Aika, se kulkee taas nopeasti ja perässä en meinaa pysyä. Tarvitseeko edes? Ei välttämättä, mutta olisihan se mukavaa elää hieman hitaamminkin.
Meilläpäin ei ole vielä tullut ensilumia, joitakin hiutaleita satoi jäätyneeseen maahan ja seuraavassa hetkessä tiellä olikin jo pääkallokelit, vesisade jäätyi pinnoille kerrokseksi.
Koululaisten syysloma tuli ja meni ihan tarpeeseen sekin. Meillä huilattiin, pelattiin, käytiin elokuvissa ja yhtenä päivänä syömässä ulkona. Ei mitään sen ihmeellisempää, kuten ei ennenkään muksujen lomien aikaan.
Tällä viikolla olen saanut parina päivänä hoitaa pikkuista äitinsä työpäivän ajan ja samalla muistellut, miten ihmeessä olen jaksanut omien lasteni kanssa arjen aikoinaan?
No, nykyisin omaan jaksamiseen tosiaan vaikuttaa sairaudet ja lääkitykset, joten pitää olla itselleen ”armollinen” ja en voi todellakaan vertailla aikaa silloin ja nyt. Pääasia, että tällä hetkellä selviän arjestani ja voin sillointällöin toimia myös hoitoapuna pikkuiselle.
Hoitaessa pikkuista, meillä on selkeä ja samanlainen rytmi, kuin omillakin lapsilla oli minun ollessa kotona. Aamupuuroa, aamutoimia ja sen jälkeen ulkoillaan. Lounas ja päälle parin tunnin päikkärit, jonka jälkeen onkin välipalan vuoro ja sitten onkin jo äidin aika saapua töistään. Mummoillessa en ole kylläkään tehnyt lounasta valmiiksi ennen ulkoilua, kuten tapani oli omien lasten aikana hoitaessani heitä kotona.
Ulkona tulee hyvä nälkä sekä päiväunet maistuvat paremmin liikunnan ja raittiin ulkoilman seurauksena. Pikkuisen kasvaessa, myös ulkoilun kesto on kasvanut ja viimeksi hämmennyin hieman, koska poikanen pyysi päästä metsään kävelylenkin päätteeksi. Hyvä niin, koska itsekin viihdyn siellä ja pihasta pääsee suoraan polkua pitkin metsään. Kantojen ja kivien päältä pieni hyppi innoissaan ja polkuja pitkin kulkeminen näytti olevan jännittävää; ”Mistä pääsee takaisin mummon kotiin?”
Olen tyytyväinen matkasängyn hankintaan, tuiki tarpeellinen kapistus näin mummolan olosuhteisiin. Pikkuinen rauhoittuu unilleen omien rutiiniensa saattelema ja itsekin nukahdan hetkeksi hiljaisuuden vallatessa kodin keskelle päivää. Yökyläilyt sujuvat myös hyvin pikkuisen nukkuessa omassa pedissään.
Matkasänky on viimeaikoina saanut toimia myös porttina rajaten koiran ja pikkuisen tilat erilleen. Poikanen alkaa olla rohkea ja uskaltautuu jopa kokeilemaan miten koira reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja saattaa ärähtää varoituksen saatuaan tarpeekseen. Molempia on vahdittava tiukasti ja yleensä olen Uman vienyt turvaan parkekkeelle liian innokkaan taaperon edestä.
Onneksi koira on kärsivällinen ja kiltti heikompiaan kohtaan, pikkuinen vielä opettelee ja uhmaikäisenä myös saattaa kyseenalaistaa ja hakea rajoja myös koiran kanssa ja olenkin todennut parhaimmaksi pitää heidät toistaiseksi erillään, jos ja kun en ole jokaisessa hetkessä vieressä vahtimassa.
En ole ollut koskaan mitenkään pullantuoksuinen äippä, ja sitä en näköjään ole myöskään mummona. Arki ja arjen rutiinit kaikkineen on se minun tapani olla vanhempi. Muistelen, kuinka omat lapseni aikoinaan kyselivät, miksi en ollut samanlainen kuin kuin muiden lasten vanhemmat ja tuolloin ihmettelin kovin kysymystä. Nyt melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen tähänkin kysymykseen on tulossa vastauksia.
