elämä – Saman auringon alla

Luovuutta kotiinkin asti

Vihreä on uusi lempparivärini, näköjään. Vaatetus on muuttunut siihen suuntaan jo pitkään ja nyt vuorossa on kodin värien vaihto kohti vihreämpää.

Nuorena pidin kovasti sinisen ja lilan eri sävyistä, myöhemmin oli vuorossa punainen, musta ja valkoinen. Ja nyt sitten tuo vihreä on astumassa elämääni.

Väreillä on väliä ja eri väreillä on omanlaisensa vaikutukset myös hyvinvointiin. Vihreä virkistää levollisella tavalla, se on hyvin luonnollinen runsaissa sävyissään . Vihreä on hyvin luonnollinen väri, maanläheinen tuoden luontoa kotiin myös sisustuksessa ja esimerkiksi kasveissa.

Maanläheisyys on tullut tärkeäksi osaksi elämää, erityisesti kestävän kehityksen mukaiset valinnat hankkiessa jotakin tarpeellista. Jo vuosia olen tuskaillut ainakin muovin kanssa; sitä on kaikessa piilotettuna. Jopa teepussien muka paperissa kääreissä.

Kävin tänään eräässä kaupassa tutustumiskierroksella, ja valikoima oli minulle suoranainen pettymys. Muovia, muovia ja muovia. Kokonainen kauppa täynnä muovia. Halpaa muovia, kallista muovia. Muovia muovin päälle. Ja mitä luki kylteissä? ”Haluamme vähentää ja olemme vähentäneet muovin käyttöä tuotteissamme”… Itselle tuli hieman epäuskoinen ahaa-elämys ja ristiriitainen olo, juuri kun olin todennut olevani jonkinlaisessa muovikaupassa.

Meille siunaantuu jonkin verran pahvia, jota on hyvin ärsyttävää kuskata kierrätyspisteelle. Sain ahaa idean, jota jo kokeilinkin pienesti eli valmistin itsetehtyä paperia. (Samalla sain ikäväkseni tietää, ettei käyttämäni teemerkin teepussien ”paperi”kääreet olekaan pelkkää paperia, vaan niissä on ohuen ohut muovikerros pussin sisäpinnassa. ) Paperi onnistui hienosti, ja sitä ei ollut mitenkään työläs tai vaikea tehdä ja materiaaliksi käy samanmoinen pakkausmateriaali, mitä biojätteeseen voi laittaa. Idea pääsee jatkoon ja ehkäpä kortti tai pari valmistuu kotitekoisesta paperista joskus?

Niin, ja taas on perjantai. Elämäni on yhtä perjantaita. Viikko vierähtää ihan käsittämätöntä vauhtia nykyisin. Tiedossa on jälleen viikonloppuvapaa, jollaista luksusta ei hoitotyössä ollut, kuin ehkä kerran kuussa, sen mitä katselin vanhoja työvuorolistojani. Jos oikein huonosti kävi, niin saattoi olla joka viides viikonloppu vapaata.

Kaikki lasten lomat ja viikonloput piti olla töissä, ja kun itsellä oli vihdoin vapaa, niin lapset olivat opinnoissaan ja tyovuorotoiveita jos yrittikin laittaa tiedoksi, niin kettuilua siitä tuli takaisin. Lapset saattoivat vain haaveilla yhteisestä viikonlopusta, koska minun tuurilla kävi yleensä niinkin, että oma viikonloppuvapaa osui siihen, kun lapset olivat isäviikollaan. Kadun elämässäni ehkä eniten omaa ammatinvalintaani nuorena, sillä jos olisin tiennyt todellisuuden, en olisi ikinä, en ikinä opiskellut hoitajaksi.

Vuosien kuluessa elämänarvoni ja periaatteni ovat muotoutuneet toisenlaisiksi, enemmän ja enemmän kohti luonnollista ja luontoa. Ympärillä maailma muuttuu yhä enemmän luonnottomaksi oikeastaan kaikessa ja se ihmetyttää pienesti. Viimeisinä vuosina työskennellessäni hoitajana, omat arvoni alkoivat näyttäytyä kovin ristiriitaisina myös työssä.

Onneksi uuden ammatin arvopohja vastaa paremmin tähänkin aiemmin kokemaani ristiriitaan ja selvästi huomaan vaikutukset itsessäni. Energiaa vapautuu ja jaksan aiempaa paremmin toteuttaa omia luovia taipumuksianikin ja myöhemmin opintojen edetessä sama luovuus saa kukkia myös työelämän puolella.

Ollako itsensä ystävä?

Arki alkaa muotoutua entistä enemmän työssäkäyvän arkeen. Olihan tuossa tosiaan pidempi tauko työelämästä, vajaa kolme vuotta? Palautuminen jo ties monennesta uupumisesta, sekä sitten ne fyysiset ongelmat. Edellisten vuosien aikana tuli moneen asiaan selvyys, tieto mikä vaivaa ja sen myötä uudenlainen ymmärrys itseä kohtaan.

