Avainsana: arki

Perikunnan juttuja

Ulkona satoi jotain valkoisen oloista, lunta jäätyneeseen maahan. Saa nähdä, millainen talvi on tänä vuonna? Oma toiveeni olisi paljon lunta, kuten parina edellisenäkin. Lumen määrä aiheuttaa keskustelua ja yleinen mielipide taitaa olla mitä vähemmän, sen parempi? Pakkastakin saisi olla, mielellään koko talven ja pitkälle kevääseen saakka.

Sata vuotta ainakin

Hankimme vanhan mummon pihamaan lumitöihin avustajan, lumilingon. Mummohan ei sitä itse osaa käyttää, muttei meidän tarvitse selkiämme rikkoa siinä pihassa, kolatessa kiireellä useita kymmeniä senttejä satanutta lunta ja hyvällä tuurilla myös jäätynyttä ja painunutta. Me harvoin pääsemme tositoimiin juuri silloin, kun lumisade on ohi ja pari edellistä talvea lumitöiden osalta on ollutkin melkoisen tekemätön paikka vanhan mummon pihassa.

Tekemätön paikka vanhan mummon pihassa on myös ollut lehtien haravointi. Piha on jokseenkin suuri, meitä mummon lapsia on useampia. Silti vuodet ovat vierineet ja kenelläkään ei ole sitä paria tuntia aikaa tai tahtoa varata pihan talkoisiin. Onneksi on ruohonleikkuri, jonka käyttö sekin on jäänyt perheeni vastuulle. Vanha mummo ei jaksa eikä kykene huolehtimaan pihastaan.

Lisätään yhtälöön useamman sukupolven rojut piharakennuksessa. Kenen huoleksi nekin jäävät joskus? Vintillä on ollut hauskaa ja ”hauskaa” piipahtaa; ahdistus iskee, kun tiedän kenen vastuulle nekin tavarat jäävät. ”Jos jotakin vielä joskus tarvitsee” on ollut vanhan mummon ja talossa häntä ennen asuneiden motto.

Mummon mökki, mummon koti ja kukapa nyt kodistaan haluaisi pois? Olisihan sitä helpompiakin tapoja elää ja olla? Rivi,-kerrostalossa ei olisi lumitöitä, ei pihatöitä vuodenaikojen mukaan. Asunnon lämmityksestä ei tarvitsi huolehtia, ei olla jatkuvasti puusouvissa kantamassa pilkottuja puita taloon sisälle.

Entäpä itse mökki sitten? Talossa itsessään ei ole pesumahdollisuutta, piharakennuksessa on puusauna, jossa ei kovien pakkasten jälkeen kulje vesi. Kukaan ei jaksa pesuvesiä kantaa piharakennukseen putkiston jäätymisen jälkeen. Talossa itsessään olevat putkistot myös jäätyvät myös kovilla pakkasilla ja mikään lämmityskaapeli ei kykene pitämään sulana näitä alkeellisia virityksiä, jotka on tehty joskus aikoinaan ja kovien pakkasten jälkeen viimeistään jokainen vesiputki on jäässä ja sitä voi kestää kuukaudenkin.

Kieltämättä, yli satavuotias mökki kaipaisi myös jatkuvaa kunnostamista ja vanhan mummon lapsilla ei riitä varat/aika / mielenkiinto/taito kunnostamiseen. Ja vaikka riittäisikin, ketään ei loppupeleissä kiinnosta pitää mökkiä timmissä kunnossa. Sääli, koska kyseessä on kuitenkin aito hirsitalo, paanukattoineen ja kiviperustuksineen kaikkineen. Tai talo, mökki kokonsa puolesta. Alkujaan varmaankin ollut osa isompaa maatilan rakennuskantaa ja päätalo tuhoutunut? Kukapa nyt kodistaan vapaaehtoisesti lähtisi? Olen kuullut jokainen kesä jo yli kymmenen vuotta saman lauseen;

”Katsotaan nyt vielä ensi talvi, ja mietitään muuttoa sitten ensi keväänä.”

No, niinhän se on, ettei ihmistä voi omasta kodistaan pakottaa pois, ei vaikka siinä ei kykenisi enää omatoimisesti asumaankaan. Mökki ja pihapiiri on valitettavan rapistunutta.

Homeisia, rikkinäisiä tavaroita/rojua

Olen yrittänyt parhaani mukaan ennakoida tulevaa, tietäen kaiken sen monien sukupolvien rojun määrän piharakennuksessa. Ajatuskin siitä, että ne rojut joskus kaatuvat minun ja muiden vanhan mummon lasten niskaan kauhistuttaa ja ahdistaa.

Olen jo vuosia tehnyt siivoustyötä mummon luona, vähän kerrallaan. Nykypäivänä roskien lajittelu kannattaa tehdä jo kuormaa kasatessa, jotta jäteasemalla asiointi helpottuu. Useamman kuorman vieneenä tämänkin tiedän ja juuri se jätetavaran lajittelu onkin kaikkein työläin vaihe. Itseäni kismittää maksaa jätteestä, jota en ole itse aiheuttanut, ja mitään järkevää/ehjää/homeetonta ei ole vielä myytäväksi asti löytynyt.

Tulevaisuuteen pitää varautua, ainakin ajatellen mökin mahdollista myyntiä. Olen ymmärtänyt, ettei kukaan lapsista halua riesaa itselleen mökistä, joka pitäisi remontoida lattiasta kattoon ja paljon siltä väliltä. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen enemmän talovanhus pääsee rapistumaan huonolla ylläpidolla. Pelkkä asuminen ja talon lämmitys ei paljoa vaikuta hiljaiseen rapistumiseen.

Joissakin perheissä tällaiset perikunnan asiat hoituvat yhteisillä sopimuksilla ja puhalletaan koko porukan voimin yhteiseen ”hyvään”. Rakentavassa hengessä sopia, kuka tekee mitäkin ja niitä talkoitakin olisi. Meillä ei valitettavasti toimita näin. Mummon mökki toimii rasitteena jokaiselle, joka ei ole omalla hiljaisella päätöksellä jättäytynyt pois ”vastuusta”.

Yhden sisarukseni kanssa olemme jo kertaalleen siivonneet ainakin sadan vuoden metallit tontilta ja rakennuksesta. Kiitokset hänelle vielä näinkin sekä halukkuudestaan osallistua jatkossakin varastojen tyhjennykseen. Noottia saa ne, joiden katseet kulkevat nenän viertä pitkin alaspäin tai ne, jotka eivät viitsi edes viesteihin vastata kiireidensä keskeltä. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään ehkä löytää sitten?

