Erilaisia ihmisiä

Töissä saa ajatella, ihan omia ajatuksia ja siitä pidän suuresti. Oikeastaan se on uskomatonta, miten sitä voikin uppoutua tekemisen lomassa ajatusten ja tunteiden maailmaan niin syvästi.

Aika ei matele, se suorastaan kiitää ja ennenkuin huomaa, on jälleen tauon paikka. Kuulokkeista kuuntelen äänikirjaa tai hyvää musiikkia, riippuen ihan siitä, mitä tarvitsen. Lisää energiaa vaiko hieman rauhoittumiseen sopivaa. Keskittyminen on hyvää ja työteho säilyy.

Kiinnitän paljon huomiota ympäristöön, tunnelmiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ihan luonnostani. Vaistoan, jos jotakin on meneillään ja jään rauhassa kuulostelemaan, milloin solmut alkavat rakoilla ja pakka leviää milloin missäkin. On melkoisen mukavaa olla sivustakatsojana kaikelle. Näen ja kuulen paljon asiakkaiden parissa ja ilo auttamisesta jättää mielen sopukoihin jälkensä.

Ihmisenä taidan olla ilmeisen turvallinen ja minulle on helppo avautua; huomaan useinkin kuuntelevani asiakkaiden vuodatusta, unohtaen liki hetkessä kaiken kuulemani. Unohtamisen taito on siunaus, kenenkään asiat eivät jää kummittelemaan mieleni syvyyksiin ja useinkaan en koe epämiellyttävänä olla läsnä, kun tarve vaatii. Ihmettelen lähes päivittäin, kun asiakastyö ei kuormita samoin kuin ennen.

Opiskelen edelleen ihmistuntemusta, mietin useinkin miksi joku ihminen sanoi niin tai teki näin. Vielä en kehtaa kysyä asiaa suoraan, vaan jään miettimään asiaa itsekseni. Yleensä kotona pitkällisen pohdinnan jälkeen löydän mahdollisen vastauksen kysymykseeni. Alla on suora lainaus julkisesta kommentista, joka kertoo paljon sanojasta itsestään, valitettavasti.

Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, sen pitää KELA huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne. -Mikko Talso- eduskunta-avustaja”

(Alla olevasta nuolesta lisää tekstiä)

Ihmisten toimintatavat muiden ihmisten kanssa ovat erilaisia. Itsekin toimin ihmisten parissa omalla tavallani ja enää en suostu esittämään roolia. Olen se mikä olen ja piste. Olen hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen. Joskus vielä huomaan ujuttautuvani ihan huomaamattani entiseen rooliini, siihen mikä sai minut uuvuksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Ihmiset yleensä puhuvat ja tekevät asioita omista persoonallisista lähtökohdista käsin, motiivina voi olla ihan mitä tahansa. Monesti joudun miettimään mikä on jonkun ihmisen motiivi toimia tai puhua tietyllä tapaa, kohdella toista kanssakulkijaa huonosti esimerkiksi? Onko oman erinomaisuuden ja ylemmyyden tunteen kanssa mukava kohottaa egoaan vielä vähän ylemmäs?

Positiiviseen tapaan toimia ihmisten parissa en hirmuisesti kiinnitä huomiota, jotenkin se on niin itsestäänselvää ja oma perusolettamus on edelleen se, että ihmiset toimivat toistensa pääosin positiivisesta lähtökohdasta käsin.

Olen kokenut elämäni aikana monia erilaisia ihmissuhteita ja omaksi onnekseni olen saanut hyvin paljon kokemusta hankalistakin ihmisistä. Olen kehittänyt oivallisen tavan suoriutua sellaisten ihmisten seurasta, joiden tarkoitus on vain korottaa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan suhteessa muihin.

Viime kuukausina aikaa on ollut pysähdellä oman elämän äärelle. Hetkittäin havahdun tietoisuuteen siitä, että olen vihdoin oman elämäni ohjaksissa kiinni nauttien tunteesta suunnattomasti.

Aiemmin siis olen helposti ajautunut tilanteeseen, jossa huomaan toisen ihmisen pompottavan minua mielensä mukaisesti ja ikäänkuin päässeen ihon alle. Olen oppinut rajoista ja niiden asettamisesta. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja ylitseni ei ole enää niin helppoa kävellä, kuin aiemmin. Alitajuinen tarve miellyttää muita on kadonnut yhtä varmasti, kuin olen oppinut tervettä luottamusta suhteessa itseeni. Ihmisenä olen yhtä arvokas ja hyvä, kuin tuo toinenkin.

