Valinta on sinun

Onhan ollut ihania lämpöisiä päiviä ja sama näyttää jatkuvan vielä. Puihin on puhjennut hiirenkorville lehdet ja vihertävä vehreys kasvaa kohisten ympäristöön.

Parveke on nyt siistitty ja siellä viihtyy kahvikupposen äärellä hetken, jos toisenkin nauttien lintujen konsertista, joka ilokseni peittää paljon ympäristön muuta melusaastetta. Melusaaste eli jatkuva autojen/mopojen hurina, tehtaiden ja junien kolinat yötäpäivää, lisääntynyt ja päivittäinen helikopteri,- ja muu lentoliikennöinti alueemme ylitse jne. Onhan tuota kaikenlaista saastetta, johon ei tämmöinen yksittäinen ihminen voi oikein vaikuttaa, muuten kuin laittamalla ikkunat ja ovet säppiin, jos korviin oikein sattuu.

Mutta, sitä en ymmärrä miksi aikuiset ihmiset roskaavat ympäristöään? Roskaaminen on jotenkin sanoinkuvaamattoman ällöttävää ylipäänsä, saati aikuisen ihmisen tekemänä. Aikuisen luulisi jo tietävän/osaavan toimia silleen ”aikuisten oikeesti”.

Yhtenä päivänä ollessani aamukävelyllä koiran kanssa, näin kuinka päiväkodin pikkuiset hoitajineen keräsivät kävelytien varrelta ja puistoalueelta jätesäkkiin toisten luontoon heittämiä ROSKIA! Ilmeisesti ympäristökasvatukseen liittyvänä osana nämäkin pikkuisetkin pääsivät kampanjoimaan paljon mainostettua roskienkeruukampanjaa. Omat lapseni ovat käyneet samaa päiväkotia ja siellä ympäristötietoinen kasvatus oli sydämen asia koko henkilökunnalle, ei huono teema ollenkaan mielestäni. Oppi näkyi mukavasti myös kotona ja tuki hyvin kodin kasvatustyötä.

Lasten roskien keruu aiheutti minussa monenmoisia ja ristiriitaisiakin tunteita. Pienet olivat kuitenkin sen ikäisiä, etteivät yksin saisi liikkua siinä ympäristössä, joten he keräsivät puhtaasti toisten, isompien ihmisten luontoon heittämiä jätteitä. Yksi lapsista yritti kerätä jätesäkkiin myös koirankakkaa, jonka hoitaja onneksi kielsi.

Meilläpäin ei ole kaupungin taholta panostettu julkisiin katujen varsilla oleviin roskiksiin ja niitä ei löydy oikein mistään enää (ne vähätkin on poistettu ilmeisesti ilkivallan takia) kävelyreiteiltä valitettavasti. Ja vaikka niitä roskiksia olisikin, tuskin roskat löytäisivät siltikään oikeaan paikkaan?

Kaikki kasvatus lähtee aikuisista, jotka omalla esimerkillään näyttävät muillekin, kuinka toimitaan erilaisissa tilanteissa, myös ympäristössä. Lapset näkevät paljon liikkuessaan ulkona, he ottavat mallia aikuisten ja muiden lasta itseään vanhempien lasten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Näiden lämpimien päivien aikana parvekkeellani tulee istuttua enemmänkin ja samalla sitä kuulee ja näkee kaikenlaista kulkijaa menevän ohitse läheisellä jalankulkuväylällä. Ihmiset ohi kulkiessaan eivät välttämättä tiedosta, että heidät nähdään ja kuullaan siinä selvästi.

Olen kyseisellä katuosuudella ihmetellyt, kuka heittää koirankakkapussejaan, joko ihan tielle tai pöpelikköön? Ja nyt se henkilö jäi kiinni itse teosta, pusikko vaan rapisi koiran tehtyä tarpeensa ja ihmisen viskatessa jätökset muovipussissa melkein meidän takapihalle. Se sai sappeni kiehumaan välittömästi.

Kuka aikuinen on oikeasti niinkin idiootti, että viitsii kerätä ne koiran kakat muovipussiin ja sitten heittää kyseisen pussin luontoon? Eihän tuo toimenpide edistä luonnon puhtaanapitoa ollenkaan, päinvastoin. Muovi, kuin muovi saastuttaa luontoa, paljon puhutulla mikromuovilla ja muilla kemikaaleilla ja eihän se koirankakka mihinkään häviä siellä pussissa. Onko tälläiset koiralliset pussiheittelijä- ihmiset muutoinkin välinpitämättömiä luonnon suhteen ja onko nämä nyt niitä ihmisiä muutenkin, jotka heittävät kaikenlaiset muutkin roskat ympäristöön? Joita sitten pienet päiväkotilapset keräävät osana ympäristökasvatusta?

