Avainsana: huumori

Huumorilla

Marraskuu taitaa olla koko vuoden synkin kuukausi. Ulkona on aamusta iltaan hämärää ja aurinkoa näkyy tuskin ollenkaan.

Meilläkin alkoi kalliin sähkön aikakausi ja opettelemme jälleen nipistämään sähkön kulutusta jo entisestään pienistä lukemista. Itse sähkön käytön osalta ongelmaa meillä ei olekaan, vaan maksammekin harmiksemme laskusta kaiken maailman sähkön käytön sivukuluja, jotka nekin on nousseet tasaiseen tahtiin.

Suurimmat sähkösyöpöt meillä tällä erää ovat kodinkoneet ja laitteet. Jos ennen aikaan valmistin isompia määriä ruokaa uunissa kerralla, niin nyt uunin käyttö todella vähäistä. Samoin on kuivausrummun laita, ja vain koirankarvaiset tekstiilit pääsevät enää rumpuun pyörimään. Itse opettelen sietämään päiväsaikaista hämäryyttä sisällä entisestään ja valojen käyttö on jäänyt hyvin minimiin. Kaiken kaikkiaan pyrin välttämään minkäänlaista ns. turhaa sähkönkäyttöä, jotta laskut pysyisivät maltillisina.

Kulutus kaikessa on vähentynyt tässä vuosien varrella, onneksi. Silti kulutuksen vähentyminen ei ole näkynyt rahapussissa, koska hinnat ovat nousseet samaa tahtia, laatu huonontunut ja määrä pienentynyt esimerkiksi ruokatavaroiden osalta.

Pyykinpesukone käynnistyy meillä yhä harvemmin, entisen neljän koneellisen huippuruuhkavuosiin verrattuna. Kaupasta ei tarvitse enää selkä väärällään kantaa maitoa ja peruselintarvikkeita useamman kerran viikossa, siivouksen tarvekin on vähentynyt sitä mukaa, kun meillä lapsia lentää omilleen asumaan.

Tätä kirjoittaessa odottelen ensimmäistä kalliin sähkön laskua. Hieman hirvittää ja laskun saapumisen jälkeen tiedän, mihin suuntaan katseen kulutuksessa. Mistä pitää vielä nipistää ?

Elämässä on paljon sellaista, mihin onneksi pystyy itse vaikuttamaan, kun vain tavallaan hoksaa ne jutut ja alkaa toimia omien arvojen mukaisesti, vähän kerrassaan. Yksi asia toinen toisensa jälkeen. Omalle kohdalle kaikenlainen riippumattomuus häämöttää tulevaisuudessa, sellainen olemisen ja elämisen vapaus, jahka nuorimmatkin lapset aikuistuvat.

Haaveeksi on noussut mielenperukoilta, millaista olisi ainakin kokeilla, miltä sellainen liikkuva elämäntyyli tuntuisikaan? Saa nähdä, toteutuuko tämä mielikuvani joskus hamassa tulevaisuudessa, sitten joskus, kun en ole sidottuna yhteen paikkaan olosuhteiden ja muiden hyvinvoinnin vuoksi?

Illalla katsoin pitkästä aikaa oikein hersyvän kotimaisen elokuvan ja pitkästä aikaa sai nauraa ihan vedet silmissä huonolle huumorille, joka upposi ainakin meillä. Aihe/ aiheet laittoivat pohtimaan myöskin ilmiöitä, joista tätä nykyä joutuu olemaan yleensä kommentoimatta leimautumatta ja saamatta päälleen vihaa niskaan. Ymmärrän, miksi en ole kuullut kyseisestä komediasta aiemmin, vaan silti hauskalla ja asiallisella tavalla oli käsitelty vaikeita elämän ilmiöitä, totuuksia ja suomalaisten ennakkoluuloja.