Perusolettamukseni ihmisen hyvyydestä kostautuu usein ja jään nuolemaan näppejäni huomatessani usein kantapään kautta hyvyyden olevan vain jotakin, mitä ihanteeksi sanotaan. Se on aiheuttanut minussa näiden vuosikymmenien aikana jonkinlaista ihmisvihaa suoraan sanottuna ja tiedostan, etten ihan aina ymmärrä ihmistä. Varsinkin aikuisten ja erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa pettymys ihmisyyteen on ollut toistuvaa, vaikka sitä luulisi ihmisten kehittyvän ja kasvavan elämän aikana?

Mihin se ihmisen henkinen kasvu ja kehitys sitten oikein päättyy ja miksi? Vai onko se koskaan edes alkanutkaan joidenkin kohdalla? Keskeneräisyys on kuitenkin hyväksyttävää ja jokainen meistä kulkee sitä omaa tietään elämässään eteenpäin. Siitä syntyy yksi erilaisuus ihmisten kesken.

Erilaisuudet ja niistä puhuminen koetaan vaikeiksi. Jotkut tosin tekevät suurenkin haloon itseä koskettavista erilaisuuksista, toiset taasen pelkäävät leimautumista taikka kiusanteon mahdollistumista ja useinhan niin onkin, että erilaiset pyritään erottamaan joukosta.

Vaikka olemmekin ihmisinä erilaisia, se ei anna kenellekään oikeutta kohdella toista huonosti tai epäkunnioittavasti tai alentavasti.

Valitettavasti aina on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten yli kävely, tavalla tai toisella. Heidänkin kanssaan joskus joutuu olla tekemisissä, pitää tulla toimeen ja heidän kohdallaan on ensiarvoisen tärkeää oppia asettamaan jämäkät rajat, joiden ylitse ei ihan niin vain kävellä.

Omalla kohdalla valitettavasti on ihmisten aiheuttamia tilanteita, jotka vielä triggeröivät kovin voimakkaasti ja sisäisesti vapisen kuin haavanlehti kesätuulessa. Sellaisen tilanteen jälkeen haluan vain paeta paikalta nopeasti kotiin. Siinä tilanteessa ja tunnelmassa en kykene minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, en kykene vastaanottamaan viestiä toiselta.

Toipumiseen menee sitten oma aikansa, kun negatiiviset tunteet ja niiden ote lakkaavat. Tämän jälkeen kykenen taas ajattelemaan ja ottamaan vastaan ympäristön informaation. Onneksi jo nykyisin tiedän trauman puhuvan niissä tilanteissa ja tiedostan, mikä on itsestä tullutta tunnetta ja mikä on muualta lähtöisin.

Joskus joku yksittäinen ihminen saa aikaan negatiivisen tunnemylläkän. Sitä sitten mietin ja pähkäilen mistä moinen ja mikä on oma osuus ollut asiassa. En osaa/uskalla näissäkään tapauksissa palata asiaan ja kertoa ihmiselle omaa kokemustani jostakin tilanteesta, vaan annan asian jäädä ja unohdan mieluummin ja jatkan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olemme jokainen omalla matkallamme elämässä ja kuljemme juuri sitä oikeaa polkua, omaan tahtiimme. Tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tärkein onkin se itse matka, jota kuljemme.

Olisitko sinä esimerkkinä?

Sanotaan ja kaipa siitä on tutkittuakin tietoa olemassa, nimittäin pienituloisuuden periytymisestä ja köyhyyden (elämänhallinnanongelmien) aiheuttamista ikävyyksistä.

Ymmärrän oikein hyvin, kuinka elämänhallinnalliset ongelmat periytyvät sukupolvelta toiselle jatkumona ja kierrettä ei katkaise kukaan tai mikään. Se on sikäli sääli, aina niitä syntyviä lapsia kohtaan, joilla ”pitäisi” olla samanlaiset mahdollisuudet kaikkien ikätoverien kanssa menestyä elämässä.

Jo päiväkodissa lapset ovat tietoisia, siitä keiden lasten kanssa on soveltuvaa leikkiä ja keiden (ei ole sana, tiedän) seuraa pitäisi välttää, jos vain mahdollista. Syrjintä lähtee aina kodista käsin ja siitä, kuinka lapset ohjelmoidaan jo pienestä tiettyyn muottiin.

