Avainsana: ajatuksia

Erilaisia ihmisiä

Töissä saa ajatella, ihan omia ajatuksia ja siitä pidän suuresti. Oikeastaan se on uskomatonta, miten sitä voikin uppoutua tekemisen lomassa ajatusten ja tunteiden maailmaan niin syvästi.

Aika ei matele, se suorastaan kiitää ja ennenkuin huomaa, on jälleen tauon paikka. Kuulokkeista kuuntelen äänikirjaa tai hyvää musiikkia, riippuen ihan siitä, mitä tarvitsen. Lisää energiaa vaiko hieman rauhoittumiseen sopivaa. Keskittyminen on hyvää ja työteho säilyy.

Kiinnitän paljon huomiota ympäristöön, tunnelmiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ihan luonnostani. Vaistoan, jos jotakin on meneillään ja jään rauhassa kuulostelemaan, milloin solmut alkavat rakoilla ja pakka leviää milloin missäkin. On melkoisen mukavaa olla sivustakatsojana kaikelle. Näen ja kuulen paljon asiakkaiden parissa ja ilo auttamisesta jättää mielen sopukoihin jälkensä.

Ihmisenä taidan olla ilmeisen turvallinen ja minulle on helppo avautua; huomaan useinkin kuuntelevani asiakkaiden vuodatusta, unohtaen liki hetkessä kaiken kuulemani. Unohtamisen taito on siunaus, kenenkään asiat eivät jää kummittelemaan mieleni syvyyksiin ja useinkaan en koe epämiellyttävänä olla läsnä, kun tarve vaatii. Ihmettelen lähes päivittäin, kun asiakastyö ei kuormita samoin kuin ennen.

Opiskelen edelleen ihmistuntemusta, mietin useinkin miksi joku ihminen sanoi niin tai teki näin. Vielä en kehtaa kysyä asiaa suoraan, vaan jään miettimään asiaa itsekseni. Yleensä kotona pitkällisen pohdinnan jälkeen löydän mahdollisen vastauksen kysymykseeni. Alla on suora lainaus julkisesta kommentista, joka kertoo paljon sanojasta itsestään, valitettavasti.

Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, sen pitää KELA huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne. -Mikko Talso- eduskunta-avustaja”

(Alla olevasta nuolesta lisää tekstiä)

Kelassa on noin neljän kuukauden käsittelyaika esimerkiksi asumistukiasiakkaan siirtyessä eläkkeensaajan asumistuen tukimuotoon. Eläkepäätöskin venyy useiden kuukausien mittaiseksi. Tätä ennen asiakas on voinut olla työkyvytön työtön sairausrahakauden päätyttyä. Se, että ihminen odottaa kuukausia KELAn päätöksiä, ei ole sen hakijan vika, eikä varsinkaan tyhmyyttä. Väitän tässä, että suurin osa nykyisistä työttömistä on oikeasti työkyvyttömiä työnhakijoita, joilla on virallinen sairausrahakausi käytetty. Moni tällainen työkyvytön työtön on kierteessä, jossa odotellaan työttömänä uutta sairausrahakautta, joka on mahdollista vasta, kun tietyn ajan ollut esimerkiksi töissä tai työkyvyttömänä työttömänä. Viimesijainen tuki, toimeentulotuki ja sen hakeminen on tehty hyvin vaikeaksi ja senkin päätöksen saamiseen menee nykyisin viikkoja. Sitä ei tyhmä ihminen edes kykene hakemaan, se on sellainen hakemus,-liiteakrobatiasuoritus se. Ja, mikäli hakemuksesta uupuu jokin liite, hakemnuksen käsittelyaika alkaa alusta eli taas uudet viikot ihminen joutuu odottamaan päätöstä. Totta on, ettei muutamissa viikoissa vielä nälkään kuole, muttei KELAn toiminta ainakaan edistä ihmisen hyvää elämää, päinvastoin. Kun tukilaji muuttuu toiseksi, takaisinperinnältä ei voi välttyä pitkien hakemusten käsittelyaikojen vuoksi. Takaisinperintä suistaa jo muutoinkin tiukan taloudellisen tilanteen katastrofiin ja aiheuttaa myös henkistä hätää sekä suorastaan vihaa, koska ei hakija itse ole pitkittänyt päätöksiä. Tukien onnistunut hakeminen ei onnistu tyhmältä, valitettavasti ja KELA ei pidä huolta siitä, saako ihminen ruokaa vaiko ei. Kuukausien odottaminen KELAn päätöksien tekemisessä ei edesauta ihmisen elämää. Samalla lailla kaikilla on laskut maksettava oli tuloja taikka ei. Ennakointi taloudellisessa mielessä on mahdotonta ihmiselle, joka tarvitsee KELAn etuuksia ja joutuu hakemaan esimerkiksi toimeentulotukea. Kukaan ei huvikseen hae tukia, joihin on lakisääteisesti oikeutettu ja moni on täysin tietämätön hänelle kuuluvista KELAn etuuksista myös eli pajon jää ihmisiä tietämättömyyden vuoksi tukien ulkopuolelle. Nyt, kun osa-aikatyön tekeminen alkoi vähentää automaattisesti erilaisia tukia, loppui se ns. kannustin näiltä osa-aikaisilta, jotka pääsääntöisesti olivat näitä kokoaikatyöhön kykenemättömiä jollain lailla sairaita, mutta pieneen työaikaan soveltuvia. Nyt ei tarvitse tehdä töitä oman voinnin mukaisesti, vaan pitää olla kokoaikaisesti poissa työelämästä. Edelleen väitän, ettei kukaan tietentahtoen halua elää tukien varassa, noin 500eurolla kuukaudessa, työttömyyteen on yleensä syynä jokin sairaus taustalla ja sitä ei ole asianmukaisesti tunnistettu ja hoidettu. Lainauksessa kirjoittaja pitää KELAn tukien saajien luusereina, jotka hänen mielikuvassaan odottavat käsi pitkällä tukiaan istuen perseellään tuolilla eli kaikki perheet, sairaat,-vammaiset.-etniset ryhmät,-sotilaat,-vanhukset sekä ne, joille ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt itselle soveltuvaa työtä l. toimeentuloa. KELAn asiakkaina on paljon muitakin, kuin työttömät omana ryhmänään.

Ihmisten toimintatavat muiden ihmisten kanssa ovat erilaisia. Itsekin toimin ihmisten parissa omalla tavallani ja enää en suostu esittämään roolia. Olen se mikä olen ja piste. Olen hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen. Joskus vielä huomaan ujuttautuvani ihan huomaamattani entiseen rooliini, siihen mikä sai minut uuvuksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Ihmiset yleensä puhuvat ja tekevät asioita omista persoonallisista lähtökohdista käsin, motiivina voi olla ihan mitä tahansa. Monesti joudun miettimään mikä on jonkun ihmisen motiivi toimia tai puhua tietyllä tapaa, kohdella toista kanssakulkijaa huonosti esimerkiksi? Onko oman erinomaisuuden ja ylemmyyden tunteen kanssa mukava kohottaa egoaan vielä vähän ylemmäs?

Positiiviseen tapaan toimia ihmisten parissa en hirmuisesti kiinnitä huomiota, jotenkin se on niin itsestäänselvää ja oma perusolettamus on edelleen se, että ihmiset toimivat toistensa pääosin positiivisesta lähtökohdasta käsin.

Olen kokenut elämäni aikana monia erilaisia ihmissuhteita ja omaksi onnekseni olen saanut hyvin paljon kokemusta hankalistakin ihmisistä. Olen kehittänyt oivallisen tavan suoriutua sellaisten ihmisten seurasta, joiden tarkoitus on vain korottaa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan suhteessa muihin.