Vaikeiden asioiden käsittely huumorin avulla vaatii omanlaisensa kyvyn nauraa vaikkapa itselleen. Muistelen omaa mennyttä kykyäni elokuvan myötä ja voin rehellisesti todeta menettäneeni tuon omanlaisen huumorin jalon taidon. Jossakin kohtaa elämää minusta kuoriutui melkoinen tosikko melkein kaikessa ja tahtoisin löytää huonon huumorini takaisin ilostuttamaan elämää.

Liian tosikko elämässä ei saa olla ja huonolla (mustalla) huumorillakin on sijansa oikeassa paikassa ja ajassa. Muistelen naurun helpottaneen monen ihmisen elämää vaikeassa hetkessä ja jälkeenpäin sain yleensä kuulla, miten oli helpotus nauraa edes se pieni hetki muutoin hankalan tilanteen edetessä.

Mukavia hetkiä viikkoosi!

Hyviä huomioita

Moni arjen pieni ja yksinkertainen asia aiheuttaa hetkellisiä kiitollisuuden tunteita päivittäin. Minun elämänkokemuksella kiitollisuuden tunteet itsessään on jo pieni ihme. Niin minusta tuntuu.

En mieti, miten asiat olisivat ehkä voineet mennä elämässä toisin. Miksi niin tekisinkään kiusatensillälailla itseäni? Omalla kohdalla traumojen seurauksena kykenen aloittamaan jokaiseen päivän ikäänkuin uudelleen. En jää vellomaan menneeseen, vaan on helpompi jatkaa elämää kaikesta huolimatta, unohtaen eilisen.

Aloitin joskus kirjoittamaan blogia. Tarkoituksenani oli pitää päiväkirjaa silloisesta arjesta. En tuolloin saanut kirjoitettua sanaakaan ja koko ajatus jäi itämään vuosiksi. Muistelen ymmärtäneeni oman silloisen elämäni erikoisuuden, elämän, jota en olisi saanut ulkopuoliselle ymmärrettävään muotoon minkäänlaisin sanankääntein. Ymmärsin kirjoittamisen vaativan myös aikaa ja sitä minulla ei ollut nimeksikään, yöunistani en halunnut nipistää yhtään enempää kuin siihen aikaan oli pakko.

Elämässä suuret ja pienet asiat tapahtuvat omalla painollaan, joskus tulee rytinällä eteen uusi tilanne, joskus taas merkit muutoksen tuulista on kulkeneet mukana pitkään kuiskuttaen korvaan hiljaa ja varmasti. Yleensä vasta jälkikäteen asioita ja tapahtumia pohtiessa ymmärtää ne kohdat, joissa ehkä olisi voinutkin vaikuttaa asioihin tai mihin ei ole voinut vaikuttaa milläänlailla. Ainoa varma asia on elämässä se, miten itse suhtautuu elämän moninaisiin käänteisiin.

Omaa kulkuani elämässä on kuvannut ehkä eniten sellainen periksiantamattomuus ja sitkeys, toisinaan jopa itsepäisyys mentäessä läpi harmaan kiven. Sitä olen ehkä eniten miettinyt, miksi kaikki on pitänyt tapahtua ja miksi juuri omalle kohdalle? Tiedän, etten koskaan saa syitä selville, liekö niitä onkaan ja ymmärtäisinkö sitten kuitenkaan, vaikka saisinkin selville kaiken syyt? Selvää on kuitenkin, että elämässäni on tapahtunut paljon. Siksikin on pieni ihme jokainen kerta kokiessani kiitollisuutta, ihan vaikka vaan arjen pienistä asioita.

Tämä sivustokin on itselleni kiitollisuuden ja ilon aihe itsessään. Uskalsin toteuttaa käytännössä sen, mistä olin jo vuosia haaveillut tekemättä asialle kuitenkaan mitään. Olen kirjoitellut ns. pöytälaatikkoon jo vuosikymmenen ja osaltaan näin olen saanut pidettyä pääni kasassa. Kirjoittamisesta tuli minulle osa toipumisprosessia. Kirjoitin ”pöytälaatikkoon” sen kummempia miettimättä tunteeni, ajatukseni ja sen hetkiset elämän ikävät yllätykset. Keväällä sitten tajusin, miten en ole kirjoittanut aikoihin mitään ja totesin itsekseni, ettei ole edes tarvetta siihen.

