Avainsana: arki

Toukokuun arkea

Ulkona on edelleen hyvin viileää ja sisälläkin saa kääriytyä vilttiin iltaisin tuijottelemaan sarjoja sohvan pohjalle.

Vielä saa pukeutua ulos lämpimästi, pipot ja hanskat ja väliasu ulkoilupuvun alla ja reipas askel pitävät mielen virkeänä ja kylmyyden loitolla ulkoillessa.

Millainen onkaan kesän sää? Lämmin, viileä vaiko sateinen?

Odottelen edelleen pihahommiin pääsyä, mutta vasta kaivinkoneen käytyä mylläämässä osan pihaa. Urakka olisi lapiolla tehtynä tullut turhan raskaaksi, joten päädyimme koneelliseen ratkaisuun ja siihen, että saamme kerralla tehtyä hyvän pohjan terassille/patiolle. Maa osoittautui hyvin tiiviisti painuneeksi ja koneellinen apu asiaan on paikallaan.

Edelleen kylmät kelit siirtävät ikkunanpesua, sen verran mukavuuden haluiseksi olen vanhemmiten tullut, etten halua palella, kun ulkopuolelta jynssään ikkunoita. Ehkä käy, kuten vuosi sitten ja viimeiset ikkunat pesen vasta syksyllä?

Kesälle olisi tiedossa ainakin yksi reissu pohjoiseen, muutoin vietämme lomamme pihan tekemisen äärellä. Parit isommat juhlat loppukesästä ja siinähän se sitten kesä vierähtääkin. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Päivä kerrallaan.

Havahduin jälleen siihen, kuinka elämä on tasoittunut ja hiljentynyt nuorison omilleen muuttamisen jälkeen. Kotosalla on enää kuopus, joka vuorostaan saa opetella ottamaan vastuuta omasta elämästään ja elämänhallinnasta asia kerrallaan joka toinen viikko. Vuoroviikkoasuminen kuopuksen kohdalla toimii edelleen, onhan hän niin elänyt elämäänsä lähes koko ikänsä.

Kotitöiden määrä on vähentynyt minimiin ja sen huomaa oikeastaan kaikessa. Pyykkiä tulee pestyä pari koneellista viikossa (ennen vähintään kaksi koneellista päivässä) ja kauhukseni joudun pesemään vajaitakin koneellisia.

Kauppa-reissuja ei hirmuisesti tarvitse suunnitella etukäteen, ei enää. Lasten asuessa kotosalla, suunnittelin yleensä parin viikon ruokalistan yhdessä lasten kanssa ja sitä noudattamalla myös kauppa-reissut sujuivat melkoin yhdellä käynnillä per viikko.

Ruokaa teemme edelleen liikaa, ja sitten syömme samaa ateriaa useamman päivän. Siivous on nykyisin yksinkertaista, koska tavarat pysyvät siellä, missä niiden on tarkoitus pysyäkin. Aiemmin sain etsiä, järjestellä ja hermoilla kaiken tavaran edessä. Yllättävän paljon lapsiperheessä tarvitsee kaikenlaista isompaa ja pienempää materiaa ja järjestyksen pito kotona vaati työtä.

On ollut helpottavaa siivoilla kotia tavaramäärän vähentyessä ja edelleen sitä ”rojua” vähentelen. Eteisen säilytystilaa suunnitellessani mietin pitkään, kuinka maksimoida järkevästi säilytystilaa ja sitten tulikin se ahaa-hetki, ettemme todellakaan enää tarvitse mitään suuria säilytystiloja jatkossa. Sitä vaan miettii automaattisesti edelleen lasten tarpeiden kautta monia asioita elämässä, vaikka voi jo ihan hyvin miettiä pelkästään omien tarpeiden kautta elämäänsä. Kylppärin jälkeen vuorossa on siis kodin eteisen järkeistäminen meidän käyttöön sopivaksi.

Keväällä saimme suihku,-wc-tilan kuosiinsa. Pieneen alle 4 neliöön mahtui mukavasti säilytystilaa ja ihan itse suunnittelin ja mies toteutti toiveeni. Kylpyhuonekalusteet löytyivät uudenveroisina paikkakunnalta todella edullisesti, kalusteiden mittasuhteiden ollessa sopivan pienet kyseiseen tilaan. Korkea huonekorkeus antoi mahdollisuuden myös pyyhe,-pesuainepurkkihyllyjen kiinnitykseen. Lopputulos on käytännöllinen, hyvin toimiva pieni kylppäri, jossa myös mahtuu pesemään pyykit ja osin myös kuivattamaankin henkarilla. Enempää tilaa emme tarvitsekaan.

Jonain päivänä koti hiljenee sitten kokonaan. Tälläkin hetkellä, kun nuorin on isänsä luona, saamme aavistuksen tulevasta. Hiljaisuus täyttää koko talon ja ei ole velvollisuuksia mihinkään suuntaan kotona. Voi vaan olla ja möllöttää.

Keskityn opintoihini, sekä työssä oppimiseen. Itsenäisen opiskelun määrä on oikeastaan rajaton ja vieläkin hieman hapuilen sen suhteen, mihin suuntaan opinnoissani kallistunkaan.