Marraskuu, ja ajatus kääntyy jo joulun puolelle. Ensimmäinen paketti on hankittuna ja kohta saa laitella loppuvuoden/talvisen sisustuksen uusiksi. En taida enempää malttaa odotella lunta tahi pakkasia, vaihdan ne matot seuraavan siivouksen yhteydessä ja yritän puhdistaa tassuja paremmin sisään tullessa.
Mitä tarvitaan isovanhempien kotona, jotta pikkuisen kyläilyt ja hoitamiset sujuvat mahdollisimman mukavasti?
Pienen vauvan vierailut sujuvat useimmiten mukavammin, kun vanhemmat itse huolehtivat mukaansa kaiken tarvittavan, ja ehkä ainoa mitä isovanhempien tarvitsee huolehtia, on rauhallinen tila vauvan ruokintaan ja mahdollisiin päiväuniin. Nopeasti arkeen tulee mukaan myös jonkinlainen viltti tai peitto, jossa vauva voi pötkötellä ja liikuskella myös lattialla.
Matkasänky
Meille parhain ratkaisu pikkuisen kasvaessa, oli hankkia kotiin uutukainen kasaanlaitettava matkasänky, joka varmistaa turvalliset unet alakerrassa. Unikoulun ansiosta yökyläilyt meillä mahdollistuivat ja matkasänky on ollut sillointällöin tarpeen. Pikkuisen unet on sujuneet hyvin matkasängyssä ja olen kovan alusen päälle taiteillut vaahtomuovisen patjan pehmentämään. Paikkakuntamme toimimaton ja joustamaton vuorohoito, sekä liian myöhään vanhemmalle tietoon annetut työvuorot ovat aiheuttaneet pikkuiselle hoitopäiviä myös meillä ja päiväunia on myös päässyt matkasängyssään nukkumaan. (On hieman harmi, kun päiväkodilta pyydetään vanhempaa hankkimaan lapsensa hoito muualta, koska yhtä lasta varten eivät haluaisi iltaa, taikka viikonloppua pitää päiväkotia avoinna, tämä erityisesti juhlapäivinä).
Syöttötuoli ja ruokailut
Syömiset vauvavuonna sujuvat hyvin vieraisilla ollessa aikuisen sylissäkin, ja pitkään meilläkin pärjättiin ilman syöttötuolia. Ajankohtaiseksi oman tuolin hankinta meille tuli oikeastaan siinä kohden, kun lapsi halusi itse huolehtia lusikan viemisen suuhun ja se onnistui jokseenkin sujuvasti. Löysimme käytettynä sopivan värisen istuimen pikkuiselle ja hyvää siinä on se, että tuolista sai otettua pois turvakaaren pidentäen syöttötuolin käyttöaikaa myös taapero,-ja leikki-ikään asti. Tällä hetkellä uhmaikäisen kehitystä tukee omatoiminen pääsy omaan tuoliinsa istumaan ja pikkuisesta tämä on vain hauskaa, kiipeillä luvan kanssa.
Ruokailuvälineet ovat kasvaneet lapsen mukana. Alkuun meillä oli vanhempien tuomana lapsen käteen sopiva, tuttu oma lusikkansa sekä kannelliset juoma-astiat. Nykyisin harjoitellaan jo lusikan sijasta käyttämään haarukkaa ja veistä ja täytyy tässä hieman kehua, miten hienosti pikkuinen jo ruokailun isojen tapaan alkaa hallita. Kannelliset juoma-mukit ovat jääneet pois käytöstä aikaa sitten ja lasinen pieni käteensopiva muki on pikkuisen suosikki meillä. Ehdoton hankinta isovanhemmille kotiin on jonkinlainen ruokalappu, jos ei halua jokaisen ruokailutuokion jälkeen olla vaihtamassa uutta vaatekertaa pikkuiselle.
Meillä on varalle hankittu pikkuisen lempipurkkiruokia, ja aika monesti ovat pelastaneet äkillisessä hoidontarpeessa lapsen sairastuessa yllättäen. (Työnantajalta tuli jossakin vaiheessa kovastikin noottia, siitä ettei äiti voi olla pois työstään niin paljoa, mitä lapsen sairastelu olisi vaatinut). Jokainen pikkuisen vanhempi tietää sairastelukierteen lapsen aloittaessa päivähoidon päiväkodissa ja tutuksi se on tullut meillekin. Nykyisin on helpompaa minun lähteä, kuin kipeää lasta raahata hoitoon meille.
