Asenteesta vastuuseen ja vähän muuta

Oman asenteen kanssa voi toisinaan joutua tekemään työtä kovastikin. Ai, kuinka niin? Ainakin silloin, kun pitkään oma mieli on tehnyt tepposia ja saanut sinut uskomaan kaikenlaista vähemmän totta olevaa jutun juurta.

Asennetta vaaditaan erityisesti silloin, kun ihminen haluaa olla rehellinen ja avoin. Tietynlaista asennetta voisi myös kuvailla vastuunkantamisena. Vastuu ei ole ihan pikkuinen juttu sekään. Mistä sinä olet vastuusta elämässäsi?

Aikuinen on kehittynyt vuosien saatossa; oppinut eri keinoin kantamaan vastuuta elämästä ja tapahtumista omassa elämässä. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Yleensä aikuisella ihmisellä on vähintään se yksi elävä omalla vastuulla, ja mikäli asenne ja muut asiaan vaikuttavat tekijät on kohdillaan, omasta itsestä /elämästä vastuunkantaminen luonnistuu jokseenkin kivuttomasti- normaalista en puhu, koska en itse kannata normalisointia ihmisten keskinäisissä asioissa.

Vaaditaan selkeää määrätietoisuutta ja ymmärrystä elämässä, jotta vastuun voi omassa elämässä kantaa ensin itsestään ja myöhemmin myös muista elävistä olennoista. Ilman, että ensin osaa kantaa omasta elämästä vastuuta, ei voi olla vastuullinen muista elollisista. Jos ei osaa itsestään huolta pitää, sitä tuskin kykenee muista huolehtimaan?

Aikuisuuteen kuuluu edelleen erehdyksiä, vahinkoja, epäonnea sekä tilanteita, joita on mahdotonta edes ennakoida etukäteen ja mikä erottaa sitten erottaa vastuullisen ihmisen vastuuttomasta? Vastuullinen aikuinen ottaa opiksi ja varmistaa, ettei samaa pääse tapahtumaan toiste eli oppii erehdyksestään ja samaa virhettä ei tule toiste. Aikuinen on oppinut esimerkiksi ennakoimaan kokemuksiensa kautta ja saa jälleen yhden näkökulman lisää pohdittavaksi varautuessa erilaisiin mahdollisiin vaihtoehtoisiin tilanteisiin omassa elämässään.

Itse olen ollut toisinaan melkoisen epäonninen, tarkoittaen sitä ihan kirjaimellisesti. Jos jokin on ollut mahdollista epäonnistua, se on myös niin mennyt isoissa ja pienemmissä asioissa riippumatta kuinka hyvin olen ennakoinut, tai jotain muuta. Epäonni on samoin kuin hyvä tuuri, aikalailla sattumankauppaa. Toisaalta taas, onni on ollut läsnä monissa hetkissä ja olenko kiinnittänyt siihen mitään huomiota? Se, mikä kirpaisee eniten taitaa myös opettaa eniten ja sen opin myös muistaa pitkään ja paremmin. En nuorempana osannut olla kovin kiitollinen niistä onnen kantamoisista, en samoin kuin tänäpäivänä olen. Mielessä ja asenteessa oli vikaa sen verran, että epäonnistumiset kytivät taustalla harva se päivä määrittäen niin myös yleistä mielialaa.

Vastuun kantaminen on eräänlaista asennetta sekin. Silloin, kun kaikki elämässä sujuu jotenkin ja elo on siedettävää, vastuu omasta elämästä on onnistunutta ja elämänhallinnan tunne säilyy hyvänä. Sitä ei ehkä niin tule ajatelleeksi juuri silloin, kun elämä tuntuu olevan ok, että toisinkin voisi olla.

Vastuuttomuuden jäljet pahimmillaan istuvat kiven sisässä, elämänhallinnan ollessa mahdoton, outo ajatus, yhteiskunnan pakottaessa kantamaan jonkinlaisen vastuun tekosistaan. Elämänhallinnan menetys, vastuuttomuus itsestä syöksevät ihmisen viimein kiven sisälle valvottuihin olosuhteisiin ja kovin moni ei edes siellä opi asioita, jotka olisi pitänyt sisäistää jo lapsuudessa. Siinä voi kysyä, onko asenne kohdallaan?

Rakastan itse näköjään edelleen joko,-/tai ajattelua ja ääripäästä toiseen meneviä esimerkkejä. Huomaan sen tässä kirjoittaessa ja mainitsen, että vankilan ja huippuvastuullisen ihmisen väliin jää se suurin osa meistä, jotka kukin tavallaan elävät elämäänsä ja se on ok, ehkä se normi kuitenkin.