Olen tähän mennessä opinnoissani huomannut, kuinka paljon helpompaa tämän uuden alan opiskelu on, kuin verraten parin vuosikymmenen takaisiin hoitaja-opintoihin. Hoitaja-opinnoissa muistelen tehneeni todella paljon kirjallisia, todella laajoja ja moniselitteisiä tehtävänantoja. Silloin opiskelu oli todella kiireistä, aikataulupainoitteista ja raskasta.

Hieman keväällä pelkäsin, kuinka saan yhdistettyä työssäkäynnin ja opinnot elämääni sujuvaksi kokonaisuudeksi, vaan onneksi kaikki on sujunut yllättävän kivuttomasti ja ei ole kaduttanut uuden ammatinvalinnan suhteen lainkaan. Päinvastoin, inspiroidun ja iloitsen lähes päivittäin ja todellakin saan olla onnellinen. Oma tavoitteeni on toteutumassa opintokokonaisuus kerrallaan.

Onhan tässä nyt kuitenkin tekemistä ja puuhaa pitkäksi aikaa, kun tarkemmin mietin. Pihahommat, eteisen ehostus ja niin, edellisen kodin tavaroiden hävitystä. Homeessa ovat, sen sain huomata yhtenä päivänä, kun avasin erästä laatikkoa ottaakseni käyttöön tekstiilejä.

Onneksi muuttoa tehdessä ja pakatessa asiaa aavistelin tätä ja hankin kaikille tavaroille erillisiä muovisia säilytyslaatikoita. On se nyt uskottava, etten voi ottaa käyttöön mitään, mikä on ollut edellisessä kodissa ja jäteasemalle on vietävä loputkin ja uusittava paljon käyttötavaraa tekstiileistä alkaen.

Keväisiä puuhia

Uskomatonta, en ihan heti olisi uskonut kitkeväni rikkaruohoja saati haravoivani samana päivänä. Nyt sekin on tehty viikonloppuna ja kaiken päätteeksi sain myös sisällä imuroitua.

Opiskelin myös hieman puutarhakirjoja; hain vinkkejä ja ohjeita tulevaan pieneen pihaamme. Ihan pelkällä sisustamisella emme nyt pääse pälkähästä, pohjatyöt on tehtävä, mikäli hyvän haluaa… Lumet on sulaneet ja vielä pitää hieman odottaa maan sulamista roudasta.

Eilen Illalla kävin haravoimassa lopun pihamaan ja olipahan lämmintä, yli 15 näytti mittari illan varjossa vielä. Aamulla sää oli tihkusateinen ja pilvet roikkuivat hyvin matalalla. Lämpimämpi ilma teki kävelystä mieluisan ja lintujen keväinen kuoro täytti metsän. Mielessäni pohdin ja suunnittelin pihaa, mitä siihen nyt sitten keksisi?

Ajatus mukavasta oleskelutilasta ulkosalla, katoksen kera. Se on se tavoite, ja syksyllä sitten tiedetään toteutuiko toiveeni?

Joka keväisiin puuhiin kuuluu kodin tavaroiden karsiminen ja järjestely. Käyn ajatuksella läpi niitä tavaroita, joita pitää säilyttää ja olen opetellut kylmästi heittämään pois kaiken sellaisen, jolle ei ole ollut käyttöä edellisen vuoden aikana.

Olen ulottanut tämän karsimisen nyt myös huonekaluihin ja kiikutin kierrätyspisteelle mm. muksun pieneksi jääneen koulupöydän, jota ajattelin vielä muuton yhteydessä itse hyödyntää. No en hyödyntänyt ja se sai siis lähteä tilaa viemästä.

Karsimisisessa ajattelen jo lapsiani ja tulevaa, ettei heille jäisi kovin paljoa rojua pois heitettäväksi, kun sen aika joskus on. Omasta kokemuksesta tiedän, kuinka ikävää puuhaa toisen kodin läpikäyminen ja siivoaminen on ja haluan lapsilleni jättää mahdollisimman vähän tavaroita, joista pitää hankkiutua eroon aikanaan.

Itselläni on tiedossa sisaruksieni kanssa mahdoton työmaa tulevaisuudessa ja se ahdistaa jo nyt. Tulee kalliiksi hävittää vuosikymmeniä vanhaa arvotonta tavaraa, roskaa ja suurin osa kaikesta tavarasta on kierrätyskelvotonta joten se ei sovellu edes uudelleen käyttöön. Aiempina kesinä olen hieman yrittänyt tyhjentää vanhan mummon vintillä lojuvaa tavaravuorta, vaan toivoton työ se on yksin ollut tehdä.

Karsiminen on samalla oman elämän päällekkäistä läpikäymistä ja arvottamista. Mistä luovun, miksi luovun ja jos jokin jää, miksi sitä kannattaa säilyttää? Kodissa tavara on säilytyksessä ja/tai käytössä.

On tavaraa, jota tarvitaan vain harvoin, sitten on silloin tällöin käytettävät ja päivittäin käytössä olevat tavarat. Sitten on ne, joita ei käytetä, mutta niitä vain säilytetään ilmeisesti säilyttämisen ilosta? En tosin tiedä, kuka oikeasti saisi iloa tavaran säilytyksestä? Minä ainakin saan harmaita hiuksia jo pelkästä sanasta säilytys.

Meillä on arkeen ihan mukavasti tavaroille löytynyt omat paikat, vaikka alkuun uuden kodin niukat säilytystilat nostivatkin karvat pystyyn; nyt olen ihan tyytyväinen siitä, etten ole hankkinut lisää säilytystilaa. Karsiminen on helppoa ja uuden hankinta on jäänyt todelliseen tarpeeseen ja sitäkin pitää miettiä hyvin harkiten.

