vastausta ja ilo on suuri, kun törmään johonkin vastauksentapaiseen nykyisin.
”Mitä jos”- ajattelu laittaa aivot koville, pitää ne virkeinä ja tätä voi harrastaa ihan omassa kodissa, lähiympäristöissä yhdistellen kaikkea aiemmin jo pohdittua. Vaihtoehtoisia näkökulmia höystettynä ”miksi”- kysymyksin. Ajattelua sanan varsinaisessa muodossa en ole harrastanut pitkiin aikoihin ja kuten jo kirjoitinkin, olen vuosien saatossa unohtanut monia itselleni merkityksellisiä kiinnostuksen kohteita muiden tärkeiden asioiden viedessä tilaa elämästä.
Olen elämäni aikana kuitenkin huomannut, kuinka ovelasti jokin pohtimani asia saa vastauksia. Esitän kysymyksen, mietin kovin jotakin asiaa ja saatan sen myös unohtaa sitten pitkiksi ajoiksi, kunnes sitten eräänä hetkenä vastaus onkin ihan nenän edessä. Ja kun jokin asia sitten on ikäänkuin ratkaistu mielessäni, asia ei jää siihen. Tulee lisää pohdittavaa, tulee jälleen uusi miksi-kysymys tai mitä jos- ajatus ja sitä niinkuin seuraa ”aarrekarttaa”, vihjeestä toiseen löytämättä koskaan perille. Se on hyvin hauskaa ja viihdyttävää ajanvietettä. Uppoutua täysin omiin aatoksiin…
Olen kovin toivonut, että lapseni olisivat oppineet ajattelun taidon. Sellaisen kyseenalaistamisen, etteivät pureksimatta nielisi kaikkea yhtenä ainoana totuutena. Toivoisin, että lapseni osaisivat kukin omissa elämissään myös kyseenalaistaa asioita ja etsiä oikeita vastauksia, kun niiden aika on. Ajattelu lisää ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja lisää henkistä hyvinvointia erityisesti silloin, kun fyysisen elämän kolhut kirpaisevat ja koskettavat omaa elämää.
Olen joskus kuullut tai lukenut, sananparren, jonka mukaan ilman historiaa oleva kansa on tuleva tuhoamaan itse itsensä. Tämä mietitytti aikoinaan kovinkin ja on vaatinut ainakin kolmekymmentä vuotta ymmärtää asian todellinen merkitys. Tänään sen ymmärrän, jotenkin.
