Sanotaan ja kaipa siitä on tutkittuakin tietoa olemassa, nimittäin pienituloisuuden periytymisestä ja köyhyyden (elämänhallinnanongelmien) aiheuttamista ikävyyksistä.
Ymmärrän oikein hyvin, kuinka elämänhallinnalliset ongelmat periytyvät sukupolvelta toiselle jatkumona ja kierrettä ei katkaise kukaan tai mikään. Se on sikäli sääli, aina niitä syntyviä lapsia kohtaan, joilla ”pitäisi” olla samanlaiset mahdollisuudet kaikkien ikätoverien kanssa menestyä elämässä.
Jo päiväkodissa lapset ovat tietoisia, siitä keiden lasten kanssa on soveltuvaa leikkiä ja keiden (ei ole sana, tiedän) seuraa pitäisi välttää, jos vain mahdollista. Syrjintä lähtee aina kodista käsin ja siitä, kuinka lapset ohjelmoidaan jo pienestä tiettyyn muottiin.
Entisaikaan saattoi löytyä kodeista ymmärrystä, ehkä nykypäivää laajemmalti. Vanhemmat pyysivät omiaan ymmärtämään, jos tiesivät jossakin perheessä olevan ongelmia. Vanhemmat saattoivat ehkä myös vaivihkaa auttaa ongelmaisia perheitä tai ainakin niiden perheiden lapsia, joissa oletettiin olevan jotakin vialla. Nykyisin vanhemmat syyllistyvät yhä useammin arvottamaan muita ja määrittelemään lastensa vapaa-ajan myös kavereiden osalta.
Näin ollen heikompiosaisten lasten asema yhteiskunnassa jää ikäänkuin pimentoon, ja heistä muodostuu/on muodustunut oma ryhmittymänsä vuosikymmenien saatossa.
Menneinä aikoina ongelmaisten perheiden lasten oli mahdollista kurkistaa kavereidensa perheiden kautta sitä toisenlaista elämänhallintaa ja tapaa elää, ja useimmat elämänhallinnan ongelmista kärsivien perheiden lapset saivat kavereidensa kautta kipinän haluta itsekin sellaista parempaa ja normaalia elämää omaan elämäänsä. Lapsi näki myös sitä ns. normaalia elämää ja sai ehkä hetken huolenpitoa itsekin muistaen nämä hetket läpi elämänsä mahdollisesti.
Nykyisin enää harvoin eri taustoista tulevien lapset kohtaavat, ja jos kohtaavatkin, yksin jää se heikommassa asemassa oleva lapsi erottuen joukosta niin selvästi. Se on ikävä nykyajan vitsaus. Yksinäisyys kulkee lapsen kaverina päiväkodista aikuisuuteen. Kovin usein nämä lapset kokevat pienestä pitäen huonommuuden tunteita, häpeää ja eriarvoisuutta lähes kaikessa.
Usein vielä koulu viimeistään tekee näkyväksi ja mahdollistaa eriarvoisuuden, vaikkapa mahdollistamalla erikseen maksullisia retkiä (ns. opintomatkoja, virkistyspäiviä) ja vaihto-ehtoisesti ilmainen retki tarkoittaa eioota tai normaalia kouluopetusta. Ja jos retkelle pääseekin, viimeistään välineet, eväät, sopiva vaatetus puuttuvat oppilailta, joilla on kotioloissa vähävaraisuutta tai muuta ongelmaa. Näillä lapsilla ei ole välttämättä elämässä edes sitä parhaan kaverin äitiä lainaamassa tarvittavia juttuja, taikka maksamassa reissua hiljaisesti ihan vain hyväntahdon eleenä.
Lapselle on kova ja häpeällinen paikka erottua toisista, tietoisuus on iskostettu jo sieltä päivähoidosta alkaen. Moni kasvattaja ei halua nähdä eriarvoisuutta ympärillään, ei ehkä kykene näkemään syystä, ettei itsellä ole kokemusta, taikka näkemystä erilaisesta elämästä, ympäristöstä, missä lapset vapaalla ollessaan ovat. Nykyisin ”välittäminen” tarkoittaa korkeintaan sen lastensuojeluilmoituksen tekemistä, kylmää lapsen ongelmien tarkastelua ja ehkäpä lapsen elämän kannalta mahdottomien vaatimusten vaatimista, vain koska kaikilta muiltakin vaaditaan samaa. Aikuisilta ei löydy ymmärrystä eikä siten keinoja helpottaa erilaisen kasvuympäristön lapsille ja se taasen on omiaan omiaan aiheuttamaan lapsessa yhä kasvavaa häpeää ja sen myötä vihaa kaikkea ”normaalia” kohtaan.