Rapistuva talovanhus

Talon omistaminen vaatii aina jonkinlaisia toimenpiteitä, ylläpitoa. Mekin nykyisin vain harmittelemme, jos ja kun jokin talon asia vaatisi toimintaa. Ei meitäkään enää kiinnosta, kun yksin saisimme pakertaa ja puurtaa ja toimia rahapussina vielä kaiken päälle. Viimeksi muutama vuosi sitten saimme parin sisaruksen haukut ja epäilyt päällemme, kun erehdyimme mummon toiveesta kunnostamaan sisätiloja ja saunan saunomiskuntoon. Samaa virhettä emme toiste tee.

Mummon mökki pihapiireineen rapistuu vuosi vuoden jälkeen entisestä kukoistuksestaan. Tavarat homehtuvat rauhassa ulkorakennuksen vintillä päivänpaisteen ja veden tihkuessa kattotiilien lävitse. Ikkunan pokat pitäisi kunnostaa, maalata kuten rakennuksetkin. Kuistille olisi hyvä uusia lahonneita laudan pätkiä, kuistin portaat kunnostettiin turvallisuuden nimissä, kun jalka meni läpi laudasta astuessa jokunen vuosi sitten.

Onneksi sentään sauna lämpiää puutavaralla, jota löytyy paljon poltettavaksi varastoista. Vuosien homehtumisen jälkeen huonekaluista ei saa sisätiloihin soveltuvaa käyttöesinetttä tai tavarat on rikkoontuneina ja korjauskelvottomina vain viety pois silmistä. Mistään ei ole voitu luopua, ei edes käyttökelvottomista jutuista ja niin sitten se tavaramäärä on kasautunut. Ehkä asiaan on vaikuttanut myös laiskuus? Onhan se nyt todella hankalaa viedä jäteasemalle jotakin ja siitä joutuu vielä maksamaankin, joten ilmaiseksi voi säilöä omissa nurkissa?

Jaaha, tällainen avautuminen tällä kertaa. Pikkujuttuja elämän isossa pyörässä ja herneitä on odotettavissa nenukoihin taas lisää ajatusteni myötä. Semmoista elämä on, toisinaan. Kaikkia immeisiä ei voi miellyttää, ja pahin taitaa ollakin se oma lähipiiri, suku.

Mummoilua taas vähäsen

Aika, se kulkee taas nopeasti ja perässä en meinaa pysyä. Tarvitseeko edes? Ei välttämättä, mutta olisihan se mukavaa elää hieman hitaamminkin.

Meilläpäin ei ole vielä tullut ensilumia, joitakin hiutaleita satoi jäätyneeseen maahan ja seuraavassa hetkessä tiellä olikin jo pääkallokelit, vesisade jäätyi pinnoille kerrokseksi.

Koululaisten syysloma tuli ja meni ihan tarpeeseen sekin. Meillä huilattiin, pelattiin, käytiin elokuvissa ja yhtenä päivänä syömässä ulkona. Ei mitään sen ihmeellisempää, kuten ei ennenkään muksujen lomien aikaan.

Tällä viikolla olen saanut parina päivänä hoitaa pikkuista äitinsä työpäivän ajan ja samalla muistellut, miten ihmeessä olen jaksanut omien lasteni kanssa arjen aikoinaan?

No, nykyisin omaan jaksamiseen tosiaan vaikuttaa sairaudet ja lääkitykset, joten pitää olla itselleen ”armollinen” ja en voi todellakaan vertailla aikaa silloin ja nyt. Pääasia, että tällä hetkellä selviän arjestani ja voin sillointällöin toimia myös hoitoapuna pikkuiselle.

Hoitaessa pikkuista, meillä on selkeä ja samanlainen rytmi, kuin omillakin lapsilla oli minun ollessa kotona. Aamupuuroa, aamutoimia ja sen jälkeen ulkoillaan. Lounas ja päälle parin tunnin päikkärit, jonka jälkeen onkin välipalan vuoro ja sitten onkin jo äidin aika saapua töistään. Mummoillessa en ole kylläkään tehnyt lounasta valmiiksi ennen ulkoilua, kuten tapani oli omien lasten aikana hoitaessani heitä kotona.

Ulkona tulee hyvä nälkä sekä päiväunet maistuvat paremmin liikunnan ja raittiin ulkoilman seurauksena. Pikkuisen kasvaessa, myös ulkoilun kesto on kasvanut ja viimeksi hämmennyin hieman, koska poikanen pyysi päästä metsään kävelylenkin päätteeksi. Hyvä niin, koska itsekin viihdyn siellä ja pihasta pääsee suoraan polkua pitkin metsään. Kantojen ja kivien päältä pieni hyppi innoissaan ja polkuja pitkin kulkeminen näytti olevan jännittävää; ”Mistä pääsee takaisin mummon kotiin?”

Olen tyytyväinen matkasängyn hankintaan, tuiki tarpeellinen kapistus näin mummolan olosuhteisiin. Pikkuinen rauhoittuu unilleen omien rutiiniensa saattelema ja itsekin nukahdan hetkeksi hiljaisuuden vallatessa kodin keskelle päivää. Yökyläilyt sujuvat myös hyvin pikkuisen nukkuessa omassa pedissään.

Matkasänky on viimeaikoina saanut toimia myös porttina rajaten koiran ja pikkuisen tilat erilleen. Poikanen alkaa olla rohkea ja uskaltautuu jopa kokeilemaan miten koira reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja saattaa ärähtää varoituksen saatuaan tarpeekseen. Molempia on vahdittava tiukasti ja yleensä olen Uman vienyt turvaan parkekkeelle liian innokkaan taaperon edestä.

Onneksi koira on kärsivällinen ja kiltti heikompiaan kohtaan, pikkuinen vielä opettelee ja uhmaikäisenä myös saattaa kyseenalaistaa ja hakea rajoja myös koiran kanssa ja olenkin todennut parhaimmaksi pitää heidät toistaiseksi erillään, jos ja kun en ole jokaisessa hetkessä vieressä vahtimassa.

En ole ollut koskaan mitenkään pullantuoksuinen äippä, ja sitä en näköjään ole myöskään mummona. Arki ja arjen rutiinit kaikkineen on se minun tapani olla vanhempi. Muistelen, kuinka omat lapseni aikoinaan kyselivät, miksi en ollut samanlainen kuin kuin muiden lasten vanhemmat ja tuolloin ihmettelin kovin kysymystä. Nyt melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen tähänkin kysymykseen on tulossa vastauksia.