Viime kuukausina aikaa on ollut pysähdellä oman elämän äärelle. Hetkittäin havahdun tietoisuuteen siitä, että olen vihdoin oman elämäni ohjaksissa kiinni nauttien tunteesta suunnattomasti.

Aiemmin siis olen helposti ajautunut tilanteeseen, jossa huomaan toisen ihmisen pompottavan minua mielensä mukaisesti ja ikäänkuin päässeen ihon alle. Olen oppinut rajoista ja niiden asettamisesta. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja ylitseni ei ole enää niin helppoa kävellä, kuin aiemmin. Alitajuinen tarve miellyttää muita on kadonnut yhtä varmasti, kuin olen oppinut tervettä luottamusta suhteessa itseeni. Ihmisenä olen yhtä arvokas ja hyvä, kuin tuo toinenkin.

Perusolettamukseni ihmisen hyvyydestä kostautuu usein ja jään nuolemaan näppejäni huomatessani usein kantapään kautta hyvyyden olevan vain jotakin, mitä ihanteeksi sanotaan. Se on aiheuttanut minussa näiden vuosikymmenien aikana jonkinlaista ihmisvihaa suoraan sanottuna ja tiedostan, etten ihan aina ymmärrä ihmistä. Varsinkin aikuisten ja erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa pettymys ihmisyyteen on ollut toistuvaa, vaikka sitä luulisi ihmisten kehittyvän ja kasvavan elämän aikana?

Mihin se ihmisen henkinen kasvu ja kehitys sitten oikein päättyy ja miksi? Vai onko se koskaan edes alkanutkaan joidenkin kohdalla? Keskeneräisyys on kuitenkin hyväksyttävää ja jokainen meistä kulkee sitä omaa tietään elämässään eteenpäin. Siitä syntyy yksi erilaisuus ihmisten kesken.

Erilaisuudet ja niistä puhuminen koetaan vaikeiksi. Jotkut tosin tekevät suurenkin haloon itseä koskettavista erilaisuuksista, toiset taasen pelkäävät leimautumista taikka kiusanteon mahdollistumista ja useinhan niin onkin, että erilaiset pyritään erottamaan joukosta.

Vaikka olemmekin ihmisinä erilaisia, se ei anna kenellekään oikeutta kohdella toista huonosti tai epäkunnioittavasti tai alentavasti.

Valitettavasti aina on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten yli kävely, tavalla tai toisella. Heidänkin kanssaan joskus joutuu olla tekemisissä, pitää tulla toimeen ja heidän kohdallaan on ensiarvoisen tärkeää oppia asettamaan jämäkät rajat, joiden ylitse ei ihan niin vain kävellä.

Omalla kohdalla valitettavasti on ihmisten aiheuttamia tilanteita, jotka vielä triggeröivät kovin voimakkaasti ja sisäisesti vapisen kuin haavanlehti kesätuulessa. Sellaisen tilanteen jälkeen haluan vain paeta paikalta nopeasti kotiin. Siinä tilanteessa ja tunnelmassa en kykene minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, en kykene vastaanottamaan viestiä toiselta.

Toipumiseen menee sitten oma aikansa, kun negatiiviset tunteet ja niiden ote lakkaavat. Tämän jälkeen kykenen taas ajattelemaan ja ottamaan vastaan ympäristön informaation. Onneksi jo nykyisin tiedän trauman puhuvan niissä tilanteissa ja tiedostan, mikä on itsestä tullutta tunnetta ja mikä on muualta lähtöisin.

Joskus joku yksittäinen ihminen saa aikaan negatiivisen tunnemylläkän. Sitä sitten mietin ja pähkäilen mistä moinen ja mikä on oma osuus ollut asiassa. En osaa/uskalla näissäkään tapauksissa palata asiaan ja kertoa ihmiselle omaa kokemustani jostakin tilanteesta, vaan annan asian jäädä ja unohdan mieluummin ja jatkan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olemme jokainen omalla matkallamme elämässä ja kuljemme juuri sitä oikeaa polkua, omaan tahtiimme. Tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tärkein onkin se itse matka, jota kuljemme.

Luovuutta kotiinkin asti

Vihreä on uusi lempparivärini, näköjään. Vaatetus on muuttunut siihen suuntaan jo pitkään ja nyt vuorossa on kodin värien vaihto kohti vihreämpää.

Nuorena pidin kovasti sinisen ja lilan eri sävyistä, myöhemmin oli vuorossa punainen, musta ja valkoinen. Ja nyt sitten tuo vihreä on astumassa elämääni.

Väreillä on väliä ja eri väreillä on omanlaisensa vaikutukset myös hyvinvointiin. Vihreä virkistää levollisella tavalla, se on hyvin luonnollinen runsaissa sävyissään . Vihreä on hyvin luonnollinen väri, maanläheinen tuoden luontoa kotiin myös sisustuksessa ja esimerkiksi kasveissa.

Maanläheisyys on tullut tärkeäksi osaksi elämää, erityisesti kestävän kehityksen mukaiset valinnat hankkiessa jotakin tarpeellista. Jo vuosia olen tuskaillut ainakin muovin kanssa; sitä on kaikessa piilotettuna. Jopa teepussien muka paperissa kääreissä.

Kävin tänään eräässä kaupassa tutustumiskierroksella, ja valikoima oli minulle suoranainen pettymys. Muovia, muovia ja muovia. Kokonainen kauppa täynnä muovia. Halpaa muovia, kallista muovia. Muovia muovin päälle. Ja mitä luki kylteissä? ”Haluamme vähentää ja olemme vähentäneet muovin käyttöä tuotteissamme”… Itselle tuli hieman epäuskoinen ahaa-elämys ja ristiriitainen olo, juuri kun olin todennut olevani jonkinlaisessa muovikaupassa.

Meille siunaantuu jonkin verran pahvia, jota on hyvin ärsyttävää kuskata kierrätyspisteelle. Sain ahaa idean, jota jo kokeilinkin pienesti eli valmistin itsetehtyä paperia. (Samalla sain ikäväkseni tietää, ettei käyttämäni teemerkin teepussien ”paperi”kääreet olekaan pelkkää paperia, vaan niissä on ohuen ohut muovikerros pussin sisäpinnassa. ) Paperi onnistui hienosti, ja sitä ei ollut mitenkään työläs tai vaikea tehdä ja materiaaliksi käy samanmoinen pakkausmateriaali, mitä biojätteeseen voi laittaa. Idea pääsee jatkoon ja ehkäpä kortti tai pari valmistuu kotitekoisesta paperista joskus?

Niin, ja taas on perjantai. Elämäni on yhtä perjantaita. Viikko vierähtää ihan käsittämätöntä vauhtia nykyisin. Tiedossa on jälleen viikonloppuvapaa, jollaista luksusta ei hoitotyössä ollut, kuin ehkä kerran kuussa, sen mitä katselin vanhoja työvuorolistojani. Jos oikein huonosti kävi, niin saattoi olla joka viides viikonloppu vapaata.

Kaikki lasten lomat ja viikonloput piti olla töissä, ja kun itsellä oli vihdoin vapaa, niin lapset olivat opinnoissaan ja tyovuorotoiveita jos yrittikin laittaa tiedoksi, niin kettuilua siitä tuli takaisin. Lapset saattoivat vain haaveilla yhteisestä viikonlopusta, koska minun tuurilla kävi yleensä niinkin, että oma viikonloppuvapaa osui siihen, kun lapset olivat isäviikollaan. Kadun elämässäni ehkä eniten omaa ammatinvalintaani nuorena, sillä jos olisin tiennyt todellisuuden, en olisi ikinä, en ikinä opiskellut hoitajaksi.

