Työtä kotona riittää rauhallisen ja onnistuneen muuton jälkeen; ennenkuin kaikki tavarat löytävät omille paikoilleen. Päivät sujahtavat niin nopeaan ohitse, etten perässä pysy.
Vanha asunto on tyhjä ja siivottu. Kun viimeisen kerran eteisestä katselin kätteni jälkiä, totesin miten olisikaan ollut mukava aikoinaan muuttaa yhtä siistiin kotiin? Aikoinaan siivosin pelkästään pintoja viikon verran, ennenkuin pääsin edes purkamaan muuttolaatikoita ja harmitus oli voimakasta. Syksyllä sain viimein kodin siihen kuntoon, että minusta tuntui valmiilta ja muuttohan siitäkin seurasi. Niin oli myös sitä edellisessä kodissa; heti muutin pois, kun sain kodin ns. valmiiksi.
Kannatti pakata moni asia muoviin ja kääriä tiiviisti pakettiin sohvaa/patjoja myöten. Nyt ei harmita, ettäkö olisi tullut jälkiä arkoihin materiaaleihin jne. Muovi suojasi ja antoi liikeltavuutta ja tässä muutossa jätesäkit kävivät tarpeettomiksi. Vain pikkutyynyt säkitin.
Eiköhän muuttojutut ala väistymään, jahka tässä pääsee kiinni siihen omaan rytmiin ja omiin normiarjen juttuihin. Tänään olisi vuorossa eteisen laittaminen kuosiinsa, ja se onnistuu, mikäli en anna puuttuvan maton häiritä ajatustyötä. Eteisessä tulee olemaan koko lattiapinta-alan peittävä matto. Pienen pieni verhonpalanenkin olisi mukava löytää, tai itseasiassa kaksi oven ikkunan suojaksi.
Puuhaa siis riittää pitkälle tulevaan ja ainakin nyt minusta tuntuu, että kodin sisäilmaongelmat ovat poissa. Tämä näkyy aamujen helpottumisena monin tavoin jo nyt, sekä lenkillä askel on oikeasti kevyempi. Sellainen raskas ja tunkkainen olo häviää näköjään ja jännityksellä odotan, kuinka paljon paremmaksi olo tästä vielä kohenee. Nyt ei lastenkaan tarvitse nukahtaa paikoilleen kahden tunnin kotonaolon jälkeen.
Maisemat on kotimetsässä hurjan kauniita. Olemme saaneet päivittäin nauttia -10asteen pikkupakkasesta lumen kuorruttamissa maastoissa. Jouluinen levollinen tunnelma valtaa mielen ihan väkisinkin näissä maisemissa.
Lumihangessa tarpoessa ja Uman hyppiessä hankeen elämä tuntuu siedettävältä. Ulkona unohtuu arki ja arjen pienet huolet, joista jouluinen stressi ottaa oman osansa. Näissä maisemissa pää tyhjenee tehokkaasti kaikesta ja mieli ikäänkuin nollautuu.
Uman luonne on kultaa, tässäkin kuvassa se kiltisti istahtaa odottamaan, että mamma saa asiansa hoidettua eli kuvat napattua puhelimeensa. Ihan kuin tämä koira ymmärtäisi, että olisi jotakin tärkeää meneillään? Hetkeä aiemmin vastaan polulla tuli kolme isohkoa koirakkoa, väistimme pensaikkoon, josta käsin Uma katseli ohittavia koiruuksia. Onneksi väistimme, koska yhden koira ei pysynyt omistajansa hallinnassa päästen turhan liki meitä. Hyökkäsi meitä päin, jos se kuvaisi parhaiten ohitustilannetta?
Onneksi Uman luonne on kiltti kaikinpuolin ja se ei reagoinut takaisin, vaan antoi ohituksen tapahtua ilman häiriötä, kuten yleensäkin hihnassa ollessa ei välitä muista, ellei saa lupaa.
”Joko hei mennään”? Nyt pitäisi jo liikkua eteenpäin!!! ”Noh, upotan kuonon lumihankeen ja nuuhkin jälkiä sitten”.
Kauempana oli jokin, mikä sai Uman mielenkiinnon heräämään? Peura, jänis, kettu? Susikin on nähty viimeksi syksyllä näissä maisemissa.