Marraskuu, ja ajatus kääntyy jo joulun puolelle. Ensimmäinen paketti on hankittuna ja kohta saa laitella loppuvuoden/talvisen sisustuksen uusiksi. En taida enempää malttaa odotella lunta tahi pakkasia, vaihdan ne matot seuraavan siivouksen yhteydessä ja yritän puhdistaa tassuja paremmin sisään tullessa.

Hyvää marraskuun alkua ihan jokaiselle!

Sisustustuunailua syksyyn

Siinä se vihdoin on, kello. Ja varmasti kuuluu, varmasti herättää koko talon väen alkaessaan tekemään työtään. Osa lapsista on perinyt minun aamu-unisuuden eli mikään ei heitä saa hereille, paitsi ehkä tämä vanhan ajan pirinäkone. Toimii minullekin. Sanoisinko, että muutamia kertoja on syksyn aikana tapahtunut herätyksen ohi nukkumista ja asialle oli tehtävä jotakin…

Sisustusta (jakkaran tuunaus)

Punonnan opettelu (ympyrän) muotoon) sujui yllättävän kivuttomasti. Itsellä ei ollut mitään tietoa, miten oikea-oppisesti homma aloitetaan.

Harmaan sisustuksen aika on meillä näköjään ohi. Luonnolliset värit valtaavat alaa alkaen eteisestä ja, kun tarpeeksi monta kertaa silmää ärsytti, keksin idean harmaan jakkaran tuunaamisesta. Sisal-narua jalkoihin ja muutaman tunnin näprääminen punontaa päällisen virkaa tekemään.

Parasta on, kun saa jotakin valmiiksi asti ja nyt kävi näin. Jee ja hyvä minä!!!

Lopputulos ihan ok, ainakin värien puolesta.

Umppaliini, tuo hassu koira tekee mitä pyydetään ja tällä erää pääsi nuorison viereen seuraamaan pelaamista. Nuo asennot jaksaa aina vaan ihmetyttää ja yllättää ja tämäkin hetki oli kuvattava. Ei sitä ihan joka päivä koiraa pelikaveriksi saa.

Uma on pienimuotoisella sairaslomalla kolautettuaan jalkansa puistoillessa, lepo auttaa rasitukseen, vaan painonhallinta vaatisi päivittäiset liikunnat ja toivottavasti piakkoin päästäisiin jo normaaliin lenkkeilyyn.

Omalle kohdalle mietin, voiko ihminen liikkua liikaa päivittäin? Olen jaksanut puuhastella kotona enemmän nyt, kun Uman kanssa lenkkeilyt on vähissä. Tai sitten flunssa alkaa vihdoin ja viimein helpottaa; ei siinä tällä kertaa mennyt kuin kuukausi yskiessä ja niistäessä.

Flunssan myötä minun piti unohtaa jälleen kerran kaikki ylimääräinen rasitus ja suunniteltu tekeminen. Piti mm. pestä pari ikkunaa ennen pakkasia, vaihdella verhoja sekä ravata kaupoilla etsien sitä sun tätä tarpeellista. (Lähinnä säilytysjuttuja sekä kukkasille erillisiä pikku tasoja, ehkä)

Syksyisiä hetkiä kaikille!

Heräämisiä

Herätys noin puoli kuuden aikaan aamulla. Saan olla iloinen, että kova työ on tuottanut tulosta ja sisäisen kelloni toimii hyvin. Olen lapsuudesta saakka nukkunut yli puoleen päivään, jos vain se on ollut mahdollista. Ja hyvin usein, jos koskaan, se ei ole ollut mahdollista.

Aikaiset aamuheräämiset ovat olleet minulle yhtä tuskaa, vaikeita ja hermostuttavia. Kello seitsemän aamulla käänsin kylkeä ja pääsin vasta sikeän unen vaiheeseen, mutta eihän muu maailma nuku enää kello seitsemän aamulla.

Olen ollut myöhäinen iltavirkku, kukkunut hereillä vielä aamuyön tunteina, ihan pienestä pitäen. Aamuisin on luonnollisestikin väsyttänyt, jos on unta saanut pari,-kolme tuntia ennen herätystä.

Yhteiskunta ei anna mahdollisuutta elää ja olla oman rytminsä mukaista eloa. Valitettavasti. Kelloon ja aikaisiin aamuherätyksiin pitää opetella jo varhaisista ikävuosista alkaen.

Nyt kuitenkin sisäinen kelloni alkaa olla viritetty uudelleen. Asiaan saattaa ehkä vaikuttaa parempi unen laatu, kun uni on syvää eikä semmoista koiran unta.

Parempi unen laatu ja määrä omalle kohdalle on yksi suuren suurista kiitollisuuden aiheista. Olen kärsinyt koko ikäni huonosta nukkumisesta sekä yhteiskuntaan sopimattomasta sisäisestä vuorokausirytmistä.

Huonoa nukkumista en kuitenkaan ole eläesssäni kokenut ongelmaksi, vaikka se sellainen olikin tietämättäni. Miksikö? Koska en tiennyt paremmasta. Kun on ihan koko ikänsä nukkunut huonosti, se on itselle normaalia, eikä sitä edes osaa kaivata parempaa unta.

Tosiaan, kiitollisuuden kautta löydän pienen pieniä ja vähän isompiakin onnellisuuden kokemuksia. Koen, että kiitollisuus on valinta, joka on tehtävä jokainen päivä yhä uudelleen. Tästä seuraa automaattisesti sitten se, että saa olla onnellinen.

Vuosia sitten aloin tietoisesti etsimään elämääni tasapainoa, kaikkiin elämän eri osa-alueisiin ja ennenkaikkea itseeni. Pohtiessani nyt mennyttä ja peilatessani tätä hetkeä vuosia sitten olevaan, voin todeta tavoitteeni olevan totta tässä ja nyt. Tasapaino alkaa olla totta monella eri elämän alueella ja mikä parasta, sisäisesti olen myös saanut itseni aiempaa enemmän tasapainoon.

Hyvää loppuviikkoa kaikille lukijoille!

Kotona on hyvä olla

Sateinen, harmaa ja tuulinen keli on ollut jo ihan lapsuudestani saakka lempparini ja edelliset viikot ovat olleet mukavia ulkoilun kannalta. No, siitä en hirmuisesti pidä, kun koira kastuu ja en usko koirankaan liiemmälti arvostavan minun laillani sadetta.