Lapsen kanssa on mukavaa ja kiireetöntä ruokailla, kun on oikeanlaiset välineet turvaamassa ruokahetkeä. Yleensä arkisin olemme olleet kahden ruokapäydän äärellä ja pikkuinen on ollut rohkea halutessaan maistaa, mitä minun lautaselle on eksynyt. Voin mainita esimerkiksi pinaatti,- ja tomaattikeitot, jotka ovat pikkuisen herkkua nykyisin, samoin vaikka maksalaatikko tai piimä. Silliä on maistellut vaarin kanssa ja minusta aina yhtä hauskaa nähdä lapsen uskaltavan maistaa uusia makuja, omasta tahdostaan.
Lelut ja muut viihdykkeet
Pikkuvauvan viihdykkeet, jos niitä kokee tarvitsevansa kyläillessä, voi vanhemmat tuoda tullessaan jonkin lelun yms. Lapsen kasvaessa ja liikkumisen lisääntyessä voi olla erittäin järkevää hankkia isovanhempien luokse niitä lapselle sopivia leluja ja sopivaa tekemistä. Meillä lelujen määrä on ollut vähäinen ihan käytännönkin syystä säilytystilan ollessa rajallinen. Tällä hetkellä poikanen leikkii meillä ollessaan legoilla sekä vaihtelevasti autoilla ja muilla lelulaatikossa olevilla leluillaan. Isovanhempien luona pikkuinen saa tehdä myös niitä spessujuttuja, eli yhdessä aikuisen kanssa ja luvalla. Eräs tällainen on meillä portaikossa kulkeminen, taikka kattilakaapin aarteiden tutkiminen. Saa nähdä, millaisia tavaroita meille vielä eksyykään lapsen kasvaessa? Paljoa leluja ei välttämättä tarvitse isovanhemmille, lapsella on todennäköisesti kotona jo niin paljon kaikkea, että luova mielikuvituksen vapaus on toisenkautta ihan hyväksi lapselle, vaikkapa isovanhempien luona.
Isot legot olivat jääneet varastoon ja niille tuli käyttöä vuosikymmenten jälkeen.
Mielenkiintoisimmat leikit taitaa syntyä ihan oikeilla välineillä isovanhempien luona.
Vaatteet, hygienia
Meille jää aina sillointällöin pesuun lapsenlapsen vaatekertoja ja olen huomannut, että se on oikeastaan oikein toimiva ratkaisu. Näin toimien meillä on aina jokin vaatekappale puhtaana ja tarvittaessa käyttöön. Olipa kerran äidiltä unohtunut kotiin villapuku ja onneksi meillä oli varalla kerrospukemiseen tarpeeksi vaatekertoja ja niin pääsimme ulkoilemaan kylmästä huolimatta.
Ihan pienenä vauvana vanhemmat itse kuljettavat mukanaan vierailuille mm. vaipat, yms tuotteet ja he itse tietävät parhaiten millä ja miten ja millaisia tuotteita haluavat käyttää lapsellaan ja sitä on mielestäni kunnioitettava. Kuten kaikessa muussakin lapseen liittyvässä. Vanhemmat tekevät kaikenlaiset ratkaisut ja päätökset suhteessa omaan lapseensa ja on kohteliasta isovanhemmilta tukea ja kunnioittaa vanhempien ratkaisuja, vaikka ne kuinka sotisivat omia (vanhentuneita 🙂 )ajatusmalleja vastaan.
Nykyisin meiltäkin jo löytyy lapsen käyttämä vaippa-paketti, ihan käytännön helpottamiseksi, mutta myös potta, jossa harjoituksia pikkuinen tekee oman halunsa mukaisesti. Ólen ottanut itse käyttöön elämää helpottavat ”waipsit”, eli kertakäyttöiset vauvanpuhdistuspyyhkeet ja todennut niiden olevan mukava lisä hygienian ylläpidossa ja helpottaa pikkuisen kanssa toimintaa.