Metsäinen ympäristö on minulle tärkeä elementti. On todella luksusta, että pienen pieni pläntti metsää alkaa heti takapihalta ja erikseen ei tarvitse minnekään lähteä. Vaihtelevat maastot, joita kulkea koiran kanssa tuovat arkeen hyvää liikuntaa, raitista ulkoilmaa sekä mieli lepää ja hiljenee luonnossa, jossa kuuluu oikeastaan puiden kahina ja lintujen laulu. Joskus on taasen täysin hiljaista, kuten kuvassa, mikään ei liikkunut, ei pitänyt ääntä.
Kiukkutuoli on valmis. Vain kuusi ruuvia kiinni koneella ja se on siinä sitten. Tein sen, vaikka pari kertaa teki mieli luovuttaa koko projekti. Kaiken kaikkiaan aikaa projektin parissa vierähti melkein kokonainen vuosi.
Vuosi sitten juhannuksen iltahämärissä ajatuksiini putkahti kokeilla kyseisen tuolin uudistamista. Vanha mummo oli itse sitä mieltä, että uuninpesään joutaa koko höskä, hän ei sitä tarvitse ja minä ajattelin, kuinka mahtavaa tuolissa onkaan istuskella. Juuri sopiva minun keholle ja olin etsinyt vastaavaa jo hyvän tovin. Siitä se ajatus sitten lähti.
Puisten osien irroitus ja istuinosan ottaminen paikoiltaan sujui nopeasti, siinä samalla, kun olimme seuraavan kerran mummon luona kyläilemässä. Kotiinkiin osat pääsivät pienen hionnan jälkeen.
Ensimmäinen ongelma tuli verhuilun niittien poiston kanssa. Yritin ja muutamia sainkin pois, käyttäen apuna kotoista ruokailuveistä. Homma tuntui jo alkuunsa erittäin raskaalta noin toimien ja viitisenkymmentä niittiä poistaneena tuumasin, etten kykene enempään. Ulkona alkoi olla kylmä ja työ eteni aina vaan hitaammin. Pakkasen purressa en tarjennut ulkotyöhön ollenkaan ja unohdin koko projektin. Sisällä en päällysteitä voinut purkaa saamatta oireita homeitiöistä, jotka siis kuivuessaan leviävät ympäristöön.
Eräänä päivänä postin toi mukanaan paketin sisältäen niitinirroitustyökalun ja verhoilun irroitus alkoi saada vauhtia. Naureskelin, että tätä vauhtia työ on juhannukseksi valmis, jos sittenkään. Niittikerroksia oli useita, jokaisen verhoilunosan jälkeen ilmestyi aina vaan uusi kierros niittejä. Turhautti melkoisen paljon, mutten halunnut antaa periksi enää tässä vaiheessa.
Kuvasin istuinosan päällustekerrokset, jotta saisin tehtyä samoin uusien päällysteiden kanssa. Kotoa löytyi sisuksiin kaikki tarvittava ja vain päällinen piti tilata. Päällistä ommellessa kävi selväksi, miksi kyseinen keinonahka oli niin edullinen ja edelleen mietin, miksi säästin väärässä paikassa? Noh, kyseinen keinonahka on laadultaan heikoin, mitä olen ikinä tähän mennessä työstänyt ja sain nyt hyvän kokemuksen tästäkin.
Kohta on juhannus, kiukkutuoli on valmis ja olen itse monta kokemusta rikkaampi nyt. Lopputulos ei ole ammattilaisen jälkeä, eikä sen pidäkään olla. Onhan kyseessä kuitenkin ihan uusi asia itselleni ja kädenjälki on sen mukaista, harjoittelua omatoimisesti.
Toki, olisin voinut edes googlettaa tiettyjä juttuja, vaan en kokenut tarpeelliseksi. Työ opetti tekijäänsä tällä kertaa ja olen kiitollinen, että ylipäänsä sain tuolin valmiiksi, juurikin juhannukseksi. Seuraavaksi jo tiedän, missä järjestyksessä on järkevintä mitäkin tehdä. Maalauksen jätin suosiolla viimeiseksi, vaikka sen homman olisi voinut hoitaa jo hyvissä ajoin vaikka talvella. Mietin kuitenkin pitkään väriä ja lopullinen päätös mustasta syntyi vasta ihan viime metreillä.
Mitä ylläoleva otsikko oikein meinaa? Olen silloin tällöin asiaa ihan miettien miettinyt erityisesti sen jälkeen, kun nuorena sain vanhemmalta ”kollegalta” palautteen kahvipöydässä. Kuulin ensimmäistä kertaa sanonnan ”laiska töitään luettelee”. Olin kertonut tauolla ilmeisesti vapaapäivästä tai aamusta lasten kanssa, ennen iltavuoroon menemistä.