Vuosien kuluessa elämänarvoni ja periaatteni ovat muotoutuneet toisenlaisiksi, enemmän ja enemmän kohti luonnollista ja luontoa. Ympärillä maailma muuttuu yhä enemmän luonnottomaksi oikeastaan kaikessa ja se ihmetyttää pienesti. Viimeisinä vuosina työskennellessäni hoitajana, omat arvoni alkoivat näyttäytyä kovin ristiriitaisina myös työssä.

Onneksi uuden ammatin arvopohja vastaa paremmin tähänkin aiemmin kokemaani ristiriitaan ja selvästi huomaan vaikutukset itsessäni. Energiaa vapautuu ja jaksan aiempaa paremmin toteuttaa omia luovia taipumuksianikin ja myöhemmin opintojen edetessä sama luovuus saa kukkia myös työelämän puolella.

Väärässä kaupassa

Joskus sitä erehtyy väärään jonoon kaupan kassalla, ehkä?

Harvoin närkästyn. Yleensä minua vain huvittaa ihmisten käytös, mikäli se kovin poikkeaa tavanomaisesta.

Pikaisesti tehdyt ostokset jättimarketissa, pieni kori käsivarsilla ja vain tarpeellinen seuraaville päiville.

Kansio, se oli nyt se tärkein asia muistettavaksi. Paljon olisi koneella tietoja, mutten selviäisi ilman paperia ja kynää lähiopetuspäivistäni. Se löytyi ihan pienellä etsimisellä.

Sitten niihin ruoka-asioihin, niin…Hevi-osastolta sitruunaa ja avokadoa, pussi valmista raastetta. Sitten etsimään piimää, koiralle. Sen täytyy ehdottomasti olla lakton. Maitoa? Ei, sitä on kotona riittävästi. Ai niin, kermaviiliä raasteen kanssa, ja jos löytyisi niitä kasvispullia, kun ollaan täällä tietyssä kaupassa, missä niitä yleensä aina on? Missähän se kasvispullien hyllyväli nyt olikaan? Muksulle vaihteeksi hänen omavalintainen iltapala, joka oli tällä erää jokin kääre täytteellä. Niitä tiettyjä leipiä ei enää ollut, mutta hienosti sieti pettymyksen.

Melkein törmäämme äitiin, joka marmattaa lapselleen siitä, kuinka tämä aina viitsiikiin käyttäytyä, kuin viisi-vuotias. Lapsi oli arvioilta noin seitsemän vanha ja väitti jotakin vastaan, kunnes olimme kuulomatkan ulottumattomissa ja jäi kuulematta, miten asia ratkesi loppupeleissä. ”Mutta kun äiti….” Lapseni naurahti kuullessaan äidin sanat, ja minun oli pakko kysyä, kuulostiko jotenkin tutulta tuo lause ”Kuinka sinä aina viitsitkin käyttäytyä, kuin viisi -vuotias pikkupoika?!” Taisin itsekin aikoinaan syyllistyä samaan ja ihan hyviä lapsia jokaisesta on kuitenkin tullut.

Maailma ei kaadu haluamisiin, vaan onpahan jotakin mitä odottaa jatkossa ja pettymyksien sietokyky ja kärsivällisyys jatkavat nousuaan. Jatkamme matkaa hakemaan huomiset tortilla-ainekset sekä ketsupin. Huomaan näköni hämärtyneen, kun yritän lukea heinz-pullon kyljestä ainesosia. Kai se (kin) on kohta otettava asiaksi ja varailla aikaa lasien uusimiseen/hankintaan. Huomautan siinä ketsuppihyllyllä muksulle sinapista, nyt voisi valita haluamansa. Mukaan tarttuu oikeanlainen sinappi, kun meillä on ihan liian pitkään ollut jääkaapissa vain vääränlaista sinappia.

Ihmettelen kaupan valtavien hyllyjen väliköissä puikkelehtivaa nuortani, joka suunnistaa tottuneesti ja varsin tietävästi juuri oikeille paikoille minun vielä miettiessä, pitäisikö kääntyä tuonne, vai tuonne, vai jatkaa suoraan ja sitten vasta kääntyä? Huomaamattomasti lapseni tönäisee minut useamman kerran oikeasta käytävän päädystä oikeaan hyllyvälikköön ja en malta olla miettimättä, vaivaavo minua kenties dementia?

Ei vaivaa, olen vältellyt kyseistä kauppaa hyvin pitkään ,erityisesti ruoka-ostojen hankintaa ajatellen. Olen ollut itselleni armollinen, ja en ole kiusannut itseäni käymällä tässä kyseisessä kaupassa ruoka-ostoilla.

Syitä on monia ja muistan ne syyt aina siinä kohtaa, kun joku aloittaa hyökkäyksen kauppakärryillen minua kohti, muutama vauva,-taapero aloittaa sen huutoitkukonsertttinsa, taikka ihmismassat mainaavat kulkea kolme,-neljä vierekkäin ja kymmenen peräkkäin, kukin omissa ostosmaailmoissaan miettien ruokaansa.

Vihoviimeisenä kaupasta lähtevät ne omat äänet, hurina ja tasainen sirinä. Kolinaa silloin tällöin, valot häikäisevät silmiä ja nykyisin myös lattia on vaarallisen liukas kaakelilattia. Olen jokainen kerta käydessäni meinannut liukastua johonkin märkään kohtaan heittää nurin. Ja ne kävelymatkat suuressa jättimarketissa, ne vastaavat yhtä koiran kanssa heitettyä lenkkiä.

Suuressa marketissa on keskimääräistä enemmän eri tunteen pauloissa kiemurtelevia ihmisiä ja inhoan ylikaiken sitä, kun niitä tunnejuttuja tarttuu minuunkin. Harvoin tulen iloisena kaupasta ulos, ja yleensä olen hermoromahduksen partaalla päästessäni kotiin.

Tähän ikään mennessä en ole oppinut suojaamaan itseäni näkymättömiltä hyökkäyksiltä, ankeuttajilta jotka pörräilevät tarraten kiinni hetimiten, kun tilaisuus siihen koittaa. Kunnon lääkitys ehkä voisi auttaa asiaa pääsemään kaupasta ulos jotenkuten yhtä onnellisena, kuin sinne mennessäkin?

Valitsin kassan jossa oli vain yksi perhe ennen meitä laittamassa hihnalle viimeisiä ostoksiaan kärrystään. Odottelin kohteliaasti ja välimatkaa pitääkseni hihnan tyhjentymistä ja aloin lappamaan hitaasti pieniä ostoksiamme hihnalle. Kaupan kassahenkilöllä ei ollut mikään edellisten kanssa, hän jutteli siinä leppoisaan tahtiin samalla, kun viivakoodi lauloi iloisesti ja viimein sai perhe ostoksensa maksettua ja pakattuakin.

Kassan alkupään hihnasto oli täyttynyt meidän ostoksista ja odottelin vielä, että hihna liikkuisi hieman eteenpäin, jotta voisin sen kapulan mahduttaa merkiksi minun ostoksistani. Seisoskelin paikoillani ja kauhukseni peräämme oli saapunut ostoskärryistä tehty laiva, keinuen niitä ostoja ,kuin myös lapsia pullisteli siellä täällä laivassa sekä ympärillä. Kapteenina laivalle oli väsynyt äippä, joka pelästytti minut hyvin heittämällä ostoksiaan hihnalle niin, että pauke vain kävi. Suljin korvani, sillä en tahtonut kuulla hänen manauksiaan sen enempää ja vain mielessäni harmittelin omaa saamattomuuttani puheen tuottamiseni suhteen.