Mikä ihme siinä on, että kannetaan roskaa mukana, ja sitä jätettä ei viitsitä kiikuttaa kotiin asti? Kun kuitenkin jaksetaan se luontoon ottaa mukaan? Eihän ne roskat kuitenkaan itsestään sinne luontoon pääse, vaan ihmisten välinpitämättömyyttä sellainen on.

On oikeastaan hieman harmi, etten ole sellainen röyhkeä ihminen, joka olisi huutanut koirankakkapussin heittelijän perään parhaat valitut sanat. Kakka ei paljoa paina, sen kakkapussin jaksaa kantaa kotiin asti, jos matkalla ei ole soveltuvaa roskista. Luonto ei ole oikea paikka hävittää koirankakkapusseja, ei edes silloin, vaikka pussi olisikin maatuvaa lajiketta. Koirankakka on jäte, siinä missä se muovipussikin on.

Ylipäänsä ympäristön roskaaminen on vastuutonta keneltä tahansa. Mikään tekosyy ei oikeuta ketään, jättämään luontoon roskia muiden siivottavaksi. Jokainen huolehtisi omat jätteensä omaan roskikseensa, ongelmaa ei olisi ja ihmetellä pitää, onko ympäristöään roskaava ihminen tyhmä, välinpitämättömyyden lisäksi? Ympäristön roskaaminen on aina tietoista toimintaa, se on joka kerta oma valinta toimia joko oikein tai väärin. Miksi niin moni valitsee toimia väärin?

Mitä ajatuksia roskaaminen sinussa herättää?

Mitähän tähän sanoisi?

Liike on lääke?

Joopa joo ja kissanviikset kanssa. Liike on lääke normaaliterveelle ihmiselle. Liiku ja voi hyvin.

Mitä, kun ei voi liikkua lääkkeeksi? Mitä, kun liikkuminen tekee kipeäksi? Tässä iltateellä istuessa tulee miettineeksi kaikenlaista ja lopputulema on kovin ankea. Liike ei ole lääkettä omalle kohdalle. Kun liikun, tulen entistä kipeämmäksi, väsyneemmäksi ja kankeaksi.

Lihaksia koskee, sattuu ja kivistää niin paljon, ettei itku ole ollut kaukana tänään. Olin todella typerä kävelylenkkini kanssa alkuviikosta. Huominen tulee olemaan vielä karseampi päivä ja voin suosiolla unohtaa kaikenmaailman kotipuuhastelut. Pyörätuoli kävi mielessäni eräällä aamulenkillä koiran kanssa, niin hankalaa kävely oli.

On näitä päiviä, kun saa olla onnellinen arjen perusasioista. Lasten tapaamisesta isäviikolla, omasta rauhasta ja lepoajasta. Lapsenlapsen näkemisestä sekä somen kautta toisen lapsen kuulumisia. Valmiista ruuasta jääkaapissa, viikonloppuna siivotusta kodista. Melatoniin avulla nukutuista unista ja panadolista. Saa olla onnellinen!

Kuvien tunnelma on erikoinen, niin on myös tämä aika, hetki meidän pienessä perhepiirissämme. Toisaalla jotkut läheiset selviytyvät parhaansa mukaan vaikeista sairauksistaan, toisaalla taas ollaan katkeria ja elämän ikävystyttämiä draaman ja ihmisten puuttuessa, kaiken ollessa silkkaa kakkaa. Toisaalla painitaan inhimillisen elämän opetuksia ja toisaalla taas jotain muuta.

Kaikilla meillä on omat taakkamme kannettavanamme, niin se vaan on. Joskus lapsuudessa, ja vielä jonkin matkaa aikuisuudessakin minusta tuntui, ihan kirjaimellisesti, olevani velkaa eräälle ihmiselle ja koin jatkuvaa syyllisyyttä hänen edessään. En tietenkään voinut olla velkaa ja syyllisyyskin oli vain keino käyttää valtaa minuun nähden. Rajojen asettaminen on joskus hyvin raskasta, varsinkin sellaisessa tilanteessa, missä lapsuudessa ei ole taitoa oppinut.

Silti, kaikesta huolimatta ja juuri kaiken vuoksi

Saa Olla Onnellinen!

Minun ei tarvitse kokea syyllisyyttä minulle tärkeistä asioista, jotka tuovat minulle onnellisuuden tunteen. Onnellisuus ei ole poissa muilta ihmisiltä ja minun velvollisuus ei vastuu ei ole tehdä kenellekään muulle onnea tai onnelllisuutta. Ei ole myöskään minun vastuulla toisen kokema elämän surkeus tai hankaluus. Minun vastuulla ei ole tehdä ketään muuta onnelliseksi, kuin itseni. Minulla ei ole velvollisuutta tehdä onnelliseksi ketään muuta kuin itseäni. Olemme jokainen oman onnemme seppiä!