Koti pysyy siistinä, kun tavaraa on vain tarpeeseen ja jokaiselle asialle on oma harkittu paikkansa, jonne se on käyttämisen jälkeen helppo kiikuttaa takaisin. Säilytystilaakaan ei tarvitse paljoa, kun unohtaa ajatuksen ”Mitä, jos tätä joskus tarvitsen?”

Järjestelen tavarat sinne, missä niitä yleensä eniten tarvitaan/käytetään ja niin vältän myös turhaa paikasta toiseen ramppaamista kotona ja tavaroiden edestakaisin kiikuttelua. Pölytkin tulee pyyhittyä useammin, kun liina on käden ulottuvilla jokaisessa huoneessa valmiina.

Opin itse aikoinaan hyvin tiukkaan ja vanhanaikaiseen järjestyksenpitoon kodissa. Siihen kuuluivat suursiivoukset, kuin myös tavaroiden tarkka säilytyskin tietyissä, epätarkoituksenmukaisissa, hankalissa ja vaikeasti hallittavissa olevissa paikoissa ja se ei sopinut omalle kohdalle ollenkaan ja kaaos oli pikemminkin lopputuloksena, kuin hyvä mieli, saati hyvä järjestys.

Nykyisin, kun olen saanut hallintaan tuon kaaostaipumukseni, saan olla todella iloinen järjestyksessä pysyvästä kodista sekä siitä, että tavarat todellakin pääsevät käytön jälkeen paikoilleen, eikä jää sinne, minne käsi ne sattuu laskemaan. Adhd on taltutettu tämänkin suhteen. hmj

Mukavia, keväisiä päiviin!

Luovuutta kotiinkin asti

Vihreä on uusi lempparivärini, näköjään. Vaatetus on muuttunut siihen suuntaan jo pitkään ja nyt vuorossa on kodin värien vaihto kohti vihreämpää.

Nuorena pidin kovasti sinisen ja lilan eri sävyistä, myöhemmin oli vuorossa punainen, musta ja valkoinen. Ja nyt sitten tuo vihreä on astumassa elämääni.

Väreillä on väliä ja eri väreillä on omanlaisensa vaikutukset myös hyvinvointiin. Vihreä virkistää levollisella tavalla, se on hyvin luonnollinen runsaissa sävyissään . Vihreä on hyvin luonnollinen väri, maanläheinen tuoden luontoa kotiin myös sisustuksessa ja esimerkiksi kasveissa.

Maanläheisyys on tullut tärkeäksi osaksi elämää, erityisesti kestävän kehityksen mukaiset valinnat hankkiessa jotakin tarpeellista. Jo vuosia olen tuskaillut ainakin muovin kanssa; sitä on kaikessa piilotettuna. Jopa teepussien muka paperissa kääreissä.

Kävin tänään eräässä kaupassa tutustumiskierroksella, ja valikoima oli minulle suoranainen pettymys. Muovia, muovia ja muovia. Kokonainen kauppa täynnä muovia. Halpaa muovia, kallista muovia. Muovia muovin päälle. Ja mitä luki kylteissä? ”Haluamme vähentää ja olemme vähentäneet muovin käyttöä tuotteissamme”… Itselle tuli hieman epäuskoinen ahaa-elämys ja ristiriitainen olo, juuri kun olin todennut olevani jonkinlaisessa muovikaupassa.

Meille siunaantuu jonkin verran pahvia, jota on hyvin ärsyttävää kuskata kierrätyspisteelle. Sain ahaa idean, jota jo kokeilinkin pienesti eli valmistin itsetehtyä paperia. (Samalla sain ikäväkseni tietää, ettei käyttämäni teemerkin teepussien ”paperi”kääreet olekaan pelkkää paperia, vaan niissä on ohuen ohut muovikerros pussin sisäpinnassa. ) Paperi onnistui hienosti, ja sitä ei ollut mitenkään työläs tai vaikea tehdä ja materiaaliksi käy samanmoinen pakkausmateriaali, mitä biojätteeseen voi laittaa. Idea pääsee jatkoon ja ehkäpä kortti tai pari valmistuu kotitekoisesta paperista joskus?

Niin, ja taas on perjantai. Elämäni on yhtä perjantaita. Viikko vierähtää ihan käsittämätöntä vauhtia nykyisin. Tiedossa on jälleen viikonloppuvapaa, jollaista luksusta ei hoitotyössä ollut, kuin ehkä kerran kuussa, sen mitä katselin vanhoja työvuorolistojani. Jos oikein huonosti kävi, niin saattoi olla joka viides viikonloppu vapaata.

Kaikki lasten lomat ja viikonloput piti olla töissä, ja kun itsellä oli vihdoin vapaa, niin lapset olivat opinnoissaan ja tyovuorotoiveita jos yrittikin laittaa tiedoksi, niin kettuilua siitä tuli takaisin. Lapset saattoivat vain haaveilla yhteisestä viikonlopusta, koska minun tuurilla kävi yleensä niinkin, että oma viikonloppuvapaa osui siihen, kun lapset olivat isäviikollaan. Kadun elämässäni ehkä eniten omaa ammatinvalintaani nuorena, sillä jos olisin tiennyt todellisuuden, en olisi ikinä, en ikinä opiskellut hoitajaksi.