Olisin halunnut niin kovin sanoa tuolle naiselle, ettei paiskoisi niitä tavaroitaan siihen hihnalle, tai vähintäänkin hän odottaisi omaa vuoroaan, jotta hihnalle tulee enemmän tilaa hänen ostoksilleen. Siirryin siitä sitten askeleen edemmäs, kohti maksupäätettä ja vilautin asiakasetukorttia, ja hitto sentään. Tavaroiden paiskonta oli tarttunut kassaihmiseenkin. Hän heitti kansioni piippauslaitteessa käytettyään sellaisella voimalla, että minun olisi tehnyt mieli heittää kansio takaisin hänen kasvoilleen, ja minä vain hymyilin kiltisti ja autoin muksua pakkaamaan ostoksia oikeassa järjestyksessä kassiin. Maksoin ostokset ja pakenin paikalta.

Tunteet ikäänkuin tarttuvat, huomaamatta ja hyvänkin päivän voi pilata käymällä ihan tavallisessa jättisupermarketissa. Ihmiset, nuo merkilliset olennot, jotka keskenkasvuisina ja kömpelöina itseni mukaan lukien opettelevat arjesta selviytymistä ja aina on jokin vaihe meneillään. Aina on jokin kriisi, draama, ikäkausi tai ihan vain asenne-koska voin.

Tänäänkään en nähnyt hymyileviä ihmisiä? Missä he ovat? Eivät he ole ainakaan hypermarketissa illalla klo kuusi? Tai en tiedä. Olen joskus kuullut sanonnan, jonka mukaan ”kyllä se sinunkin hymysi vielä hyytyy jonain päivänä”….

Ollako itsensä ystävä?

Arki alkaa muotoutua entistä enemmän työssäkäyvän arkeen. Olihan tuossa tosiaan pidempi tauko työelämästä, vajaa kolme vuotta? Palautuminen jo ties monennesta uupumisesta, sekä sitten ne fyysiset ongelmat. Edellisten vuosien aikana tuli moneen asiaan selvyys, tieto mikä vaivaa ja sen myötä uudenlainen ymmärrys itseä kohtaan.

Toipuminen/ kuntoutuminen; elämisen uudelleen opettelu huomioiden omat fyysisen kykenemisen rajat ja henkiset voimavarat. Kaikki nuo veivät aikaa ja pitkä sairausloma antoi kaikkeen selvittelyyn ja toipumiseen mahdollisuuden. Olikin vain itsestäni kiinni, miten sairaslomani käytin ja ilmeisesti onnistuin jokseenkin hyvin käyttämään saamani mahdollisuuden oikein.

Olen tällä hetkellä valtavan kiitollinen ensinnäkin siitä, etten jouda vielä eläkkeelle, (sekin mahdollisuus oli olemassa) ja ainakin toistaiseksi olen kulkemassa hyvää vauhtia takaisin työelämän kiemuroihin.

Uusi työnkuva täysin uudella alalla on yllättänyt minut täysin. En olisi edes villeimmissä unelmissa osannut kuvitella kevyen työn olevan oikeasti niin kevyttä, kuin mitä tähän asti olen kokenut.

Selkäni on pysynyt kunnossa ja koti/kodin erilaiset hommat ovat vaarallisempia selkäni kannalta, kuin nykyinen työnkuvani. Työpäivän aikana pääsen harrastamaan sellaista kevyttä liikuntaa, joka tukee yleistä kehon hyvinvointia tehokkaasti ja huomaan miten esimerkiksi oma askel on tullut kevyemmäksi ulkoillessa koiran kanssa. Nivelet saavat tehdä myös töitä työasentojen vaihdellessa. Kotona esimerkiksi siivous ja erityisesti imurointi muistuttavat selän olevan rikki, vaikka kuinka varovaisesti yrittäisin toimia.

Olen kiitollinen, sen paremmin en osaa sanoittaa nykyhetkeä ja ehkä ei tarvinnekaan?

Asioilla on tapansa järjestyä.

Suurin muutos tapahtui omassa asenteessa, jonka halusin tietoisesti muuttaa. Aloitin aamuni muistuttamalla itseäni ylläolevan kuvan tekstin mukaisella lauseenparella. Nykyisin voin jo todeta/toivoa päivästä tulevan hyvän tai jotain muuta positiivista ja nuo aamun ensimmäiset ajatukset tuntuvat koko päivän kiitollisuuden lisäksi.

Kiitollisuuden opettelu vei minulta useita vuosia ja alkuun en tainnut edes ymmärtää, mistä oli kyse. Olinhan kasvanut ilmapiirissä, missä kiitoksesta sai ylipäänsä syyllisyyden taakan harteilleen. Monia asenteita opitaan lapsuudessa, imetään jo ehkä sieltä äidinmaidosta ne suuntaa antavat, mutta onneksi aina voi toimia toisinkin, vaikka sitten myöhemmin ja ottaa oman elämän vastuu omille harteilleen.

Vilkasta arkea

Aika tuntuu menevän valonnopeudella ja viikot vierähtävät. Taas on perjantai, kuten niin monta muuta edellistäkin perjantaita, huomatessani arkiviikon päättymisen.

Havahdun siis nykyisin perjantaihin. On luksusta, kun viikonloput ovat vapaata ja työ muutoinkin on pääosin perusarkityöaikaa.

Kotityöt on jääneet viikonlopuille tehtäväksi, iltaisin ei rahkeet riitä pyykinpesua kummempaan touhuun ja totuttelu täysiin työtunteihin käy sekin jo ihan työstä. Vielä jaksaa, ja lisääntyvä valoisuus piristää perinteisesti elämää.

Kotona on viikonlopun päivät olleet vilinää ja vilskettä. Päikkärit olen saanut unohtaa aikuisten lasten viedessä mennessään. Mummoilua, kaupoilla kiertelyä ja nyt sunnuntaina vielä uimahallireissua viikkosiivouksen päätteeksi ja päivän kruunasi extempore järjestynyt päivällinen iloisessa tunnelmassa meillä.

Aiemmin viikolla saimme iloita kuopuksen b-ajokortista, ja nyt voin jälleen opetella olemaan huolehtimatta ns. turhia. Vaikka kyllähän sitä aina sydän syrjällään päästää lapsensa liikenteeseen, oli lapsi minkä ikäinen tahansa.

Muistelen aikaa, kun lapset opettelivat kulkemaan itsenäisesti ensin kavereilleen; myöhemmin kouluun ja sitten siitä lähikaupalta ei enää ollutkaan pitkä matka kaupunkiin pyöräillen. Pyörät vaihtuivat mopoihin, autoihin ja jokainen uusi etappi on ollut kasvun paikka jollakin tapaa ja vuosien kuluminen todentuu oikein kivasti. Kohta mietin, mihin aika mennyt lapsenlapsen vuosia laskiessa?

Kello on jälleen kohta kymmenen illalla ja nukkumaan olisi rauhoituttava. Uusi työviikko edessä ja töiden osalta suurin ihmettely alkaa olla ohitse. Ala, jolle olen hakeutumassa tuntuu omalle edelleen ja voin hyvin kuvitella itseni tekemässä samaa työtä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Nyt olen tosiaan työssä siinä pisteessä, että huomaan tarvitsevani alan koulutuksen ja tiedon puute ärsyttää sisäisesti.

Viikatut pyykit vielä nopeasti kaappeihin ja pääsen unilleni. Pakkaspäivää on huomenissa tiedossa, joten yöllä voipi tulla hieman vilu ilman kylmentyessä nopeasti. Lämmityslaitteisto reagoi hieman viiveellä lämpötilan vaihteluihin, se on huomattu nyt näiden sahaavien kelien aikana.

Mukavaa viikkoa jokaiselle!