Toipuminen/ kuntoutuminen; elämisen uudelleen opettelu huomioiden omat fyysisen kykenemisen rajat ja henkiset voimavarat. Kaikki nuo veivät aikaa ja pitkä sairausloma antoi kaikkeen selvittelyyn ja toipumiseen mahdollisuuden. Olikin vain itsestäni kiinni, miten sairaslomani käytin ja ilmeisesti onnistuin jokseenkin hyvin käyttämään saamani mahdollisuuden oikein.

Olen tällä hetkellä valtavan kiitollinen ensinnäkin siitä, etten jouda vielä eläkkeelle, (sekin mahdollisuus oli olemassa) ja ainakin toistaiseksi olen kulkemassa hyvää vauhtia takaisin työelämän kiemuroihin.

Uusi työnkuva täysin uudella alalla on yllättänyt minut täysin. En olisi edes villeimmissä unelmissa osannut kuvitella kevyen työn olevan oikeasti niin kevyttä, kuin mitä tähän asti olen kokenut.

Selkäni on pysynyt kunnossa ja koti/kodin erilaiset hommat ovat vaarallisempia selkäni kannalta, kuin nykyinen työnkuvani. Työpäivän aikana pääsen harrastamaan sellaista kevyttä liikuntaa, joka tukee yleistä kehon hyvinvointia tehokkaasti ja huomaan miten esimerkiksi oma askel on tullut kevyemmäksi ulkoillessa koiran kanssa. Nivelet saavat tehdä myös töitä työasentojen vaihdellessa. Kotona esimerkiksi siivous ja erityisesti imurointi muistuttavat selän olevan rikki, vaikka kuinka varovaisesti yrittäisin toimia.

Olen kiitollinen, sen paremmin en osaa sanoittaa nykyhetkeä ja ehkä ei tarvinnekaan?

Asioilla on tapansa järjestyä.

Suurin muutos tapahtui omassa asenteessa, jonka halusin tietoisesti muuttaa. Aloitin aamuni muistuttamalla itseäni ylläolevan kuvan tekstin mukaisella lauseenparella. Nykyisin voin jo todeta/toivoa päivästä tulevan hyvän tai jotain muuta positiivista ja nuo aamun ensimmäiset ajatukset tuntuvat koko päivän kiitollisuuden lisäksi.

Kiitollisuuden opettelu vei minulta useita vuosia ja alkuun en tainnut edes ymmärtää, mistä oli kyse. Olinhan kasvanut ilmapiirissä, missä kiitoksesta sai ylipäänsä syyllisyyden taakan harteilleen. Monia asenteita opitaan lapsuudessa, imetään jo ehkä sieltä äidinmaidosta ne suuntaa antavat, mutta onneksi aina voi toimia toisinkin, vaikka sitten myöhemmin ja ottaa oman elämän vastuu omille harteilleen.

Vilkasta arkea

Aika tuntuu menevän valonnopeudella ja viikot vierähtävät. Taas on perjantai, kuten niin monta muuta edellistäkin perjantaita, huomatessani arkiviikon päättymisen.

Havahdun siis nykyisin perjantaihin. On luksusta, kun viikonloput ovat vapaata ja työ muutoinkin on pääosin perusarkityöaikaa.

Kotityöt on jääneet viikonlopuille tehtäväksi, iltaisin ei rahkeet riitä pyykinpesua kummempaan touhuun ja totuttelu täysiin työtunteihin käy sekin jo ihan työstä. Vielä jaksaa, ja lisääntyvä valoisuus piristää perinteisesti elämää.

Kotona on viikonlopun päivät olleet vilinää ja vilskettä. Päikkärit olen saanut unohtaa aikuisten lasten viedessä mennessään. Mummoilua, kaupoilla kiertelyä ja nyt sunnuntaina vielä uimahallireissua viikkosiivouksen päätteeksi ja päivän kruunasi extempore järjestynyt päivällinen iloisessa tunnelmassa meillä.

Aiemmin viikolla saimme iloita kuopuksen b-ajokortista, ja nyt voin jälleen opetella olemaan huolehtimatta ns. turhia. Vaikka kyllähän sitä aina sydän syrjällään päästää lapsensa liikenteeseen, oli lapsi minkä ikäinen tahansa.

Muistelen aikaa, kun lapset opettelivat kulkemaan itsenäisesti ensin kavereilleen; myöhemmin kouluun ja sitten siitä lähikaupalta ei enää ollutkaan pitkä matka kaupunkiin pyöräillen. Pyörät vaihtuivat mopoihin, autoihin ja jokainen uusi etappi on ollut kasvun paikka jollakin tapaa ja vuosien kuluminen todentuu oikein kivasti. Kohta mietin, mihin aika mennyt lapsenlapsen vuosia laskiessa?

