Vuosi blogia takana

Vuosi on vierähtänyt blogin parissa nopeasti, uskomatonta miten nopeasti kuukaudet on vaihtuneet. Edelleen kirjoitan yhtä innoissani kuin aloittaessa, into ei ole hiipunut. Kiitos kaikille teille lukijoille.

Aloittaessa en osannut odottaa niin nopeaa lukijamäärien kasvua ja sama tahti jatkuu edelleen. Kiitokset ihan jokaiselle vielä kerran.

Tylsästä arjesta löytyy paljon niitä positiivisia asioita, kun hieman jaksaa nähdä vaivaa löytääkseen ne. Jokaisesta päivästä löytyy vähintäänkin se yksi hyvä asia, joka on huomion ja mainitseminen arvoinen.

”Saa olla onnellinen!” on tämän blogin kantava ajatus kaikenlaisten elämänkokemusten ja tavallisen arjen keskiössä. Tai no tavallisen ja tavallisen.

Elämässäni on paljon muuttuvia tekijöitä, joihin en oikein voi itse vaikuttaa, muutoin kuin ottamalla oikein hyvän asenteen niitä asioita kohtaan. Ja kyllä sitä asennetta usein myös koetellaan.

Olemme vuoroviikkoperhe, lapseni ovat kasvaneet parin viikon välein vaihtuvassa ympäristössä, koulun ollessa se yksi tuttu pysyvä tekijä elämässä kahden kodin lisäksi. Vuoroviikkoihin sopeutuminen on ollut (24h/7/365) äitiyden jälkeen hyvin haastavaa ja lasten hyvinvoinnin eri osa-alueet ovat eron jälkeen korostuneet entisestään. Haasteellinen erotilanne jatkui melkein kymmenen vuotta itse eron jälkeenkin, joka sekin kuormitti suunnattomasti jokaisen osapuolen arkea.

Olemme aikuisten lasten ja murrosikäisten lasten perhe, olen isovanhemmuuden kynnyksellä opettelemassa toisenlaista vanhemmuutta. Olen saatellut puolet tenavista jo vuosia sitten omiin koteihinsa oppimaan elämää omineen. Elämä on yhtä oppimista, se ei pääty koskaan…

Eron jälkeen olen etsinyt tasapainoa niin lasten elämään, kuin omaankin. Tasapainoa työn ja kodin /lasten välille, tasapainoa omaan elämään sairauksien kanssa. Olen etsinyt itseäni ennenkaikkea, sitä mikä minä olen tässä maailmassa ja mikä merkitys kaikella onkaan, mitä järkeä tai tarkoitusta varten olen tässä ja nyt?

Kirjoituksissa peilautuu ainakin jollain tasolla historiani ja elämänkokemus, sekä niitä vähäisissä määrin opittuja elämän lainalaisuuksia.

Blogini on seurausta ajanjaksosta, jolloin lähdin tietoisesti hakemaan onnellisuutta elämääni, ymmärtäessäni aikoinaan eläväni vain muiden odotusten mukaista elämää, esittäen omaa rooliani kulisseissa. (hyvin esitinkin, onnistuin huijaamaan jopa itseäni)

Onnellisuus on olla oma itsensä, sellaisena kuin on sattunut syntymään. Sitä toki kasvaa, kehittyy ja oppii elämän varrella unohtamatta kuitenkaan, ettei se onnellisuuskaan ole itsestään selvyys. Perustyytyväisyys elämään voisi olla synonyymi käyttämälleni ”Saa olla Onnellinen!” lauseenparrelle.

Saa olla; eli ei ole pakko, jos ei halua. Saa olla”, antaa mahdollisuuden valintaan, ja teemme päivittäin erilaisia valintoja. Joskus saa olla surullinen, masentunut, vihainen, rakastunut ja niin edelleen. Tunnetiloja voi olla päällä yhtä aikaa useampia, elämä kaikessa on kovin kerroksellista ja lomittain menevää. Ja mihin kiinnität eniten huomiota, se korostuu eniten.

Olen kulkenut hyvin synkkiä aikoja elämäni varrella. Sain masennuksen varmaan syntymälahjaksi ja samanlaatuisen mielenlaadun tukemaan masennusta. Poisoppiminen negatiivisesta maailmasta on ollut kovan työn takana, ja tänä päivänä edelleen ihmettelen, opettelen positiivista elämän puolta. Puolet masennuksesta on asennetta elämässä, puolet jotakin muuta.