Vuosien kuluessa elämänarvoni ja periaatteni ovat muotoutuneet toisenlaisiksi, enemmän ja enemmän kohti luonnollista ja luontoa. Ympärillä maailma muuttuu yhä enemmän luonnottomaksi oikeastaan kaikessa ja se ihmetyttää pienesti. Viimeisinä vuosina työskennellessäni hoitajana, omat arvoni alkoivat näyttäytyä kovin ristiriitaisina myös työssä.

Onneksi uuden ammatin arvopohja vastaa paremmin tähänkin aiemmin kokemaani ristiriitaan ja selvästi huomaan vaikutukset itsessäni. Energiaa vapautuu ja jaksan aiempaa paremmin toteuttaa omia luovia taipumuksianikin ja myöhemmin opintojen edetessä sama luovuus saa kukkia myös työelämän puolella.

Väärässä kaupassa

Joskus sitä erehtyy väärään jonoon kaupan kassalla, ehkä?

Harvoin närkästyn. Yleensä minua vain huvittaa ihmisten käytös, mikäli se kovin poikkeaa tavanomaisesta.

Pikaisesti tehdyt ostokset jättimarketissa, pieni kori käsivarsilla ja vain tarpeellinen seuraaville päiville.

Kansio, se oli nyt se tärkein asia muistettavaksi. Paljon olisi koneella tietoja, mutten selviäisi ilman paperia ja kynää lähiopetuspäivistäni. Se löytyi ihan pienellä etsimisellä.

Sitten niihin ruoka-asioihin, niin…Hevi-osastolta sitruunaa ja avokadoa, pussi valmista raastetta. Sitten etsimään piimää, koiralle. Sen täytyy ehdottomasti olla lakton. Maitoa? Ei, sitä on kotona riittävästi. Ai niin, kermaviiliä raasteen kanssa, ja jos löytyisi niitä kasvispullia, kun ollaan täällä tietyssä kaupassa, missä niitä yleensä aina on? Missähän se kasvispullien hyllyväli nyt olikaan? Muksulle vaihteeksi hänen omavalintainen iltapala, joka oli tällä erää jokin kääre täytteellä. Niitä tiettyjä leipiä ei enää ollut, mutta hienosti sieti pettymyksen.

Melkein törmäämme äitiin, joka marmattaa lapselleen siitä, kuinka tämä aina viitsiikiin käyttäytyä, kuin viisi-vuotias. Lapsi oli arvioilta noin seitsemän vanha ja väitti jotakin vastaan, kunnes olimme kuulomatkan ulottumattomissa ja jäi kuulematta, miten asia ratkesi loppupeleissä. ”Mutta kun äiti….” Lapseni naurahti kuullessaan äidin sanat, ja minun oli pakko kysyä, kuulostiko jotenkin tutulta tuo lause ”Kuinka sinä aina viitsitkin käyttäytyä, kuin viisi -vuotias pikkupoika?!” Taisin itsekin aikoinaan syyllistyä samaan ja ihan hyviä lapsia jokaisesta on kuitenkin tullut.

Maailma ei kaadu haluamisiin, vaan onpahan jotakin mitä odottaa jatkossa ja pettymyksien sietokyky ja kärsivällisyys jatkavat nousuaan. Jatkamme matkaa hakemaan huomiset tortilla-ainekset sekä ketsupin. Huomaan näköni hämärtyneen, kun yritän lukea heinz-pullon kyljestä ainesosia. Kai se (kin) on kohta otettava asiaksi ja varailla aikaa lasien uusimiseen/hankintaan. Huomautan siinä ketsuppihyllyllä muksulle sinapista, nyt voisi valita haluamansa. Mukaan tarttuu oikeanlainen sinappi, kun meillä on ihan liian pitkään ollut jääkaapissa vain vääränlaista sinappia.

Ihmettelen kaupan valtavien hyllyjen väliköissä puikkelehtivaa nuortani, joka suunnistaa tottuneesti ja varsin tietävästi juuri oikeille paikoille minun vielä miettiessä, pitäisikö kääntyä tuonne, vai tuonne, vai jatkaa suoraan ja sitten vasta kääntyä? Huomaamattomasti lapseni tönäisee minut useamman kerran oikeasta käytävän päädystä oikeaan hyllyvälikköön ja en malta olla miettimättä, vaivaavo minua kenties dementia?

Ei vaivaa, olen vältellyt kyseistä kauppaa hyvin pitkään ,erityisesti ruoka-ostojen hankintaa ajatellen. Olen ollut itselleni armollinen, ja en ole kiusannut itseäni käymällä tässä kyseisessä kaupassa ruoka-ostoilla.

Syitä on monia ja muistan ne syyt aina siinä kohtaa, kun joku aloittaa hyökkäyksen kauppakärryillen minua kohti, muutama vauva,-taapero aloittaa sen huutoitkukonsertttinsa, taikka ihmismassat mainaavat kulkea kolme,-neljä vierekkäin ja kymmenen peräkkäin, kukin omissa ostosmaailmoissaan miettien ruokaansa.