Laiska siis luettelee töitään? Tarkoittaako sanonta siis asioita, joita pitäisi tehdä ja ei vain viitsi niitä aloittaa ja hommat kasaantuvat? Vai tarkoittaako sanonta sitä, että vain laiskat ihmiset näkevät asiakseen kertoilla muille tekemisistään tai siitä, mitä askareita ovat tehneet?
Eikö ihminen saa kertoa niistä asioista, mitä aikoo tehdä? Tai mitä asioita pitäisi tehdä? Eikö tekemisten suunnittelu ja niistä kertominen ole hyväksyttävää? Tai jo tehtyjen askareiden kertaaminen ole sekään hyväksyttävää? Onko minulla mennyt jotakin ohi oppiessani aikoinaan sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa?
Jokatapauksessa, oli miten oli, aion tähän nyt kerrata tämän päivän askaresaldoni. Ihan siitä suuresta ja ihmeellisestä syystä, että tänään on ollut pitkiin aikoihin paras päivä jaksamiseni suhteen ja haluan iloita siitä myös näin.
Heräsin aamulla omituisesta unesta ja loikkasin samointein pystyyn ja kampesin itseni alas sängyltä. Pää oli vielä ihan unenpöpperössä, ja uni kummitteli vielä ajatuksissa. Harvoin olen unia nähnyt vanhoista kavereista ja mietinkin, törmäänköhän lähitulevassa kyseiseen tyyppin jollakin tavoin?
Aamusta laitoin pyykinpesukoneen pyörimään, lähdin koiran kanssa ulos ja puistoon saapui myös Uman koirakaveri leikkimään. Puistoilun jälkeen kävelimme vielä jokusen tovin ennen kotiin paluuta. Pyykit olivat ehtineet pyöriä valmiiksi ja ne pääsivät rumpuun kuivumaan. Uusi satsi likaisia koneeseen ja hieman puhtaiden tekstiilien viikkausta ja paikoilleen viemistä ympäri kodin kaappeja. Umppa sai ruokansa, ja yleensä tässä kohdin päivää on voimat loppuneet tyystin ja minun on ollut pakko huilata syömisten jälkeen.
Tänään jätin syömisetkin iltaan huomatessani, ettei väsy iskenyt ja sain tehtyä kodin viikkosiivouksen yhdeltä istumalta, mitä en ole varmaan vuoteen kyennyt tekemään. Eli, imuroin, pesin lattiat. Suorin yleisilmeen ja kiikutin tavaroita paikoilleen. Sohvan siistin karvoista ja ravistelin viltit. Pölyt pyyhin myös yläkerrasta. Tyhjensin astiat koneesta ja tein perinteisen siivouspäivän ruuan (purkista hernekeittoa). Sain myös wc:n pestyä, mitä en ole yleensä kyennyt samalla päivällä tekemään, kun siivoan muutoin. Niin, ja jaksoin myös kyykistellä pesten keittiön kaapistojen pinnat sekä sokkelit (asia, mitä en todellakaan ole voinut tehdä viikosiivouksen yhteydessä aikoihin).
Tälle päivää mahtui myös lisäksi seurustelua ja saunomista pikkuisen sekä äitinsä kanssa, vanhan mummon kanssa seurustelua ja hänen vientiä kotiin, koiran ulkoilutusta kahdesti aamun jälkeen sekä hieman kiikkutuolin kankaan irroitusta tylsyneellä kalulla. Illasta vielä lasten kuulumisia ja paimentamista erilaisiin toimintoihin ennen nukkumaan menoa ja kodin uudelleen siistimistä vierailijoiden jälkeen. Niin, ja kastelin vielä huonekasvit.
Ihan siis käsittämätön päivä, energian ja jaksamisen puolesta siis ollut. Normaalia terveelle tyypille ja siihen päälle vielä se kahdeksan tunnin laskennallinen työpäivä päälle kaikkine työmatkoineen ja kauppakäynteineen. Omalla kohdalla on jokotai nykyisin; joko käyn töissä ja huilaan koomassa lopun päivää, enkä kykene väsymisen vuoksi tekemään kotona mitään. Tai sitten olen kotona ja jaksan hoitaa lapset, kodin askareet, mutta molempia en enää kykene tekemään, siis käymään täysipäiväisesti töissä ja huolehtimaan muusta arjesta/perheestä.