Saa nähdä, joskus tulevaisuudessa meiltä ehkä löytyy pikkuisen oma hammasharja, ja muitakin yökyläilytarvikkeita valmiina niin, ettei kaikkea tarvitse aina erikseen pakkailla mukaan. Vaikka, onhan pakkaaminenkin osa yökylään liittyvää jännitystä pikkuisen elämässä?
Potta on ehdoton kapistus siellä, missä pikkuväkeä vierailee ja sen suosittelen hankkimaan ainakin isovanhempien luo.
Olemme pärjäänneet omasta mielestäni melkoisen vähällä tavaramäärällä ja se on ihan hyvä niin. Loppujen lopuksi taitaa olla lapsen vanhempien asiana huolehtia myös isovanhemmille tarvittavat jutut mukaan. (lukuunottamatta ehkä isoja hankintoja, kuten syöttötuolia, joka vaikuttaa sisustukseen taikka matkasänkyyn). Olen kuullut, että joissakin tapauksissa isovanhemmat ovat hankkineet rattaista lähtien kaikenlaista kotiinsa; odottamaan käyttöä ja osa hankinnoista onkin ollut ihan turhaa rahanmenoa.
Viimeisin iso hankinta meidän kotiin lapsenlapselle oli autooni turvaistuin. Paino,-ja pituusrajan lähestyessä kaukalosta oli meidän käytössä luovuttava ja halusin kuitenkin mahdollisuuden liikkua autoillen tarvittaessa lapsen kanssa ja onneksi löytyi sopiva vähän käytössä ollut hyvä istuin meidän autoon. Hankintaa en ole katunut hetkeäkään, ja minusta on kovin hauskaa katsella pikkuisen innostuneisuutta hänen päästessään mummon auton kyytiin, omaan istuimeen. Oma istuin mahdollistaa minun hakevan lapsen myös päivähoidostaan, jos tarve joskus niin vaatisi ja pari kertaa olen päässytkin hakemaan, äitinsä joutuessa jäämään ylitöihin yllättäen.
Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.
Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?
Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.
(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )
Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.
Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).
Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.
Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.
Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.
Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.
Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.
Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.
Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.
Lapsuus kestää niin vähän aikaa; aikuisena ehtii/ joutuu olemaan koko loppuelämän! Miksi siis kiirehtiä lasta aikuisten maailmaan?
Tyttären ostosreissu muutama viikko sitten peruuntui meidän kaikkien sairastuessa lähes samanaikaisesti. Uuden työvuorolistan saatuaan sovimme tyttären kanssa, että pikkumies tulee meille yökylään, jotta äippä saa hieman hengähdystaukoa arkeensa. Käytännössä hän on yksinään joutunut vastaamaan heidän perheensä arjen sujumisesta, suorittamaan opintonsa loppuun ja nyt jatkaa sitten vuorotyötään toistaiseksi. Joten, hän on niin ansainnut oman päivänsä pitkään, pitkään aikaan.
Itseäni hieman jännitti, kuinka yökyläily meillä sujuu. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että pikkuinen nukkuu meillä hyvin. Illalla kellon ollessa 20 iltatoimien ja iltapalan jälkeen, kävimme miehen kanssa yhdessä viemässä väsyneen pojan matkasänkyynsä alakertaan, joka on nyt tyhjillään omien lasten ollessa isäviikoilla.
Mukaan pikkuinen taapero sai oman tyynyn, vesipullon ja tärkeäksi muodostuneen unilelun. Nostettuani pikkuisen sänkyyn, hän oikein silmin nähden rentoutui, pötkötteli selällään peiton alla ja muistutti mummoa sanoen ”valo pois” näyttäen katosta loistavaa lamppua ja hymyillen vilkutti hyvänyön toivotukset.
Omien lasteni kohdalla nukutussessiot olivat jokseenkin pitkiä. Johtuen siitä, ettei lapsilla ollut vanhempien vuorotöiden takia muodostunut selkeää rutiinia oikeastaan mihinkään muuhun, kuin jatkuvaan hoitopaikan vaihtumiseen. Milloin lapset hoitopaikasta haettiin kymmenen jälkeen, kotona oltiin vasta hieman ennen yhtätoista ja nukkumaan pääsivät lähempänä puoltayötä ja aamulla piti jo herätä klo 6.00 lähtemään päiväkotiin tai muuhun hoitopaikkaan. Vain äitiyslomien aikaan sain lapsille kotona olemisen luksusta. Perhepeti toimi aikanaan parhaiten takaamaan minun ja lasten muutaman tunnin unet yöaikaan. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, kuinka väsyneitä lapset olivatkaan tuosta tuollaisesta elämänrytmistä, hoitopaikasta hoitopaikkaan raahautumisesta? Itseä vaivasi ne kuuluisat ”äitiaivot” ja siihen vielä yhdistettynä hoitoalan kolmen viikon vuorotyölistat järjettömine työaikoineen ja työvuorosuunnitteluineen. Pahinta olikin juuri tuo ilta-aamu ja sekä pätkä-aamu ja yö sitten vielä siihen päälle.