Täytyypä myöntää jokainen syksy aina uudelleen, miten olenkaan syysihminen, nautin ihan kaikilla aisteillani ympäröivästä maailmasta. Tuoksut, värit, ilman kosteus. Ennen kaikkea muutos, joka luonnossa tapahtuu niin nopeasti, sen valmistautessa pitkään talveen. Pidän enemmän hämärästä, harmaasta, kuin vaikka liian kirkkaasta paisteesta päivästä toiseen kesäiseen aikaan.

Kotiin on ihana tulla sateisen ja tuulisen sään armoilta, korostaa hämäryyttä ja luoda varjojen leikki kynttilöin. Jonakin hetkenä ilmojen viilentyessä riittävästi, voi odottaa pienten lumihiutaleiden leijailevan maahan asti. Sitä ennen lumen tulon voi jopa haistaa kylmenevässä ilmassa.

Kiitollisuus nousee pintaan, kaikki on hyvin. Hyvä olo, joka seuraa kiitollisuutta, ei ihan aina ole itsestäänselvyys. Olen itsekin joutunut miettimään satoja kertoja, mitä järkeä kiitollisuudesta ylipäänsä on? Tai miksi piti olla kiitollinen, kun elämästä puuttui niin paljon? Kun elämä oli liian hektistä, sattui ja tapahtui.

On hirmuisen tärkeää ymmärtää, ettei toisten kautta voi saada mitään pysyvää. Ainoa, mikä on ja pysyy olet sinä itse. Kuvittelin itsekin aikoinaan olevani onneni huipulla, vaan vähänpä tiesin, voin nyt sanoa jälkeenpäin. Onni, onnellisuus lähtee syvältä sisimmästä.

Pinnallinen, näennäinen onnellisuus rakentuu ulkoisista jutuista, materiasta ja muista ihmisistä. Itsetuntemusta ei tarvita, ulkoisesti kaikki on saatu näyttämään hienolta ja muut voivat ehkä vähän kadehtiakin ihanaa elämää. Kolikolla on kuitenkin puolensa, onnessakin.

Aikoinaan havahduin keskellä lavasteita, kaiken piti olla paremmin kuin hyvin. Sisimmässäni en kuitenkaan ollut onnellinen ja koin peräti syyllisyyttä asiasta. Ulkoisesti elämäni oli täydellistä. Havahduin kuin unesta, hereille. En ollut tyytyväinen elämääni, sisin oli riekaleina ja mikään ulkoinen ei sitä voinut korjata. Ymmärsin olevani kovin onneton kaikesta ulkoisesta hyvästä huolimatta.

Uskalsin myöntää vuosien varrella itselleni monia kipeitä asioita, aloin nähdä asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tajusin tulleeni monessa suorastaan aivopestyksi lapsuudessa, ja jatkaneeni samaa harhaa itsekin. Maailmani romahti yksi pala kerrallaan, tai romutin sen ihan itse viimenään.

Yksinäisyydessä, tyhjässä kodissa viimein, alkoi työ itseni kanssa. Pala palalta olen rakentanut sisintäni kasaan, tavoitteena olla oikeasti onnellinen. Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika tavoitella onnellisuuden kokemusta. Olenko löytänyt onnellisuutta?

Olen jäljillä, jos noin voin sanoa. Kiitollisuus johtaa useimmiten onnellisuuden kokemukseen. Päätös haluta olla oikeasti onnellinen kahdeksantoista vuotta sitten, johdatti minut kovin raskaisiin päätöksiin, luopumisiin ja erilaisiin kompromisseihin. Koko elämäni perusteet ovat saaneet uuden muodon, ehkäpä kestävämmän ja minuuteni, koko olemassaoloni on kuin kirjoitettu uudelleen.

Kiitollinen ja onnellinen elämä ei kohdallani ole siis mikään pikkujuttu, jonka vain olen päättänyt haluta aikoinaan. Aidosti hyvä olo ei ole tullut itsestään, vaan olen tehnyt paljon kaiken sen eteen melkein parin vuosikymmenen verran. Sisäinen työ itseni kanssa jatkuu edelleen, olen saanut avaimia oviin ja mitä enemmän tunnen itseäni, kiitollisuuden kokemuksetkin lisääntyvät samoissa määrin.

Mukavaa ja syksyistä viikkoa jokaiselle!

Elämä on!

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!

Iloa huonekasveista

Nopeasti on syys alkanut ja lisääntyvän hämärän pilvisinä päivinä todella huomaa. Lokakuu on alkamaisillaan tarkoittaen sitä, että syyskauden puoliväliä elellään jokseenkin kesäisissä lämpötiloissa.

Ulkona vihmoo vettä, taivas on harmaana ja puut valmistautuvat muun luonnon tapaan talviunilleen. Tänä vuonna koivut ovat olleet ensimmäisinä pudottamassa lehtiään, jotka eivät ole kunnolla vaihtaneet edes väriään vielä. Muutamia vaahteroita olen nähnyt punertavina, mutta ilmeisen lämpimän sään vuoksi luonnon värileikki antaa vielä odottaa itseään. Sienet tuntuvat villiintyneen kasvuun ja niitä näkyy tienvarsillakin ihan kiitettävän kokoisina rykelminä, monina lajikkeina. Linnut ovat parvina lennelleet kohti eteläisempiä näkymiä kattomme yllä.

Olen laitellut kotiin uusia ja vanhoja huonekasveja, istuttanut ja juurruttanutkin mummon kanssa yhteistuumin molempiin koteihin näitä hyvän mielen tuojia. Onnistuu homma näin syksylläkin, näköjään.

Huonekasveja on nyt paljon enemmän, kuin aikoihin ja niille paikkojen löytäminen teettää taas hieman työtä. Peikonlehti suurimpana sai seinähyllyyn oman paikkansa, samoin toinen samanmoinen pääsi hämärään seinän ja hyllyn välitilaan.

Kultaköynnökselle tein ruukkuun ympyrän mallisen tuen, jota pitkin voi kasvaa, jos kasvaa. Vielä olisi muutama juurrutettu köynnöksen oksa odottamassa istuttamista, kunhan saisin aikaiseksi hankkia sopivan ruukun.

Ajattelin kokeilla amppeliin kultakäynnöstä, josko kasvaisi paremmin siinä? Kasvin sijoittelu ikkunan eteen luonnistuu amppelissa parhaiten. Kultaköynnös on valoa vaativa kasvi ja meillä menestyminen on tämän vuoksi heikkoa kodin yleisen pimeyden vuoksi. Vaikka ikkunoita on, valoa ei riitä tarpeeksi edes ihmisten tarpeiksi. Onneksi emme tästä kärsi kovinkaan paljoa, hämärän hyssy on arkea meillä, meille.