Viimekuukausina olen sinnitellyt ihan pelkästään arjen askareiden kanssa. Halua tehdä olisi, vaan kun keho on toista mieltä ja olen joutunut jakamaan tekemisiä eri päiville, siirtämään aiottuja hommia seuraavaan ja seuraavaan päivään, kun jo pelkkä ulkoilu on vienyt koko päivän energiat. No, tämä on yksi päivä ja kokemuksesta tiedän, että huomenna tilanne on toinen. Tämän päivän ahkerointi kostautuu petipäivällä seuraavana päivänä hyvin todennäköisesti ja lihakset ovat poissa pelistä ja selkä huutaa hoosiannaa.
Se on jännä, miten kaksi vuosikymmentä sitten ihmettelin lääkärille omituisia päiviä, joita saattoi olla yksi tai kaksi päivää kuukaudesta, jolloin en jaksanut tehdä mitään. Vuosien saatossa alkoi olla viikosta se yksi jaksamaton päivä, joskus kaksikin huilipäivää. Nykyisin tilanne on kääntynyt niin, että minulla on tällainen normaali jaksava päivä ehkä kerran pari muutaman kuukauden sisään ja nyt en edes muista milloin vastaava normaali päivä olisi edellisen kerran edes ollut? Ennen joulua? En saata muistaa.
Joka tapauksessa, olen onnellinen juuri nyt. Onnellinen lähes normaalista päivästä. Onnellinen yhdestä melkein normaalista päivästä. Ja laiska töitään luettelee, niinhän se meni? En kuitenkaan luettele tässä niitä asioita, mitä jäi tekemättä, mitä olisin ehkä halunnut tehdä tai mitä jatkossa pitäisi tehdä.
Oliko parempaan jaksamiseen syynä tänään sattumalta uusi ruokavalioni? Vaiko ruokailun väliin jättäminen? Vaiko vitamiinikuuri alkaa vihdoin purra? Vaiko jokin muu minusta riippumaton syy? Iltasella kiinnitin huomioni ilmastoinnin toimintaan. Siinä on yksi asia, mihin ei tässä asunnossa voi vaikuttaa tai sen toimivuuteen paremminkin. Ilmastointi siis kävi täysillä, kun se on ollut jo pitkään ilmeisen rikki.
Joskus elämän varrella on ollut aikoja, jolloin on tuntunenut olevansa ikäänkuin jumissa tai paikallaan kaikilla elämän alueilla. Mikään ei ole soljunut eteenpäin, ei ole ollut tavoitteita tai näköalaa tulevaan, tai jos jotakin onkin ollut mielessä, asia on tuntunut liian hankalalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Otollinen hetki alkaa valua mielessän kohti masennuksen syviä syövereitä siis.
Mitäpä edellisen kaltaisten hetkien kanssa olen tehnyt? Siinä hetkessä, kun olen ymmärtänyt asian? Aikoinaan nuorempana mietin, mitä ja missä olen, vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua ja tuolloin selkiintyi mielessä moni asia, elämä lähtikin kulkeutumaan tavoitteita kohti. Vuosia myöhemmin myös tajusin eläväni sellaista elämää, kuin olin silloin nuorena haaveillut.
Myöhemmin sitten tein ”leikkaaliimaa”-periaatteella paperille asioita, joihin halusin muutosta ja viimeksi kirjoitin ihan vain paperille vihkoon jokunen vuosi sitten asioita, joita elämääni toivoin. En tiedä, mikä taika siinä piilee, mutta olen huomannut jumittuneen elämän saavan vauhtia sen jälkeen, kun on itse itselleen listannut asioita, joihin muutosta haluaa. Nyt olisi jälleen minun aikani tehdä jonkinlaiset suuntaviivat elämääni. Muistissa on vielä edelliset; Sain juurikin sitä mitä halusin, eritoten työn ja varsinkin työnkuvan kanssa.
Tunnista, tunnusta ja toimi. Eli ensin tarvitsee tunnistella omassa elämässä ne asiat, jotka eivät ole sellaisia, kuin itse haluaisi niiden olevan. Tai saattaahan olla, että on jokin asia, mitä ei itse vielä näe tai ei halua nähdä vaikkapa ongelmana, mutta muut näkevät kehtaamatta asiaa kuitenkaan sanoa suoraan. Ja silloin pitää itselleen tunnustaa asia.
Toimiminen tulee myöhemmin, vähän niinkuin itsestään, alkuun riittää, kun pitää mielessä tunnistetun asian ja tekee jotakin, vaikka siivoaa sen ikuisuuskaapin, jonka syövereihin on hautaunut koko elämän kirjo.
