elämä – Saman auringon alla

Vuosi vaihtuu

Jälleen yksi kokonainen vuosi takana. Tätä vuotta on jäljellä pari päivää ja pakostakin ajatukset viivähtävät hetkittäin jo ensi vuoden puolella.

Menneeseen vuoteen mahtuu niin iloja, kuin surujakin ja kaikkea siltä väliltä. Vuoteen mahtui elämää, isolla eellä. Tulevaan vuoteen minulla on muutama ajatus, toive itämässä ja kerron niistä ehkä joskus myöhemmin.

Ensi vuosi on poikkeuksellinen siinä mielessä, että nuorinkin lapseni saavuttaa sen maagisen täysi-ikäisyyden. Mikäänhän ei sinällään muutu ja kuitenkin muuttuu. Askeleet aikuisen elämään muuttuvat nyt totiseksi todeksi ja vaikka nuoruus jatkuisikin vielä vuosia, vastuu on itsellään.

Tässä kohden voisin jälleen miettiä, mihin on mennyt yli kaksi vuosikymmentä? Aika, kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti? Muistan, etten osannut kuvitella elämää, ”sitten kun lapset ovat aikuisia”; niin pitkälle en edes halunnut ajatella ja nyt alkaa olla käsillä nuo hetket.

Lapset, äitiys ovat olleet elämäni tärkein asia edelliset vuosikymmenet. Prioriteetti numero yksi. Nuorena hyväksyin lapsettomuuden osakseni, yritettyämme lasta toista vuotta. Suunnittelin tuolloin opintoni, tulevaisuuteni ja aloin elää sen mukaisesti, ettei minusta koskaan tulisi äitiä.

Muistelen, miten kipeää teki ajatus, etten olisi koskaan saanut lapsia. Kuitenkin minua lohdutti toisaalla ajatus tulevista haasteista työelämässä. Siihen yhtälöön ei lapset olisi mahtuneet oikein mitenkään omasta mielestäni. Tuolloin luulin, etten olisi kyennyt hoitamaan kahta vaativaa asiaa samanaikaisesti hyvin, (työtä ja perhettä).

Sitten kuitenkin toiveeni lapsista ja perheestä toteutui ja oikeastaan samointein unohdin ”urahaaveeni” työelämän puolella. Halusin keskittyä täysillä saamaani lahjaan, äitiyteen. Toki yritin opiskella vielä kahden ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta käytännössä se osoittautui mahdottomaksi ilman lasten isän tukea ja pienen tukiverkoston ollessa epävarmaa ja ajoittaista.

Muistan vieläkin sen hetken, kun tein raskaan päätöksen opintojen lopettamisesta. En kuitenkaan menettänyt mitään, minulla oli jo yksi ammatti opiskeltuna ja se saisi riittää, muistelen ajatelleeni. En kuvitellut, että vielä joskus aikuisena opiskelisin, saati vaihtaisin ammattia tai oikeastaan mitään muutakaan, mitä näihin vuosiin on sisältynyt. Elämää isolla eellä edelleen.

Olen hieman miettinyt, mitä ensi vuoteen? Mieleeni nousee ensisijaisesti yksi tärkeä asia; opettelen omaa hyvinvointia ja itseni huomioimista. Jäin tavallaan itseni jalkoihin keskittyessäni pelkästään äitiyteen, perheeseen yrittäen taiteilla lisäksi työelämässä omien fyysisten sairauksien runnoessa kehoa ja sittemmin myös psyykeä kohti lepoa.

En kuitenkaan kadu mitään, elämä on mennyt, niinkuin se on mennyt ja edelleen uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa, syynsä ja seurauksensa.

Näin vuodenvaihteessa ajatukset viivähtävät muutaman vuoden takaisissa tunnelmissa, toipumisen ensihetkissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. On selvinnyt syitä, ja niiden seurauksia. Asioille, joista olen kärsinyt ymmärtämättä syytä, on löytynyt vihdoin syy ja ne ovat olleet avaimia jälleen uuteen.

Kiitollisena jätän vanhan vuoden taakse ja kiitollisena aloitan uuden vuoden.

Jään toiveikkaana odottamaan vuoden vaihdetta, uutta vuotta ja toivon tasapainoa, rauhaa ja välittämistä!

Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Vuosi vaihtuu

Ajatukset viipyilevät myös yhä enemmän ympäröivässä maailmassa, siinä miten hulluksi ja järjenvastaiseksi moni asia onkaan muuttunut. Samalla tiedostan, että ainoa asia mihin voin itse vaikuttaa, on oma asenne ja oma toiminta, tunteet ja toivoa muidenkin ymmärtävän saman.

Olen ollut huomaavinani sen, miten esimerkiksi yhteiskuntaa ollaan ajamassa ilmeisen tarkoituksella alas, ihan lainsäädännön tasolta. Yhteiskunta on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki on ja ilmeisesti nyt niitä heikkoja lenkkejä karsitaan ketjusta pois rivakalla otteella?

Seuraako tästä kaikesta lisääntyvää yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa ja omaa vastuuta omasta elämästä? Yhteisössä on kuitenkin voimaa, sillä yksin ei tarvitse pärjätä, osata kaikkea. Terveissä yhteisöissä on myös turvaa, huolenpitoa ja välittämistä.

Yhteiskunta on ollut joillekin se ainoa yhteisö, joka on tarjonnut apuaan tarvitsematta antaa mitään takaisinpäin, osallistumatta muutoin, kuin saajana. Käytännössä kuitenkaan mikään toimiva yhteisö ei toimi yksisuuntaisesti. Jokainen yhteisön jäsen osallistuu ja tuo ne omat vahvuutensa ja taitonsa kaikkien eduksi.