Entisaikaan saattoi löytyä kodeista ymmärrystä, ehkä nykypäivää laajemmalti. Vanhemmat pyysivät omiaan ymmärtämään, jos tiesivät jossakin perheessä olevan ongelmia. Vanhemmat saattoivat ehkä myös vaivihkaa auttaa ongelmaisia perheitä tai ainakin niiden perheiden lapsia, joissa oletettiin olevan jotakin vialla. Nykyisin vanhemmat syyllistyvät yhä useammin arvottamaan muita ja määrittelemään lastensa vapaa-ajan myös kavereiden osalta.

Näin ollen heikompiosaisten lasten asema yhteiskunnassa jää ikäänkuin pimentoon, ja heistä muodostuu/on muodustunut oma ryhmittymänsä vuosikymmenien saatossa.

Menneinä aikoina ongelmaisten perheiden lasten oli mahdollista kurkistaa kavereidensa perheiden kautta sitä toisenlaista elämänhallintaa ja tapaa elää, ja useimmat elämänhallinnan ongelmista kärsivien perheiden lapset saivat kavereidensa kautta kipinän haluta itsekin sellaista parempaa ja normaalia elämää omaan elämäänsä. Lapsi näki myös sitä ns. normaalia elämää ja sai ehkä hetken huolenpitoa itsekin muistaen nämä hetket läpi elämänsä mahdollisesti.

Nykyisin enää harvoin eri taustoista tulevien lapset kohtaavat, ja jos kohtaavatkin, yksin jää se heikommassa asemassa oleva lapsi erottuen joukosta niin selvästi. Se on ikävä nykyajan vitsaus. Yksinäisyys kulkee lapsen kaverina päiväkodista aikuisuuteen. Kovin usein nämä lapset kokevat pienestä pitäen huonommuuden tunteita, häpeää ja eriarvoisuutta lähes kaikessa.

Usein vielä koulu viimeistään tekee näkyväksi ja mahdollistaa eriarvoisuuden, vaikkapa mahdollistamalla erikseen maksullisia retkiä (ns. opintomatkoja, virkistyspäiviä) ja vaihto-ehtoisesti ilmainen retki tarkoittaa eioota tai normaalia kouluopetusta. Ja jos retkelle pääseekin, viimeistään välineet, eväät, sopiva vaatetus puuttuvat oppilailta, joilla on kotioloissa vähävaraisuutta tai muuta ongelmaa. Näillä lapsilla ei ole välttämättä elämässä edes sitä parhaan kaverin äitiä lainaamassa tarvittavia juttuja, taikka maksamassa reissua hiljaisesti ihan vain hyväntahdon eleenä.

Lapselle on kova ja häpeällinen paikka erottua toisista, tietoisuus on iskostettu jo sieltä päivähoidosta alkaen. Moni kasvattaja ei halua nähdä eriarvoisuutta ympärillään, ei ehkä kykene näkemään syystä, ettei itsellä ole kokemusta, taikka näkemystä erilaisesta elämästä, ympäristöstä, missä lapset vapaalla ollessaan ovat. Nykyisin ”välittäminen” tarkoittaa korkeintaan sen lastensuojeluilmoituksen tekemistä, kylmää lapsen ongelmien tarkastelua ja ehkäpä lapsen elämän kannalta mahdottomien vaatimusten vaatimista, vain koska kaikilta muiltakin vaaditaan samaa. Aikuisilta ei löydy ymmärrystä eikä siten keinoja helpottaa erilaisen kasvuympäristön lapsille ja se taasen on omiaan omiaan aiheuttamaan lapsessa yhä kasvavaa häpeää ja sen myötä vihaa kaikkea ”normaalia” kohtaan.

Kurjista oloista voi ponnistaa pois, sen historia on näyttänyt toteen tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Miten siinä on lapsi onnistunut? Vastaus on hyvin perinteinen, klisee. Lapsen elämässä, lähellä on ollut se yksi aikuinen, joka on onnistunut säilyttämään luottamuksen lapsen mielessä ja tämä aikuinen on tuonut ja näyttänyt lapsen elämään edes hetkittäin kokemuksen normaaliudesta, sekä tämä aikuinen on onnistunut luomaan lapsessa vahvan tahdon tavoitella omaan elämäänsä edes sitä vähimmäistavoitetta normaalista elämästä.