Masennuksen takana piilee paljon negatiivisia tunnekuormia, paljon ikäviä korjaamattomia kokemuksia, rakkaudettomuutta itseä ja muita kohtaan, luottamuksen puutetta niin ihmisiin, kuin elämään yleensäkin.

Masennus on yksi keino herätellä ihmistä, pysäyttää ihminen, siinä omassa elämässään pohtimaan omaa olemassa-oloaan ja tarkoitustaan tässä ajassa, tässä hetkessä. Masennuksestakin voi oppia, siitäkin voi kasvaa ja ammentaa elämään paljon positiivista, vaikkei heti arvaisi niin käyvän jälkeenpäin.

Uskon, että jokainen kokee jossakin elämänsä vaiheessa masennuksen synkän jakson. Masennuksellakin on mielestäni aina jokin tarkoitus, kasvattaa ihmistä ”parempaan” päin. Masennuksella on aina jokin viesti kerrottavanaan ihmisen kasvua ajatellen ja mikäpä sen parempi oppi, kuin kokea itse? Oman kokemuksen kautta syntyy parempi ymmärrys myös muita ihmisiä kohtaan, on helpompi olla ihminen ihmiselle, jos itse tietää mistä toinen puhuu, jos on kokenut jotakin samankaltaista elämässään.

Jostain olen tullut siihen päätelmään elämässä, että kaikella on aina tarkoituksensa. Kaikella on aina syynsä. Ja kaikella on aina seurauksensa. Sama ajatus on pitänyt pintansa myös masennuksen kanssa. Kolikollakin on kääntöpuolensa, samoin kuin vaikka yöllä ja päivällä on vaihtelunsa. Vaihtelu itsessään kahden eri puolen välillä on luonnollisessa ympäristössä hyvin luonnollista, mikä tuppaa hyvin usein unohtumaan kiireessä ja elämän melskeessä, suorittamisessa. Aina ei voi olla onnellinen, eikä aina voi olla surullinen.

Opettelen olemaan onnellinen, menneestä ikävästä huolimatta. Blogi on toiminut hyvänä apuvälineenä matkallani kohti onnellisuutta ja parempaa itsetuntemusta. Samalla toivon voivani ehkä hieman inspiroida muita kanssakulkijoita; polku on pitkä, kivinen, kuoppainen ja yksin sen saa kulkea synkissä varjoissa, pimeydessä. Eräänä päivänä se on kuitenkin poissa, aurinko nousee ja valaisee lämmittäen kylmästä kärsivää.

Eräänä päivänä huomaa, miten syvään sitä onkaan juurtunut, ihan pienet tai vähän isommatkaan asiat eivät hetkauta elämän tuulissa. Olen oppinut vähän niinkuin kantapään kautta, miten oma asenne vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä ja asenne on aina valittavissa. Voit päättää millaisella asenteella milloinkin suhtaudut elämääsi. Ikävään mielenmaisemaan ei ole pakko jäädä märehtimään, sillä se kasvaa, mitä viljelet.

Kiitos kaikille ja mukavaa viikkoa!

Valitsemalla omat ajatukset, otamme vastuun elämästä

Meillä jokaisella on se oma sisäinen äänemme, joka aina väliin puhuttelee, kehuu, moittii ja arvioi tekojamme ja motiivejamme. Tai siis se ääni olemme me itse itsellemme. Tunnistatko?

Ajattelet tehdä jotakin ja kohta olkapäälläsi on joko piru tai enkeli kuiskuttelemassa korvaasi, joko kannustaen taikka negatiivisesti arvioiden. Kumpaa kuulet enemmin? Sitä, joka kannustaa vaiko sitä, joka lyttää?

Kysymys kuuluukin siis, kuinka puhua itse itselle ja millainen vaikutus tällä sisäisellä puheella onkaan ihan jo arjessa tapahtuviin asioihin? Puhutko itsellesi moittivaan sävyyn, negatiivisen kautta vai kykenetkö päinvastaiseen kannustavaan ja positiiviseen puheeseen itse itsellesi?