Positiivisia kokemuksia

Töissä on hyvin mielenkiintoista, ja työtehtäviä perehdytetään yksi asia kerrallaan. Tähän mennessä olen jo ymmärtänyt sen, miten kevyttä työ fyysisesti on ja niinhän se olikin tarkoitus. Todella kevyttä ja ainoa raskaaksi/hankalaksi osoittanut asia tuli vastaan viimeviikolla; astianpesukoneen tyhjennyksen ja täytön muodossa. Onnea onkin suuri työyhteisö ja hyvin harvaan osuu kohdille tuo kyseinen homma kuitenkin, joten siitä ei koidu toistuvaa harmia selälleni. Kotonahan me tiskaillaan edelleen käsin ja olen jo autuaasti unohtanut selän kuormituksen astianpesukoneen kanssa.

Päivien mittaan olen kokenut useita ahaa-elämyksiä siitä, miten tietyt ominaisuuteni (pikkutarkkuus, pilkunviilaus, järjestelmällisyys) sopivat työhön erinomaisesti. Saan vihdoin käyttää työssä näitäkin ominaisuuksia, joista on ollut hoitotyössä suoranaista haittaa ja esimerkiksi tietyt persoonan piirteet olen valitettavasti joutunut piilottamaan. Nyt hitaasti ja rauhallisesti tekeminen, asia kerrallaan on vaatimus, jonka oikein mielelläni toteutan.

Nautin kiireettömyydestä, työrauhasta, ympäristön hiljaisuudesta sekä siitä, että voin muokata työtavat juuri itselleni sujuviksi. Seison kun siltä tuntuu, voin istahtaa myös heti, kun siltä tuntuu. Ergonomiaan on kiinnitetty hyvin paljon huomiota ja jokainen osa kehosta saa tasaisesti pientä liikuntaa päivän aikana. Selkäparkani on pysynyt kunnossa, samoin se järkyttävä väsymystila töiden jälkeen on poissa. Toki sitä väsyy, mutta sillätavoin ehkä normaalilla tavalla? Aamut omalla kohdalla alkavat aikaisin, että ehdin heräillä ja käyttää koiran lenkillä ennen töihin menoa ja toki kävelyä tulee jonkinverran harrastettua töissäkin. Verrattuna kotioloihin, täytyykin myöntää, että kotityöt on selälleni vaarallisempia, kuin yksikään työtehtävistä.

Työyhteisö vaikuttaa sekin aivan toisenlaiselta, kuin se mihin olen aiemmin elämässäni ”tottunut”. Minun ei tarvitse kokea outoutta omista piirteistäni ja ”esittää” eli maskata jotakin muuta ollakseni samanlainen kuin muut ja tällä erää voin ihan rauhassa olla oma itseni, sellaisena kuin olen ja se on todella vapauttavaa. Maskaaminen oli aiemmissa töissäni hyvin raskasta ja jo sekin aiheutti ylimääräistä uupumista, väsymistä työpäivään, kuten myös lukuisat kontaktit asiakkaisiin. Ei tarvitse muiden ihmetellä asioita minussa, joita en kykene piilottamaan tai maskaamisen läpi paistaa jokin ominaisuus. Ihanaa, kun se kaikki on poissa nyt. Toki tässäkin työssä asiakaspalvelu on osa työnkuvaa, mutta se on erilaista ja asiakaspalvelua ei myöskään tehdä jatkuvasti ja kokoaikaa asiakkaan henkilökohtaisuuksista käsin.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja mielenkiinnolla lähden aamuisin kohti uutta päivää. Töiden jälkeen olen jaksanut kävellä meidän normilenkin koiran kera, tehdä villasukkaa pienelle miehelle, ja puuhastella jotakin kodin askareita. Saan myös yöni nukuttua aiempaan verrattuna hyvin, vaikka tiedossa on aamuherääminen, joka sekin aikanaan aiheutti koko yön valvomisen, jos piti aamuvuoroon mennä. Eräänä aamuna herätessäni ensimmäinen uninen ajatus töihin lähdöstä oli, etten halua edes herätä ja lähteä hoitamaan ihmisiä, kunnes muistin etten todellakaan ole menossa hoitotyöhön ja ylösnousukin tapahtui sen jälkeen reippaasti. Työnkuvan muuttumisen myötä henkinenkin kuormitus on jäänyt pois ja vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, miten raskasta työ hoitoalalla onkaan ollut.

Moni asia on muuttunut parempaan päin työelämän osalta ja uudessa työssä on paljon rutiineita, joista pidän suuresti. Työssä on erittäin vähän yllättäviä, taikka muuttuvia tilanteita, jotka uuvuttaisivat pidemmän päälle. Aivoja ei tarvitse heittää narikkaan töihin tullessa, niitä saa käyttää ja se on myös toivottavaakin, toisin kuin edellisessä ammatissa. Totesin tuossa yhtenä päivänä iloisena myös sen, miten minun nähdäkseni hommat toimivat jouhevasti ja ongelman ilmaantuessa on olemassa heti apu saatavilla. Ei siis tarvitse yksin yrittää pärjätä ja kehitellä ratkaisuja, vaan ihmisissä on kyky toimia yhteistyössä. Apua saa, kun kysyy ja jos jotakin asiaa ei muista, sitäkään ei tarvitse hävetä.

Olen kokenut nyt myös sellaista työstä inspiroitumista, joka on uutta vuosikymmeniin. Ikäänkuin kadonnut luovuuteni kurkkisi jossakin ja odottaisi esiinmarssiaan…Työ ei vie kaikkea kapasitettia mielesta/ kehosta, eikä jaksamista elämästä, ja voin todeta, miten odotan mielenkiinnolla kevään edistymistä ja jatkosuunnitelmien toteutumista.

Suunnitelmat uusiksi

Joulun vihreää, ehkä vähän punaista ja kultaa, valkoista? Aloin menneellä viikolla valmistelemaan joulusiivousta jo hyvissä ajoin ja kuinkas siinä sitten kävikään? Sairastuin koronaan ja suunnitelmat hieman siirtyivät etiäpäin.

Korona ei kohdallani ollut niin kauhea, kuin olin mielessäni sen ajatellut olevan. Influessa päihittää mennen tullen ainakin omalla kohdalla tuon pelätyn taudin. Kuumelääkettä napsin tasaiseen tahtiin ja kyllähän kivut olivat kovat lääkkeestä huolimatta, kuten kuumekin. Kykenin kuitenkin parin tunnin välein nousemaan teen keittoon jaloittemaan. Influessassa menee viikko heittämällä taju kankaalla sängyn pohjalla.

Sairastuminen koronaan kosketti myös miestä, joka hänkin toipui yllättävän nopeasti omasta taudistaan. Nyt on sitten otettava pitkän aikaa rauhallisesti meidän molempien, ja kärsittävä näköjään pidemmän kaavan kautta eli yskää, nuhaa ja voimatonta oloa yms.

Koirulin kanssa tehdyt lenkit on pakosti nyt minimissään, sydänalassa tuntuu heti ikävältä, kun yritän kävellä hieman rivakammin ja koirahan ei oikein ymmärrä, miksi narunjatke ei pysy perässä.

Päivät on menneet jälleen nopeasti, uutta rytmiä toteutettaessa arjessa.

Arki on myllerryksessä, mutta positiivisella tavoin. Työt alkoivat vihdoinkin ja sen myötä koirallakin alkoi opettelu uudenlaiseen rytmiin. Lähinnä siis syömiset ja ulkoiluajat aikaistuivat parilla tunnilla ja vaikka itse olenkin opetellut aamuvirkuksi, ulos lähdön kanssa en ole pitänyt kiirettä. Nyt käymme lenkillä jo ennen seiskaa aamulla.

Kirjoitan vaihteeksi illalla, samalla evästän iltapalaa ja oikeastaan koko päivän ateriaa; puuroa ja teetä. Päivällä sain alas pari mandariinia ja glögimehua olen hörppinyt pitkin päivää eli ruokahalukin on hieman kadoksissa. Ehkä tuo ruokahalukin korjaantuu joskus?