Aaloe on uusin tulokas, ja saa nyt nähdä, miten se meillä menestyy?

Kuvissa olevien muiden kasvien nimiä en tähän hätään valitettavasti saa mieleen. Kasvin nimen tietämisellä ei ole minulle väliä/merkitystä, ja en paina niitä mieleeni mitenkään erityisesti.

Nuorena hoidin huonekasvit varsin hyvällä menestyksellä. Nykyisin en voi sanoa samaa. Unohdan jutella kasveille, unohdan myös kastelun joskus pidemmäksikin aikaa. Lannoitus on hepreaa jne. Altakasteluruukut pelastavat jonkinverran, mutta osa lajikkeista ei tykkää kasvaa niissä. Saan pidettyä yleensä kasvit kitukasvuisina hengissä, toisin kuin mummo. Hänen hoidossaan kasvit kasvavat liiankin hyvin, liian suuriksi lyhyessä ajassa ja toisinaan saan häneltä hävitykseen päätyviä kasveja meille.

Kaikesta huolimatta pidän huonekasveista ja elämä ilman niitä olisi kovin väritöntä ja ja. Huonekasvit ovat ilo elämässä, vaikka sen pienen tahi isomman hetken, minkä ehtivät säilyä hengissä.

Hieman tunteista

Sattuneista syistä minulle muodostui aikoinaan kovin tärkeäksi lasten tunnekasvatus ja voin tällä hetkellä pohtia, kuinka hyvin siinä oikein onnistuin?

Vanhimman ja nuorimman lapsen tunnetaidoissa on todennäköisesti paljon eroa, sillä heräsin verrattain myöhään itsekin tunteiden kanssa työskentelyyn sillätavoin tietoisesti ja asiaan aktiivisesti paneutuen.

Voin kuitenkin kokemuksella sanoa, ettei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa. Oma ongelmani on lapsuudestani lähtien ollut liian voimakas tunteiden kokeminen oikeastaan kaikessa. Lapsuudessa en oppinut sanoittamaan tunteita, sisälläni saattoi melskata yhtäaikaa koko tunteiden kirjo, ääripäistä toiseen.

Negatiiviset tunteet ja niiden aiheuttama paha olo piti kätkeä lapsuudessa mahdollisimman pitkään ja sitten seurasi kiukunpuuska, räjähtävä hallitsematon kiukku. Sekään ei ollut oikein ja sain tunteistani aina jonkin aikuisen asettaman rangaistuksen. Opin, etten saa tunteita näyttää missään tilanteessa, vaikka toisille se oli sallittua.

Tultuani äidiksi ja ensimmäisen lapsen uhmaikää ihmetellessä päätin, että omien lasten kanssa jokainen tunne on hyväksytty, saa tuntea, saa kokea erilaisia tunteita ja ne pitää voida saada myös tarvittaessa purkaa jotenkin ulos. Lapselle ei riitä pelkkä tunteen tiedostaminen ja sen sanoittaminen.

Suurin havainto omalla kohdalla oli se, ettei tunteisiin kuole. Jostain syystä olin alkanut pelkäämään omia tunteitani lapsuuden aikana ja opin jopa sivuuttamaan ja ohittamaan paljon minussa heränneitä tunteita. Omasta kokemuksesta tiedän tunnekuorman kasautuvan kehoon, jos tunteita ei päästä ulos sopivassa hetkessä. Aikuisen onkin hyvä osata siirtää tunteiden kokemista tarvittaessa sopivaan hetkeen.

Niin, takaisin tähän hetkeen tosiaan, unohduin lapsuuteeni ja muistin samalla huumorin tärkeän roolin osana elämää. Siitä ehkä joskus myöhemmin?

Lapsen tunnekasvatus on pitkä prosessi, joka alkaa oikeastaan jo ennen lapsen syntymää vanhempien parisuhteesta. Lapsi syntyy yleensä kahden ihmisen väliseen tunneilmastoon, jota kodiksikin sanotaan. Vauvalla on synnynnäinen kyky ilmaista perustunteensa ja ne vahvistuvat vuorovaikutuksessa häntä hoitavan aikuisen täyttäessä vauvan perustarpeet. Tunteet on alkuun eriytymättömiä ja laajoja hyvän olon tai pahan olon tuntemuksia. Luonnostaan aikuinen sanoittaa vauvan oloa hoitaessaan, jutellen ja luoden turvaa.

Lapsen on hyvä oppia, miten jokainen tunne on normaali osa elämää. Tunteet tulevat, ja menevät. Joskus jokin tunne tulee voimakkaana, se pitää saada ulos jotenkin ja yksi tärkeä osa kasvatusta onkin opettaa lapselle, miten ja missä tunteitaan voi hyväksytyllä tavalla ilmaista esimerkiksi sanoittaen ja toiminnan kautta.

Lapselle on myös hyvä ihan pienestä pitäen näyttää ja opettaa, miltä toisesta ihmisestä tai elollisesta mahdollisesti tuntuu, ettei voi esimerkiksi tehdä/sanoa mitä tahansa toiselle. Tai vastaavasti, miten sanominen/tekeminen saa toisen tuntemaan hyviä tunteita, kuten iloa. Lapsi oppii tunteiden vuorovaikutuksen kasvaessaan ja saadessaan kokemuksia erilaisissa tilanteissa. Uhmaa ja kiukkua ei pidä pelätä, niiden kautta lapsi oppii myös luottamaan ympäristöön ja aikuisiin, joiden ikävä tehtävä on aiheuttaa pettymyksiä ja rajata lapsen elämää turvallisiin mittasuhteisiin.

Nyt kun itse olen sitä kolmatta sukupolvea suhteessa omiin lapsiini, näen lapsenlapsen kehittyvän tunnetaidoiltaan jotenkin ”paremmin” ja herkemmin. Liekö syynä äitinsä hyvät tunnetaidot, joiden eteen olen tietoisesti tehnyt paljon työtä hänen kasvaessaan elämään? On ollut mielenkiintoista kuulla varhaiskasvatuksen positiivisia havaintoja pikkuisen tunnetaidoista.

En malta olla tässä toistamatta sitä tosiasiaa, että lapselle on hyvä muistaa aina väliin kertoilla tunteiden kokemisen olevan osa normaalia ihmiseloa. Niin ne hyvät, kuin huonotkin tunteet. Tunteilla on aina jokin tarkoitus, ja enemmän pitää olla huolissaan, jos minkäänlaisia tunteita ei ole. Tunteiden puuttuminen kielii ongelmista ja niihin en tässä tämän enempää paneudu.