”ei se kannata, älä edes yritä, mitä oikein ajattelit, mitä luulit itsestäsi, turhaa ajanhukkaa, älä viitsi edes yrittää, ei se ole sinun juttusi, joku muu tekee senkin paremmin, ei ole sitä taikka tätä, ei kannata, olet huono, epäonnistunut, arvoton jne…

Puhuisitko ylläolevalla tavalla lapselle, jolla on vielä kokonainen elämä edessään? Uskon, ettei kukaan lapselle puhuisi ylläolevilla lauseilla tänä päivänä, kannustuksen ja positiivisuuden kulttuuri on niin vahvasti läsnä. Saatat kuitenkin puhua itse itsellesi moittien ja lyttyyn lytäten ajatuksiasi, itseäsi ihan huomaamattasikin.

”Kokeile, sitten tiedät, yritä ainakin, puoliksi suunniteltu on jo melkoisen hyvin tehty, opit tuntemaan itsesi paremmin, kun uskallat tarttua ideoihin, saatat vaikka oppia jotakin, kaikki on mahdollista, jos niin uskooo, olipa hyvä idea, tässä olet hyvä ja osaat ainakin tuon ja tuon jutun, kyllä onnistut kun harjoittelet jne…

Entäpä puheet omasta persoonallisuudesta itse itsellesi- Kenen puheita ne onkaan? Mistä olet oppinut joko arvostamaan tai lyttämään omaa persoonaasi? Mistä olet saanut idean, että itseä ja omia juttuja pitäisi asettaa negatiiviseen asemaan ja vähätellä ja olla arvostamatta?

Kuka puhuu sinussa silloin, kun lyttyyn lyöt itse itseäsi omilla ajatuksillasi? Entäpä toisinpäin, kuka puhuu sinussa silloin, kun osaat arvostaa itseäsi ja omia asioitasi? Mistä olet oppinut tämän arvostamisen taidon?

Tapasi saattavat olla huonoja ja ehkä ei niin rakentavia, mutta niistä voi aina oppia pois. Tavat ovat opittuja eli niihin on opeteltu vuosien aikana, usein paremmasta tietämättä. Joskus taas olisi tietoa, muttei jakseta jostain syystä välittää omasta itsestä niin paljoa, että kohtelisi itse itseään oikein ja hyvin. Oman itsen arvostaminen ja oikeanlaisen hyvinvoinnin tavoittelu unohtuu usein jo lapsuudessa, jatkuen monesti ihan myöhäiseen aikuisuuteen saakka.

Itseä kyllä osataan vähätellä, arvostella ja haukkua ja kaikkea muuta ikävää. Monesti olen miettinyt, että jos ihminen osaa kohdella itseään niin huonosti, niin miten ihminen osaa loppujen lopuksi kohdella muita? Arvostaen vai jotain ihan muuta.

Olen sitä mieltä, että ensin pitää tässäkin asiassa osata kunnioittaa omaa itseä ja oppia kohtelemaan itseään oikein, ennenkuin osataan samaa tehdä toisille.

Sillä on siis kovin iso merkitys, sillä että ihminen kohtelee itseään ensin reilusti ja kunnioittavasti. Tuoko itselle rumasti puhuminen ja kohteleminen jotakin tavoittelemisen arvoista, tuleeko siitä hyvä mieli? Tuskin tulee, ikävä kohtelu tuo aina mukanaan ikäviä olotiloja ja lisää ikäviä ajatuksia.

Joten, sillä on väliä todellakin, miten puhut ja miten suhtaudut ensisijassa itseesi. Opetellessa suhtautumaan itseen oikein, pitäisi muistaa se paljon puhuttu aikuinen-lapsi sisäinen puhe. Eli pysäyttää ne negatiiviset ajatuskulut huomaamalla ne ja miettimällä, miten kohtaisit vaikka lapsen samassa tilanteessa ja kuinka hälle puhuisit ja kuinka häneen suhtautuisit ja sen jälkeen toimia itse itseään kohtaan samoin, olemalla itse itselleen se turvallinen ja välittävä aikuinen. Vaikket olisi ikinä lapsuudessa tai myöhemmin saanut positiivista puhetta, sen voi aina opetella ja miettiä, puhuisitko tosiaan niin lapselle?

Positiiviset mietelauseet pohjaavat juurikin tähän ilmiöön, muistuttaen olemassa-olollaan juurikin siitä sisäisestä puheesta, jota olemme oppineet itsellemme kertomaan.