Työ tuntuu ainakin vielä kevyeltä, kuten oli tarkoituskin ja olen hyvin kiitollinen kiireettömästä rytmistä sekä ennenkaikkea uudesta mahdollisuudesta päästä takaisin työelämään sairauksista huolimatta.

Joka toisen joulun olemme viettäneet kahdelleen miehen kanssa, lasten ollessa vuorovuosin isänsä kanssa. Tänä vuonna tuo perinne rikkoontuu itsestä riippumattomasta syystä ja voin todeta jälleen, miten kiusa se on pienikin kiusa. Ei sillä, ettenkö haluaisi viettää juuri joulua lasten kanssa perheenä, vaan kun aikuinen ihminen ei kykene kunnioittamaan sopimuksia, vieläkään. Kaikkivoipaisuus ei ole katoava ominaisuus, vaan se yleensä pahenee iän karttumisen myötä ja saa entistä härskimpiä muotoja ajan kuluessa.

Lasten piti olla vuorollaan isänsä luona tulevan joulun ja minulle ilmoitettiin, että isukki on lähdössä ulkomaille vaimokkeensa kera (perusteluna se, kun isukki on aina ollut vaan kotona jouluna) ja nyt nuori tarvitsee hoitopaikan, joten joulun suunnitelmat uusiutuivat kertaheitolla ja vietämme tänäkin vuonna joulun yhdessä meillä- vanhinta lastani lukuunottamatta, joka asuu niin kaukana. Ymmärrän nuorta, ettei hän halua jouluksi kahden vieraan aikuisen matkaan linnoittautumaan hotellihuoneeseen, jonnekin euroopan kaupungeista, vaan olla perheen kanssa.

Vielä viisitoista vuotta sitten pohdin tätä aikaa, kun lapset ovat aikuisia ja pakollista ”yhteistyötä” lasten isän kanssa ei enää ole. Nyt tuo aika häämöttää jo kovin lähellä nuorimmaisenkin lähennellessä täysi-ikäisyyttä.

Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin ja omannäköistä joulunodotusta jokaiselle!

Omalla vastuulla

Tulossa on viikko, jolloin olenkin ihan itsekseni kotosalla. Vähän jännittää, miten sitä osaan olla, kun talossa ei ole ketään koiran lisäksi?

Siitä on tosiaan jo useampi vuosi, kun viimeksi vietin aikaa hiljaisuuden keskellä, tietäen ettei kotiin ole tulossa ketään vähään aikaan. Lapset olivat silloin isällään ja mies sairaalassa. Korona-aikaan ei sairaalaan ollut mitään asiaa myöskään vierailla, joten puhelujen varassa pidimme yhteyttä. Aika kului kuitenkin ihan siedettävällä tavalla ja osasin jopa nauttia omasta ajastani sen, mitä kykenin toipuessani samaan aikaan suuresta leikkauksesta.

En ole mitenkään sosiaalinen ihminen, ja en kaipaa sosiaalista elämää. Perhe ja työt ovat tarjonneet liiaksikin asti ”draamaa”, kuormittaen omaa kapasiteettia. Nuorempana en ymmärtänyt, kuinka paljon todellisuudessa kuormituin sosiaalisista tilanteista. Nykyisellään onneksi tiedän ja osaan rajata kontakteja muihin ihmisiin riittävästi, jotta en liiaksi väsy.

Saa nähdä, millaiseksi tulossa oleva yksinäinen (positiivisella tavalla) viikko sitten muodostuu?

Aika menee ihan hurjaa vauhtia eteenpäin ja jälleen on perjantai. Arkiviikko vain sujahti ja mietin, mihin kaikki aika hävisi? Pohdin eräänä iltana mennyttä ja omia masentavia kokemuksia piiitkästä ja loputtomasta syksystä. Vertasin aiempaa kokemustani nykyiseen tilanteeseeni.

Muistelin, miten kärsin väsymyksestä, pimeydestä aamuisin, shokista saapuessani loisteputkivalojen täyttämään tilaan kouluun, myöhemmin työpaikalle ja iltapäivisin sama toisinpäin. Tätä tuntui jatkuvan vuodesta toiseen ja puoli vuotta elämästä oli aina vähän niinkuin pilalla.

Asenteeni syksyä kohtaan alkoi korjaantua vasta, kun olin lasten kanssa kotona, äitiyslomien aikaan opin rakastamaan syksyistä vuodenaikaa. Opin kokemuksen kautta nauttimaan hämärän hyssystä aamuin ja illoin.

Valoisaan aikaan ulkoilu lasten kanssa opetti näkemään ympäristöä toisin ja huomaamaan luonnon olemassa-olon ja kauneuden kiireettä. Lasteni lailla ihmettelin sitä kaikkea, mikä oli ikäänkuin jäänyt elämää suorittaessa huomiotta. Pysähdyin tuohon aikaan ensimmäisiä kertoja luonnon äärellä, ilman mitään kiirettä mihinkään.

Olin toki aiemminkin ulkoillut, työ,-opiskelumatkat kuljin pääosin pyöräillen, ennen lasteni syntymää ja vielä pitkään senkin jälkeen. Kävin myös kävelyillä, vapaa-päivinä tai pyöräilemässä pitkiä matkoja. Näin jälkikäteen muistellen, suoritin elämää, sen enempiä pysähtymättä hetkeen. Olin kuin ohjelmoitu robotti, suorittaessani velvollisuuttani ihmisenä, yhteiskunnan yhtenä muurahaisena ja kannoin korttani kekoon.

Saatoin voida tuolloin pahoin, vaikken kyennyt sitä silloin myöntämäänkään. Olin tiukasti päättänyt, ettei minua mikään vaivannut ja ohitin taitavasti arjessa kaikki merkit pahoinvoinnissa. Pidin itseni kiireisenä, opiskelin myöhään yöhön ja kaaduin kirjaimellisesti raatona sänkyyn. Kieltäydyin ajattelemasta omaa oloani ja suoritin elämää. Kasvoin lapsuuden ja nuoruuden aikana häpeämään ja vähättelemään ja viimein kieltämään omat oireet, olotilat. Sallittua oli vain terveys, oireettomuus ja siten olit kelvollinen olemaan ihminen.

En siis oppinut kunnioittamaan itseäni, omia rajojani, saatika kuuntelemaan omaa olotilaa. Suorittaminen, elämän suorittaminen oli tärkeintä. Vaadin kaikessa itseltäni täydellistä suoritusta, ja jos ei heti jokin onnistunut, toistin asiaa niin kauan, että suoritus oli täydellinen.

Myöhemmin, itsen äärelle pysähtyminen oli todella kova paikka. Uskon, että jokainen joutuu jossakin elämänvaiheessaan pysähtymään, jollakin lailla tarkastelemaan elämäänsä. Havahduin tähän aiheeseen vähän niinkuin vahingossa, somen ja uutisten myötä; niiden huutaessa ihmisten hätää olemattomasta yhteiskunnan avusta. Voisi olettaa, että tällainen sivistynyt ja yksi maailman parhaimmista maista kykenisi tarjoamaan hyvää ja asiallista hoitoa jokaiselle sitä tarvitsevalle, vaan tilanne tänään kaukana siitä ihanteesta.

Hoitoon pääsy sairaudessa, kuin sairaudessa on tänään vähän niinkuin ihme, tai sitä ei saa ollenkaan, uutisointien perusteella ihmiset jätetään oman onnensa nojaan selviämään itsekseen ja onnekkaimmat sitten jäävät henkiin.

Olen monesti todennut, miten ihmisen on tänäpäivänä kannettava vastuu itsestään, odottamatta saavansa apua esimerkiksi terveydenhuollosta. Nykyisin on kyettävä etsimään tietoa, kyettävä vertailemaan saamaansa informaatiota ja hoidettava itse itseään, kuunnellen tarkasti ja herkällä korvalla omaa tilaansa.