Vihoviimeisenä kaupasta lähtevät ne omat äänet, hurina ja tasainen sirinä. Kolinaa silloin tällöin, valot häikäisevät silmiä ja nykyisin myös lattia on vaarallisen liukas kaakelilattia. Olen jokainen kerta käydessäni meinannut liukastua johonkin märkään kohtaan heittää nurin. Ja ne kävelymatkat suuressa jättimarketissa, ne vastaavat yhtä koiran kanssa heitettyä lenkkiä.

Suuressa marketissa on keskimääräistä enemmän eri tunteen pauloissa kiemurtelevia ihmisiä ja inhoan ylikaiken sitä, kun niitä tunnejuttuja tarttuu minuunkin. Harvoin tulen iloisena kaupasta ulos, ja yleensä olen hermoromahduksen partaalla päästessäni kotiin.

Tähän ikään mennessä en ole oppinut suojaamaan itseäni näkymättömiltä hyökkäyksiltä, ankeuttajilta jotka pörräilevät tarraten kiinni hetimiten, kun tilaisuus siihen koittaa. Kunnon lääkitys ehkä voisi auttaa asiaa pääsemään kaupasta ulos jotenkuten yhtä onnellisena, kuin sinne mennessäkin?

Valitsin kassan jossa oli vain yksi perhe ennen meitä laittamassa hihnalle viimeisiä ostoksiaan kärrystään. Odottelin kohteliaasti ja välimatkaa pitääkseni hihnan tyhjentymistä ja aloin lappamaan hitaasti pieniä ostoksiamme hihnalle. Kaupan kassahenkilöllä ei ollut mikään edellisten kanssa, hän jutteli siinä leppoisaan tahtiin samalla, kun viivakoodi lauloi iloisesti ja viimein sai perhe ostoksensa maksettua ja pakattuakin.

Kassan alkupään hihnasto oli täyttynyt meidän ostoksista ja odottelin vielä, että hihna liikkuisi hieman eteenpäin, jotta voisin sen kapulan mahduttaa merkiksi minun ostoksistani. Seisoskelin paikoillani ja kauhukseni peräämme oli saapunut ostoskärryistä tehty laiva, keinuen niitä ostoja ,kuin myös lapsia pullisteli siellä täällä laivassa sekä ympärillä. Kapteenina laivalle oli väsynyt äippä, joka pelästytti minut hyvin heittämällä ostoksiaan hihnalle niin, että pauke vain kävi. Suljin korvani, sillä en tahtonut kuulla hänen manauksiaan sen enempää ja vain mielessäni harmittelin omaa saamattomuuttani puheen tuottamiseni suhteen.

Olisin halunnut niin kovin sanoa tuolle naiselle, ettei paiskoisi niitä tavaroitaan siihen hihnalle, tai vähintäänkin hän odottaisi omaa vuoroaan, jotta hihnalle tulee enemmän tilaa hänen ostoksilleen. Siirryin siitä sitten askeleen edemmäs, kohti maksupäätettä ja vilautin asiakasetukorttia, ja hitto sentään. Tavaroiden paiskonta oli tarttunut kassaihmiseenkin. Hän heitti kansioni piippauslaitteessa käytettyään sellaisella voimalla, että minun olisi tehnyt mieli heittää kansio takaisin hänen kasvoilleen, ja minä vain hymyilin kiltisti ja autoin muksua pakkaamaan ostoksia oikeassa järjestyksessä kassiin. Maksoin ostokset ja pakenin paikalta.

Tunteet ikäänkuin tarttuvat, huomaamatta ja hyvänkin päivän voi pilata käymällä ihan tavallisessa jättisupermarketissa. Ihmiset, nuo merkilliset olennot, jotka keskenkasvuisina ja kömpelöina itseni mukaan lukien opettelevat arjesta selviytymistä ja aina on jokin vaihe meneillään. Aina on jokin kriisi, draama, ikäkausi tai ihan vain asenne-koska voin.

Tänäänkään en nähnyt hymyileviä ihmisiä? Missä he ovat? Eivät he ole ainakaan hypermarketissa illalla klo kuusi? Tai en tiedä. Olen joskus kuullut sanonnan, jonka mukaan ”kyllä se sinunkin hymysi vielä hyytyy jonain päivänä”….

Vilkasta arkea

Aika tuntuu menevän valonnopeudella ja viikot vierähtävät. Taas on perjantai, kuten niin monta muuta edellistäkin perjantaita, huomatessani arkiviikon päättymisen.

Havahdun siis nykyisin perjantaihin. On luksusta, kun viikonloput ovat vapaata ja työ muutoinkin on pääosin perusarkityöaikaa.

Kotityöt on jääneet viikonlopuille tehtäväksi, iltaisin ei rahkeet riitä pyykinpesua kummempaan touhuun ja totuttelu täysiin työtunteihin käy sekin jo ihan työstä. Vielä jaksaa, ja lisääntyvä valoisuus piristää perinteisesti elämää.

Kotona on viikonlopun päivät olleet vilinää ja vilskettä. Päikkärit olen saanut unohtaa aikuisten lasten viedessä mennessään. Mummoilua, kaupoilla kiertelyä ja nyt sunnuntaina vielä uimahallireissua viikkosiivouksen päätteeksi ja päivän kruunasi extempore järjestynyt päivällinen iloisessa tunnelmassa meillä.

Aiemmin viikolla saimme iloita kuopuksen b-ajokortista, ja nyt voin jälleen opetella olemaan huolehtimatta ns. turhia. Vaikka kyllähän sitä aina sydän syrjällään päästää lapsensa liikenteeseen, oli lapsi minkä ikäinen tahansa.