Aikuinenkin saattaa kaivata toisinaan omien tunteiden tulkkia, mikäli tunteitaan on onnistunut kasaamaan sisäänsä pidemmän aikaa ja mahdollisuutta niiden purkamiseen ei ole ollut. Uskon ja luulen monen ahdistuksen takana olevan vuosien mittaisen tunnekuorman kantamisen?

Aasinsiltaa pitkin voin todeta lapsen näkevän häntä hoitavan aikuisen tunnetilat. Aikuisen oman ahdistuksen ja masennuksen takaa lapsen voi olla vaikea tunnistaa aikuisen tunnetiloja aiheuttaen näin lapselle ihmetystä ja jopa erilaisia pelkoja. Näen itse masennuksen ja ahdistuksen tunteet ristiriitaisena sekoituksena kaikkia ikäviä käsittelemättömiä ja tiedostamattomia tunteita. Lapset automaattisesti syyllistävät itse itsensä kaikesta mahdollisesta (myös aikuisen ongelmista ja tunteista) ja ongelmia syntyy runsaasti, mikäli aikuiset eivät ymmärrä ottaa syyllisyyden taakkaa pois lapsen hartioilta.

Usein lapsi tarvitsee muistutuksia ja ikäänkuin aikuisen luvan, myös tunteilleen. On hyvä sanoittaa lapselle, että hänellä on lupa kokea kaikkia tunteita ja niissä ei ole mitään väärää. Eri asia on, miten ja missä tunteita ilmaistaan.

Hieman isomman lapsen kanssa voi jo keskustellen sopia tunteiden erilaisista ilmaisutavoista ja siitä, millaiset tavat ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä missäkin tilanteessa. On iso helpotus lapselle, kun aikuinen sanoo taikasanat ” sinä saat olla iloinen, vihainen, ärsyyntynyt, levoton, peloissasi, ihastunut, jne mutta…” jo pelkkä lapsen tunteen näkeminen ja ääneen sanominen aikuisen taholta auttaa lasta eteenpäin tunnekuohussa ja lapsi saa arvokkaan kokemuksen nähdyksi tulemisesta tunteistaan huolimatta.

Tunnekasvatus korostuu erityisesti nepsy-lasten kanssa oman kokemukseni perusteella ja mitä korostuneemmin aikuinen tunnekasvatuksen aiheeseen paneutuu ja toteuttaa käytännön elämässä, sen helpompaa lapsen elämä on myöhemmin aikuisuudessa.

Valitettavan usein näen ja kuulen edelleenkin vielä tänäpäivänä, miten lasten kokemat tunteet mitätöidään, niitä vähätellään ja jopa kielletään lasta tuntemasta ja näyttämästä erilaisia tunteita arjessaan. Lasten iso osa arjesta kuluu kuitenkin esimerkiksi varhaiskasvatuksessa ja opetuksessa ja juurikin sieltä puuttuu tämä tärkeä taito, jolla voitaisiin välttää paljon jopa koko ryhmää koskevia ongelmia ihan kiusaamistapauksista lähtien.

Tunnetaidoiltaan aidosti ikätasoisesti kypsä ja osaava lapsi ei jatka kiusaamista, ei tee tietentahtoen pahaa, eikä vahingoita ympäristöä tietoisesti ja osaa kunnioittaa oikealla tavalla kaikkea elollista.

Olen yllättynyt tässä hetkessä, ymmärrettyäni oman kasvatustyöni merkityksen tunne-asioiden parissa. Koen tehneeni äitinä jotakin oikein ja olen hyvin iloinen nähdessäni tunnekasvatuksen positiiviset seuraukset omassa arjessani, lasteni ja pikkuisen kautta.

Vuosi blogia takana

Vuosi on vierähtänyt blogin parissa nopeasti, uskomatonta miten nopeasti kuukaudet on vaihtuneet. Edelleen kirjoitan yhtä innoissani kuin aloittaessa, into ei ole hiipunut. Kiitos kaikille teille lukijoille.

Aloittaessa en osannut odottaa niin nopeaa lukijamäärien kasvua ja sama tahti jatkuu edelleen. Kiitokset ihan jokaiselle vielä kerran.

Tylsästä arjesta löytyy paljon niitä positiivisia asioita, kun hieman jaksaa nähdä vaivaa löytääkseen ne. Jokaisesta päivästä löytyy vähintäänkin se yksi hyvä asia, joka on huomion ja mainitseminen arvoinen.

”Saa olla onnellinen!” on tämän blogin kantava ajatus kaikenlaisten elämänkokemusten ja tavallisen arjen keskiössä. Tai no tavallisen ja tavallisen.

Elämässäni on paljon muuttuvia tekijöitä, joihin en oikein voi itse vaikuttaa, muutoin kuin ottamalla oikein hyvän asenteen niitä asioita kohtaan. Ja kyllä sitä asennetta usein myös koetellaan.

Olemme vuoroviikkoperhe, lapseni ovat kasvaneet parin viikon välein vaihtuvassa ympäristössä, koulun ollessa se yksi tuttu pysyvä tekijä elämässä kahden kodin lisäksi. Vuoroviikkoihin sopeutuminen on ollut (24h/7/365) äitiyden jälkeen hyvin haastavaa ja lasten hyvinvoinnin eri osa-alueet ovat eron jälkeen korostuneet entisestään. Haasteellinen erotilanne jatkui melkein kymmenen vuotta itse eron jälkeenkin, joka sekin kuormitti suunnattomasti jokaisen osapuolen arkea.

Olemme aikuisten lasten ja murrosikäisten lasten perhe, olen isovanhemmuuden kynnyksellä opettelemassa toisenlaista vanhemmuutta. Olen saatellut puolet tenavista jo vuosia sitten omiin koteihinsa oppimaan elämää omineen. Elämä on yhtä oppimista, se ei pääty koskaan…

Eron jälkeen olen etsinyt tasapainoa niin lasten elämään, kuin omaankin. Tasapainoa työn ja kodin /lasten välille, tasapainoa omaan elämään sairauksien kanssa. Olen etsinyt itseäni ennenkaikkea, sitä mikä minä olen tässä maailmassa ja mikä merkitys kaikella onkaan, mitä järkeä tai tarkoitusta varten olen tässä ja nyt?