Kaipasin kuitenkin kirjoittamista, sitä kun sanat vain tulevat näppäimistölle vähän kuin itsekeen. Koin, ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa, olinhan vuosia kirjoittanut negaatiosta käsin, kaikesta siitä, mikä oli vialla ja huonosti yrittäen ymmärtää omaa itseä siinä kaikessa.

Tajusin myös hämärästi, kuinka keskittynyt olin omissa pöytälaatikkoteksteissä vain siihen ikävässä vellomiseen ja kuten kaikessa on vastakohtansa, pohdiskelin mielessäni opettelevani keskittymään kirjoituksissani kaikkeen siihen hyvään ja positiiviseen, joista olla kiitollinen ja siitä se ajatus sitten lähti ja kesäkuun lopulla kirjoitin ensimmäisen tekstin tälle alustalle.

Jotenkin mieleeni on syöpynyt ajatus siitä, kuinka samankaltaiset vetävät puoleensa samankaltaisia asioita ja se pätee myös kiitollisuudessa ja positiivisuuteen keskittymisessä. Edellinen ei tarkoita, etteikö elämässä olisi myös sitä perusdraamaa ja ikäviäkin asioita. Nuo ikävät ja draamat voi hyvällä omallatunnolla jättää hieman vähemmälle huomiolle, ja kaikesta huolimatta pitää kiinni niistä hyvistä ja positiivisista jutuista keskittyen enemmän huomaamaan niitä ja sehän todella toimii. Hyvä ja positiivinen sekä kiitollisuuden aiheet lisääntyvät, kun niihin opettelee kiinnittämään enemmän huomiotaan.

Saatoin joskus lapsena, nuorena olla hieman ärsyttäväkin muiden mielestä, ja en voinut itselleni mitään siinä kohtaa, kun luontaisesti löysin kaikkein synkimmälläkin hetkellä jotakin positiivista ja hyvää. Sama on jatkunut myös aikuisiällä, vaikka olenkin oppinut sulkemaan suuni tiiviisti. Sillointällöin minusta kuitenkin pirskahtaa sitä vanhaa minua, positiivisuutta ja iloa kaiken ikävänkin keskellä ja hetken unohdus todellisuudesta auttaa taas jaksamaan.

Eron jälkeen, lasten alkaessa asua molempien vanhempien luona viikko-viikko-systeemillä, jatkoin äitiyttäni ja niitä tapoja, joita oli muodostunut siihen mennessä elämää. Viikonloppuisin yritin järjestää viikottaisen uintireissumme halliin ja tein hieman ”parempaa” arkiruokaa sunnuntaille, syöden yhdessä ennen lasten siirtymistä isänsä luo viikoksi. Ikävä kaihersi jo valmiina lapsissa, kuten myös minussa ja monesti itku olikin herkässä sunnuntain iltapäivissä.

Eräänä sunnuntaina sitten vanhin lapsi teki äidinkielen kirjaesitelmää ja lukemista harrastavana lapsi oli valinnut omatoimisesti kirjastosta kirjan, joka sivusi teinikäisten maailmaa käsitellen myös itsemurhaa. Reippaana muksu sitten tuli kysymään minulta kesken ruuanteon keittiöön kovaan ääneen, mitä itsemurha oikein tarkoittaa ja pyysi minua lukemaan takakannen esittelyteksin kysyen, oliko vahingossa ottanut aikuisten kirjan. Kirja oli suunnattu lapsille kylläkin, ja siinä sitten mietin, kuinka selitän asian ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullutkaan sanasta itsemurha. No, selitys aiheutti lisää kysymyksiä lapselta ja vastailin kysymyksiin parhaani mukaisesti ja keskustelu siirtyi luonnollisesti kuolemaan, joka lapsille oli jo tuttu asia mm. lemmikkieläimen ja joidenkin sukulaisten poismenon myötä.