Kello on jälleen kohta kymmenen illalla ja nukkumaan olisi rauhoituttava. Uusi työviikko edessä ja töiden osalta suurin ihmettely alkaa olla ohitse. Ala, jolle olen hakeutumassa tuntuu omalle edelleen ja voin hyvin kuvitella itseni tekemässä samaa työtä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Nyt olen tosiaan työssä siinä pisteessä, että huomaan tarvitsevani alan koulutuksen ja tiedon puute ärsyttää sisäisesti.

Viikatut pyykit vielä nopeasti kaappeihin ja pääsen unilleni. Pakkaspäivää on huomenissa tiedossa, joten yöllä voipi tulla hieman vilu ilman kylmentyessä nopeasti. Lämmityslaitteisto reagoi hieman viiveellä lämpötilan vaihteluihin, se on huomattu nyt näiden sahaavien kelien aikana.

Mukavaa viikkoa jokaiselle!

Omalla vastuulla

Tulossa on viikko, jolloin olenkin ihan itsekseni kotosalla. Vähän jännittää, miten sitä osaan olla, kun talossa ei ole ketään koiran lisäksi?

Siitä on tosiaan jo useampi vuosi, kun viimeksi vietin aikaa hiljaisuuden keskellä, tietäen ettei kotiin ole tulossa ketään vähään aikaan. Lapset olivat silloin isällään ja mies sairaalassa. Korona-aikaan ei sairaalaan ollut mitään asiaa myöskään vierailla, joten puhelujen varassa pidimme yhteyttä. Aika kului kuitenkin ihan siedettävällä tavalla ja osasin jopa nauttia omasta ajastani sen, mitä kykenin toipuessani samaan aikaan suuresta leikkauksesta.

En ole mitenkään sosiaalinen ihminen, ja en kaipaa sosiaalista elämää. Perhe ja työt ovat tarjonneet liiaksikin asti ”draamaa”, kuormittaen omaa kapasiteettia. Nuorempana en ymmärtänyt, kuinka paljon todellisuudessa kuormituin sosiaalisista tilanteista. Nykyisellään onneksi tiedän ja osaan rajata kontakteja muihin ihmisiin riittävästi, jotta en liiaksi väsy.

Saa nähdä, millaiseksi tulossa oleva yksinäinen (positiivisella tavalla) viikko sitten muodostuu?

Aika menee ihan hurjaa vauhtia eteenpäin ja jälleen on perjantai. Arkiviikko vain sujahti ja mietin, mihin kaikki aika hävisi? Pohdin eräänä iltana mennyttä ja omia masentavia kokemuksia piiitkästä ja loputtomasta syksystä. Vertasin aiempaa kokemustani nykyiseen tilanteeseeni.

Muistelin, miten kärsin väsymyksestä, pimeydestä aamuisin, shokista saapuessani loisteputkivalojen täyttämään tilaan kouluun, myöhemmin työpaikalle ja iltapäivisin sama toisinpäin. Tätä tuntui jatkuvan vuodesta toiseen ja puoli vuotta elämästä oli aina vähän niinkuin pilalla.

Asenteeni syksyä kohtaan alkoi korjaantua vasta, kun olin lasten kanssa kotona, äitiyslomien aikaan opin rakastamaan syksyistä vuodenaikaa. Opin kokemuksen kautta nauttimaan hämärän hyssystä aamuin ja illoin.

Valoisaan aikaan ulkoilu lasten kanssa opetti näkemään ympäristöä toisin ja huomaamaan luonnon olemassa-olon ja kauneuden kiireettä. Lasteni lailla ihmettelin sitä kaikkea, mikä oli ikäänkuin jäänyt elämää suorittaessa huomiotta. Pysähdyin tuohon aikaan ensimmäisiä kertoja luonnon äärellä, ilman mitään kiirettä mihinkään.

Olin toki aiemminkin ulkoillut, työ,-opiskelumatkat kuljin pääosin pyöräillen, ennen lasteni syntymää ja vielä pitkään senkin jälkeen. Kävin myös kävelyillä, vapaa-päivinä tai pyöräilemässä pitkiä matkoja. Näin jälkikäteen muistellen, suoritin elämää, sen enempiä pysähtymättä hetkeen. Olin kuin ohjelmoitu robotti, suorittaessani velvollisuuttani ihmisenä, yhteiskunnan yhtenä muurahaisena ja kannoin korttani kekoon.

Saatoin voida tuolloin pahoin, vaikken kyennyt sitä silloin myöntämäänkään. Olin tiukasti päättänyt, ettei minua mikään vaivannut ja ohitin taitavasti arjessa kaikki merkit pahoinvoinnissa. Pidin itseni kiireisenä, opiskelin myöhään yöhön ja kaaduin kirjaimellisesti raatona sänkyyn. Kieltäydyin ajattelemasta omaa oloani ja suoritin elämää. Kasvoin lapsuuden ja nuoruuden aikana häpeämään ja vähättelemään ja viimein kieltämään omat oireet, olotilat. Sallittua oli vain terveys, oireettomuus ja siten olit kelvollinen olemaan ihminen.