Kirjoituksissa peilautuu ainakin jollain tasolla historiani ja elämänkokemus, sekä niitä vähäisissä määrin opittuja elämän lainalaisuuksia.

Blogini on seurausta ajanjaksosta, jolloin lähdin tietoisesti hakemaan onnellisuutta elämääni, ymmärtäessäni aikoinaan eläväni vain muiden odotusten mukaista elämää, esittäen omaa rooliani kulisseissa. (hyvin esitinkin, onnistuin huijaamaan jopa itseäni)

Onnellisuus on olla oma itsensä, sellaisena kuin on sattunut syntymään. Sitä toki kasvaa, kehittyy ja oppii elämän varrella unohtamatta kuitenkaan, ettei se onnellisuuskaan ole itsestään selvyys. Perustyytyväisyys elämään voisi olla synonyymi käyttämälleni ”Saa olla Onnellinen!” lauseenparrelle.

Saa olla; eli ei ole pakko, jos ei halua. Saa olla”, antaa mahdollisuuden valintaan, ja teemme päivittäin erilaisia valintoja. Joskus saa olla surullinen, masentunut, vihainen, rakastunut ja niin edelleen. Tunnetiloja voi olla päällä yhtä aikaa useampia, elämä kaikessa on kovin kerroksellista ja lomittain menevää. Ja mihin kiinnität eniten huomiota, se korostuu eniten.

Olen kulkenut hyvin synkkiä aikoja elämäni varrella. Sain masennuksen varmaan syntymälahjaksi ja samanlaatuisen mielenlaadun tukemaan masennusta. Poisoppiminen negatiivisesta maailmasta on ollut kovan työn takana, ja tänä päivänä edelleen ihmettelen, opettelen positiivista elämän puolta. Puolet masennuksesta on asennetta elämässä, puolet jotakin muuta.

Masennuksen takana piilee paljon negatiivisia tunnekuormia, paljon ikäviä korjaamattomia kokemuksia, rakkaudettomuutta itseä ja muita kohtaan, luottamuksen puutetta niin ihmisiin, kuin elämään yleensäkin.

Masennus on yksi keino herätellä ihmistä, pysäyttää ihminen, siinä omassa elämässään pohtimaan omaa olemassa-oloaan ja tarkoitustaan tässä ajassa, tässä hetkessä. Masennuksestakin voi oppia, siitäkin voi kasvaa ja ammentaa elämään paljon positiivista, vaikkei heti arvaisi niin käyvän jälkeenpäin.

Uskon, että jokainen kokee jossakin elämänsä vaiheessa masennuksen synkän jakson. Masennuksellakin on mielestäni aina jokin tarkoitus, kasvattaa ihmistä ”parempaan” päin. Masennuksella on aina jokin viesti kerrottavanaan ihmisen kasvua ajatellen ja mikäpä sen parempi oppi, kuin kokea itse? Oman kokemuksen kautta syntyy parempi ymmärrys myös muita ihmisiä kohtaan, on helpompi olla ihminen ihmiselle, jos itse tietää mistä toinen puhuu, jos on kokenut jotakin samankaltaista elämässään.

Jostain olen tullut siihen päätelmään elämässä, että kaikella on aina tarkoituksensa. Kaikella on aina syynsä. Ja kaikella on aina seurauksensa. Sama ajatus on pitänyt pintansa myös masennuksen kanssa. Kolikollakin on kääntöpuolensa, samoin kuin vaikka yöllä ja päivällä on vaihtelunsa. Vaihtelu itsessään kahden eri puolen välillä on luonnollisessa ympäristössä hyvin luonnollista, mikä tuppaa hyvin usein unohtumaan kiireessä ja elämän melskeessä, suorittamisessa. Aina ei voi olla onnellinen, eikä aina voi olla surullinen.

Opettelen olemaan onnellinen, menneestä ikävästä huolimatta. Blogi on toiminut hyvänä apuvälineenä matkallani kohti onnellisuutta ja parempaa itsetuntemusta. Samalla toivon voivani ehkä hieman inspiroida muita kanssakulkijoita; polku on pitkä, kivinen, kuoppainen ja yksin sen saa kulkea synkissä varjoissa, pimeydessä. Eräänä päivänä se on kuitenkin poissa, aurinko nousee ja valaisee lämmittäen kylmästä kärsivää.

Eräänä päivänä huomaa, miten syvään sitä onkaan juurtunut, ihan pienet tai vähän isommatkaan asiat eivät hetkauta elämän tuulissa. Olen oppinut vähän niinkuin kantapään kautta, miten oma asenne vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä ja asenne on aina valittavissa. Voit päättää millaisella asenteella milloinkin suhtaudut elämääsi. Ikävään mielenmaisemaan ei ole pakko jäädä märehtimään, sillä se kasvaa, mitä viljelet.

Kiitos kaikille ja mukavaa viikkoa!

Haaveiluja

Viikolla ilman lämpötila laski ihan reilusti alle kymmeneen asteeseen yötä vasten, sisällä alkoi nopeaan ilma jäähtyä ja huomasin kaipaavani villasukkia yöksi. Olin kuitenkin liian väsynyt lähteäkseni niitä erikseen etsimään alakerrasta ja yöunet häiriintyivät ihan selkeästi pienen vilun vuoksi. Lämmityskausi ei ole vielä alkanut tässä taloyhtiössä ja kokemuksesta tiedän, että kylmä tulee vielä useasti kotiimme vierailulle ennen joulua. Kaksia peittoja ja päiväpeittoja joudun säilömään jokaiselle perheenjäsenelle tämän vuoksi.

Neulon mielelläni, siis sitten kun on oikeasti aikaa ja voimavaroja paneutua siihen puuhaan. Haaveilen pienesti villasukkien tekemisestä. Edellinen vuosi sukkien neulonnan parissa jäi selkäkipujen vuoksi, yritin aloittaa puuhaa todeten, etten pysty istumaan siinä asennossa, missä voisin tehdäkin jotakin.

Tälle syksylle on jäänyt paljon rästiin tekemistä, koko edellisen vuoden ajalta, juurikin selän rajoittaessa liikkumistani ja kaikkea tekemistä. Nyt pääsen jo haaveilemaankin ja parina päivänä olen myös toteuttanut näitä lähinnä siivoukseen liittyviä rästiin jääneitä juttuja.

Suurempia unelmia, toiveita tai haaveita minulla ei tällä hetkellä olekaan. Jotenkin ajatusmaailmani kulkee kummallisia polkuja ollen liiankin realistinen itse itselleni. Haaveilen yleensä asioita, joita on realistista ajatuksen tasolla toteuttaa. Haaveilen hyvin pieniä ja mitättömiä arjen asioita, sellaisia, joita on mahdollista omalla toiminnalla saada aikaan.