Olen siis aina vaan kovin iloinen, kun näen miten luottavaisena pikkuinen osaa nukahtaa itsekseen ja vieläpä omaan sänkyynsä. Yö meni erittäin hyvin, pikkuinen nukkui puoli kuuteen asti ja heräsin itse juuri ennenkuin alakerrasta alkoi kuulua puhetta.
Sain siis itsekin hyvät unet nukutuksi. Aamutoimet teimme kiireettömästi ja puoli seiskan maissa pikkuisen mieli alkoi tehdä aamiaista. Itse join kupillisen kahvia, valvoessani pikkuisen mustikkavadelmapuuron lusikointia.
Iltapalaa kynttilän valoa ihmetellen!
Kahdeksan jälkeen pääsimme ulos ihmettelemään lunta, autoja ja kirpeää pakkasilmaa yhdessä Uman kanssa. Liukkaus onkin uusi ilmiö poikaselle, saatika paksujen talvitamineiden kanssa liikkuminen ja leikkiminen. Parasta pojan mielestä taisikin olla kävely rattaiden vierellä ja myöhemmin mummon pihassa bongatut monet autot sekä aina niin ihmeellinen ritiläkaivo, jonka päältä on hauskaa kävellä kivien ropistessa kaivoon.
Ulkoillessa saa aina aikaan hyvän nälän ja niin kävi tälläkin kertaa. Poikanen on ollut koko ikänsä melkoisen huonolla ruokahalulla ja näyttää, että vasta ihan viimeaikoina syömiset on lähteneet sujumaan oikean näläntunteen kurniessa vatsassa.
Hämmästyin, kuinka reippaasti jaksoi ateriansa syödä ja lisäksi hän halusi myös mummon tekemää kasvissosemuusia, jota edelliseltä päivälliseltä jäi. On mukava kuulla toisen suusta ”namnam”, kun ruoka on suunmukaista. Porkkanaperunasipuliparsakaalimuussia teen jatkossakin, vaihtelua pelkkään perunaan ja sopi oikein loistavasti kanan kanssa.
Uma meinasi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja hypätä mamman sänkyyn, jonne on ehdoton nounou. Äkkilähtö tuli tälläkin kertaa ja pikkuisen läsnäolo kodissa ei muuta sääntöä mihinkään, vaikka Uma ehkä ajatteli muuta.
Vielä on muistissa omien lasten kanssa vietetty aika kotiäitinä ja kyllähän se on rankempaa, kuin työssäkäynti kodin ulkopuolella. Lapsille kylläkin säästävämpää, kuin pitkä päivä/ilta/yö/aamu paiväkodissa ja tänä päivänä voisi olla, etten laittaisi ollenkaan omiani päivähoitoon, tietäen nykyisen kurjan tilanteen lähes jokapuolella hoitoalalla.
Tätä kirjoittaessa pikkuinen nukkuu jälleen, päiväunia. Iltapäivälle, välipalan jälkeen, ajattelin käydä isomummoa moikkaamassa. Siellä on leikkikaluina semmoisia aarteita, mitä ei tämän päivän kaupoista enää löydä kovin helpolla. Pikkumies on niin kovin innostunut miehisistä laitteista, autoista, mopoista ja työkaluista ja isomummolan aarteista löytyykin pari leikkimopoa, joilla on mukava päristellä menemään.