Muistelen aikaa, kun lapset opettelivat kulkemaan itsenäisesti ensin kavereilleen; myöhemmin kouluun ja sitten siitä lähikaupalta ei enää ollutkaan pitkä matka kaupunkiin pyöräillen. Pyörät vaihtuivat mopoihin, autoihin ja jokainen uusi etappi on ollut kasvun paikka jollakin tapaa ja vuosien kuluminen todentuu oikein kivasti. Kohta mietin, mihin aika mennyt lapsenlapsen vuosia laskiessa?

Kello on jälleen kohta kymmenen illalla ja nukkumaan olisi rauhoituttava. Uusi työviikko edessä ja töiden osalta suurin ihmettely alkaa olla ohitse. Ala, jolle olen hakeutumassa tuntuu omalle edelleen ja voin hyvin kuvitella itseni tekemässä samaa työtä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Nyt olen tosiaan työssä siinä pisteessä, että huomaan tarvitsevani alan koulutuksen ja tiedon puute ärsyttää sisäisesti.

Viikatut pyykit vielä nopeasti kaappeihin ja pääsen unilleni. Pakkaspäivää on huomenissa tiedossa, joten yöllä voipi tulla hieman vilu ilman kylmentyessä nopeasti. Lämmityslaitteisto reagoi hieman viiveellä lämpötilan vaihteluihin, se on huomattu nyt näiden sahaavien kelien aikana.

Mukavaa viikkoa jokaiselle!

Lajittelun uusi tuleminen, vihdoin

Otanpa komennon takaisin, ainakin keittiön puolella toistaiseksi.

Koko kevään, kesän olen enemmän tai vähemmän antanut vastuuta perheen muillekin jäsenille keittiön puolella ja lopputulos aiheuttaa enemmän pahaa mieltä, kuin tuo hyvää.

Muuttaessa ja sen jälkeen en jaksanut miettiä jätteen keräystä ja lajittelua kotona mitenkään. Pääasia, että roskat poistuivat jotenkuten ja ainoa, mikä oli toiveeni, että biojäte kerätään omaan astiaansa.

Noh, arvata saattaa kuinka kävi? Kierrätys ja jätteen lajittelu on ollut tosiaan osa elämäämme lähes aina ja lapset ovat myös kasvaneet tähän ja silti lajittelu niin helposti unohtuu, ellen ole vahtimassa roskispoliisina. Niin, koko kesän olen hiljaa katsellut, kuinka yhteen ja samaan roskikseen laitetaan kaikki jätteet ja kierrätyksestä ei ole ollut tietoakaan.

Eräänkin, jos toisenkin ja kolmannenkin kerran mies valitteli, kun ulkoroskis on täynnä ja tyhjennys tapahtuisi vasta muutamien päivien päästä ja hän aina kuumeisesti odotteli, milloin jäteauto käväisi pihassa. Jokainen kerta tuumasin hälle hieman ilkeään sävyyn, että pitäisi lajitella se jäte ja katsoa jo kaupassa, millaisessa paketissa ostos on jätteen minimoimiseksi.

Mies ei ymmärtänyt millään vihjettä, vaan hänelle oli pulma siinä, mihin viedä kodin jätepussi, kun oma ulkoastia oli täynnä ja tuumasi myös, ettei ulkona oleva astia mitenkään riitä tarpeisiin nähden. Voin tässä kertoa, ettei kyseinen heppu ole ikinä ”kuullutkaan” jätteiden lajittelusta, koska hänen mielestään se on turhaa, koska jätteet kuitenkin loppujen lopuksi menevät kaikki samaan paikkaan.

No, edellinen on hänen mielipiteensä ja jokainen valveutunut tietää, ettei asia ihan niin ole. Tämän vuoksi mies on kuitenkin jääräpäisesti kieltäynyt lajittelemasta vapaa-ehtoisesti. Tietämättömyytensä kierrättämisestä hän kuitenkin myönsi taannoin ja siihen kohtaan päätin itse puuttua. Tapahtui kaappaus keittiössä.

On inhottava myöntää, että joudun aikuista ihmistä ohjaamaan kädestä pitäen kierrätyksen ja jätteiden lajittelun alkeisiin, asiaan mikä on itselle ollut selvää jo lapsesta saakka. Näkemys,-kokemuserot asiassa juontavat ihan siihen tosiseikkaan, ettei toisen ole ikinä tarvinnut miettiä lajittelua-kerrostalon sekajätekeräykseen on aina hänen roskansa mahtuneet ja hän ei ole kokenut tarvitsevansa lajitella jätteitään, ei ennen tätä. Minun aiemmat opastusyritykset kierrätykseen ovat valuneet hänen kohdallaan kuin kuuma veitsi voissa.

Minä taas omakotitalossa asuessa olin vähän niinkuin pakotettu kierrättämään suurperheen jätteet ja kuskaamaan eri jätelajit kierrätyspisteelle ihan siitä syystä, että olisi ollut liian kallista hankkia suuri jäteastia/tihentää tyhjennysväliä. Kerrostalossa ei asukkkaille tule mieleenkään, että jokainen temsterin tyhjennyskerta on laskutettavaa toimintaa, ja se ei ole ihan halpaa lystiä taloyhtiöillekään. Viimeinkin myös mies heräsi asiaan ja se tosiaan vaati näköjään sen oman kokemuksensa.