Hyvällä mielellä lapsi lähti lukemaan kirjaa ja mieltä askarruttanut itsemurhakin oli käsitelty, jatkoin ruuanlaittoa mietteliäänä käydystä keskustelusta . Harmi vain, että keskustelun tai keskustelun osan oli kuullut myös toiseksi vanhin lapsi. (Tähän väliin kerron, että lapsiltani löytyy myös mustan huumorin ymmärrystä ja olin aikanaan hyvin hämmentynyt, kun he alkoivat osoittaa merkkejä hyvästä huumorintajustaan). Pienimmät muksut kysyivät ruokapöytään saapuessaan, että onko nyt viimeinen ateria täällä ja vastasin heille myöntävästi, että joo on tämän viikon viimeinen ateria, kun on sunnuntai ja kohta on lähtö isän luo. Pienimmät olivat melkoisen pieniä ja kellonaikoja eivät vielä osanneet, joten luonnollisesti he osasivat yhdistää sunnuntain ruokailun ja sen jälkeen lähtemisen isälleen. Koulutehtäväänsä lukeva alakoululainen sitten hoksasi yhdistää mustalla huumorillaan viimeisen aterian juuri juhlittuun pääsiäiseen ja koulussa uskontotunnilla oppimaansa jeesukseen sekä juuri olimme jutelleet kyseisen lapsen kanssa yleisesti kuolemasta ja siihen suhtautumisesta ja ja ja soppa olikin valmis lasten päästyä isälleen.

Isä tapansa mukaisesti kuulusteli lapsilta äitiviikkojen asioita ja sai kuulla koko porukalta, miten äidin luona oli syöty viimeinen ateria ja äiti oli puhunut vanhimmalle lapselle itsemurhasta ja kuolemasta. Parin viikon päästä sain yllättävän soiton lastensuojelusta ja alkuun en edes ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Kunnes sitten muistin sen kohtalokkaan sunnuntain ja lapsen koulutehtävän kirjan sisältöineen. Puhelun lopuksi sain kehuja siitä, kuinka olin lapsentasoisesti osannut puhua lapsilleni kuolemasta, myös itsemurhasta ja lapsi oli saanut koulutehtävänsä aluilleen. Sain myös selvennettyä, etten harkinnut itse itsemurhaa ja viikon viimeinen ateria oli nyt vain äitiviikon viimeinen ateria, kuten lapset asian mielsivät sunnuntaisin ennen isäviikolle lähtöä ja aikuisen mielikuvitus oli vääntänyt asiat omaksi mieleisekseen.

Tuo kyseinen sunnuntai sai minut muistamaan itsessäni kadottamani huumorin, joka oli pieneksi hetkeksi muistunut mieleen kyseisen viikon viimeisellä aterialla silmää vinkaten ja kun lapsi tosissaan kertoo mitä on kuullut muiden puhuvan ja ja. Tilannekomiikkaa siis parhaimmillaan, jos joku olisi kärpäsenä katosta seurannut. Olemme myöhemmin nauraneet tilanteelle useastikin, viimeinen ateria-keissi kaikkien muiden joukossa.

Jossain vaiheessa elämääni opin olemaan hiljaa, vetäytymään taka-alalle ja olemaan ennenkaikkea nauramatta millekään, mitenkään. Tätä kirjoittaessani tajuan, että yksi osa itseäni on vielä kaivamatta esiin, se huono huumorintaju, kaikkine variaatioineen.

Nauru on sallittua, kaikessa ja ilman sitä elämä on kovin hiljaista ja tylsää. Nauru tuo elämään ilon ja sen jäljillä kuljen itsekin toivoen löytäväni osan siitä, mikä on matkan varrelle jäänyt.