Itselläni on paljon asioita, joihin pitäisi elämässäni saada jonkinlainen positiivinen muutos. Tosin, vielä useat asiat elämässäni ovat vähän niinkuin vaiheessaan, kesken vielä tai vasta aluillaan. Kirjoittaessa huomaan, että yritän kiirehtiä. Eihän minulla oikeastaan ole kiire mihinkään, joten miksi sitten taas muutoksia? Tunnista, sehän onkin vaikeinta tässä jutussa. Ja onko elämäni kuitenkaan sillä tavoin pysähdyksissä vielä? Niin, ei taida olla. Asiat ovat vain vaiheessaan, järjestäytymässä ja oikeastaan minun pitäisikin vain nyt löytää sopiva kompromissi eri asioiden kesken? Lopputulos, minkä haluan ja koen sopivaksi omaan elämäntilanteeseen lähitulevassa. Yleensä ihminen sen jo tietääkin, ääneen sanominen on vain jostain syystä vaikeaa, eli sen mitä oikeasti haluaa ja toivoo. Niin on itselläkin.
Suuntaviittoja, mitä ja mihin päin lähteä askeltamaan? Eli mitä tavoitteita on tulevassa. Tai ihan vain haaveilla, jos olisi mahdollista niin…Ja kirjoittaa heränneet aatokset ylös paperille, koneelle, ehkä piirtää tai etsiä kuvia ja liimata niitä johonkin vihkoon tai erilliselle paperille.
Omaan elämään kaipaan ainakin lisää iloa, pirskahtelevaa ja kuplivaa iloa, jokaiseen päivään. Sitä toivon myös läheisilleni. Edelliset vuodet on olleet kaikin puolin kovin raskaita itsekullekin, monien itsestä riippumattomienkin asioiden kanssa elämään sopeutumista ja sietämistä ja ilo on toisinaan ollut kovin kaukana meidän jokaisen elämästä. Joten ilo elämään on tervetullutta!
Kuluvana vuonna uskalsin viimein toteuttaa vuosien mittaisen haaveeni oman blogin kanssa. Minulta asian todeksi saattamiseen vaadittiin melkein viisitoista vuotta 🙂 Vuodet ovat hioneet terävät särmät pyöreiksi ja soljuviksi sanoiksi antaen mielikuvitukselle raamit oikeiden kuvien kautta. Kaikella on tarkoituksensa!
Moni arjen pieni ja yksinkertainen asia aiheuttaa hetkellisiä kiitollisuuden tunteita päivittäin. Minun elämänkokemuksella kiitollisuuden tunteet itsessään on jo pieni ihme. Niin minusta tuntuu.
En mieti, miten asiat olisivat ehkä voineet mennä elämässä toisin. Miksi niin tekisinkään kiusatensillälailla itseäni? Omalla kohdalla traumojen seurauksena kykenen aloittamaan jokaiseen päivän ikäänkuin uudelleen. En jää vellomaan menneeseen, vaan on helpompi jatkaa elämää kaikesta huolimatta, unohtaen eilisen.
Aloitin joskus kirjoittamaan blogia. Tarkoituksenani oli pitää päiväkirjaa silloisesta arjesta. En tuolloin saanut kirjoitettua sanaakaan ja koko ajatus jäi itämään vuosiksi. Muistelen ymmärtäneeni oman silloisen elämäni erikoisuuden, elämän, jota en olisi saanut ulkopuoliselle ymmärrettävään muotoon minkäänlaisin sanankääntein. Ymmärsin kirjoittamisen vaativan myös aikaa ja sitä minulla ei ollut nimeksikään, yöunistani en halunnut nipistää yhtään enempää kuin siihen aikaan oli pakko.
Elämässä suuret ja pienet asiat tapahtuvat omalla painollaan, joskus tulee rytinällä eteen uusi tilanne, joskus taas merkit muutoksen tuulista on kulkeneet mukana pitkään kuiskuttaen korvaan hiljaa ja varmasti. Yleensä vasta jälkikäteen asioita ja tapahtumia pohtiessa ymmärtää ne kohdat, joissa ehkä olisi voinutkin vaikuttaa asioihin tai mihin ei ole voinut vaikuttaa milläänlailla. Ainoa varma asia on elämässä se, miten itse suhtautuu elämän moninaisiin käänteisiin.