En siis oppinut kunnioittamaan itseäni, omia rajojani, saatika kuuntelemaan omaa olotilaa. Suorittaminen, elämän suorittaminen oli tärkeintä. Vaadin kaikessa itseltäni täydellistä suoritusta, ja jos ei heti jokin onnistunut, toistin asiaa niin kauan, että suoritus oli täydellinen.

Myöhemmin, itsen äärelle pysähtyminen oli todella kova paikka. Uskon, että jokainen joutuu jossakin elämänvaiheessaan pysähtymään, jollakin lailla tarkastelemaan elämäänsä. Havahduin tähän aiheeseen vähän niinkuin vahingossa, somen ja uutisten myötä; niiden huutaessa ihmisten hätää olemattomasta yhteiskunnan avusta. Voisi olettaa, että tällainen sivistynyt ja yksi maailman parhaimmista maista kykenisi tarjoamaan hyvää ja asiallista hoitoa jokaiselle sitä tarvitsevalle, vaan tilanne tänään kaukana siitä ihanteesta.

Hoitoon pääsy sairaudessa, kuin sairaudessa on tänään vähän niinkuin ihme, tai sitä ei saa ollenkaan, uutisointien perusteella ihmiset jätetään oman onnensa nojaan selviämään itsekseen ja onnekkaimmat sitten jäävät henkiin.

Olen monesti todennut, miten ihmisen on tänäpäivänä kannettava vastuu itsestään, odottamatta saavansa apua esimerkiksi terveydenhuollosta. Nykyisin on kyettävä etsimään tietoa, kyettävä vertailemaan saamaansa informaatiota ja hoidettava itse itseään, kuunnellen tarkasti ja herkällä korvalla omaa tilaansa.

Positiivista tässä on se, että saamme paljon tietoa etsien sitä muutamalla hakusanalla, eri alustoista netissä. Vertaistukea on löydettävissä samoin internetin ihmeellisistä syövereistä ja netti on auki sen 24h vuorokaudessa.

Lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ovat muuttuneet ja ongelmat kasautuneet. Liian moni jää ilman minkäänlaista apua, heidän odottaessaan turhaan apua julkisesta terveydenhoidosta. Liian moni joutuu kokemaan vähättelyä, arvostelua sekä ongelmien normalisointia ammattilaisten taholta sekä monista asioista tulee nopeasti ns. muotijuttuja nopean netin aikakaudella. Tervekin ihminen saa itsensä sairaaksi googlettamalla oireitaan, mikäli maalaisjärki uupuu sillä hetkellä.

Mitä tällä kirjoituksella haluan tuoda esiin? Ehkäpä viestiä siitä, että aina voi tehdä jotakin oman tilanteen eteen, oli se millainen tahansa. Aina voi etsiä tietoa, eri alustoilta pitäen maalaisjärjen mukana touhussa. Voi etsiä vertaisia, muiden kokemuksia samoista asioista. Mielen hyvinvointiin on myös paljon erilaisia itsehoitojuttuja, kuten fyysiseenkin terveyden ylläpitämiseen. Mielen asioissa auttaa jo paljon yksinkertainen totuus; kukaan toinen ei voi parantaa sinua, vaan se työ pitää tehdä itse.

Vastuuta itsestä voi ottaa eri tavoin. Nykyaikana on siis turha olettaa ja luulla, että joku ammattilainen parantaa sinut ilman, että sinun pitäisi itse tehdä mitään asioiden eteen. Vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista lähtee liikkeelle tiedon avulla eli kannattaa etsiä mahdollimman laajasti tietoa, niin tutkittua, kuin vaikka kokemuksen kautta saatua. Itselleen voi määritellä, mitä haluaa eli tavoitteita ja edetä askel kerrallaan.

Oma asenne omaan hyvinvointiin ja yleensä elämään saattaa kaivata toimenpiteitä. Usein olen itsekin kuullut ja nähnyt, miten vastuuta omasta hyvinvoinnista pyritään ulkoistamaan ja keksitään kaikenmaailman tekosyitä sille, miksi sitä vastuuta omasta hyvinvoinnista ei kyetä kantamaan itse. Odotetaan/vaaditaan muilta ihmisiltä apua ja petytään, kun toinen ei kykene ihmeeseen.

Erityisesti lapset ovat taitavia tässä omien asioiden vastuun pakoilussa ja mietinkin, jääkö moni ihminen lapsen tasolle näiden koettujen ongelmien kanssa? Pysähtyykö joskus ihmisen kasvu aikuiseksi ja oikeanlainen vastuunotto omasta elämästä jää ottamatta?

Positiivisten asioiden viikko

Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.

Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.

Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.

Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.

Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!

Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.

Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.

Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?

Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.

Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.

Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.

Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.

Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.

Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.

Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.

Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.

Syksyisen oloisia hetkiä toivottelen kaikille!

Syksyinen muisto

Aikanaan syyskuussa oli yhtä lämmintä kuin nyt, ja muistelen miten lähdin hellemekko päällä synnyttämään esikoista. Sairaala oli lähellä, aikaan ennen näitä kaikkia säästöjä, sairaaloiden alasajoja ja sinne ajoi paikasta kuin paikasta muutamassa minuutissa, kauimmillaankin puolisen tuntia. Nykyisin on toisin, ja matkat ovat muuttuneet tunneiksi pahimmillaan. Meiltäkin synnyttäjien matka on vähimmillään tunnin kestoinen nykyisin ja peräkyliltä vielä enemmän.

Siihen aikaan saadessani esikoiseni, ensisynnyttäjät viettivät synnyttäneiden osastolla vastasyntyneen kanssa normaalisti useamman päivän, itsekin taisin olla sen neljä päivää opettelemassa imetystä ja vauvan hoitoa ja henkilökunnalla oli aikaa opastaa ja ohjata kädestä pitäen jopa imetyksessä. Kivut hoidettiin automaattisesti, sillä en muista joutuneeni edes pyytämään erikseen mitään kipulääkettä ja kysymyksiin ehdittiin vastailla kiireettä. Toisin on tänään, itsekseen pitää osata ja tietää asiat ja kipulääkekin pitää anella, ja sen saat jos joku muistaa antaa kaiken kiireen keskellä. Ohjausta ja neuvontaa on turha edes odottaa nykyisin, on pärjättävä ja opeteltava itse ja pulassa olet, jos sinulla ei ole langanpäässä tukea. Henkilökunnalla ei ole aikaa kysymyksiin, ei aikaa ohjata tai mitään muutakaan.

Niin, mihin jäinkään? Esikoisen kanssa kotiutuessa, ilma oli ehtinyt kääntyä syksyyn ja puut olivat saaneet kauniin ruskan niinä muutama päivänä, jotka sairaalassa tuolloin vietin. Mekossa oli erittäin kylmä kotiutua, ja lapsen isä oli tuonut minulle pyynnöstäni tietyt vaatteet, jotka eivät sitten kuitenkaan mahtuneet päälleni, enhän voinut tietää etukäteen miten keho palautuu pitkän raskauden jälkeen. Jotenkin luulin, että olisin ollut normaaleissa mitoissa, kun vauva on syntynyt. Ei tainnut olla puhetta vatsan palautumisen kestosta synnytyksen jälkeen?

Ensimmäinen yö kotona vastasyntyneen kanssa oli jotenkin jännittävä, en osannut oikein rauhoittua nukkumaan ja yöllä alkoi ulkona jonkinlainen syysmyrsky, jonka sateet piiskasivat ikkunalasiin, tuuli tuntui vinkuvan, pureutuvan läpi karmien ja sisällekin hiipi kylmyys. Valvoin ja katselin vastasyntyneen unta, odottaen milloin olisi aika jälleen harjoitella imetystä ja kuuntelin ulkoa kantautuvaa myräkkää.

Esikoisen ensimmäinen syksy oli kuitenkin lämmin, vielä lokakuun lopussa puut pudottelivat viimeisiä keltaisia lehtiään, kun viimein pääsin sieltä vauvakuplastani ulos vaunulenkeille ja arkeen alkoi hiipiä jonkinlaista rytmiä vauvan unien ja syöttöjen väliin.

Siitä kaikesta on aikaa, yli kaksikymmentä vuotta ja olisinko tuona syksynä arvannut mummoutuvani vielä joskus? Tuosta syksystä alkoi kuitenkin uusi elämänvaiheeni, joka on jatkunut näihin päiviin, muuttaen muotoaan ja kasvattanut ihmisenä aivan valtavasti.

Vuosiin mahtuu paljon, ja hetkessä elämisen taito; tässä ja nyt-tapahtuva elämä on jatkumo. Lapsen elämä on aina juuri siinä hetkessä, muuta ei tarvita. Lapsen elämässä aika on pitkää, se voi tuntua ikuisuuksilta ainakin, jos jotakin odottaa kuumeisesti?

Toisaalta, lapsuus on hyvin nopeasti ohi, aikuisena saa sitten olla koko loppuelämänsä ja on harmi, jos lapsuus häviää ennenaikojaan. Ehtiikö lapsi leikkiä, suorittaessaan pienenä aikuisena oman osansa yhteiskunnan velvollisuuksista? Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Kuinka moni leikki-ikäinen oikeastaan ehtii leikkiä arjessaan?

