Olla itselleen armollinen

Laiska töitään luettelee? Mistäköhän moinen sanonta on peräisin ja miksi se tuli mieleeni juuri, kun iloitsin eilen pienistä kotitöistä, joista suoriuduin?

Kuluva marraskuu on ollut synkkää aikaa myös omassa mielessäni. Kun olisi mielenkiintoa ja halu tehdä jotakin, keho ilmoittaa kuin nauraen, ettei moisiin hommiin nyt tarvitse ryhtyä. Olo on, kuin kantaisi kahta lyijypukua päällään.

Ehkäpä hieman valoa synkkyyteen toisi pakkanen ja taivaalta satava lumi? Uma on jo on melkoisen innoissaan hepuleista päätellen, kelin kääntyessä lähelle pakkasasteita, nuuhkuttaen kilpaa kanssani lumen enteilevää tuoksua ulkona.

On monia pitäisi- ja pitäisi- asioita tekemättä. Aika ajoin tekemättömät jutut sitten kummittelevat tuolla jossakin, kuiskutellen olemassa-olostaan. Enää en kovin suuremmin ahdistu tekemättömien asioiden kasaantuessa ja jäädessä odottelemaan, sitä minun parempaa päivää, kun jaksaminen antaa myöden ja lyijynraskas keho kevenee. Se aika tulee sitten, kun tulee, jos on tullakseen. Millään asialla ei ole niin kiire, etteikö joutaisi odottaa.

Tällä hetkellä on parempi elää oma vointi huomioiden ja hyväksyä yksinkertaisesti se tosiseikka, etten jaksa samoin kuin ennen, duracell-pupuna loikkia väsymättä aamusta iltaan. Jos on levättävä, niin on levättävä ja turhaan yritän kävellä tuulimyllyjä vasten.

Olen tyytyväinen moniin seikkoihin, jotka ikäänkuin pelastavat minut tässä tämännäköisessä arjessa juuri nyt. Ratkaisuja olen etsinyt moniin kodin ongelmakohtiin ja niitä on myös löytynyt.

Kotini on yksinkertainen, ja erittäin helppo siivota sekä pitää yllä. Kodin järjestys on aina sijoiteltu niin, että siivous on sujuvaa ja helppoa. Tämä tuo helpotusta arkeeni huomattavasti. Pääosin tavaroilla on omat paikkansa, vaikka perheessä tuntuukin olevan tietämättömyyttä tämän asian suhteen, ja joudun asiasta muistuttamaan vähän väliä. Koiran karvat uppoavat mukavasti villamattoihin, ja tassukura/hiekka jää ulos kätevästi vauvanpesuun tarkoitetuilla kosteilla liinoilla. Sohvan materiaali on nahkainen ja siitä saa helposti imuroitua pinnoille tarttuneen karvan pois.

Kokemuksesta tiedän, kuinka väsymys ja totaalinen uupuminen sitten jonakin päivänä helpottaa ja huomaan jälleen pääseväni toimimaan jokseenkin normaalisti ja jaksavani myös lähes normaalisti. Toisin sanoen virtaa riittää omiksi tarpeiksi. Enää ei virtaa riitä niin paljoa, että voisin omaa jaksamista jakaa muillekin, kuten ennenvanhaan tein.

Omat energiat on vähissä. Sisäinen patteri, jonka pitäisi latautua aina toisinaan, on rikki. Jostain syystä tunnen, kuinka koko elämä on ikäänkuin pysähdyksissään ja mikään ei liiku suuntaan taikka toiseen. Monista (teko)syistä johtuen elämässäni ei ole mitään odotettavaa, ei koettavaa taikka suunnitelmia. En osaa ajatellakaan ,millaista olisi, jos olisi joitakin suunnitelmia?

Miettiessäni tuota edellistä, ymmärsin ja totesin, ettei ole ollut vuosiin mitään odotettavaa oman elämän kannalta. Päivät, viikot, kuukaudet menevät juuri se yksi hetki kerrallaan, ilman mahdollisuutta edes miettiä, mitähän sitä vaikka ensi vuonna tekisi tai missä olisi vaikka kahden vuoden päästä? En kykene moiseen.

Pari vuotta sitten ehdin pienen hetken haaveilla omasta kodista, ajattelin sen edes olevan mahdollinen minulle. Vaan kuinkas sitten kävikään? Sain melkoisen nopeasti haudata haaveen omasta kodista sydämen sairastumisen vuoksi.

No, ettei nyt ihan synkistelyksi mene, paluu tähän hetkeen ja ihanaan ulkoilukeliin.