Harvemmin näkee niitä negatiivisia asioita, koska en usko kenenkään julkisesti itseään mollattavan tai muuta vastaavaa. Positiivisuushömppä perustuu melkoisen pitkälle siihen, että ihminen tarvitsee vähän niinkuin muistuttelua omasta sisäisestä lapsestaan, jota on kohdeltu kaltoin mahdollisesti ja negatiiviset tavat on opittuina automaattisina reaktioina kohdella itse itseään kaltoin myös.

Opituista asioista voi oppia poiskin, se on lohdullista onneksi. Ihminen on onneksi oppivainen eläin ja kun tarpeeksi jotakin asiaa toistaa, se alkaa jäämään mieleen ja muuttuu myöhemmin uudeksi opituksi tavaksi, vaikka nyt kohdella itseään paremmin.

Moni miettii varmaan, miksi omaa itseä pitäisi kyetä kohtelemaan paremmin? Eikö se riitä, että ottaa lähimmäiset jo huomioon ja pyrkii heitä kohtelemaan parhaan kykynsä mukaisesti hyvin ja oikein? Vaan siinäpä se jutun juoni piileekin.

Et osaa kohdella muita hyvin ja oikein, jos et ole ensin oppinut asiaa omalle kohdallesi. Jos et osaa ajaa polkupyörää, et sitä taitoa voi oikein muille opettaa, kuin ehkä etsiä kaiken maailman teoriatiedon asiasta, mutten voi käytännössä tietää, kuinka polkupyörällä ajetaan, ellet ole opetellut taitoa itse. Sama pätee ihan kaikkeen, myös ihmisen kasvuun ja kehitykseen itseensä ja hyvinvointiin kaikessa.

Teoriassa voi opettaa, mutta on ihan eri asia elää omien opetustensa mukaisesti ja toimia esimerkkinä. Kohtaamalla oman sisäisen lapsensa, ja kohtelemalla häntä hyvin ja rakentavasti voi elämä kääntyä parempaan päin. Kokeileminen ei maksa mitään, ja saatat saada aikaan hieman positiivista elämää rikastuttamaan?

On huojentavaa ajatella, miten itse voimme kuitenkin päättää, mitä ajattelemme ja lopulta teemme. Sinä itse päätät, mitä ajattelet ja mitä haluat ajatella eli voit ihan itse valita ajatuksesi ja olla siten niistä myös vastuussa.

Kesä, ihana kesä

Kesä alkaa olla mielessäni vuoden parhainta aikaa. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Olen jo useampana vuonna oppinut nauttimaan lämpöisistä ilmoista, linnunlaulusta, tuoksuista ja vehreydestä. Kesä tarjoaa kaikille aisteille elämyksiä, jos niitä vain haluaa vastaanottaa. Kuumuudenkin voi oppia selättämään itselle sopivin keinoin ja asenne tässäkin asiassa ratkaisee jo paljon.

Vihreän eri sävyt ojanpientareella; aurinko paistaa vielä matalalla, luoden pieniä säteitään korostaen varjoisia kohtia ”pusikossa”. Jälleen, yksi hetki elämässä, kun koen iloa hyvin pienestä.

Onnea on: Vihreä luonto!

Mikä asenne? Niin, se juuri. Itse taisin mokata oikein perusteellisesti äskettäin oman fyysisen olotilani kanssa. Kuumuus itsessään jo aiheuttaa minulle tavallistakin uupuneemman voinnin ja mitä menin tekemään? Aamuisen seitsemän jälkeen kuljetun lenkin jälkeen otin tavanomaiset päikkärit parvekkeen riippukeinussa ja kuulostelin oloni jokseenkin hyväksi ja se tarkoitti minulle sitä, että pääsin aloittamaan kiukkutuolin maalausta. Osasin hiljakseen tehdä työni ja energiaa jäi vielä roimasti yli (mikä on tätä nykyä hyvin harvinaista). Hetkellisen mielenhäiriön saattelema käytin Umpan pikapissillä puolenpäivän jälkeen ja kiinnitin koiran varjoon ja painuin itse siirtelemään kiviä ja repimään rikkaruohoja jäljellä olevalta noin neliön kokoiselta alalta. En yhtään ajatellut maalikerros kakkosta, mikä pitää parin tunnin sisällä laittaa rungon päälle ja jalat huusivat kyykkimisestä hoosiannaansa vapisten kuin haavanlehdet. Hyvä minä! Innostun energiasta, ja ja ja sitten en osaa säästellen sitä käyttää.