Maailma on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana, sen huomaan. Leikki-ikäinen on puheissaan olevinaan kovin isokin ja usein saa miettiä, mikä on ikätasoista juttua ja mikä ei. Mietin joskus, olenko jo ihan fossiili itsekin? Iloitsen jokainen kerta nähdessäni lapsenlapsen ja hänen mielettömän mielikuvituksensa, joka on nyt herännyt kukoistukseensa ja leikki on saanut uuden ulottuvuuden.

Millaisessa maailmassa elämme jälleen kahdenkymmenen vuoden päästä? Silloin nykyiset leikki-ikäiset ovat kaikesta päätellen aikuisia, vastuullisia sellaisia? Millaiseen maailmaan he kasvavat? MIllaisiin arvoihin, periaatteisiin oppivat? Mikä on heidän todellisuuttaan tuolloin?

Esikoinen on ollut aikuinen jo hyvän aikaa, ja näin syksyisin mieleeni palaa muistot juuri tuosta ensimmäisestä syksystä, jolloin elämä mullistui hyvällä tavalla, kun yhenäkin kaikesta arjesta tuli uutta ja ihmeellistä. Kovin on nopeasti vuodet vierineet, näin jälkikäteen ajatellen ja hetkeen pysähtyminen ainakin sillointällöin jätti pysyviä muistoja, joita voin nyt muistella.

Lajittelun uusi tuleminen, vihdoin

Otanpa komennon takaisin, ainakin keittiön puolella toistaiseksi.

Koko kevään, kesän olen enemmän tai vähemmän antanut vastuuta perheen muillekin jäsenille keittiön puolella ja lopputulos aiheuttaa enemmän pahaa mieltä, kuin tuo hyvää.

Muuttaessa ja sen jälkeen en jaksanut miettiä jätteen keräystä ja lajittelua kotona mitenkään. Pääasia, että roskat poistuivat jotenkuten ja ainoa, mikä oli toiveeni, että biojäte kerätään omaan astiaansa.

Noh, arvata saattaa kuinka kävi? Kierrätys ja jätteen lajittelu on ollut tosiaan osa elämäämme lähes aina ja lapset ovat myös kasvaneet tähän ja silti lajittelu niin helposti unohtuu, ellen ole vahtimassa roskispoliisina. Niin, koko kesän olen hiljaa katsellut, kuinka yhteen ja samaan roskikseen laitetaan kaikki jätteet ja kierrätyksestä ei ole ollut tietoakaan.

Eräänkin, jos toisenkin ja kolmannenkin kerran mies valitteli, kun ulkoroskis on täynnä ja tyhjennys tapahtuisi vasta muutamien päivien päästä ja hän aina kuumeisesti odotteli, milloin jäteauto käväisi pihassa. Jokainen kerta tuumasin hälle hieman ilkeään sävyyn, että pitäisi lajitella se jäte ja katsoa jo kaupassa, millaisessa paketissa ostos on jätteen minimoimiseksi.

Mies ei ymmärtänyt millään vihjettä, vaan hänelle oli pulma siinä, mihin viedä kodin jätepussi, kun oma ulkoastia oli täynnä ja tuumasi myös, ettei ulkona oleva astia mitenkään riitä tarpeisiin nähden. Voin tässä kertoa, ettei kyseinen heppu ole ikinä ”kuullutkaan” jätteiden lajittelusta, koska hänen mielestään se on turhaa, koska jätteet kuitenkin loppujen lopuksi menevät kaikki samaan paikkaan.

No, edellinen on hänen mielipiteensä ja jokainen valveutunut tietää, ettei asia ihan niin ole. Tämän vuoksi mies on kuitenkin jääräpäisesti kieltäynyt lajittelemasta vapaa-ehtoisesti. Tietämättömyytensä kierrättämisestä hän kuitenkin myönsi taannoin ja siihen kohtaan päätin itse puuttua. Tapahtui kaappaus keittiössä.

On inhottava myöntää, että joudun aikuista ihmistä ohjaamaan kädestä pitäen kierrätyksen ja jätteiden lajittelun alkeisiin, asiaan mikä on itselle ollut selvää jo lapsesta saakka. Näkemys,-kokemuserot asiassa juontavat ihan siihen tosiseikkaan, ettei toisen ole ikinä tarvinnut miettiä lajittelua-kerrostalon sekajätekeräykseen on aina hänen roskansa mahtuneet ja hän ei ole kokenut tarvitsevansa lajitella jätteitään, ei ennen tätä. Minun aiemmat opastusyritykset kierrätykseen ovat valuneet hänen kohdallaan kuin kuuma veitsi voissa.

Minä taas omakotitalossa asuessa olin vähän niinkuin pakotettu kierrättämään suurperheen jätteet ja kuskaamaan eri jätelajit kierrätyspisteelle ihan siitä syystä, että olisi ollut liian kallista hankkia suuri jäteastia/tihentää tyhjennysväliä. Kerrostalossa ei asukkkaille tule mieleenkään, että jokainen temsterin tyhjennyskerta on laskutettavaa toimintaa, ja se ei ole ihan halpaa lystiä taloyhtiöillekään. Viimeinkin myös mies heräsi asiaan ja se tosiaan vaati näköjään sen oman kokemuksensa.