Omaa kulkuani elämässä on kuvannut ehkä eniten sellainen periksiantamattomuus ja sitkeys, toisinaan jopa itsepäisyys mentäessä läpi harmaan kiven. Sitä olen ehkä eniten miettinyt, miksi kaikki on pitänyt tapahtua ja miksi juuri omalle kohdalle? Tiedän, etten koskaan saa syitä selville, liekö niitä onkaan ja ymmärtäisinkö sitten kuitenkaan, vaikka saisinkin selville kaiken syyt? Selvää on kuitenkin, että elämässäni on tapahtunut paljon. Siksikin on pieni ihme jokainen kerta kokiessani kiitollisuutta, ihan vaikka vaan arjen pienistä asioita.
Tämä sivustokin on itselleni kiitollisuuden ja ilon aihe itsessään. Uskalsin toteuttaa käytännössä sen, mistä olin jo vuosia haaveillut tekemättä asialle kuitenkaan mitään. Olen kirjoitellut ns. pöytälaatikkoon jo vuosikymmenen ja osaltaan näin olen saanut pidettyä pääni kasassa. Kirjoittamisesta tuli minulle osa toipumisprosessia. Kirjoitin ”pöytälaatikkoon” sen kummempia miettimättä tunteeni, ajatukseni ja sen hetkiset elämän ikävät yllätykset. Keväällä sitten tajusin, miten en ole kirjoittanut aikoihin mitään ja totesin itsekseni, ettei ole edes tarvetta siihen.
Kaipasin kuitenkin kirjoittamista, sitä kun sanat vain tulevat näppäimistölle vähän kuin itsekeen. Koin, ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa, olinhan vuosia kirjoittanut negaatiosta käsin, kaikesta siitä, mikä oli vialla ja huonosti yrittäen ymmärtää omaa itseä siinä kaikessa.
Tajusin myös hämärästi, kuinka keskittynyt olin omissa pöytälaatikkoteksteissä vain siihen ikävässä vellomiseen ja kuten kaikessa on vastakohtansa, pohdiskelin mielessäni opettelevani keskittymään kirjoituksissani kaikkeen siihen hyvään ja positiiviseen, joista olla kiitollinen ja siitä se ajatus sitten lähti ja kesäkuun lopulla kirjoitin ensimmäisen tekstin tälle alustalle.
Jotenkin mieleeni on syöpynyt ajatus siitä, kuinka samankaltaiset vetävät puoleensa samankaltaisia asioita ja se pätee myös kiitollisuudessa ja positiivisuuteen keskittymisessä. Edellinen ei tarkoita, etteikö elämässä olisi myös sitä perusdraamaa ja ikäviäkin asioita. Nuo ikävät ja draamat voi hyvällä omallatunnolla jättää hieman vähemmälle huomiolle, ja kaikesta huolimatta pitää kiinni niistä hyvistä ja positiivisista jutuista keskittyen enemmän huomaamaan niitä ja sehän todella toimii. Hyvä ja positiivinen sekä kiitollisuuden aiheet lisääntyvät, kun niihin opettelee kiinnittämään enemmän huomiotaan.
Saatoin joskus lapsena, nuorena olla hieman ärsyttäväkin muiden mielestä, ja en voinut itselleni mitään siinä kohtaa, kun luontaisesti löysin kaikkein synkimmälläkin hetkellä jotakin positiivista ja hyvää. Sama on jatkunut myös aikuisiällä, vaikka olenkin oppinut sulkemaan suuni tiiviisti. Sillointällöin minusta kuitenkin pirskahtaa sitä vanhaa minua, positiivisuutta ja iloa kaiken ikävänkin keskellä ja hetken unohdus todellisuudesta auttaa taas jaksamaan.
Eron jälkeen, lasten alkaessa asua molempien vanhempien luona viikko-viikko-systeemillä, jatkoin äitiyttäni ja niitä tapoja, joita oli muodostunut siihen mennessä elämää. Viikonloppuisin yritin järjestää viikottaisen uintireissumme halliin ja tein hieman ”parempaa” arkiruokaa sunnuntaille, syöden yhdessä ennen lasten siirtymistä isänsä luo viikoksi. Ikävä kaihersi jo valmiina lapsissa, kuten myös minussa ja monesti itku olikin herkässä sunnuntain iltapäivissä.
Eräänä sunnuntaina sitten vanhin lapsi teki äidinkielen kirjaesitelmää ja lukemista harrastavana lapsi oli valinnut omatoimisesti kirjastosta kirjan, joka sivusi teinikäisten maailmaa käsitellen myös itsemurhaa. Reippaana muksu sitten tuli kysymään minulta kesken ruuanteon keittiöön kovaan ääneen, mitä itsemurha oikein tarkoittaa ja pyysi minua lukemaan takakannen esittelyteksin kysyen, oliko vahingossa ottanut aikuisten kirjan. Kirja oli suunnattu lapsille kylläkin, ja siinä sitten mietin, kuinka selitän asian ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullutkaan sanasta itsemurha. No, selitys aiheutti lisää kysymyksiä lapselta ja vastailin kysymyksiin parhaani mukaisesti ja keskustelu siirtyi luonnollisesti kuolemaan, joka lapsille oli jo tuttu asia mm. lemmikkieläimen ja joidenkin sukulaisten poismenon myötä.