Niin, se asenne tosiaan. Valitus kuumuudesta ja ikävästä olosta ei tunnetusti auta yhtään, päinvastoin. Valittaminen saa asian kuin asian tuntumaan vieläkin ikävämmältä ja kurjemmalta. Mitä sitten, jos ei saa valittaa? Järkeily on yksi hyvä keino hakea oikeanlaista asennetta; Kesä ja kuumaa on vuodesta vain muutamia viikkoja pahimmillaankin. Haluaako joku oikeasti pilata nämä muutamat viikot itseltään valituksen kera ? Voisiko miettiä, mitä hyvää tulisi valittamisen tilalle, taikka mitä hyvää ja positiivista lämmin ilma mahdollistaa?

Kuumaa on, varsinkin kun tekee jotakin fyysistä työtä tai työhön verrattavaa. Minua ei myöskään oma valitukseni auta tippaakaan, itse mokasin ja itse myöskin kärsin ja yritän löytää tasapainoa edelleen levon ja fyysisen tekemisen välimaastosta. Joskus kantapään kautta saatu oppi on se parhain oppi. On etsittävä niitä toimivia ratkaisuja aktiivisesti, uskallettava kokeilla, hakea itselle sopivia juttuja, juuri siihen omaan elämään, myös kuumuuden kanssa eläessä. Öitä hieman helpottaa, kun vielä toistaiseksi yöt on olleet viileitä ja saa nukkua ovet ja ikkunat auki.

Mamma nukkuu ylhäällä omassa pesässään ja Umppa on kotiutunut muutaman vuoden kokemuksella omaan paikkaansa partsilla. Vielä on viileää aamupäivisin varjossa ja illalla auringon painuessa vuoren taakse.

Asenteesta vastuuseen ja vähän muuta

Oman asenteen kanssa voi toisinaan joutua tekemään työtä kovastikin. Ai, kuinka niin? Ainakin silloin, kun pitkään oma mieli on tehnyt tepposia ja saanut sinut uskomaan kaikenlaista vähemmän totta olevaa jutun juurta.

Asennetta vaaditaan erityisesti silloin, kun ihminen haluaa olla rehellinen ja avoin. Tietynlaista asennetta voisi myös kuvailla vastuunkantamisena. Vastuu ei ole ihan pikkuinen juttu sekään. Mistä sinä olet vastuusta elämässäsi?

Aikuinen on kehittynyt vuosien saatossa; oppinut eri keinoin kantamaan vastuuta elämästä ja tapahtumista omassa elämässä. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Yleensä aikuisella ihmisellä on vähintään se yksi elävä omalla vastuulla, ja mikäli asenne ja muut asiaan vaikuttavat tekijät on kohdillaan, omasta itsestä /elämästä vastuunkantaminen luonnistuu jokseenkin kivuttomasti- normaalista en puhu, koska en itse kannata normalisointia ihmisten keskinäisissä asioissa.

Vaaditaan selkeää määrätietoisuutta ja ymmärrystä elämässä, jotta vastuun voi omassa elämässä kantaa ensin itsestään ja myöhemmin myös muista elävistä olennoista. Ilman, että ensin osaa kantaa omasta elämästä vastuuta, ei voi olla vastuullinen muista elollisista. Jos ei osaa itsestään huolta pitää, sitä tuskin kykenee muista huolehtimaan?

Aikuisuuteen kuuluu edelleen erehdyksiä, vahinkoja, epäonnea sekä tilanteita, joita on mahdotonta edes ennakoida etukäteen ja mikä erottaa sitten erottaa vastuullisen ihmisen vastuuttomasta? Vastuullinen aikuinen ottaa opiksi ja varmistaa, ettei samaa pääse tapahtumaan toiste eli oppii erehdyksestään ja samaa virhettä ei tule toiste. Aikuinen on oppinut esimerkiksi ennakoimaan kokemuksiensa kautta ja saa jälleen yhden näkökulman lisää pohdittavaksi varautuessa erilaisiin mahdollisiin vaihtoehtoisiin tilanteisiin omassa elämässään.