Positiivista tässä on se, että saamme paljon tietoa etsien sitä muutamalla hakusanalla, eri alustoista netissä. Vertaistukea on löydettävissä samoin internetin ihmeellisistä syövereistä ja netti on auki sen 24h vuorokaudessa.

Lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ovat muuttuneet ja ongelmat kasautuneet. Liian moni jää ilman minkäänlaista apua, heidän odottaessaan turhaan apua julkisesta terveydenhoidosta. Liian moni joutuu kokemaan vähättelyä, arvostelua sekä ongelmien normalisointia ammattilaisten taholta sekä monista asioista tulee nopeasti ns. muotijuttuja nopean netin aikakaudella. Tervekin ihminen saa itsensä sairaaksi googlettamalla oireitaan, mikäli maalaisjärki uupuu sillä hetkellä.

Mitä tällä kirjoituksella haluan tuoda esiin? Ehkäpä viestiä siitä, että aina voi tehdä jotakin oman tilanteen eteen, oli se millainen tahansa. Aina voi etsiä tietoa, eri alustoilta pitäen maalaisjärjen mukana touhussa. Voi etsiä vertaisia, muiden kokemuksia samoista asioista. Mielen hyvinvointiin on myös paljon erilaisia itsehoitojuttuja, kuten fyysiseenkin terveyden ylläpitämiseen. Mielen asioissa auttaa jo paljon yksinkertainen totuus; kukaan toinen ei voi parantaa sinua, vaan se työ pitää tehdä itse.

Vastuuta itsestä voi ottaa eri tavoin. Nykyaikana on siis turha olettaa ja luulla, että joku ammattilainen parantaa sinut ilman, että sinun pitäisi itse tehdä mitään asioiden eteen. Vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista lähtee liikkeelle tiedon avulla eli kannattaa etsiä mahdollimman laajasti tietoa, niin tutkittua, kuin vaikka kokemuksen kautta saatua. Itselleen voi määritellä, mitä haluaa eli tavoitteita ja edetä askel kerrallaan.

Oma asenne omaan hyvinvointiin ja yleensä elämään saattaa kaivata toimenpiteitä. Usein olen itsekin kuullut ja nähnyt, miten vastuuta omasta hyvinvoinnista pyritään ulkoistamaan ja keksitään kaikenmaailman tekosyitä sille, miksi sitä vastuuta omasta hyvinvoinnista ei kyetä kantamaan itse. Odotetaan/vaaditaan muilta ihmisiltä apua ja petytään, kun toinen ei kykene ihmeeseen.

Erityisesti lapset ovat taitavia tässä omien asioiden vastuun pakoilussa ja mietinkin, jääkö moni ihminen lapsen tasolle näiden koettujen ongelmien kanssa? Pysähtyykö joskus ihmisen kasvu aikuiseksi ja oikeanlainen vastuunotto omasta elämästä jää ottamatta?

Uskalla elää

Katselin vanhoja valokuvia, niitä on kertynyt melkoisen pitkältä ajalta ja saatoin todeta, miten yksi sivu elämää on jälleen käännetty. Mennyt on mennyt, elämä on tässä hetkessä ja jalkaa on aseteltu oven väliin jo mukavasti tulevaisuutta ajatellen.

Oli aika, kun en nähnyt millaiseksi elämä voisi tulevaisuudessa muodostua. Tuolloin kykenin elämään vain hetkessä kerrallaan. Ei ollut mennyttä, ei tulevaa. En kyennyt ajattelemaan edes seuraavaa päivää, saati aamulla iltaa. Olin jatkuvasti liian kuormittunut, ja koko ajan elämässä tuntui tapahtuvan jotakin.

Lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä pitkän matkan aikuisenakin toteutin selkärankaan iskostunutta tapaa miellyttää läheisiä olemalla rakkauden arvoinen tekojeni kautta. Lapsena olin hyvä lapsi vain silloin, kun ansaitsin välittämistä ,tekemällä toisen hyväksi jotakin. Muulloin en ollut minkään arvoinen, en ansainnut edes huomiota. Mutta, kun tarvittiin palvelijaa, olin olemassa.

Lapsena sitä yrittää välttää kokemasta ikäviä asioita, lapsen mieli on kovin jännä siinä mielessä, että lapsi kuvittelee olevansa syyllinen kaikkeen pahaan ympäristössään. Lapsi kuvittelee olevansa syypää esimerkiksi vanhempiensa pahaan oloon ja yrittää siten lapsen tavoin kantaa vastuun asiasta, vaikkei vastuu ja toisen pahan olon lievittäminen kuulukaan lapselle.

Moni aikuinen saa kamppailla lapsuutensa kanssa; joskus ihan niin paljon, ettei eteenpäin pääse muistoissaan. Lapsuus ikäänkuin nousee aina pinnalle ja sieltä ei kykene ammentamaan mitään hyvää muistoa, joka kantaisi eteenpäin. Katkeruus ja suru tipauttavat aina mielen takaisin lapsuuteen, jota muistellaan yhä uudelleen ja uudelleen pääsemättä eteenpäin. Mielessä ja tunteissa on aina vastassa se pieni lapsi, joka puhuu omaa tarinaansa.

On pelottavaa kuunnella tällaisen ihmisen avautumista. Jokin sana, jokin normaalilta tuntuva lause saattaa laukaista ihmisessä sen lapsiosan, joka alkaakin puhua ikävällä äänensävyllä lapsuudensa tunteita, ehkä kokemuksiaan ja kuulijasta tuntuu, ettei toinen ole päässyt eteenpäin, ei ole käsitellyt millään tasolla niitä. Ihan, kuin tuo toinen ei ymmärtäisi, että pitää päästää irti, olla itse itselleen se aikuinen, jota olisi lapsuudessa tarvinnut?

Onko pahassa olossa eläminen viimekädessä sitten ihmisen oma valinta? On hyvin raskasta elää piilossa olevan masennuksen kanssa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta, niinkauan kuin arki sujuu päällisin puolin ja elämä sen myötä, ei kai ole ongelmaakaan? Ihminen on hyvin usein sokea omille asioilleen, ja onkin vaikea myöntää mitään, mitä ei koe olevan olemassa.

Ihmettelen sitä, miksi joku ihminen haluaa velloa vuosikymmeniä ikävässä olotilassaan, hän kaivautuu aina vaan yhä uudelleen niihin ikäviin muistoihin, kuin kiusaten itse itseään niillä. Nykyhetkeen keskittyminen ja hyvien asioiden näkeminen elämässä yleensä tuottaa vaikeuksia, ikäänkuin ihminen itse tuomitsisi itsensä jatkuvaan kärsimykseen menneisyytensä varjolla? Avun ja sen hakemisen kehoitukset ihminen tyrmää, hän ei ikäänkuin edes halua päästää irti asioista, joista pitää kiinni vuosikymmenestä toiseen.

Onni, onnellisuus ei tule sormia napsauttamalla. Se ei tule materiasta, ei ulkoapäin. Kukaan toinen ihminen ei voi antaa onnellisuutta toiselle, vaan se kokemus tulee sisimmästä. Kukaan toinen ei ole myöskään vastuussa toisen tunteista, toisen kokemuksista ja niin edelleen.

Elämässä on aina jotakin hyvää, positiivista ja jos ei ole, niin sitten on omalla vastuulla huolehtia siitä, että löytää sellaisia asioita, jotka auttavat kantamaan vaikeiden hetkien ylitse, arjessa ja niin poispäin. Hyvät asiat elämässä ovat juuri niitä, jotka luovat tuttuutta, turvallisuutta, jatkuvuuden tunnetta ja ennenkaikkea oman elämän hallinnan tunnetta asioissa, joihin itse pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi turvalliset rutiinit.