Monen mutkan kautta ajatellen kaikkia tarvitaan. Sairaita, jotta lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla olisi työtä, rikollisuutta, jotta poliisilla ja muilla lainvalvonnan parissa työskentelevillä olisi myös palkkapäivänsä. Tarvitaan ravinnon tuottajia ja monia muita eri aloilla olevia. Mielikuvituksella voi pohtia, miksi kukakin ammattiryhmä on olemassaan tätä yhteiskuntaa varten. Perusasiat; ravinto, katto pään päällä, lämpö, vaatetus ja fyysinen turva noin alkuun terveyttä unohtamatta. Entisaikaan jokainen huolehti kaikesta itse, jokainen omissa torpissaan viljellen maata ja kasvattaen ravintoa. Toiset tekivät jotakin muuta, käsillään tai aivoillaan tuoden yhteiskunnan hyödyksi osaamisensa.

Aina on ollut myös se osa, joka on alistanut ja vaatinut itselleen toisten tekemästä työstä osan omaan käyttöönsä, nauttien leppoisesta olostaan saaden kaiken ilman vaivannäköä. Ahneus ja itsekkyys, valta. Sitä on ollut aina historian saatossa, enemmän tai vähemmän ja tällaisen silmissä tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat kuin roska silmässä.

Se, että on paljon työttömiä ihmisiä, kertooko se siitä, ettei heitä tarvita yhteiskunnassa? Vai ovatko he niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet sitä omaa kykyään toimia yhteisössä? Jokainen voi tehdä jotakin yhteisön eduksi, mutta kukaan ei ilman asianmukaista palkkaa halua toimia ja tehdä osaansa. Saman verran se peruna maksaa jokaiselle, riippumatta siitä mitä työkseen tekee, muista elämän vaatimista kuluista puhumattakaan. Elämän perusmaksut ovat jokaiselle samat.

Kun elämä on pysähdyksissä

Havahduin siihen, kuinka elämäni tuntuu polkevan samaa uraa päivästä toiseen, tai peräti paikallaan joka ikinen päivä.

Herään, menen työhön, käyn sohvalle ja petiin. Seuraavana päivänä taas sama kuvio, joka ei muutu. Uskon ,että tälläkin ajanjaksolla on tarkoituksensa; löytää merkityksellisyys kaikista pienistäkin asioista, joita ei ole ehkä aiemmin edes ajatellut?

Jonain päivänä joskus tulevaisuudessa saatan kaivata näitä hiljaisia vuorokausia, ehkä? Tai sitten en ? Miksi on niin kovin vaikea antaa itselleen lupa nauttia hiljaisuudesta, jossa vietän suurimman osan vuorokaudesta?

Aika kuluu jälleen nopeasti, viikot vierähtävät ihan silmänräpäyksessä ja en meinaa perässä pysyä. Ensi viikolla on jo joulu, huh sentään.

Viisi vuotta sitten näihin aikoihin olin tietämättäni vakavasti sairas. Hoitajan työssä joulunalusaika oli kovin kiireistä, vajaamiehityksellä kotihoidossa juoksimme asiakkaalta toiselle, käyntien määrän ylittäessä joka työvuorossa 20.

Muistan selittäneeni itselleni rintakivut ja rytmihäiriöt ja huimaukset stressinä. Huonona kuntona hengästymisen kiivetessä portaikossa ja turvotukset kuuluvan ikään.

Oli paljon muitakin oireita, joihin olin jo ehtinyt tottua kuukausien aikana, vaikka välillä muistuikin mieleeni muutaman lääkärin sanat, joissa sydämen sivuääni oli kiinnittänyt huomiota, muttei niin paljoa, että olisin joutunut tutkimuksiin. Korona oli tullut edellisenä keväänä osaksi kaikkien arkea.

Kohta kulunut viisi vuotta siitä, kun sain uuden mahdollisuuden elämään. Tuohon jouluaattoon viisi vuotta sitten päättyi siihenastinen elämäni. Viisi vuotta olen opetellut elämään uudelleen, opetellut huolehtimaan ja välittämään myös itsestäni ja helppoa se ei ole vieläkään. Tähän pätee sanonta; jos on pipetillä annettu ei voi kauhalla vaatia.

Viisi vuotta olen sujuvasti opetellut syömään kiltisti lääkkeeni, tekemään valintoja ravitsemukseni suhteen, opetellut liikkumaan koiran kera, olen etsinyt uudelleen omaa paikkaani työelämässä. Yritän ymmärtää ja olla armollinen niin itselleni, kuin muillekin.

Meneillään on ensimmäinen syksy, joulu ilman koiraa ja edelleen ikävöin arkea ja kaikkea sitä hyvää, jota koira perheeseen toi pelkällä iloisella olemassaolollaan.

Kulunut syksy on ollut rauhoittumista kotona, kiireetöntä työntekoa, hiljaisuutta, kirjoja, sarjoja ja neuleita. Pysähtymistä elämän äärelle, moninkertaista hiljaisuutta, sulkeutumista.

Seurailen ikään kuin sivusta, miten maailma ympärillä velloo- ihmettelen asioita, joita ei enää uskalla ääneen sanoa, ei ainakaan julkisesti. Useammin, kuin kerran olen joutunut toteamaan näkemykseni siitä, miten hullua tämä aika onkaan ja miten niin moni asia saanut erikoisia, jopa huvittavia piirteitä julkisuudessa. (vaikkei asioissa itsessään ole oikeasti mitään huvittavaa).

Yleisesti ottaen henkilökohtaista rauhaa ja turvallisuuden tunnetta horjutetaan jatkuvasti, monin eri keinoin. Samoin on käynyt yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden tunteille. Manipulointi on taitavaa, tehokasta ja yksinäinen on heikompi, kuin joukko. Hajoita ja hallitse-oiva tapa pelottelun ja kiristämisen, eristämisen lisäksi ottaa valta mistä tahansa.

Huomio käännetään toisaalle, samaan aikaan toisaalla tapahtuu sitä, mikä on tärkeää ja olisi oikeasti huomionarvoista. Tiedämmekö oikeasti missä mennään ja miksi?

Ajatusten virtaa, huolta huomisesta. Ei ole kristallipalloa, josta voisi kurkata tulevaisuuteen. Hetki, päivä kerrallaan on kuljettava luottaen siihen, että asioilla on tapansa järjestyä parhain päin niin omassa elämässä, kuin yleisestikin.