Hyvällä mielellä lapsi lähti lukemaan kirjaa ja mieltä askarruttanut itsemurhakin oli käsitelty, jatkoin ruuanlaittoa mietteliäänä käydystä keskustelusta . Harmi vain, että keskustelun tai keskustelun osan oli kuullut myös toiseksi vanhin lapsi. (Tähän väliin kerron, että lapsiltani löytyy myös mustan huumorin ymmärrystä ja olin aikanaan hyvin hämmentynyt, kun he alkoivat osoittaa merkkejä hyvästä huumorintajustaan). Pienimmät muksut kysyivät ruokapöytään saapuessaan, että onko nyt viimeinen ateria täällä ja vastasin heille myöntävästi, että joo on tämän viikon viimeinen ateria, kun on sunnuntai ja kohta on lähtö isän luo. Pienimmät olivat melkoisen pieniä ja kellonaikoja eivät vielä osanneet, joten luonnollisesti he osasivat yhdistää sunnuntain ruokailun ja sen jälkeen lähtemisen isälleen. Koulutehtäväänsä lukeva alakoululainen sitten hoksasi yhdistää mustalla huumorillaan viimeisen aterian juuri juhlittuun pääsiäiseen ja koulussa uskontotunnilla oppimaansa jeesukseen sekä juuri olimme jutelleet kyseisen lapsen kanssa yleisesti kuolemasta ja siihen suhtautumisesta ja ja ja soppa olikin valmis lasten päästyä isälleen.
Isä tapansa mukaisesti kuulusteli lapsilta äitiviikkojen asioita ja sai kuulla koko porukalta, miten äidin luona oli syöty viimeinen ateria ja äiti oli puhunut vanhimmalle lapselle itsemurhasta ja kuolemasta. Parin viikon päästä sain yllättävän soiton lastensuojelusta ja alkuun en edes ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Kunnes sitten muistin sen kohtalokkaan sunnuntain ja lapsen koulutehtävän kirjan sisältöineen. Puhelun lopuksi sain kehuja siitä, kuinka olin lapsentasoisesti osannut puhua lapsilleni kuolemasta, myös itsemurhasta ja lapsi oli saanut koulutehtävänsä aluilleen. Sain myös selvennettyä, etten harkinnut itse itsemurhaa ja viikon viimeinen ateria oli nyt vain äitiviikon viimeinen ateria, kuten lapset asian mielsivät sunnuntaisin ennen isäviikolle lähtöä ja aikuisen mielikuvitus oli vääntänyt asiat omaksi mieleisekseen.
Tuo kyseinen sunnuntai sai minut muistamaan itsessäni kadottamani huumorin, joka oli pieneksi hetkeksi muistunut mieleen kyseisen viikon viimeisellä aterialla silmää vinkaten ja kun lapsi tosissaan kertoo mitä on kuullut muiden puhuvan ja ja. Tilannekomiikkaa siis parhaimmillaan, jos joku olisi kärpäsenä katosta seurannut. Olemme myöhemmin nauraneet tilanteelle useastikin, viimeinen ateria-keissi kaikkien muiden joukossa.
Jossain vaiheessa elämääni opin olemaan hiljaa, vetäytymään taka-alalle ja olemaan ennenkaikkea nauramatta millekään, mitenkään. Tätä kirjoittaessani tajuan, että yksi osa itseäni on vielä kaivamatta esiin, se huono huumorintaju, kaikkine variaatioineen.
Nauru on sallittua, kaikessa ja ilman sitä elämä on kovin hiljaista ja tylsää. Nauru tuo elämään ilon ja sen jäljillä kuljen itsekin toivoen löytäväni osan siitä, mikä on matkan varrelle jäänyt.
