”Laiskottelee vaan kotona”, ”menisi töihin, niinkuin muutkin kunnon ihmiset”, ”aina sairaslomalla”, ”mitä sitä nyt eläkkeelle havittelee, terve ihminen”, ”kunhan jaksaa esittää sairasta”….
Monetkaan sairaudet ja ongelmat ihmisen kehossa eivät näy ulospäin, valitettavasti. Ihmisen kokemus sairaudesta ja sairaudet ylipäänsä ei välttämättä tule ilmi satunnaisten kohtaamisten aikana. Kukapa sitä nyt ensimmäisenä alkaisi luettelemaan omia oireitaan ja vaivojaan tai jaksaisi valittaa niistä jatkuvasti, kuormittaen lähipiiriä?
Lääkäri ja terveydenhuolto ovat valittamisen paikkoja, ei suku taikka ystävät. Läheiset eivät voi tehdä oireille yhtään mitään, läheiset eivät voi helpottaa oloa, kyllä sekin asia on omalla vastuulla ja viimekädessä sitten myös terveydenhuollossa. Läheiset voivat korkeintaan kuunnella ja tarjota arkeen sellaista konkreettista ja käytännönläheistä apuaan, mikäli jaksavat omalta elämältään vielä auttaa.
Omalle kohdalle pyrin ihan tietoisesti välttämään omien ikävien oireiden esille tuomista, ei tule edes mieleeni saatika, että lapsuudenperheeni kesken olisi ylipäänsä mahdollista kertoilla omista asioita. Suurin osa läheisistäkin taitaa olla tietämättömiä , taikka sitten ihan vain välinpitämättömiä minun suhteeni. Uskoisin, että tietämättömyys aiheuttaa ikäviä kommentteja.
Onneksi osaan sivuuttaa ikävät kommentoinnit, ylenkatseet ja selän takana haukutut ajattelemattomat lauseet. Itsepä tiedän millaisessa kehossa elän ja mihin se kykenee milloinkin. Kaikesta huolimatta olen yrittänyt pitää yllä positiivista ilmapiiriä, välittämättä omasta kokemuksesta kehossani. Tai no, osaan ja osaan ollakseni täysin rehellinen. Kyllähän arvostelu tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja satuttaa kovasti, mikä on ilmeisestikin ilkeiden ihmisten tarkoituksena, haavoittaa ja lyödä lyötyä, jottei oma elämä tuntuisi niin kurjalta. Jokaisen elämässä on niitä ikäviä asioita, jotka ehkä mieluummin sivuutetaan, kuin kohdataan silmästä silmään.
Teen asioita kuunnellen itseäni, omaa oloa ja jaksamista. Tarkemmin ajatellen, opettelen edellämainittuja asioita. Olen oppinut viimeisten vuosien aikana huomaamaan niitä asioita, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä, huomionarvoisia ja tärkeitä.
Kun joku puhuu omasta pahasta olostaan käsin, se ei ole mitään mukavaa kuultavaa. Silloin ihmisen puhe tuntuu vierestä kuunnellen jopa mielipuoliselta, täysin käsittämättömältä. Kun paha olo puhuu ihmisessä, kuulijat jäävät hämmennyksen ja joskus jopa täyden epäuskon varaan, kysellen itseltään mitä oikein tapahtuu ja mikä tuota toista oikein riivaa? Miksi se puhuu noin ja sanoo noin?
Kateus on myös yksi suuri syy siihen, mikä saa toisen ihmisen puhumaan toisesta ilkeästi. Onko kateus pahaa oloa sitten? Olen pyrkinyt itse jättäytymään pois sellaisista ihmissuhteista, joista itselleni tulee vain paha mieli tai muuta pääosin negatiivista tunnekuormaa. Ymmärrän, etten voi vaikuttaa kuin omaan itseeni ja omaan elämääni. Toisia ei voi muuttaa ja vastuu kaikesta olemisesta ja tekemisestä ja sanomisista on aina jokaisella itsellään.
Harvakseltaan saan haukut, ylenkatseita ja kuulen, miten minua tai elämääni on arvosteltu hyvinkin rankoin sanan kääntein. Vieläpä tuntematta minua tai minun arkea yhtään paremmin, syystä ettei haukkujaa itseään kiinnosta tutustua paremmin, saati että jaksaisi kysyä kuulumisia, kuunnella kuulumisia.
Oli miten oli, myös minulla on vastuuni tällaisissa tilanteissa. Minun vastuulla onkin valita, kuinka suhtaudun puheisiin, ihmisiin ja minun vastuulla on myös se, miten reagoin, jos reagoin jotenkin eli päästänkö esimerkiksi ihon alle ikävät puheet, jota en tässä tapauksessa kylläkään tee. Asia ei ole uusi minulle ja olen oppinut vuosien varrella jättämään omaan arvoonsa puheet. Toki nyt reagoin, kirjoittaen tähän näin, ja totean miten olisi todella, todella mukavaa jos kysyttäisiin minun asioista ihan minulta suoraan ja lauottaisiin sitten samat asiat suoraan minulle, eikä rasiteta muita ihmisiä tyhjänpäivillä arvailuilla ja haukkumisilla. Syytön se kolmas osapuoli on kaikkeen siihen, mitä joutuu kuuntelemaan.
Sairauksista huolimatta olen valinnut oman asenteeni, sen miten itseeni suhtaudun. Puolustaudun hieman ja totean, etten enää yksinkertaisesti kykene ohittamaan oman itseni hyvinvointia oikein missään tilanteessa. En halua enää toimia vastoin omaa hyvinvointia, laiminlyödä omia tarpeita ja tuntemuksia. Minä olen myös yhtä arvokas, kuin vaikkapa perheeni muut jäsenet ja myös minä ansaitsen sitä samaa huolenpitoa, kuin mitä annan ja olen antanut muille koko ikäni. Armollisuus itseä kohtaan pitää opetella kaikessa.
Jos joku tekee toisin, eli heittäytyy omassa elämässään marttyyrin asemaan oli tilanne mikä tahansa, se on sen ihmisen oma valinta, kuten tällaisestä toiminnasta aiheutuneet seurauksetkin. Vastuu omasta toiminnasta on aina jokaisella itsellään, mikä pitäisi olla itsestään selvää.
En usko, että kenelläkään on niin täydellistä elämää. Ajatella, kuinka hyvin useimmilla ihmisillä olisikaan asiat, jos he käyttäisivät sen saman enegiansa oman elämän huolehtimiseen ja korjaamiseen, kuin mitä he käyttävät muiden ihmisten ja elämien vatvomiseen?