Joulun ajan sanoma lienee selvä jokaiselle; rauhaa ja turvallisuutta ihmisten kesken. Edellinen herättää miettimään, oletko sinä turvallinen ja rauhaan pyrkivä aikuinen toiselle? Luotko ympärillesi turvallisuuden, jossa heikommatkin pärjäävät? Annammeko lapsillemme mallin fyysisestä turvallisesta aikuisesta? Entäpä psyykkisesti/henkisesti turvallisesta aikuisesta?

Tunnelmia

Aamu aloittaa päivän; ”Tänään on hyvä päivä!” -mantra toistuu mielessäni ja kertailen samalla, mitä päivän aikana on tiedossa.

Sytytän kynttilät hiljaisuuden kera.

Muistelen aikaa, kun kiireiset aamulähdöt lasten kanssa aloittivat päivän…

Enää ei ole kiire, ellen itse sitä aiheuta.

Olen oppinut pitämään aamuista; uusi mahdollisuus kaikkeen hyvään!

Vapaapäivät täyttyvät kotitöistä, lukemisesta ja neulomuksista. Työpäivien jälkeen on edelleen pakko torkkua pienet unet, vartti tai puoli tuntia riittää ja sitten onkin jo ilta.

Illat hämärtyvät nopeaan, pienillä valoilla saa tunnelmaa aikaan.

Mietin, oliko tänään hyvä päivä? Olihan se hyvä päivä tosiaan…

Joskus tulee peräti hetki, ettei millään malttaisi käydä unille…

Pieniä iloja; asioita, joista tulee hyvä mieli niitä katsoessa.

Päätän, valitsen ja toivon edelleen: Tänään on hyvä päivä!

Syystunnelmia

Syys, syksy, talveen laskeutuminen. Ehdottomasti vuoden parasta aikaa tämä yhä hämärtyvien päivien elo.

Muistelen, miten jo ihan pienestä tytöstä saakka syksyn alkaminen aiheutti jännitystä ja ympäristön muutokset luonnossa iloa. Samoin on tänään ja ehkä jopa toistan itseäni kirjoituksissani, vuodesta toiseen. Syksy vaan on itselleni erittäin tärkeää aikaa, positiivista aikaa.

Ilmojen viileys kesän kuumuuden jälkeen on tervetullutta. Samoin yhä pimentyvät päivät aiempaan valoisuuteen verrattuna. Rakastan hämärää, joka kynttilöiden valossa taittuu salaperäiseksi leikiksi lepattavan liekin avustama.

Pidän ajatuksesta, että valmistaudutaan lepoon. Talvi on luonnon aikaa kerätä voimiaan, jotta taas ensivuonna luonnon kukoistus on taattua. Eläimet ja ihmisetkin vaipuvat kukin omalla tavallaan lepoon näin syksyn edetessä.

Opintoja on takana useampi kuukausi, samoin työtä ja huomaan lähes jokainen päivä, miten onkaan mukavaa oppia uutta. Huomaan myös päivittäin ilokseni hyötyväni asiakastyössä laajasta tietämyksestäni monen aihealueen parissa.

Pelkäsin keväällä ehkä turhaankin uusia opintoja. Olin kovin epävarma siitä, oppisinko enää mitään uutta ja onneksi nämä luulot ovat karisseet pois. Etenen itselleni sopivaan, rauhalliseen tahtiin ja edelleen kykenen sisäistämään uutta asiaa. Olen hyvin kiitollinen ylipäänsä uudesta mahdollisuudesta aloittaa työelämä ikäänkuin uudelleen ja vieläpä puhtaasti omien resurssien ollessa etusijalla.

Viimeaikoina olen saanut kokea monia uusia asioita koskien esimerkiksi työssä vietettyä aikaa. Palautuminen työn jälkeen on sekin uutta minulle, enkä tarvitse useampaa vapaapäivää palautuakseni yhdestä työvuorosta.

Odotukseni ovat täyttyneet työn osalta ylikin, tosin en tiennyt vuosi sitten mitä odottaa uudelta työnkuvalta ja nyt minulla on jo hämärä aavistus asiasta. Pidän uudesta työstäni suuresti ja viihdyn erinomaisesti tulevassa työssäni. Mahdollisuudet kehittyä ja kehittää omia taitoja sekä monipuolinen työnkuva pitävät mielenkiintoa yllä positiivisella tavoin. Ennenkokematonta, jos näin voisin sanoa.

Tosiaan, vuosi sitten palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja tällä hetkellä olen kovin kiitollinen uudenlaisesta työnkuvasta, joka sopii täydellisesti minulle ja oikeastaan voisin jopa sanoa, että työnkuva tukee täydellisesti vielä jäljellä olevaa terveyttä.

Melkeinpä olen unohtanut arjessani ne haasteet, mitä on ollut vaikkapa kehon suhteen. Ergonomia on tunnistettu työpaikalla tärkeäksi osaksi ja olenkin saanut opetella käyttämään monipuolisesti erilaisia ”apuvälineitä” esimerkiksi tietokoneen äärellä työskennellessä.

Kotosalla ollessa teen vähän kerrassaan ja palastellen kotityöt. Viimeinkin olen oppinut tasapainottamaan tekemiseni niin, etten uuvuta kehoa heti ensimmäisten tuntien aikana ja tapani toimia on mennyt tuonne jonnekin selkärankaan ja automatisoitunut. Tämän myötä elämänlaatu on kohisten noussut ja energiaa riittää arkeen tasaisemmin ja olen huomannut jopa pientä palautumista tapahtuneen.