Ihmisten on nopeaa ja helppoa tuomita toinen ja nykyisin on oiva väline tähän olemassa. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden jokaiselle kynnelle kykenevälle työkalun toimia tekijänä, tuomarina toisten samanlaisten/erilaisten elämissä. Arvostelu, mielipiteinä esitetyt loukkaukset paremman tiedon puuttuessa, ovat tulleet arkipäivään mukaan somen kautta kaikkien nähtäville. Kuinka tämä ennenvanhaan toimi? Oli olemassa kuppikunnat ja juorukerhot päivittelemässä jonkun ihmisen elämää.

Onko meillä kenelläkään oikeutta toimia tuomarina jonkun toisen elämässä, josta emme välttämättä tiedä yhtään mitään muuta, kuin sen mitä toinen on jakanut valikoiden elämästään ja sen tapahtumista? Niinhän se on live-elämässäkin jo ihan omasta takaa koettuna, että viestintuoja ammutaan aina ensin. Kivikaudella taidettiin juoruta ja päivitellä toisten elämiä ihan samoin kuin tänäänkin, ja en tiedä johtiko se juoruaminen mihinkään hyvään silloinkaan? Vai, miksi mielessäni on mielikuva, jonka mukaan ensin juoruttiin ja sitten yhteistuumin autettiin ja koko yhteisö vahvistui tästä yhden onnettomuudesta ainakin opin ja kokemuksen kautta.

Nykyisin yhteisökin on verkossa. Livessä ihminen on yksin, omassa kuplassaan useimmiten. Yhteisöllisyyden perään kuulutetaan paljon puheissa, vaan auta armias, mikäli erehdyt toimimaan yhteisöllisesti ja vaikka puuttumaan asiattomaan käytökseen, saat itse risuja ja sapiskaa siitä hyvästä. Netissä voi perseillä ja loukata toista ihan mielinmäärin, aivan samoin kuin ennenvanhaan haukuttiin ja juoruttiin muiden asioita kuppikunnissa.

Tämänpäivän valhekulttuurissa ei rehellisyydellä ole hyviä seurauksia, ainakin mitä itse olen nähnyt, kuullut ja kokenut. Olen oppinut, kuinka elämä perustuukin näennäisiin asioihin, ihanteisiin ja turhiin puheisiin ja erityisesti tyhjiin täyttymättömiin lupauksiin. Silmänlumetta kaikki. Valhe kantaa nykyisin kovin pitkälle ja totuuden selvitessä asia painetaan villaisella nopeasti maton alle. Rehellisyys taas on kuin myrkkyä, jotakin sellaista mitä nykyihmisen on vaikea edes ymmärtää, saati hyväksyä ja rehellinen, totuudellinen ihminen on hyvin usein yksin. Totuus on rumaa ja jotakin kartettavaa.

Mihin on hävinnyt aito rehellisyys, totuudellisuus taikka ystävällisyys? Ihminen, joka edustaa edellisiä edes jossain määrin, tuomitaan kovin sanoin ja kenellä on oikeus korottaa itsensä tuomariksi ja jakamaan oikeutta vaikkapa niiden pelkkien sosiaalisen median antamien kuvien ja muun informaation perusteella?

Sellainen, joka ei ole ehkä niin sinut itsensä kanssa, voi ottaa osumaa pahastikin joutuessaan muiden ihmisten ankaran tuomitsemisen armoille. Entisajan noitavainoissa oli samankaltaista joukkohysterian lietsontaa, kuin nykyisinkin ihmisten tuomitessa ahkerasti toinen toisiaan milloin mistäkin syystä. Miksi? Pelko ja kateus nyt tulevat ensimmäisenä mieleeni. Ennen annettiin tyyppi noitana ilmi, kun keksittiin toiselle kostaminen tai kateuden tuoma oikeutus mielessä. Joskus myös pelot riistäytyivät joukkoharhaksi tai sitten vain haluttiin pelastaa se oma nahka roviolta ja annettiin ilmi se ”ärsyttävin” tyyppi, jolla oli ehkä jotakin enemmän kuin itsellä.

Ihmisluonnossa on kieroutta ja pahuutta olemassa, kateuden ollessa ehkä se pahin ikävien asioiden aikaansaaja pelon lisäksi. Ennen vanhaan kateilta voitiin suojautua, niin olen lukenut. Pahan silmän katsontaakin syytettiin joissain tilanteissa ja kateus se sielläkin kummitteli kaiken takana. Kateutta voi käyttää hyväkseen, vaikkapa silloin, jos ihmiset pitää saada riitelemään keskenään. Ja miksi ihmisten pitäisi riidellä keskenään? Jotta saadaan kylvettyä pelkoa ja pelkäävää ihmistä on jälleen kerran helppoa hallita.