Vanhemmiten olen itsessäni huomannut yhä enemmän kykenemättömyyttä suurten asioiden haaveiluun. Kokemus on jollaintapaa opettanut, ettei juuri ne minun haaveilut ota tuulta siipiensä alle. Tai sitten elämässä on aina se jokin ylitsepääsemätön este jonkin haaveen toteutumiselle.

Ongelmahan on yksinkertaisesti itsessäni. En usko itsekään omiin unelmiini, sillätavoin oikeasti. Elämäni aikana olen saanut niin monesti pettyä, ilmeisesti vääränlaisten unelmien vuoksi? Vaiko ehkä väärään aikaan ja paikkaan kohdennettuja unelmia?

Noh, ihan sama. Mennyttä on vähän vaikea lähteä pohtimaan sen enempää. Uskon vahvasti siihen ajatukseen, että asiat ovat tapahtuneet, kuten niiden on pitänytkin tapahtua ja elämäni on mennyt juuri niinkuin on pitänytkin mennä.

Meneillään on jonkinlainen välivaihe elämääni tarkastellessa, isossa mittakaavassa. Olen tiennyt rajoitteeni esimerkiksi työn kanssa jo vuosia ja siltikin sinnitellyt kilttinä tyttönä, koska niin pitää tehdä eikä haikailla turhia. Edellinen on siis se oppi, mikä minuun leimattiin kasvuikäisenä ja tiukassa on aate, ”ei saa unelmoida turhia”. Pitää olla järkevä, toimia yhteisen hyvän eteen, vaikkei oikeasti edes kykenisi.

Nyt on aika jatkaa uuden oppimista aiempaa terveemmällä asenteella itseään kohtaan. Ehkä elämässäni on pitänyt unohtaa omat jutut ja laittaa ne sivuun toistaiseksi? Tiedänkin jo, että ihmisenä olen ollut melkein asiassa kuin asiassa sellainen joko/tai tyypin ihminen. Nuorempana olin myös hyvin musta,-valkoinen tyyppi ja iän myötä olen löytänyt niin värit, kuin harmaan eri sävytkin elämään ja asioihin. Olen siis kasvanut ihmisenä ja en mitenkään päin voi sanoa olevani enää se sama ihminen, mikä olin vaikka kymmenen vuotta sitten.

Olen unohtanut, jos koskaan edes oppinut oikeasti unelmoimaan suuria. Monia lapsuuden haaveita toteutui aikuisena ihan normaalina osana normaalia elämää ja olin enemmän kuin tyytyväinen, kiitollinen kaikesta. Uusia suuria haaveita en ole sittemmin kyennyt muodostamaan syystä, etten tiedä oikeasti mitä juuri minä toivoisin tai haluaisin? Siinä mielessä heikko itsetuntemukseni tässä ajassa näkyy ja olen ehkä liian realistinen itseäni kohtaan? Vaiko kenties vain laiska pohtimaan?

Mikä siis on järkevää haaveilua ja mikä turhaa haihattelua tässä hetkessä? Elän elämääni sen mukaan, mitä eteen kulloinkin tulee. Otan vastaan sen, mikä annetaan. Ja kyllä, joskus toivoisin, viime viikkoina yhä enemmissä määrin voivani vaikuttaa edes hitusen siihen kummaan yhtälöön, mikä elämääni ohjailee.

Edellisissä mietteissä lähdin siis ulos ja lenkille. Tuntui todella kurjalta ja huomasin, miten mielialani laski kirjoitukseni myötä kuin lehmänhäntä. Onneksi kotiin tullessa olo oli parempi ja metsässä käveleminen paransi mielialaani.

Sain ajatuskulkuni pysäytettyä ja järkeistettyä. Ymmärsin oman ongelmani. Kyse ei siis olekaan muusta, kuin minuun kohdistetuista odotuksista ja muiden ihmisten pettymisistä heidän odotustensa täyttymättömyydestä minun suhteen. En täytä odotuksia suomeksi sanottuna. En ole juuri sellainen, kuin joku omissa mielikuvissaan haluaisi minun olevan ja pettyy sitten minuun kovin sanoin.

Ymmärsin samalla, miten en ole ehtinyt käsitellä itsekään omaa muuttunutta ja vähentynyttä kykyä toimia arjessa. Olen rehellisesti sanottuna yrittänyt vain ikäänkuin selviytyä päivästä toiseen sivuuttaen enemmän tai vähemmän omat tuntemukset sairauksien kanssa eläessä.

Syön kiltisti sydän,-reuma,-tulehdus,-ja kipulääkkeet ajattelematta itse sairauksia, jotka vaikuttavat toimintakykyyn joskus enemmän ja joskus vähemmän. Se, että joskus on se hyvä päivä, ei tarkoita todellakaan sitä, että palaudun lineaarisesti parempaan päin.

Vuosien kokemuksella osaan sanoa, että aina on tullut romahdus fyysisessä voinnissa parempien hetkien jälkeen. Edellinen on asia, mihin en voi itse vaikuttaa mitenkään, paitsi hyväksymällä tosiasiat sellaisena kuin ne näyttäytyy.

Askelmittarissa näkyy hyvin vointini. Pylväissä näkyy neljän päivän sykleissä voinnin kohentuminen, huippupäivä ja sitten voinnin lasku ja täydellinen romahdus eli huilipäivä ja sitten taas sama alkaa alusta.

Jos jaksan paremmin jonakin hetkenä tai päivänä, tarkoittaa samalla myös voinnin romahtamista seuraavassa hetkessä. Kykyni toimia vaihtelee ja usein myös romahtaa muutamaksi päiväksi, jolloin on vain levättävä. Kaikenlaiset yllättävät tilanteet on tämän vuoksi haasteellisia.

Kirjoitin alkuun, miten olen ”unohtanut” omat tarpeeni melkoisen pitkälle muiden hyvinvoinnin mennessä etusijalle. Äitinä ja vanhempana itsensä sivuun laittaminen on tarpeellista tiettyyn rajaan asti ja tuo raja vaihtelee tilanteiden mukaan. Olenkin nyt tilanteessa, jossa pitäisi löytää niitä asioita elämääni, mitkä tuovat positiivista jaksamista ja virtaa elämään, arkeen yleensä. Sellaisia ihan oikeasti voimaannuttavia juttuja, niitä minun omia juttuja.