Itse olen ollut toisinaan melkoisen epäonninen, tarkoittaen sitä ihan kirjaimellisesti. Jos jokin on ollut mahdollista epäonnistua, se on myös niin mennyt isoissa ja pienemmissä asioissa riippumatta kuinka hyvin olen ennakoinut, tai jotain muuta. Epäonni on samoin kuin hyvä tuuri, aikalailla sattumankauppaa. Toisaalta taas, onni on ollut läsnä monissa hetkissä ja olenko kiinnittänyt siihen mitään huomiota? Se, mikä kirpaisee eniten taitaa myös opettaa eniten ja sen opin myös muistaa pitkään ja paremmin. En nuorempana osannut olla kovin kiitollinen niistä onnen kantamoisista, en samoin kuin tänäpäivänä olen. Mielessä ja asenteessa oli vikaa sen verran, että epäonnistumiset kytivät taustalla harva se päivä määrittäen niin myös yleistä mielialaa.

Vastuun kantaminen on eräänlaista asennetta sekin. Silloin, kun kaikki elämässä sujuu jotenkin ja elo on siedettävää, vastuu omasta elämästä on onnistunutta ja elämänhallinnan tunne säilyy hyvänä. Sitä ei ehkä niin tule ajatelleeksi juuri silloin, kun elämä tuntuu olevan ok, että toisinkin voisi olla.

Vastuuttomuuden jäljet pahimmillaan istuvat kiven sisässä, elämänhallinnan ollessa mahdoton, outo ajatus, yhteiskunnan pakottaessa kantamaan jonkinlaisen vastuun tekosistaan. Elämänhallinnan menetys, vastuuttomuus itsestä syöksevät ihmisen viimein kiven sisälle valvottuihin olosuhteisiin ja kovin moni ei edes siellä opi asioita, jotka olisi pitänyt sisäistää jo lapsuudessa. Siinä voi kysyä, onko asenne kohdallaan?

Rakastan itse näköjään edelleen joko,-/tai ajattelua ja ääripäästä toiseen meneviä esimerkkejä. Huomaan sen tässä kirjoittaessa ja mainitsen, että vankilan ja huippuvastuullisen ihmisen väliin jää se suurin osa meistä, jotka kukin tavallaan elävät elämäänsä ja se on ok, ehkä se normi kuitenkin.

Ihmisten on nopeaa ja helppoa tuomita toinen ja nykyisin on oiva väline tähän olemassa. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden jokaiselle kynnelle kykenevälle työkalun toimia tekijänä, tuomarina toisten samanlaisten/erilaisten elämissä. Arvostelu, mielipiteinä esitetyt loukkaukset paremman tiedon puuttuessa, ovat tulleet arkipäivään mukaan somen kautta kaikkien nähtäville. Kuinka tämä ennenvanhaan toimi? Oli olemassa kuppikunnat ja juorukerhot päivittelemässä jonkun ihmisen elämää.

Onko meillä kenelläkään oikeutta toimia tuomarina jonkun toisen elämässä, josta emme välttämättä tiedä yhtään mitään muuta, kuin sen mitä toinen on jakanut valikoiden elämästään ja sen tapahtumista? Niinhän se on live-elämässäkin jo ihan omasta takaa koettuna, että viestintuoja ammutaan aina ensin. Kivikaudella taidettiin juoruta ja päivitellä toisten elämiä ihan samoin kuin tänäänkin, ja en tiedä johtiko se juoruaminen mihinkään hyvään silloinkaan? Vai, miksi mielessäni on mielikuva, jonka mukaan ensin juoruttiin ja sitten yhteistuumin autettiin ja koko yhteisö vahvistui tästä yhden onnettomuudesta ainakin opin ja kokemuksen kautta.

Nykyisin yhteisökin on verkossa. Livessä ihminen on yksin, omassa kuplassaan useimmiten. Yhteisöllisyyden perään kuulutetaan paljon puheissa, vaan auta armias, mikäli erehdyt toimimaan yhteisöllisesti ja vaikka puuttumaan asiattomaan käytökseen, saat itse risuja ja sapiskaa siitä hyvästä. Netissä voi perseillä ja loukata toista ihan mielinmäärin, aivan samoin kuin ennenvanhaan haukuttiin ja juoruttiin muiden asioita kuppikunnissa.