Toki monen monta asiaa osiaa on ollut hiljaisessa muutoksessa; ruokavalio on vaihtunut hitaasti toisenlaatuiseen, olen syönyt lisäksi monivitamiiinivalmistetta, jonka hyödyn huomaan lisääntyneessä jaksamisessa. Puutosta on varmasti monien ainesosien kohdalla ollut vuosia, johtuen vääränlaisista valinnoista syömisten osalta.

merinovillaiset sukat päikkyyn pikkumiehelle hänen lempiväreissään

Olen erityisen iloinen elvytettyäni rakasta, vanhaa harrastustani kirjojen parissa ja vaikka äänikirjat ovatkin korvanneet lukemisintoani aiempina vuosina, yhä enemmän olen alkanut lukea fyysisiä kirjoja ja käynyt ahkerasti kirjastossa lainaamassa niitä. En muistanutkaan, kuinka rentouttavaa on lukea ja uppoutua toiseen maailmaan, taikka sitten oppia jotakin uutta tietokirjan parissa.

Toivoisin ehtiväni neuloa enemmän, ja tämän syksyn/talven tavoitteena tai ehkä vielä ajatuksissa olisi opetella neulomaan islantilainen villapaita samalla, kun iltaisin käperryn sohvan nurkkaan seuraamaan jotakin aivotonta sarjaa yhdessä miehen kanssa. Siinäkin on ollut oma opettelunsa; istua ja vaan löhötä sohvalla.

Ihana syksy

On taas aika huokaista ja todeta viilenneiden ilmojen ja hämärtyvien iltojen luoma illuusio alkaneeksi.

Kynttilät, yhä hämärtyvät päivät, ja villavaatteet. Luonnon värien vaihtuminen ja talven odotus. Höyryävä teekupponen iltapäivään…

Ja sitten palataan arkeen 🙂

Unohtuneet kumpparit, läpimärät lenkkarit. Kurainen koiruus ja tassun jälkiä eteisessä, jokainen päiväx3 vähintään.

Kiire, on ehdittävä töihin, on levättävä ja huolehdittava arjen askareet. Muistettava sitä sun tätä syksyn alkajaisiksi. Opinnot.

Ehkä tälle syksylle saan unohtaa suosiolla nuo ihanat tunnelmallisen rauhalliset iltapäiväteet ja keskittyä vaihteeksi toimintaan, siihen että arki rullaa jokseenkin tasaisena?

Syksyn edetessä pääsemme jälleen koko perheen voimin matkustamaan esikoisen perheen luo pienen nimenantojuhlaan. Matkasta tulee mukava keskeytys jo alkaneeseen arkeen ja odotan jo innolla pikkuisen syliin saamista. Viikot kuluvat hujauksessa ja pieni kasvaa ja kehittyy niin nopeasti.

Toivottavasti pääsen tapaamaan tuoretta perhettä mahdollisimman usein jatkossakin.

Viikolla pääsemme harvemmin koiran kanssa pitkälle aamulenkille, mutta viimeksi käydessämme aamuisella kävelyllä; pilvinen ja harmaa säätila vaihtui pilvettömään, kauniin sinisenä heijastelevaan taivaaseen ja jostain syystä halusin ikuistaa tuon erikoisen hetken.

Lämpöisiä alkusyksyn hetkiä toivottelen teille jokaiselle!

Valmista tuli

Piha alkaa olla valmiina ja ihmettelen, kuinka nopeasti se sitten loppujenlopuksi valmistuikaan? Ihan pieniä asioita pitää vielä laitella ja suunnitella, mutta ne voi tehdä tässä pitkin kesää ja vähän kerrallaan.

Pihan suunnitelman tein keväällä ihan paperille piirrellen ja uskomatonta, kuinka lopputulos on jopa parempi, kuin osasin kuvitella. Viime kesänähän perkasin kasvillisuuden tulevan terassin alta pois, jättäen osan villiviiniköynnöstä kahteen paikkaan ajatuksena, että niistä kasvaa sitten hieno näkösuoja.

Suuri kivi odottaa paikoilleen pääsyä, kesäkukkia pitää muutama hankkia ja pari pensasta istuttaa sekä tietysti vielä jonkinmoiset lyhdyt syksyn iltoihin. Villiviineille teemme kehikot, etteivät mokomat enää kiipeile hallitsemattomasti pitkin talon seinustaa.

Kaasulla toimivan grillin haemme jonakin päivänä tähän omaan pihaan, kun se on jokusen vuoden palvellut toisaalla meidän perhettä. Mukava ajatus päästä vihdoinkin grillaamaan myös kotioloissa, eikä tarvitse erikseen mihinkään lähteä.

Alkuviikosta vietimme jo yhden illan ulkosalla kokeillen pientä tulisijaa ja kyllähän siinä ne makkarat/vaahtikset saa paistettua. Elävä tuli toi mukavasti lämpöä, ulkoilman ollessa hieman sateinen ja viileä n.+12astetta vain. (Hrrr, kuinka kylmää on tähän asti ollut ja ulkoilussa saa edelleen pukea kausivaatetta päällensä.)

Kotona, sisällä järjestelin olohuoneen uudelleen, silmälläpitäen viilennyskoneen paikan ikkunan eteen. Siinä huonekalujen siirtelyssä menikin pari päivää, koska mikään järjestys ei tuntunut hyvältä ja viimein sitten löytyi sopiva kompromissi uudelle järjestykselle. Onneksi vielä ei ole ollut viilennyskoneelle tarvetta.

Olen iloinen myös siitä, kuinka opintoni edistyvät suunnitellusti. Ensimmäinen näyttö on ohi onnistuneesti ja suuri määrä osaamispisteitä rapsahti tehdyksi. Ihan huikeaa, kun mietin vaikkapa vielä vuoden takaisia pohdintojani, kun en tiennyt ollenkaan mitä isona haluaisin tehdä. Ja nyt suunta on selvillä.

Asioillansa on tapansa järjestyä parhain päin!

Ihmistä ihmettelen

Ihmistuntemus on taitolaji. Tai ehkäpä oikeammin se, kuinka ihmisten parissa toimitaan?

Kuinka ihmisten kanssa sitten toimitaan? Jokainen meistä tekee, toimii ja elää omista lähtökohdistaan käsin, omista motiiveista lähtee kulloinenkin tapa toimia tilanteissa toisten kanssa.