Lapsesta asti olen viihtynyt luonnon äärellä ja nauttinut erilaisten aistikanavien lempeästä informaatiosta. Tuuli tuivertaa korvissa, auringon lämpö polttaa iholla, linnut laulavat kuorossa, värien kirjo eri vuodenaikoina hivelee silmää ja kylmä syksyinen kirpeä ilma jäätyneiden lehtien naristessa jalkojen alla muutamia mainitakseni.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, saadessani oppia elämästä ihan oman kokemuksen ja joskus jopa kantapään kautta. Olen oppinut tietämään mitä haluan ja mitä en halua erilaisten vastakohtaisten elämässä esiintyneiden tilanteiden myötä. Ja asuminen on yksi näistä jutuista.
Vuosia taaksepäin, muuttaessani itsekseni rivitaloon, jossa lapset asuisivat vuoroviikoin kanssani, minulla ei ollut erityisiä vaatimuksia tulevan asunnon sijainnista, tai mistään muustakaan. Kunhan välimatka olisi lasten koulumatkoja ajatellen heidän itsensä kuljettavissa.
Asuessani siinä kodissa rivitalossa, vuosien aikana moni asia alkoi ärsyttämään ja esimerkiksi olematon äänieristys teki elämästäni lähes sietämätöntä. Tehtaan äänet valoineen ja jatkuva liikenteen aiheuttama meteli kantautuivat yötäpäivää sisälle häiriten erityisesti yöllä. Milloin mopon kanssa päristeltiin käytännössä katsoen ikkunan alla ja taloyhtiön parkkipaikan meno,- ja tuloliikenteen tunnisti sängystä käsin. Kuka oli juhlimassa ja saapui kotiin ennen kuutta, kuka lähti samaan aikaan töihinsä ja kuka palasi yövuorosta jne.
Kamalinta siinä kodissa oli yksityisyydentunteen puuttuminen kokonaan. Oma takapiha olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen ikkunoineen avautui parkkipaikalle, josta käsin ihmiset ihmiset estottomasti tiirailivat mitä toisen pihalla ja kodissa tapahtui. Olo oli kuin näyteikkunassa. Verhot olivatkin ahkerassa käytössä meillä ja takapihalla ei oikein viitsinyt viettää aikaa toisten katseiden alla. Aina oli myös riski, että joutuisi moikkaamaan tai juttusille jonkun naapurin kanssa ja itse introverttinä en ole ensimmäisenä juttusilla vieraiden kanssa, en edes tervehtimässsä, vaikka olisi kuinka kohteliasta.
Kun sitten aloin haaveilemaan muuttoa pienempään asuntoon vanhimman muuttaessa omilleen, toivoin uudelta kodilta omaa yksityisyyttä sekä hyvää äänieristystä niiin, ettei ulkoa kantautuisi ääniä sisälle asti. Toivoin myös kovin ikkunoista avautuvan näkymän olevan kaikkea muuta kuin parkkipaikkoja ja toisten ikkunoita. Jostain oli herännyt ajatus myös kahdesta kerroksesta, vaihtelua elämään portaiden muodossa.
Uusi koti löytyikin lähes samantien ja ensimmäisenä sisään astuessa jo eteisessä kiinnitin huomiota olohuoneesta avautuvaan näkymään. Vaikka olikin myöhäinen syksy, ymmärsin saavani katsella vaihtelevaa taulua vuodenaikojen mukaan. Kodin kaikki ikkunat avautuvat keittiötä lukuunottamatta samaan suuntaan, kallioon ja kotoisaan viidakkoon lehtipuiden kasvaessa kilpaa havupuiden seassa.
Parasta näistä nykyisen kotini ikkunoista avautuvassa taulussa on sen moniulotteisuus ja vivahteikkuus. Vihreän eri sävyt muuttuvat valon mukaan, edessä näkyy tiheä kasvillisuus muistuttaen viidakkoa. Lintujen runsas lajimäärä kuuluu keväästä syksyyn ja kuoro aloittaa laulantansa jo aikaisin aamuyöstä, herättäen toisinaan sikeästä unesta ikkunan ollessa avoinna. Lintukuoro ei unta haittaa, joskus sitä havahtuu hiljaisuuteen. Vuodenaikojen mukaan vaihtuva maisema on ihan parasta, ei ehdi kyllästyä maisemaan ja näkymään ei kerkeä tottua, kun jo muuttaa muotoaan.
näkymä parvekkeelta
Istun parvekkeellani useasti päivän aikana erityisesti näin kesäisin, näkymä rentouttaa ja on todellinen ilo olla juuri siinä, siinä hetkessä. Onni on metsä ikkunan takana. Onni on oma rauha kodin sisuksissa, ilman ulkoa kantautuvia ääniä tai muita häiriötekijöitä. Näkymä ulos on jokapäiväinen ja arkinen pieni iloni, luksusta arjessani.