No, oli miten oli, meillä on olleet näkemyseromme asiassa ja ihan hyvä toisaalta, etten ole puuttunut meidän roskiskulttuuriin muuttomme jälkeen. Mies on saanut ihan konkreettisesti kokea ja nähdä sen älyttömän sekajätemäärän, mikä tavallisesta elämästä syntyy ja mitä tapahtuu, jos ei itse lajittele ja kierrätä kuskaten kotona lajiteltu jäte keräyspisteelle.

Yhtenä päivänä hermostuin; jälleen miehen odotellessa roskisautoa kuin kuuta nousevaa ja hänen tuskaillessa liian täyttä sekajäteastiaa ulkona. Päätin, että nyt todellakin riittää!

Vihdoin miehen myöntäessä tietämättömyytensä lajittelun kanssa päätin toimia. Nyt oli oikeasti sopiva hetki puuttua ns. peliin ja ottaa komento takaisin keittiössä.

Aloitin väsäämällä ohjelappusen jätteiden lajittelusta keittiön kaapin oveen.

Ohjeet on kopioitu kuntamme jäteneuvonnan sivulta, olisi siellä ollut valmiskin lappunen tulostettavaksi, mutta värien vuoksi tein omanlaisen. ohjeeseen liitin myös meitä lähimmän jätteenkeräyspisteen osoitteen, ihan siitä syystä, että jos ei tiedä mihin pitää lajitellut jutut viedä…

Seuraavaksi sitten järjestin ja suunnittelin sekä toteutin olemassaolevilla tarpeilla lajittelun mahdollistavan jätekaapin uuteen tarkoitukseensa. Saa kelvata toistaiseksi, kunnes keksin/löytyy parempi systeemi, kunhan nyt pääsemme jälleen sujuvasti alkuun lajittelussa.

Kotona olikin sitten eräänä päivänä tiukka komento vastassa miehen saapuessa. Kuulin jälleen ne perinteiset selittelyt ja vastustuksen, jotka kuitenkin katosivat keskustelun edetessä minun vasta-argumenttien ollessa kiistattomia. Mies ei voinut mitään muuta, kuin todeta alkavansa opettelemaan asiaa.

Puutteellinen tieto asiassa, kuin asiassa vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, oman kokemuksen puuttuminen sekä suoranainen vanhanaikaisuus saattavat toisinaan miehen kanssani napit vastakkain. Kyllä, olen itsekin lapsena oppinut kaatopaikkakulttuurin ja sinne ollut viemässä kaikenlaista ja nykyisin nuo muistikuvat kauhistuttavat. Onneksi tänään asiat ovat toisin jätteiden hävityksen kanssa.

Ensinnäkin, jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen lajittelee jätteensä ja kuskaa ne kierrätyspisteelle, oli se lähellä taikka vähän kauempana. Tämä oli ehkä se viimeinen lauseeni, joka mursi miehen vastustuksen jätteiden lajittelusta kaikkien hatarien ennakkoluulojen ja tietämättömyydestä aiheutuneiden vastaväitteiden kirjossa.

Kiltisti olen saanut pyytää lukemaan ohjeita kaapin ovesta, olen myös ohjeistanut melkein kädestä pitäen oikean jätteen oikeaan paikkaan ja ihan kivasti asiaa on myös kysytty miehen taholta hänen ihmetellessä, mihin jokin pitäisi laittaa. Hyvä alku siis ja ehkä minunkaan ei tarvinne kovin kauaa olla roskispoliisina jatkossa?

Ja kuinkas kävikään? Kuopus kierrättää, kuten ennenkin. Lajittelun myötä sekajätettä ei ole tullut oikeastaan ollenkaan, kun aiemmin meni tempsteriin pussi per vuorokausi noin karkeasti arvioiden ja se on liikaa.

Minulla on nyt yksi ongelma vähemmän arjessani, koska mies on motivoitunut ja sitoutunut omasta halustaan. Siitä olen hyvin kiitollinen.

Hienoa kasvua, vastuunottoa ja ennenkaikkea hatunnosto sille, että mies myönsi oman tietämättömyytensä ja omat ennakkoluulonsa asiassa. Vielä vanhanakin voi oppia uutta ja olen kiitollinen siitä, että nyt koko perheemme on sitoutunut jäteasiaan ja voin senkin motkotusajan käyttää johonkin muuhun toimintaan ja mikä parasta, roskispoliisin hommakin jäi tarpeettomaksi.

Tervetuloa syksy

Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.

Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!

Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.

Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?

Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?

Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?

Paras vuodenaika

Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.

Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…

Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.

Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?

Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.

Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.

Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?

Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.

On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.

Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?


Arki alkaa

Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.

Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.

Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.

Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.

Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.

Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.

Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.

Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.

Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.

Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.

Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.

Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.

Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.

Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.

Lämpöisiä loppukesän kelejä toivon jokaiselle!

Lomailua

Arkeen tuli edellisellä viikolla pieni kaivattu tauko, miniloman merkeissä tyttäreni ja hänen miehensä luona. Meidät oli kutsuttu jo hyvissä ajoin talvella juhlistamaan kihlajaisia heidän kanssaan.