Joskus tiedostan, milloin trauma ottaa vallan vääristäen kokemustani, tunteitani suhteessa muihin ihmisiin ja tilanteisiin. Joskus taas olen täysin kysymysmerkkinä, mitä tapahtui ja mitä olenkaan tehnyt väärin, vaikken välttämättä olisi mitään tehnytkään. On tilanteita, joita en ymmärrä, en ehkä näe ja tunnista?

Luen ihmisiä, luen tilanteita ja tunnelmia. Vaistoan herkästi, jos jotain on tapahtunut ihmisten välisissä suhteissa. Vaistoan senkin, jos jotain jää sanomatta. Monesti ihmettelen, mitä onkaan tapahtunut ja miksi ihmiset muuttavat suhtaumistaan? Ihan aina en pysy kärryillä, näen/tunnen, mutten ymmärrä.

Toivoisin voivani ymmärtää, tietää enemmän. Saada vastauksia miksi-kysymyksiin. Mitä pidempään koen sisälläni ikäviä, epämieluisia tuntemuksia, sen varmemmin tiedän ottavani jalat alleni ennemmin tai myöhemmin ja syyllistäväni itseni mahdollisesti myös asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa.

Aamuisella lenkillä jokin lukko napsahti auki, olo oli omituinen ja herkkä. Mielessäni kävin läpi elämäni kaikkia suuria menetyksiä, ihmisiä, joiden vaikutus elämääni on ollut valtava.

Lapsuuden ihmissuhteiden menetys on jättänyt jälkensä, en kykene edelleenkään näin aikuisena luottamaan, edelleen pelkään ihmisiä ja ihmissuhteita, taikka niiden rakentamista. Ajatus on alitajuisesti edelleen sama, miksi luottaa ja miksi yrittää luoda suhteita, kun ne häviävät kuitenkin. Niin on aina ollut, joten miksi mikään muuttuisi?

Edelleen tunne kelpaamattomuudesta joukossa hivelee selkärankaa sanoen kaikenlaista ikävää ja mieli tekee paeta, uskoa. Muuttuisiko ihmisten suhtautuminen, jos he tietäisivät polun, jonka olen tähän asti kulkenut?

On vaatinut hirmuisesti päästä tähän pisteeseen missä olen nyt. On suoranainen ihme, että olen ylipäänsä hengissä ja mitä varten? Sitä kysyin itseltäni tänään ulkoillessa? Miksi olen vielä täällä ja mikä on ollut tähän astisen elämäni tarkoitus?

Tiedostan kulkevani juuri nyt veitsenterällä, luiskahdus tarkoittaisi jälleen uutta synkkää aikaa sisimmässäni, uutta mustansakeaa usvaa, joka veisi kaiken hyvän elämästäni. Sieltä ylös on aina ollut pitkä, vaikea tie kulkea ja jokainen kerta on ollut aina vaan vaikeampi kulkea.

Elämäni alkaa olla siinä pisteessä, missä aikaa on enemmän, pohtia myös mennyttä eritavoin, kuin ennen. Uskallan kohdata rehellisemmin kipeitäkin muistoja ja ennenkaikkea niiden aiheuttamia tuntemuksia, joille ei ole ollut tilaa aiemmin.

Toivoisin näkeväni itsessäni sen sokean pisteen ihmissuhteissa. Ymmärtäisin paremmin ja voisin ehkäpä toimia toisin?

Erilaisia ihmisiä

Töissä saa ajatella, ihan omia ajatuksia ja siitä pidän suuresti. Oikeastaan se on uskomatonta, miten sitä voikin uppoutua tekemisen lomassa ajatusten ja tunteiden maailmaan niin syvästi.

Aika ei matele, se suorastaan kiitää ja ennenkuin huomaa, on jälleen tauon paikka. Kuulokkeista kuuntelen äänikirjaa tai hyvää musiikkia, riippuen ihan siitä, mitä tarvitsen. Lisää energiaa vaiko hieman rauhoittumiseen sopivaa. Keskittyminen on hyvää ja työteho säilyy.

Kiinnitän paljon huomiota ympäristöön, tunnelmiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ihan luonnostani. Vaistoan, jos jotakin on meneillään ja jään rauhassa kuulostelemaan, milloin solmut alkavat rakoilla ja pakka leviää milloin missäkin. On melkoisen mukavaa olla sivustakatsojana kaikelle. Näen ja kuulen paljon asiakkaiden parissa ja ilo auttamisesta jättää mielen sopukoihin jälkensä.

Ihmisenä taidan olla ilmeisen turvallinen ja minulle on helppo avautua; huomaan useinkin kuuntelevani asiakkaiden vuodatusta, unohtaen liki hetkessä kaiken kuulemani. Unohtamisen taito on siunaus, kenenkään asiat eivät jää kummittelemaan mieleni syvyyksiin ja useinkaan en koe epämiellyttävänä olla läsnä, kun tarve vaatii. Ihmettelen lähes päivittäin, kun asiakastyö ei kuormita samoin kuin ennen.

Opiskelen edelleen ihmistuntemusta, mietin useinkin miksi joku ihminen sanoi niin tai teki näin. Vielä en kehtaa kysyä asiaa suoraan, vaan jään miettimään asiaa itsekseni. Yleensä kotona pitkällisen pohdinnan jälkeen löydän mahdollisen vastauksen kysymykseeni. Alla on suora lainaus julkisesta kommentista, joka kertoo paljon sanojasta itsestään, valitettavasti.

Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, sen pitää KELA huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne. -Mikko Talso- eduskunta-avustaja”

(Alla olevasta nuolesta lisää tekstiä)

Kelassa on noin neljän kuukauden käsittelyaika esimerkiksi asumistukiasiakkaan siirtyessä eläkkeensaajan asumistuen tukimuotoon. Eläkepäätöskin venyy useiden kuukausien mittaiseksi. Tätä ennen asiakas on voinut olla työkyvytön työtön sairausrahakauden päätyttyä. Se, että ihminen odottaa kuukausia KELAn päätöksiä, ei ole sen hakijan vika, eikä varsinkaan tyhmyyttä. Väitän tässä, että suurin osa nykyisistä työttömistä on oikeasti työkyvyttömiä työnhakijoita, joilla on virallinen sairausrahakausi käytetty. Moni tällainen työkyvytön työtön on kierteessä, jossa odotellaan työttömänä uutta sairausrahakautta, joka on mahdollista vasta, kun tietyn ajan ollut esimerkiksi töissä tai työkyvyttömänä työttömänä. Viimesijainen tuki, toimeentulotuki ja sen hakeminen on tehty hyvin vaikeaksi ja senkin päätöksen saamiseen menee nykyisin viikkoja. Sitä ei tyhmä ihminen edes kykene hakemaan, se on sellainen hakemus,-liiteakrobatiasuoritus se. Ja, mikäli hakemuksesta uupuu jokin liite, hakemnuksen käsittelyaika alkaa alusta eli taas uudet viikot ihminen joutuu odottamaan päätöstä. Totta on, ettei muutamissa viikoissa vielä nälkään kuole, muttei KELAn toiminta ainakaan edistä ihmisen hyvää elämää, päinvastoin. Kun tukilaji muuttuu toiseksi, takaisinperinnältä ei voi välttyä pitkien hakemusten käsittelyaikojen vuoksi. Takaisinperintä suistaa jo muutoinkin tiukan taloudellisen tilanteen katastrofiin ja aiheuttaa myös henkistä hätää sekä suorastaan vihaa, koska ei hakija itse ole pitkittänyt päätöksiä. Tukien onnistunut hakeminen ei onnistu tyhmältä, valitettavasti ja KELA ei pidä huolta siitä, saako ihminen ruokaa vaiko ei. Kuukausien odottaminen KELAn päätöksien tekemisessä ei edesauta ihmisen elämää. Samalla lailla kaikilla on laskut maksettava oli tuloja taikka ei. Ennakointi taloudellisessa mielessä on mahdotonta ihmiselle, joka tarvitsee KELAn etuuksia ja joutuu hakemaan esimerkiksi toimeentulotukea. Kukaan ei huvikseen hae tukia, joihin on lakisääteisesti oikeutettu ja moni on täysin tietämätön hänelle kuuluvista KELAn etuuksista myös eli pajon jää ihmisiä tietämättömyyden vuoksi tukien ulkopuolelle. Nyt, kun osa-aikatyön tekeminen alkoi vähentää automaattisesti erilaisia tukia, loppui se ns. kannustin näiltä osa-aikaisilta, jotka pääsääntöisesti olivat näitä kokoaikatyöhön kykenemättömiä jollain lailla sairaita, mutta pieneen työaikaan soveltuvia. Nyt ei tarvitse tehdä töitä oman voinnin mukaisesti, vaan pitää olla kokoaikaisesti poissa työelämästä. Edelleen väitän, ettei kukaan tietentahtoen halua elää tukien varassa, noin 500eurolla kuukaudessa, työttömyyteen on yleensä syynä jokin sairaus taustalla ja sitä ei ole asianmukaisesti tunnistettu ja hoidettu. Lainauksessa kirjoittaja pitää KELAn tukien saajien luusereina, jotka hänen mielikuvassaan odottavat käsi pitkällä tukiaan istuen perseellään tuolilla eli kaikki perheet, sairaat,-vammaiset.-etniset ryhmät,-sotilaat,-vanhukset sekä ne, joille ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt itselle soveltuvaa työtä l. toimeentuloa. KELAn asiakkaina on paljon muitakin, kuin työttömät omana ryhmänään.

Ihmisten toimintatavat muiden ihmisten kanssa ovat erilaisia. Itsekin toimin ihmisten parissa omalla tavallani ja enää en suostu esittämään roolia. Olen se mikä olen ja piste. Olen hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen. Joskus vielä huomaan ujuttautuvani ihan huomaamattani entiseen rooliini, siihen mikä sai minut uuvuksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Ihmiset yleensä puhuvat ja tekevät asioita omista persoonallisista lähtökohdista käsin, motiivina voi olla ihan mitä tahansa. Monesti joudun miettimään mikä on jonkun ihmisen motiivi toimia tai puhua tietyllä tapaa, kohdella toista kanssakulkijaa huonosti esimerkiksi? Onko oman erinomaisuuden ja ylemmyyden tunteen kanssa mukava kohottaa egoaan vielä vähän ylemmäs?

Positiiviseen tapaan toimia ihmisten parissa en hirmuisesti kiinnitä huomiota, jotenkin se on niin itsestäänselvää ja oma perusolettamus on edelleen se, että ihmiset toimivat toistensa pääosin positiivisesta lähtökohdasta käsin.

Olen kokenut elämäni aikana monia erilaisia ihmissuhteita ja omaksi onnekseni olen saanut hyvin paljon kokemusta hankalistakin ihmisistä. Olen kehittänyt oivallisen tavan suoriutua sellaisten ihmisten seurasta, joiden tarkoitus on vain korottaa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan suhteessa muihin.

Viime kuukausina aikaa on ollut pysähdellä oman elämän äärelle. Hetkittäin havahdun tietoisuuteen siitä, että olen vihdoin oman elämäni ohjaksissa kiinni nauttien tunteesta suunnattomasti.

Aiemmin siis olen helposti ajautunut tilanteeseen, jossa huomaan toisen ihmisen pompottavan minua mielensä mukaisesti ja ikäänkuin päässeen ihon alle. Olen oppinut rajoista ja niiden asettamisesta. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja ylitseni ei ole enää niin helppoa kävellä, kuin aiemmin. Alitajuinen tarve miellyttää muita on kadonnut yhtä varmasti, kuin olen oppinut tervettä luottamusta suhteessa itseeni. Ihmisenä olen yhtä arvokas ja hyvä, kuin tuo toinenkin.