Kurjista oloista voi ponnistaa pois, sen historia on näyttänyt toteen tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Miten siinä on lapsi onnistunut? Vastaus on hyvin perinteinen, klisee. Lapsen elämässä, lähellä on ollut se yksi aikuinen, joka on onnistunut säilyttämään luottamuksen lapsen mielessä ja tämä aikuinen on tuonut ja näyttänyt lapsen elämään edes hetkittäin kokemuksen normaaliudesta, sekä tämä aikuinen on onnistunut luomaan lapsessa vahvan tahdon tavoitella omaan elämäänsä edes sitä vähimmäistavoitetta normaalista elämästä.
Entisaikaan lapsia valistettiin, nykyisin valistus annetaan paatuneille aikuisille. Lapsille kerrottiin, mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Jos oppia ei kotona herunut, niin ei lapsi kuitenkaan välttynyt tiedosta. Ympärillä oli aina joku, joka välitti myös sen heikompiosaisen lapsen valistuksesta, jos ei aikuinen niin viimeistään kaverit pitivät tiedonsyrjässä kiinni valistaen kaveriaan hyvällä tavalla, ottivat mukaan rehdisti ja reilusti välittämättä kaverin taustoista.
Nykyisin tämä ei toimi, lapset ovat jakautuneet hyvä,-ja huono-osaisiin ja ryhmät eivät vahingossakaan pääse sekoittumaan, ja tervettä vuorovaikutusta ei pääse syntymään. On vain kyräilyä, ihmettelyä, kiusaamista ja halveeraavaa ylenkatsomista ja suoranaista arvostelua. Kasva siinä sitten terveeksi aikuiseksi, sairaassa ympäristössä.
Pinnallisia, näkyviä ja uusia asioita pidetään hyväksytyn erilaisuuden mittareina. Hehkutetaan sitä, kuinka ollaan suvaitsevaisia, avarakatseisia ja niin edelleen. Somessa liikkuu milloin mikäkin teema, jolla tietoisuutta pyritään lisäämään eri ihmisryhmien lähinnä negatiivisista kokemuksista ja tasa-arvoa halutaan jokaiselle. Samalla on unohdettu ne ihan tavalliset ”teemat”, on eriarvoistettu lapset vanhempien elämänhallinnan ja tuloluokan mukaan. Kuka puolustaa lapsia?
Lapsi on aina syytön elämäänsä, lapsi ei ole saanut mahdollisuutta valita syntymäänsä, juuri siihen tiettyyn perheeseen, painimaan niistä tietyistä ongelmista vanhempiensa kanssa. Lapsi on aina vain lapsi ja jokaisella lapsella on ainakin teoreettinen mahdollisuus saada parempi aikuisuus, jossa vastuunkanto,-tunto näyttelee suurta osaa elämästä. Siis, mikäli lapsi saa mahdollisuuden tuntea sitä normaalia elämää, mikäli lapsi alkaa haluamaan itse saada parempaa elämäänsä ja ottamaan vastuun itse omasta elämästä aikuisena. Lapsen pitää nähdä, millaista on normaali, tasapainoinen ja elämänhallinta kunnossa olevaa elämää, eikä pelkästään nähdä, vaan kokea edes joskus turvallista ja tasapainoista elämää. Se turva voisi olla hyvinkin koulussa, ellei syrjintä aiheuttaisi vihaa ja epäluottamusta ihmisiin. Se normaaliuden kokemus voisi lapselle tulla ikätovereiden kautta, samanarvoisuuden kokemuksen kautta.
Valitettavaa vain, että et ole samanarvoinen, jos ei ole sitä, eikä tätä ja tuota. Pinnallisia, näkyviä asioita painotetaan ja korostetaan vanhempien taholta jo ennen syntymää. Ennen lapsilla oli leikkinä mun vanhemmat sitä ja tätä, nykyisin aikuiset leikkivät samaa lastensa kautta. Jokin on kääntynyt nurinkurin, ja lapset eivät enää leiki sitäkään vähää, kilpailu paremmuudesta kaikessa (johon ei ongelmien kanssa painivat lapset pääse mukaan) vie kaiken leikin mennessään.
Kouluissa jaksetaan pienillekin kertoilla, kuinka on erilaisia sateenkaariperheitä onnellisten kuvien saattelemana. Sanallakaan ei mainita perheistä, joissa eletään myös erilaista elämää todellisten ongelmien parissa. Lapsia kyllä sivistetään ja siedätetään ja opetetaan toimimaan ”oikein”, kohtaamaan oikein nykyajan muoti-ilmiöitä, kielletään tiettyjä sanoja ja opetetaan mitä rasismi tarkoittaa. Mitä se on muuttanut maailmaa? Ongelmat tuntuvat kasvaneen suuremmiksi, eriarvoisuus on lisääntynyt.
Ketä kiinnostaa? Niin vähän ajattelinkin. Voisin ehkäpä ajatella vähän enemmän? Itsekkyys on tämän päivän valttia, huomisesta on turha murehtia, vaikka tämän päivän lapset ovatkin tulevaisuuden aikuiset. Ehkei ei tarvitse tulevaa murehtia, ei ole minun lapsia, ei ole minun ongelmaakaan?