Menomatkaa pohjoiseen sulostutti pienen pieni, rohkea pentunen, nukkuen suurimman osan aikaa omassa laatikossaan ja matkaa taitettiin pienen ehdoilla pysähtyen parin tunnin välein jaloittelemaan. Oma koiruutemme on tottunut pitkän matkantaittaja ja rauhallisesti pötkötteli omassa paikassaan auton takaosassa jaloitellen hänkin aina, kun auto pysähtyi.

Ajomatkat sujuivat ruuhkitta ja minun ei tällä kertaa tarvinnut ajaa kilometriäkään koko aikana, mikä on hyvin poikkeuksellista ajatellen elämääni. Olen aina ollut ratin takana ja nyt sain keskittyä ohi vilahtaviin maisemiin, ohjeiden jakamiseen ja vain pelkkään olemiseen. Yllättävän vaikeaa oli keskittyä pelkkään istumiseen..

Perillä vastassa olikin suolainen, lämmin ja kostea meri-ilma, joka vaihtui lähtöpäivän myrskyävän tuuliseen kylmyyteen päivien edetessä. Meren rannalla tuuli oikein ujelsi, ulisi suorastaan ja vaikka yleensä pidänkin myrskyävästä kelistä, tuulesta niin, nyt meni jopa itsellä hieman yli kokemus luonnon raivoisasta puolesta.

Pieni irtiotto tulikin meille kaikille tarpeeseen ja huomata, että on mukava lähteä ja mukava tulla kotiinkin. Meillä jatkuu pihapuuhat aidanteon ja terassin merkeissä. Hieman suunnittelua, mitä/millaisia istuimia terassille tulee, sekä mitä muuta mahdollisesti hankitaan katoksen lisäksi? Onneksi en luopunut muuton yhteydessä parvekkeen kalusteista, nyt niistä saa mukavan lisän pihalle.

Niin, ja pääsen tosiaan istutuksien siirtohommiin, osan kasveista siirrän aidan ulkopuolelle kasvamaan ja vihdoinkin saan myös ne kauan haaveilemani sireenipuskat ilostuttamaan elämää omalle pihalle.

Lämpöisiä kesän päiviä jokaiselle!

Tapahtumia yhdelle viikolle

Asioilla on tapansa järjestyä; edellinen on oma voimalauseeni, jonka saatan unohtaa toisinaan. Ja kyllähän se niin on, että asioilla on oikeasti tapansa järjestyä parhain päin.

Maaliskuusta asti minua jännittänyt nuorimman lapseni pääsy opiskelemaan haluamalleen alalle varmistui viimein; olen helpottunut tästä, sillä sinne oli kuulemani mukaan vaikea päästä ja pääsykokeiden tuloksen ansioista nuori pääsi ”heittämällä” sisään pisteiden mukaan. Mikään muu vaihtoehtoinen ala ei kiinnostanut ja pelkäsin jo pahinta eli, että joutuu vastaanottamaan sellaisen opiskelupaikan, joka ei ole se oma juttu ja opinnoista muodostuisi vain ikävä velvollisuus. Voin siis huokaista ainakin nyt ja toivoa, että opinnot lähtevät syksyllä mukavasti käyntiin.

Koko kevään olen myös jännittänyt mukana vanhan mummon odotettua lonkkaleikkausta, joka sekin on nyt ohi ja mummo kuntoutuu hyvää vauhtia kuntoutusyksikössä. Yli kymmenen vuoden kivut helpottavat viimein ja kävely alkaa toivottavasti luonnistua paremmin. Mikä lie viivästyttänyt hoidon saamista ja itse leikkausjonoonkin pääsy kesti vuoden verran, jonossa ehti olla yli puoli vuotta, kunnes kiireellisenä viimein leikattiin kipujen muodostuessa ylitsepääsemättömiksi.

Kevään saimme myös jännittää keskimmäisen valmistumista, joka viivästyi puhtaasti erään opettajan toiminnan vuoksi ja nuori sai useamman kuukauden odottaa yhden ja ainoan kurssin arviointia, kunnes viimein toisen opettajan suosiollisella avustuksella kurssi saatiin arvioitua. Jännä, miten todistus kilahti sähköpostiin, ja sitä ei paperisena enää anneta ja paperiversio ei ole virallinen; vain linkki ja sähköinen todistus on kuulemani mukaan se ainoa virallinen todistus.Jokatapauksessa, onnea valmistuneelle!

Kaikki edelliset tapahtuivat parin päivän aikana ja vaikka jokainen juttu on ollut kovin toivottua, odotettua ja positiivista, niin silti tuntui edellisellä viikolla, kuin asioita olisi liikaa sisäistettäväksi.

Kesän ja valoisan myötä oma unirytmi on palautunut siihen, että valvon illalla myöhään ja aamulla nukkuisin pitkään. Aamuiset perusrutiinit kirjoittamisineen kaikkineen häviävät nukkuessa pidempään ja sitten kuroessa päivää kiinni tekemisineen.

Olen kovasti harkinnut hankkivani pimentävät verhot, josko niistä olisi hieman apua unirytmin kanssa? Viimeisetkin pimeän hetket yöstä ovat poissa ja sisällä on samanlainen valaistus oli yö taikka päivä. Pimentävät verhot saattaisivat ehkä kertoa keholle yön alkamisesta ja illalla rauhoittuminen olisi helpompaa?

Kuluva viikko on alkanut sateisena, mutta lämpimänä. Luonto tarvitsee vetensä pitkän kuivan ajan jälkeen.

Kesäisiä hetkiä kaikille!