Perusolettamukseni ihmisen hyvyydestä kostautuu usein ja jään nuolemaan näppejäni huomatessani usein kantapään kautta hyvyyden olevan vain jotakin, mitä ihanteeksi sanotaan. Se on aiheuttanut minussa näiden vuosikymmenien aikana jonkinlaista ihmisvihaa suoraan sanottuna ja tiedostan, etten ihan aina ymmärrä ihmistä. Varsinkin aikuisten ja erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa pettymys ihmisyyteen on ollut toistuvaa, vaikka sitä luulisi ihmisten kehittyvän ja kasvavan elämän aikana?

Mihin se ihmisen henkinen kasvu ja kehitys sitten oikein päättyy ja miksi? Vai onko se koskaan edes alkanutkaan joidenkin kohdalla? Keskeneräisyys on kuitenkin hyväksyttävää ja jokainen meistä kulkee sitä omaa tietään elämässään eteenpäin. Siitä syntyy yksi erilaisuus ihmisten kesken.

Erilaisuudet ja niistä puhuminen koetaan vaikeiksi. Jotkut tosin tekevät suurenkin haloon itseä koskettavista erilaisuuksista, toiset taasen pelkäävät leimautumista taikka kiusanteon mahdollistumista ja useinhan niin onkin, että erilaiset pyritään erottamaan joukosta.

Vaikka olemmekin ihmisinä erilaisia, se ei anna kenellekään oikeutta kohdella toista huonosti tai epäkunnioittavasti tai alentavasti.

Valitettavasti aina on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten yli kävely, tavalla tai toisella. Heidänkin kanssaan joskus joutuu olla tekemisissä, pitää tulla toimeen ja heidän kohdallaan on ensiarvoisen tärkeää oppia asettamaan jämäkät rajat, joiden ylitse ei ihan niin vain kävellä.

Omalla kohdalla valitettavasti on ihmisten aiheuttamia tilanteita, jotka vielä triggeröivät kovin voimakkaasti ja sisäisesti vapisen kuin haavanlehti kesätuulessa. Sellaisen tilanteen jälkeen haluan vain paeta paikalta nopeasti kotiin. Siinä tilanteessa ja tunnelmassa en kykene minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, en kykene vastaanottamaan viestiä toiselta.

Toipumiseen menee sitten oma aikansa, kun negatiiviset tunteet ja niiden ote lakkaavat. Tämän jälkeen kykenen taas ajattelemaan ja ottamaan vastaan ympäristön informaation. Onneksi jo nykyisin tiedän trauman puhuvan niissä tilanteissa ja tiedostan, mikä on itsestä tullutta tunnetta ja mikä on muualta lähtöisin.

Joskus joku yksittäinen ihminen saa aikaan negatiivisen tunnemylläkän. Sitä sitten mietin ja pähkäilen mistä moinen ja mikä on oma osuus ollut asiassa. En osaa/uskalla näissäkään tapauksissa palata asiaan ja kertoa ihmiselle omaa kokemustani jostakin tilanteesta, vaan annan asian jäädä ja unohdan mieluummin ja jatkan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olemme jokainen omalla matkallamme elämässä ja kuljemme juuri sitä oikeaa polkua, omaan tahtiimme. Tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tärkein onkin se itse matka, jota kuljemme.

Keväinen juhla-aika

On mennyt jälleen hyvin pitkä aika, kun edes täytyy muistaa pitkittyneen traumaattisen stressihäiriön olemassaoloa. Siellä se kuitenkin jossakin edelleen lymyää ja kevät on sen pahinta aikaa, varsinkin nämä pyhien ajat ovat aina olleet kovin vaikeita.

Ihmissuhteissa myös huomaan olevani kovin herkillä edelliseen viitaten, vaikkakin paljon on jo työtä tehty päästäkseni kohti normaaliutta. Normaaliin en tule koskaan pääsemään, se on selvää jo ollut hyvin pitkään ja minun ei ole kuin auttanut hyväksyä se tosiasia.

Olen edellisen vuosikymmenen päästänyt irti lähestulkoon kaikista vanhoista ihmissuhteista huomatessani niiden pitävän minua pahanolon kierteessä. Aikoinaan syyllistin itseäni. Nykyisin olen jo saanut paljon toisenlaisiakin kokemuksia ihmisistä ja ihmissuhteista ja voin tässä kohtaa todeta olleeni itselleni vääränlaisten ihmisten seurassa.

Niiden, joiden seurassa olen joutunut esittämään jotakin muuta, kuin mitä todellisuussa olen, niiden, joiden seurassa aitojen tunteiden ilmaiseminen on tukahdutettu, niitä joiden seurassa minut on alennettu, mitätöity, puhuttu musta valkoiseksi jne. Niitä, joiden seura on saanut minut etsimään hyväksyntää, olemaan ylimalkaisen kiltti ja hyväksikäytettävä.

Aikoinaan, ilmaistessa itseäni aidosti, minut on painettu takaisin sinne rooliini, joka en ollut minä itse, vaan se jona muut halusivat minut nähdä. Vuosien myötä unohdin itseni, sen kuka todellisuudessa olin ja mitä tunsin oikeasti. Kamalaa.

Elämän edetessä kovetuin ja lakkasin tuntemasta, yhtään mitään ja nyt huomaan, kuinka jälleen olen oppinut tuntemaan. Ihan vähän, mutta riittävästi. Aavistelen tunteiden heräämisen aiheuttavan minussa pieniä kriisejä, enhän vielä osaa oikein ilmaista niitä ulospäin. Ehkä varoen sanallisesti, mutta se miten voin kokea tunteet aidosti, antaa keholle luvan ilmaista niitä on utopiaa vielä toistaiseksi tai ehkä en tunnista tapoja. Alkaa uusi ajanjakso, uuden oppiminen. Tai vanhan, tunteiden herättely ja niiden tunteminen ja ilmaisu.

Ajatukseni sopinee pääsiäisen teemaan; kuolema ja uuden syntymä. Irtipäästäminen vanhasta ei ole ollut mikään hetken juttu. Se on oikeasti vaatinut kymmeniä vuosia. Ehkä saman ajan, missä ajassa kaikki aikanaan muodostuikin? Irtipäästäminen on vaatinut hiljaisuutta, rauhaa ja aikaa olla täysin itsekseen, kenenkään häiritsemättä. Se on vaatinut omanlaistaan yksinäisyyttä, vuosien mittaista yksinäisyyttä ja nyt hieman arveluttaa, olenko vieläkään valmis? Tuskin, mutta riittävän valmis? Ehkä?