No, oli miten oli, meillä on olleet näkemyseromme asiassa ja ihan hyvä toisaalta, etten ole puuttunut meidän roskiskulttuuriin muuttomme jälkeen. Mies on saanut ihan konkreettisesti kokea ja nähdä sen älyttömän sekajätemäärän, mikä tavallisesta elämästä syntyy ja mitä tapahtuu, jos ei itse lajittele ja kierrätä kuskaten kotona lajiteltu jäte keräyspisteelle.

Yhtenä päivänä hermostuin; jälleen miehen odotellessa roskisautoa kuin kuuta nousevaa ja hänen tuskaillessa liian täyttä sekajäteastiaa ulkona. Päätin, että nyt todellakin riittää!

Vihdoin miehen myöntäessä tietämättömyytensä lajittelun kanssa päätin toimia. Nyt oli oikeasti sopiva hetki puuttua ns. peliin ja ottaa komento takaisin keittiössä.

Aloitin väsäämällä ohjelappusen jätteiden lajittelusta keittiön kaapin oveen.

Ohjeet on kopioitu kuntamme jäteneuvonnan sivulta, olisi siellä ollut valmiskin lappunen tulostettavaksi, mutta värien vuoksi tein omanlaisen. ohjeeseen liitin myös meitä lähimmän jätteenkeräyspisteen osoitteen, ihan siitä syystä, että jos ei tiedä mihin pitää lajitellut jutut viedä…

Seuraavaksi sitten järjestin ja suunnittelin sekä toteutin olemassaolevilla tarpeilla lajittelun mahdollistavan jätekaapin uuteen tarkoitukseensa. Saa kelvata toistaiseksi, kunnes keksin/löytyy parempi systeemi, kunhan nyt pääsemme jälleen sujuvasti alkuun lajittelussa.

Kotona olikin sitten eräänä päivänä tiukka komento vastassa miehen saapuessa. Kuulin jälleen ne perinteiset selittelyt ja vastustuksen, jotka kuitenkin katosivat keskustelun edetessä minun vasta-argumenttien ollessa kiistattomia. Mies ei voinut mitään muuta, kuin todeta alkavansa opettelemaan asiaa.

Puutteellinen tieto asiassa, kuin asiassa vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, oman kokemuksen puuttuminen sekä suoranainen vanhanaikaisuus saattavat toisinaan miehen kanssani napit vastakkain. Kyllä, olen itsekin lapsena oppinut kaatopaikkakulttuurin ja sinne ollut viemässä kaikenlaista ja nykyisin nuo muistikuvat kauhistuttavat. Onneksi tänään asiat ovat toisin jätteiden hävityksen kanssa.

Ensinnäkin, jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen lajittelee jätteensä ja kuskaa ne kierrätyspisteelle, oli se lähellä taikka vähän kauempana. Tämä oli ehkä se viimeinen lauseeni, joka mursi miehen vastustuksen jätteiden lajittelusta kaikkien hatarien ennakkoluulojen ja tietämättömyydestä aiheutuneiden vastaväitteiden kirjossa.

Kiltisti olen saanut pyytää lukemaan ohjeita kaapin ovesta, olen myös ohjeistanut melkein kädestä pitäen oikean jätteen oikeaan paikkaan ja ihan kivasti asiaa on myös kysytty miehen taholta hänen ihmetellessä, mihin jokin pitäisi laittaa. Hyvä alku siis ja ehkä minunkaan ei tarvinne kovin kauaa olla roskispoliisina jatkossa?

Ja kuinkas kävikään? Kuopus kierrättää, kuten ennenkin. Lajittelun myötä sekajätettä ei ole tullut oikeastaan ollenkaan, kun aiemmin meni tempsteriin pussi per vuorokausi noin karkeasti arvioiden ja se on liikaa.

Minulla on nyt yksi ongelma vähemmän arjessani, koska mies on motivoitunut ja sitoutunut omasta halustaan. Siitä olen hyvin kiitollinen.

Hienoa kasvua, vastuunottoa ja ennenkaikkea hatunnosto sille, että mies myönsi oman tietämättömyytensä ja omat ennakkoluulonsa asiassa. Vielä vanhanakin voi oppia uutta ja olen kiitollinen siitä, että nyt koko perheemme on sitoutunut jäteasiaan ja voin senkin motkotusajan käyttää johonkin muuhun toimintaan ja mikä parasta, roskispoliisin hommakin jäi tarpeettomaksi.

Kaik on hyvin!

Kuukausi vaihtui syyskuuhun. Virallisesti tai siis kuukausia tuijottaen alkaa syksy, vaikkei se ihan heti tuolla ulkona kovin syksyiseltä sään puolesta vaikutakaan. Lämmintä riittää ja koleista harmaista sumuaamuista ei ole tietoakaan, vielä.