Tämänpäivän valhekulttuurissa ei rehellisyydellä ole hyviä seurauksia, ainakin mitä itse olen nähnyt, kuullut ja kokenut. Olen oppinut, kuinka elämä perustuukin näennäisiin asioihin, ihanteisiin ja turhiin puheisiin ja erityisesti tyhjiin täyttymättömiin lupauksiin. Silmänlumetta kaikki. Valhe kantaa nykyisin kovin pitkälle ja totuuden selvitessä asia painetaan villaisella nopeasti maton alle. Rehellisyys taas on kuin myrkkyä, jotakin sellaista mitä nykyihmisen on vaikea edes ymmärtää, saati hyväksyä ja rehellinen, totuudellinen ihminen on hyvin usein yksin. Totuus on rumaa ja jotakin kartettavaa.

Mihin on hävinnyt aito rehellisyys, totuudellisuus taikka ystävällisyys? Ihminen, joka edustaa edellisiä edes jossain määrin, tuomitaan kovin sanoin ja kenellä on oikeus korottaa itsensä tuomariksi ja jakamaan oikeutta vaikkapa niiden pelkkien sosiaalisen median antamien kuvien ja muun informaation perusteella?

Sellainen, joka ei ole ehkä niin sinut itsensä kanssa, voi ottaa osumaa pahastikin joutuessaan muiden ihmisten ankaran tuomitsemisen armoille. Entisajan noitavainoissa oli samankaltaista joukkohysterian lietsontaa, kuin nykyisinkin ihmisten tuomitessa ahkerasti toinen toisiaan milloin mistäkin syystä. Miksi? Pelko ja kateus nyt tulevat ensimmäisenä mieleeni. Ennen annettiin tyyppi noitana ilmi, kun keksittiin toiselle kostaminen tai kateuden tuoma oikeutus mielessä. Joskus myös pelot riistäytyivät joukkoharhaksi tai sitten vain haluttiin pelastaa se oma nahka roviolta ja annettiin ilmi se ”ärsyttävin” tyyppi, jolla oli ehkä jotakin enemmän kuin itsellä.

Ihmisluonnossa on kieroutta ja pahuutta olemassa, kateuden ollessa ehkä se pahin ikävien asioiden aikaansaaja pelon lisäksi. Ennen vanhaan kateilta voitiin suojautua, niin olen lukenut. Pahan silmän katsontaakin syytettiin joissain tilanteissa ja kateus se sielläkin kummitteli kaiken takana. Kateutta voi käyttää hyväkseen, vaikkapa silloin, jos ihmiset pitää saada riitelemään keskenään. Ja miksi ihmisten pitäisi riidellä keskenään? Jotta saadaan kylvettyä pelkoa ja pelkäävää ihmistä on jälleen kerran helppoa hallita.

Harjoittelua

Uuden oppiminen ja käyttö tuntuu olevan hieman hankalaa, varsinkin ilman selkokielistä ohjekirjaa erikseen toimitettuna. Puhun nyt itsestäni ja uudesta laitteesta ja sen käyttöönotosta. On, kuin olisi puhelin isossa koossa ja sellaista en tahtonut siis. Tarvitsen tietokoneen, en puhelinta. Noh, pitää nyt antaa joululahjalle mahdollisuus sitten?

Ihan vähän harmittaa, koska olin ajatellut itse käydä koneeni etsimässä. Tai sitten olen vaan jälleen kovin muutosvastainen tapojeni mukaisesti. Annan kuitenkin mahdollisuuden ja ainakin sain jo kuvan liitettyä tekstiin, mikä on jo paljon. Oikeastaan paljoa enempää en tarvitsekaan, ehkä.

Kyllä tässä opettelussa saa aikaa kulumaan ihan tuhottomasti ja nykyisin minusta on alkanut kehkeytyä uusi hieman kärsimätön piirrekin esiin. En millään malttaisi opetella uutta, kun vanhakin toimii mukamas ja samalla ikäänkuin ne uudet hienot ja elämää mahdollisesti helpottavat ominaisuudet jäävät hyödyntämättä?

Mitä enemmän rapsutuksia, sen parempi

Ehkä tämä tästä, tai sitten ei? Noh, asenteeni voin valita joten valitsen sitten seuraavia; Opettelen, yritän ja ehdyn ja opin.

ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu kasvatus kesä kevät kierrätys kiitollisuus kipu kirjoittaminen kiusaaminen koira koti kotityöt lapsenlapsi lapset lapsuus lepo luonto masennus mummoilu muuttaminen muutto Onnellisuus onni positiivinenasenne rutiinit sisustus sle säästäväisyys tavarat terveys tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus vuoroviikkovanhemmuus ympäristö