Entisaikaan lapsia valistettiin, nykyisin valistus annetaan paatuneille aikuisille. Lapsille kerrottiin, mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Jos oppia ei kotona herunut, niin ei lapsi kuitenkaan välttynyt tiedosta. Ympärillä oli aina joku, joka välitti myös sen heikompiosaisen lapsen valistuksesta, jos ei aikuinen niin viimeistään kaverit pitivät tiedonsyrjässä kiinni valistaen kaveriaan hyvällä tavalla, ottivat mukaan rehdisti ja reilusti välittämättä kaverin taustoista.

Nykyisin tämä ei toimi, lapset ovat jakautuneet hyvä,-ja huono-osaisiin ja ryhmät eivät vahingossakaan pääse sekoittumaan, ja tervettä vuorovaikutusta ei pääse syntymään. On vain kyräilyä, ihmettelyä, kiusaamista ja halveeraavaa ylenkatsomista ja suoranaista arvostelua. Kasva siinä sitten terveeksi aikuiseksi, sairaassa ympäristössä.

Pinnallisia, näkyviä ja uusia asioita pidetään hyväksytyn erilaisuuden mittareina. Hehkutetaan sitä, kuinka ollaan suvaitsevaisia, avarakatseisia ja niin edelleen. Somessa liikkuu milloin mikäkin teema, jolla tietoisuutta pyritään lisäämään eri ihmisryhmien lähinnä negatiivisista kokemuksista ja tasa-arvoa halutaan jokaiselle. Samalla on unohdettu ne ihan tavalliset ”teemat”, on eriarvoistettu lapset vanhempien elämänhallinnan ja tuloluokan mukaan. Kuka puolustaa lapsia?

Lapsi on aina syytön elämäänsä, lapsi ei ole saanut mahdollisuutta valita syntymäänsä, juuri siihen tiettyyn perheeseen, painimaan niistä tietyistä ongelmista vanhempiensa kanssa. Lapsi on aina vain lapsi ja jokaisella lapsella on ainakin teoreettinen mahdollisuus saada parempi aikuisuus, jossa vastuunkanto,-tunto näyttelee suurta osaa elämästä. Siis, mikäli lapsi saa mahdollisuuden tuntea sitä normaalia elämää, mikäli lapsi alkaa haluamaan itse saada parempaa elämäänsä ja ottamaan vastuun itse omasta elämästä aikuisena. Lapsen pitää nähdä, millaista on normaali, tasapainoinen ja elämänhallinta kunnossa olevaa elämää, eikä pelkästään nähdä, vaan kokea edes joskus turvallista ja tasapainoista elämää. Se turva voisi olla hyvinkin koulussa, ellei syrjintä aiheuttaisi vihaa ja epäluottamusta ihmisiin. Se normaaliuden kokemus voisi lapselle tulla ikätovereiden kautta, samanarvoisuuden kokemuksen kautta.

Valitettavaa vain, että et ole samanarvoinen, jos ei ole sitä, eikä tätä ja tuota. Pinnallisia, näkyviä asioita painotetaan ja korostetaan vanhempien taholta jo ennen syntymää. Ennen lapsilla oli leikkinä mun vanhemmat sitä ja tätä, nykyisin aikuiset leikkivät samaa lastensa kautta. Jokin on kääntynyt nurinkurin, ja lapset eivät enää leiki sitäkään vähää, kilpailu paremmuudesta kaikessa (johon ei ongelmien kanssa painivat lapset pääse mukaan) vie kaiken leikin mennessään.

Kouluissa jaksetaan pienillekin kertoilla, kuinka on erilaisia sateenkaariperheitä onnellisten kuvien saattelemana. Sanallakaan ei mainita perheistä, joissa eletään myös erilaista elämää todellisten ongelmien parissa. Lapsia kyllä sivistetään ja siedätetään ja opetetaan toimimaan ”oikein”, kohtaamaan oikein nykyajan muoti-ilmiöitä, kielletään tiettyjä sanoja ja opetetaan mitä rasismi tarkoittaa. Mitä se on muuttanut maailmaa? Ongelmat tuntuvat kasvaneen suuremmiksi, eriarvoisuus on lisääntynyt.

Ketä kiinnostaa? Niin vähän ajattelinkin. Voisin ehkäpä ajatella vähän enemmän? Itsekkyys on tämän päivän valttia, huomisesta on turha murehtia, vaikka tämän päivän lapset ovatkin tulevaisuuden aikuiset. Ehkei ei tarvitse tulevaa murehtia, ei ole minun lapsia, ei ole minun ongelmaakaan?