Hämäränhyssy marraskuisena kalseana aamuna on ihan paras sää. Sisälle saa laittaa ne koristevalot päälle ja sytyttää muutaman kynttilän mielen piristykseksi. Viikkosiivous toteutuu miten toteutuu, ja siihen on tyytyminen.

Äitini kysyisi tässä kohdin, kuten yleensä, ”Etteikö lapset auta minua kodin siivouksien, sen ja tämänasian kanssa?” ja hän ei millään ymmärrä, ettei ole lasten tehtävä/vastuu auttaa äitiään, vaan lasten vastuullaan ja tehtävänään on ensin opetella huolehtimaan itsestään ja omista asioistaan omissa elämissään. Joten ei, en vastuuta lapsia kuin sen, mikä on ikätasoon ja kehitykseen nähden tarpeen. Liian suurta taakkaa en ole koskaan halunnut lasteni saavan liian aikaisin kontolleen, saatika että heidän pitäisi kantaa vastuuta aikuisten asioista/elämästä. Ei se mene niin.

Armollisuus itseä kohtaan

Saa olla onnellinen!

Itselleen armollinen?

Mitä, eikö sitä saakaan ruoskia itseään yli-inhimillisiin suorituksiin täydellä teholla kokien yhä lisääntyvää uupumista ja huonoa omaatuntoa kaikesta siitä, mihin ei yltänyt yhden päivän aikana?

Miten oma elämä olisi ollut toisenlaista, jos sairauteni (sle) olisi tunnistettu jo silloin, kun olin lapsi? Olisinko saanut levätä ilman leimautumista laiskaksi ja haluttomaksi? Olisiko koulunkäynti sujunut paremmin, jos kaikenkattava ja jatkuva väsymys olisikin tunnistettu oireeksi sairaudesta ja lukuisat muut oireet ja kokemani kivut otettu tosissaan eikä olisi leimattu luulosairaaksi?

Kaikesta lapsuudessa saamastani arvostelusta, ja rangaistuksista opin että en halunnu olla laiska, en haluton ja vielä vähemmän luulosairas. Opin aikuisten tavoin mitätöimään ja väheksymään kehoni viestit, opin hampaat irveessä suorittamisen ja jaksamisen vaikkei olisi jaksanut. Jo alakouluikäisenä ihan kirjaimellisesti yritin parhaani ja oman jaksamisen rajat hämärtyivät varhain.

Kuulin ihan vasta hiljattain, siis muutamia vuosia sitten, kehoituksen olla itselleen armollinen ja omaan korvaan asia vaikutti kovin hämmentävältä. Olinhan elänyt koko ikäni tilassa, jossa on piti jaksaa vaikkei jaksanut. Armoa ei saanut, eihän nyt nuori ihminen voinut olla väsynyt, ennenkuulumatonta ja usein sain myös kuulla syyllistäviä ja syyttäviä kommentteja siitä, kuinka väsyminen oli omaa syytäni jne. Vuosien kuluessa opin virheellisesti luulemaan normaalin elämän olevan sellaista, mitä kehossani tunsin ja koin ja että niin oli kaikilla muillakin ja vähän kerrassaan sopeuduin oman kehoni ikäviin moninaisiin oireisiin.

Niin tai näin, kaikesta selviää ja itsekin olen päässyt pelkällä sisulla ja kovalla tahdonvoimalla elämässäni eteenpäin ja olen mielestäni hyvin suoriutunut elämän eteen tuomista vaatimuksista, näin jälkikäteen ajatellen.

Saadessani teini-ikäisenä vihdoin syyn oireilleni ja lääkityksen alkaessa purra, pääsin elämään suhtkoht normaalia jaksamisen aikaa ilman sen suurempia muitakaan oireita. Unohdin vuosiksi koko sairauden olemassaolon. Toki oireita oli, samoin kuin lapsuudessa, mutta kaikenkattava väsymys oli poissa vuosikausia. Siihen ikään mennessä olin kuitenkin jo oppinut ruoskimaan itsestäni irti kaiken, pyrkimään omaan parhaaseen asiassa kuin asiassa ja olin oppinut ennenkaikkea elämään yli omien jaksamisen rajojen kaikessa elämässä.

Omien tuntemuksien, olotilojen ja ylipäänsä oman itsen opittu mitätöinti elämässä on aiheuttanut useamman uupumisen niin työelämässä kuin kotonakin. Jälkeenpäin minun on kuitenkin turha voivotella ja olisipitänytsitäjatätä. Armollisuutta onkin ymmärtää, että ihminen toimii ja tekee aina siinä hetkessä juuri sen oman parhaansa, juuri sillä tietämyksellä, ymmärryksellä ja taidolla mikä sillä hetkellä on mahdollinen. Ymmärrän, etten ole tiennyt tai osannut toimia toisin, kuin ruoskia itseni väkipakolla toimimaan ihan jo sieltä lapsuudesta totuttuun tapaan. Jos jotakin pitää tehdä, tee perinpohjin kunnolla on iskostettu selkärankaani.

