Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.
Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?
Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.
(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )
Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.
Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).
Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.
Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.
Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.
Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.
Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.
Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.
Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.