Syksyn perinteinen flunssakausi rantautui meillekin kuopuksen kaatuessaa kuumeisena petiinsä. Saa toivoa parasta, etten itse sairastu, sillä vielä en ole kunnolla toipunut keväisestäkään taudista.

Onneksi illat alkavat jo hämärtää riittävän aikaisin ja olen saanut pihamaalle pienet lyhdyt paikoilleen ja muutamina iltoina niissä on kynttilät olleetkin jo valoa ja iloa tuomassa.

Olipa hankalaa saada ympäristön hämäryyttä kuvattua sellaisena, kuin oma silmä näkee kaiken. Onnistuin kuitenkin taltioimaan hetken, ennen pimeyttä.

Iltaisin olen laittanut ulkolyhtyihin kynttilät, niiden tuoma lämmin valo ilostuttaa kovin ja lämmin ilma sallii istuskelun niiden lomassa. Hyvin pienestä tuo hyvä mieli tuleekin- toki se, että kykenee nauttimaan vähäpätöisistä, pienistä jutuista vaatii sen, että elämässä on jokseenkin kaikki muu pääosin hyvin. Ja omassa elämässä näin tuntuu olevan, olen riittävän tyytyväinen omaan elämääni tässä ja nyt.

Toki aina voisi olla paremminkin, mutta kiitollisuus ja perustyytyväisyys elämään kantaa tässä hetkessä, kannattelee ja auttaa niiden hetkien yli, kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan.

Pienistä hetkistä kasvaa pidemmän päälle yksi iso kokonaisuus ja aina voi itse valita oman asenteen/oman suhtautumistapansa kulloisiinkin hetkiin. Pienistä puroista tulee aikanaan yksi iso valtameri.

Aina ei ollut näin. Aikoinaan maailmani romahti pahimmillaankin useasti päivän aikana. Perustyytyväisyys oli perusketutusta kaikkeen. Usko elämään romahti usein ja epätoivon suossa oli mahdotonta rypeä. Masennus oli takuuvarma seuralainen, vaikka onnistuin sen salaamaan muilta, jopa itseltäni kieltämään. Silti jokin perustavaa laatua oleva elämänhalu ja toivo paremmasta huomisesta kantoi, sekä tietysti äitiys, jota olin oppinut suorittamaan kympillä. Työn ja perheen yhteensovittaminen piti minut kiireisenä, en ehtinyt märehtiä omassa pahassa olossani muiden, tärkeämpien asioiden mennessä etusijalle.

Tänään voin sanoa voivani aidosti ja oikeasti hyvin myös sisälläni. Epämääräinen ahdistus ja sisäinen paha olo ovat poissa. Voin sanoa, että minulta meni vähintäänkin se vuosikymmen kaikkeen purkamiseen, hyväksymiseen ja niin eespäin, eikä työ itseni kanssa ole vieläkään lopussa.

Syksyihin palaan näihinkin tunnelmiin, ehkä juuri sen vuoksi, että elämässäni syksyt ovat merkinneet muutosta, kasvua, irtaantumisia, kokemuksia ja uusia alkuja/mahdollisuuksia.

Usein, jos koskaan, muut ihmiset lähellä eivät ymmärrä toisen kasvua ja pyrkivät siten painamaan kasvavan ihmisen takaisin paikoilleen, keinolla millä hyvänsä. Muutos itsessä aiheuttaa muissa vastustusta ja saa aikaan pahimmillaan/parhaimmillaan aikaan välirikon.

Jopa ne omat sukulaiset voivat kääntää selkänsä toisen muuttuessa heidän näkökulmastaan sietämättömäksi. Pahinta ehkä onkin keskusteluyhteyden kadottaminen ja tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Paitsi siinä kohtaa, jos koko vuorovaikutus on jo aiemminkin perustunut valheisiin, luuloihin ja olettamuksiin ja teatteriin toisen tai molempien osapuolten välillä.

Itselläni on vielä paljon opittavaa esimerkiksi vuorovaikutuksesta. Se, mihin itse lapsuudessa opin, olikin täysin valheellista ja ikäänkuin hyvien tapojen mukaista pinnallista kanssakäymistä, jossa ei aitoutta ollut tunteista puhumattakaan. Aitous ihmisenä vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. On todellakin paljon helpompaa kadota jonnekin ns. naamion tai roolin taakse, ollen paljastamatta todellista itseään muille.

Lämpöisiä syksyn hetkiä!

Tervetuloa syksy

Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.

Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!

Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.

Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?

Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?

Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?

Paras vuodenaika

Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.

Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…

Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.

Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?

Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.

Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.

Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?

Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.

On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.

Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?

Arki alkaa

Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.

Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.

Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.

Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.

Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.

Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.

Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.

Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.

Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.

Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.

Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.

Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.

Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.

Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.

Lämpöisiä loppukesän kelejä toivon jokaiselle!