Pimeys ja valoisuus alkavat saada tasapainoa, ilman toista ei voi olla toista.

Keväisiä puuhia

Uskomatonta, en ihan heti olisi uskonut kitkeväni rikkaruohoja saati haravoivani samana päivänä. Nyt sekin on tehty viikonloppuna ja kaiken päätteeksi sain myös sisällä imuroitua.

Opiskelin myös hieman puutarhakirjoja; hain vinkkejä ja ohjeita tulevaan pieneen pihaamme. Ihan pelkällä sisustamisella emme nyt pääse pälkähästä, pohjatyöt on tehtävä, mikäli hyvän haluaa… Lumet on sulaneet ja vielä pitää hieman odottaa maan sulamista roudasta.

Eilen Illalla kävin haravoimassa lopun pihamaan ja olipahan lämmintä, yli 15 näytti mittari illan varjossa vielä. Aamulla sää oli tihkusateinen ja pilvet roikkuivat hyvin matalalla. Lämpimämpi ilma teki kävelystä mieluisan ja lintujen keväinen kuoro täytti metsän. Mielessäni pohdin ja suunnittelin pihaa, mitä siihen nyt sitten keksisi?

Ajatus mukavasta oleskelutilasta ulkosalla, katoksen kera. Se on se tavoite, ja syksyllä sitten tiedetään toteutuiko toiveeni?

Joka keväisiin puuhiin kuuluu kodin tavaroiden karsiminen ja järjestely. Käyn ajatuksella läpi niitä tavaroita, joita pitää säilyttää ja olen opetellut kylmästi heittämään pois kaiken sellaisen, jolle ei ole ollut käyttöä edellisen vuoden aikana.

Olen ulottanut tämän karsimisen nyt myös huonekaluihin ja kiikutin kierrätyspisteelle mm. muksun pieneksi jääneen koulupöydän, jota ajattelin vielä muuton yhteydessä itse hyödyntää. No en hyödyntänyt ja se sai siis lähteä tilaa viemästä.

Karsimisisessa ajattelen jo lapsiani ja tulevaa, ettei heille jäisi kovin paljoa rojua pois heitettäväksi, kun sen aika joskus on. Omasta kokemuksesta tiedän, kuinka ikävää puuhaa toisen kodin läpikäyminen ja siivoaminen on ja haluan lapsilleni jättää mahdollisimman vähän tavaroita, joista pitää hankkiutua eroon aikanaan.

Itselläni on tiedossa sisaruksieni kanssa mahdoton työmaa tulevaisuudessa ja se ahdistaa jo nyt. Tulee kalliiksi hävittää vuosikymmeniä vanhaa arvotonta tavaraa, roskaa ja suurin osa kaikesta tavarasta on kierrätyskelvotonta joten se ei sovellu edes uudelleen käyttöön. Aiempina kesinä olen hieman yrittänyt tyhjentää vanhan mummon vintillä lojuvaa tavaravuorta, vaan toivoton työ se on yksin ollut tehdä.

Karsiminen on samalla oman elämän päällekkäistä läpikäymistä ja arvottamista. Mistä luovun, miksi luovun ja jos jokin jää, miksi sitä kannattaa säilyttää? Kodissa tavara on säilytyksessä ja/tai käytössä.

On tavaraa, jota tarvitaan vain harvoin, sitten on silloin tällöin käytettävät ja päivittäin käytössä olevat tavarat. Sitten on ne, joita ei käytetä, mutta niitä vain säilytetään ilmeisesti säilyttämisen ilosta? En tosin tiedä, kuka oikeasti saisi iloa tavaran säilytyksestä? Minä ainakin saan harmaita hiuksia jo pelkästä sanasta säilytys.

Meillä on arkeen ihan mukavasti tavaroille löytynyt omat paikat, vaikka alkuun uuden kodin niukat säilytystilat nostivatkin karvat pystyyn; nyt olen ihan tyytyväinen siitä, etten ole hankkinut lisää säilytystilaa. Karsiminen on helppoa ja uuden hankinta on jäänyt todelliseen tarpeeseen ja sitäkin pitää miettiä hyvin harkiten.

Koti pysyy siistinä, kun tavaraa on vain tarpeeseen ja jokaiselle asialle on oma harkittu paikkansa, jonne se on käyttämisen jälkeen helppo kiikuttaa takaisin. Säilytystilaakaan ei tarvitse paljoa, kun unohtaa ajatuksen ”Mitä, jos tätä joskus tarvitsen?”

Järjestelen tavarat sinne, missä niitä yleensä eniten tarvitaan/käytetään ja niin vältän myös turhaa paikasta toiseen ramppaamista kotona ja tavaroiden edestakaisin kiikuttelua. Pölytkin tulee pyyhittyä useammin, kun liina on käden ulottuvilla jokaisessa huoneessa valmiina.

Opin itse aikoinaan hyvin tiukkaan ja vanhanaikaiseen järjestyksenpitoon kodissa. Siihen kuuluivat suursiivoukset, kuin myös tavaroiden tarkka säilytyskin tietyissä, epätarkoituksenmukaisissa, hankalissa ja vaikeasti hallittavissa olevissa paikoissa ja se ei sopinut omalle kohdalle ollenkaan ja kaaos oli pikemminkin lopputuloksena, kuin hyvä mieli, saati hyvä järjestys.

Nykyisin, kun olen saanut hallintaan tuon kaaostaipumukseni, saan olla todella iloinen järjestyksessä pysyvästä kodista sekä siitä, että tavarat todellakin pääsevät käytön jälkeen paikoilleen, eikä jää sinne, minne käsi ne sattuu laskemaan. Adhd on taltutettu tämänkin suhteen. hmj

Mukavia, keväisiä päiviin!