Traumatisoitunut ihminen tarvitsee elämäänsä tunteen turvallisuudesta ja juuri ne arjen ”tylsät” itse luodut rutiinit luovat jatkuvuutta ja turvaa eloon. Haavoittunut mieli saa aikaa toipua, kun toimivien rutiinien avulla ei tarvitse kuormittaa itseään liiaksi ja aikaa saattaa jäädä oman hyvinvoinnin pohtimiseen? Mitä hyvinvointi tarkoittaa omalle kohdalle? Millaisista asioista voisi lähteä kokeilemaan hyvinvoinnin saavuttamista?

Hyvinvointi on kuin omenapiiras. Omenapiiras ei valmistu itsekseen, vain toivomalla tai se ei tule pöytään vain toivomalla sitä kahvipöytään. Samoin on laita oman hyvinvoinnin kanssa. Hyvinvointi ei tule itsekseen, vain toivomalla sen saapumista.

Kuten omenapiirakkaan, niin omaan hyvinvointiin on ensin tehtävä ne tietyt asiat, jotta tulevassa saisi nautiskella valmiista, herkullisesta piiraastaan. Piiraaseen on ensin kasattava ainekset, hankittava ne jotenkin. Sitten on oltava myös välineet niin hankintaan kuin itse piiraan valmistukseenkin. On oltava jonkinlainen resepti, sekä hieman näkemystä, miten toimitaan reseptin eri vaiheissa ja vaikkei kokemusta olisi, niin ylipäänsä leipomisen taidon voi opetella monin eri tavoin.

Samoin on oman hyvinvoinnin kanssa. Ensin pitää kasata elämään niitä hyvinvoinnin aineksia, on löydettävä se resepti, joka toimii itsellä ja vielä opeteltava käyttämään sitä reseptiä yleensä erehdyksen ja kantapään kautta ottaen oppia omista virheistä. Hyvinvointia myös voi opetella erilaisin keinoin, jos ei ole ennen asiaan törmännyt.

Ja niin piiraan kanssa, kuin hyvinvoinninkin kanssa lopputulos voi olla herkullinen ja onnistunut, taikka sitten jokin meni pieleen ja lopputulos epäonnistui. Ja hei, sehän ei maailmaa kaada, vaan aina voi tehdä uudelleen, yrittää uudelleen, kunnes onnistuu. Ja piiraan kanssa epäonnistuessaan, ihminen yleensä miettii, mikä meni pieleen ja missä kohdin? Samoin voi tehdä oman hyvinvoinnin kanssa ja ottaa oppia aiemmista kokemuksistaan.

Aikuisella on aina vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Aikuinen ei voi olettaa muiden ihmisten korjaavan ja hoitavan omia haavoitettuja osia itsessään, vaan se on jokaisen oma tehtävä; ottaa vastuu kaikesta itseen liittyvästä ja huolehtia itse itsestä toimien hyvinvoinnin parhaaksi.

Kaik on hyvin!

Kuukausi vaihtui syyskuuhun. Virallisesti tai siis kuukausia tuijottaen alkaa syksy, vaikkei se ihan heti tuolla ulkona kovin syksyiseltä sään puolesta vaikutakaan. Lämmintä riittää ja koleista harmaista sumuaamuista ei ole tietoakaan, vielä.

Syksyn perinteinen flunssakausi rantautui meillekin kuopuksen kaatuessaa kuumeisena petiinsä. Saa toivoa parasta, etten itse sairastu, sillä vielä en ole kunnolla toipunut keväisestäkään taudista.

Onneksi illat alkavat jo hämärtää riittävän aikaisin ja olen saanut pihamaalle pienet lyhdyt paikoilleen ja muutamina iltoina niissä on kynttilät olleetkin jo valoa ja iloa tuomassa.

Olipa hankalaa saada ympäristön hämäryyttä kuvattua sellaisena, kuin oma silmä näkee kaiken. Onnistuin kuitenkin taltioimaan hetken, ennen pimeyttä.

Iltaisin olen laittanut ulkolyhtyihin kynttilät, niiden tuoma lämmin valo ilostuttaa kovin ja lämmin ilma sallii istuskelun niiden lomassa. Hyvin pienestä tuo hyvä mieli tuleekin- toki se, että kykenee nauttimaan vähäpätöisistä, pienistä jutuista vaatii sen, että elämässä on jokseenkin kaikki muu pääosin hyvin. Ja omassa elämässä näin tuntuu olevan, olen riittävän tyytyväinen omaan elämääni tässä ja nyt.

Toki aina voisi olla paremminkin, mutta kiitollisuus ja perustyytyväisyys elämään kantaa tässä hetkessä, kannattelee ja auttaa niiden hetkien yli, kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan.

Pienistä hetkistä kasvaa pidemmän päälle yksi iso kokonaisuus ja aina voi itse valita oman asenteen/oman suhtautumistapansa kulloisiinkin hetkiin. Pienistä puroista tulee aikanaan yksi iso valtameri.

Aina ei ollut näin. Aikoinaan maailmani romahti pahimmillaankin useasti päivän aikana. Perustyytyväisyys oli perusketutusta kaikkeen. Usko elämään romahti usein ja epätoivon suossa oli mahdotonta rypeä. Masennus oli takuuvarma seuralainen, vaikka onnistuin sen salaamaan muilta, jopa itseltäni kieltämään. Silti jokin perustavaa laatua oleva elämänhalu ja toivo paremmasta huomisesta kantoi, sekä tietysti äitiys, jota olin oppinut suorittamaan kympillä. Työn ja perheen yhteensovittaminen piti minut kiireisenä, en ehtinyt märehtiä omassa pahassa olossani muiden, tärkeämpien asioiden mennessä etusijalle.

Tänään voin sanoa voivani aidosti ja oikeasti hyvin myös sisälläni. Epämääräinen ahdistus ja sisäinen paha olo ovat poissa. Voin sanoa, että minulta meni vähintäänkin se vuosikymmen kaikkeen purkamiseen, hyväksymiseen ja niin eespäin, eikä työ itseni kanssa ole vieläkään lopussa.

Syksyihin palaan näihinkin tunnelmiin, ehkä juuri sen vuoksi, että elämässäni syksyt ovat merkinneet muutosta, kasvua, irtaantumisia, kokemuksia ja uusia alkuja/mahdollisuuksia.

Usein, jos koskaan, muut ihmiset lähellä eivät ymmärrä toisen kasvua ja pyrkivät siten painamaan kasvavan ihmisen takaisin paikoilleen, keinolla millä hyvänsä. Muutos itsessä aiheuttaa muissa vastustusta ja saa aikaan pahimmillaan/parhaimmillaan aikaan välirikon.

Jopa ne omat sukulaiset voivat kääntää selkänsä toisen muuttuessa heidän näkökulmastaan sietämättömäksi. Pahinta ehkä onkin keskusteluyhteyden kadottaminen ja tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Paitsi siinä kohtaa, jos koko vuorovaikutus on jo aiemminkin perustunut valheisiin, luuloihin ja olettamuksiin ja teatteriin toisen tai molempien osapuolten välillä.

Itselläni on vielä paljon opittavaa esimerkiksi vuorovaikutuksesta. Se, mihin itse lapsuudessa opin, olikin täysin valheellista ja ikäänkuin hyvien tapojen mukaista pinnallista kanssakäymistä, jossa ei aitoutta ollut tunteista puhumattakaan. Aitous ihmisenä vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. On todellakin paljon helpompaa kadota jonnekin ns. naamion tai roolin taakse, ollen paljastamatta todellista itseään muille.

Lämpöisiä syksyn hetkiä!