Nyt siihen itseni ruoskimiseen ei ole enää tarvetta, olen saanut muutaman vuoden mutustella sitä, mitä on olla itselleen armollinen niin fyysisellä, kuin henkiselläkin puolella. En vaadi itseltäni enää mahdottomia ja yritän muistaa omankin olemassaolon. Tätä edesauttaa onneksi lasten kasvaminen kohti aikuisuutta ja pikkuhiljaa heille itselleen siirtyvää vastuun opettelua omista elämistään.

Olen alkanut hahmottaa enemmän sitä, mikä on normaalia muille, ei ole välttämättä minulle. Kuten herkkyys tai väsyminen, väsymys-luulin pitkään, että kaikilla muillakin on aina samanlainen väsymisen tila, kuin itselläkin yötä päivää ja eihän se niin ole. Tarvittiin traumaterapeutti kertomaan minulle, mikä on normaalia ja mikä taas ei ole normaalia kehossa ja tuntemuksissa. Nyt tuon vajavaisen ymmärryksen tunnustaminen tuntuu niin hölmöltä, mutta itse olen kehossani elänyt luullen monia fyysisiä oireita aivan normaaleiksi ilmiöiksi.

Arjessa tämä näyttäytyy monin uusin tavoin myös perheen muille jäsenille ja aikanaan lapsista saattoi tuntua äidin uudet kuviot oudoilta. Olinhan ollut koko heidän olemassaolon vuodet robotti, joka toimii aina, riippumatta siitä, mitä ympärillä tai itsessäni tapahtui. Nykyisin osaan jo sanoa, kun keho huutaa lepoa ja pitää ottaa se huilitauko pötkötellen. Tai, jos en jaksa jotakin muuta juuri sillä hetkellä.

Nykyisin opettelen kuuntelemaan omaa kehoa, niitä viestejä ja signaaleja, jotka antavat vihjeitään siitä, mitä keho kulloinkin tarvitsee;lepoa, liikuntaa, yms. Asioita, jotka olisi pitänyt oppia jo lapsuudesta lähtien. Oikeastaan vasta maattuani sairaalassa reilun kaksi viikkoa, ymmärsin esimerkiksi miltä lihaksien kuuluu tuntua levossa, ja kuinka levon jälkeen koko kehon liikuttaminen on rentoa. Sellaista en siis ollut kokenut oman muistini mukaan ja en osannut edes ikävöidä rentoa kroppaa. Nyt tiedän, miltä kuuluisi lihaksiston tuntua ja tiedän mitä tavoitella siinäkin asiassa. Kipu, jäykkyys ja jännitys kehossa ei ole normaalia.

Tässäkin pätee sanonta, mitä ei ole kokenut, sellaista ei osaa edes toivoa. Itselleni muodostui siis lapsuudessa moni kehollinen vaiva normaaliksi olotilaksi. Sen myötä en ole osannut kuvailla tai kertoa jonkun olevan ongelma, kun ei ole minkäänlaista muistikuvaa jäljellä normaalista olosta.

Terapian jatkuessa ymmärsin, kuinka olin kohdellut ja antanut muidenkin kohdella itseäni kaltoin kaikki edelliset vuodet ja se taas auttoi minua ymmärtämään lisää erityisesti oman hyvinvoinnin tavoittelun tärkeydestä sekä siitä, kuinka olla armollinen myös itseä kohtaan aivan samoin, kuin olemme/pyrimme olemaan ymmärtäväisiä muitakin kohtaan.

Nykyisin siis jo voin melko hyvällä omallatunnolla sanoa vaikkapa olevani liian kuormittunut tai peräti kykenemätön juuri nyt johonkin. Kun ennen olisin tosiaan itkenyt ja hoitanut velvollisuudet osaamatta edes pyytää apua. Ja se on siis ihan ok, ei tarvitse jaksaa, jos ei kerta kaikkiaan jaksa.

On ihan ok, vaikka pyytääkin apua. Yksin ei tarvitse selviytyä, jos on joku, jolta pyytää apua. On ihan ok, jos siirtää askareita toiseen päivään, toiseen hetkeen ja ottaa kehon tarvitseman levon tai mitä ikinä tarvitseekin ja tekee hieman myöhemmin loppuun asiat, jotka ovat kesken. Sekin on ihan ok olla omanlaisensa ihminen.