No, suunnitelmat muuttuvat, kuten yleensä. Lähdimmekin ulos rataslenkille toistamiseen välipalan jälkeen, ulkoiluttamaan Uma-koiraa ja bongailemaan autoja. Äiti-ikävää ja väsymistä oli sen verran, etten hennonut pikkuista lähteä raahaamaan muualle. Tutussa ympäristössä on turvallisinta sittenkin touhuilla ja niinpä ulkoilun jälkeen leikimme, söimme jälleen ja yhdessä teimme pikkuisia kotitöitä ja parasta illan aikana taisikin olla porrasharjoitukset, joita malttoi tehdä useamman ylösalas-kiipeilyn. Väsyneenä ja koko päivän touhunneena, iltatoimet pitikin tehdä jo ajoissa ja puurokaan ei millään maistunut ja niinpä peti kutsui jo yöunille kello 19. Unta riittikin sitten lähes 11 tuntia putkeen ja ilo äitinsä näkemisestä seuraavana päivänä oli suuri.
Kyllä olin itsekin todella väsynyt puuhakkaan taaperopäivän jälkeen ja päivittelin vielä illalla tyttärelle, kuinka ihmeessä olen jaksanut sitä silloista, meidän näköistä pikkulapsiarkea aikanaan?
No, tiukat rajat lapsilla, aina samanlaisena toistuva perusarki kotiäitinä ollessa sekä hyvä yritys perusarjen pitämisestä koossa vuorotöiden lomassa? Hyvä ennakointi, etukäteissuunnittelu aina kolme viikkoa kerrallaan työvuorojeni puitteissa, ja ja piti muistaa käydä kaupassa heti päiväkodista/hoidosta lapset haettuaan. Olihan se aikaa ja oman väsymisen huomasi aina silloin, kun ote alkoi lipsua ja asioita unohtaa. Huonoin esimerkki taitaa olla se, kun en enää väsyneenä töistä ajaessa muistanut, missä tai kenellä lapset olivatkaan hoidossa iltavuoroni ajan.
Olen itse 42 vuotias tällä erää ja voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi enää yhtään raskautta, vauva-arkea. Taaperon perässä liikkuminen, pukemiset, kantamiset ja nostelut käyvät pidemmän päälle kipeästi lihaksiin ja leikattuun rintalastaan. Huomaan kyllä myös, kuinka positiivisesti pikkuinen on vaikuttanut yleiseen virkeyteen, joka tuppaa itsekseen kotoillessa laskemaan.
Huomaan, kuinka ihanaa on olla mummo, isovanhempi tietäen, että pikkuinen on pikapuoliin äitinsä huomassa. Olen jotenkin kovin tyytyväinen siitä, että sain omat lapseni nuorena aikuisena ja että saan olla nyt tärkeä ihminen toisellekin sukupolvelle.
Mummoutta ei oikein ehdi miettiä juuri siinä hetkessä, kun on täysi tohina taaperon kanssa päällänsä, vaan onko se sitten sitä, kun kokemukset tallentuvat sydämeen, mielikuvat ja tunnelmat jäävät sinne jonnekin mielen sopukoihin ja syntyy niitä muistoja, jotka kantavat läpi elämän?
Saadessani ensimmäisen lapsukaiseni, en voinut olla miettimättä hieman tulevia asioita. Tuolloin pohdin, että saattaisin olla vaikka mummo jo nelikymppisenä ja niinhän siinä kävikin. Tuolloin ajatus kahdenkymmenen vuoden kulumisesta oli kovin kaukainen ajatus. Olla mummo?
Lasteni kasvaessa sain useinkin kuulla, kuinka erityisesti vanhimmat eivät koskaan haluaisi omassa elämässään lapsia ja jotenkin se ajatus jäi takaraivoon muhimaan. Ajattelin, ettei se isovanhemmuus olekaan niin itsestään selvä kunnia, kuin sitä silloin nuorena oikopäätä ajatteli. Ehdin myös sopeutua siihenkin ajatukseen, etten ehkä koskaan olisi mummo. Samoin hyväksyin aikanaan senkin, etten itse saisi koskaan lapsia…
Sain kuitenkin tuo kunnian, tulla mummoksi ja sitä roolia olen nyt saanut opetella reilun vuoden verran. Ehkä mummouden roolin sisäistää ajan kanssa ja joku joskus kyselee sillointällöin, miltä minusta tuntuu olla mummo? En oikein osaa vastata siihen, miltä tuntuu? En ole ehtinyt miettiä, miltä tuntuu?
Itselläni on ollut todella paljon samaan aikaan menossa kaikenlaisia sopeutumisia erilaisiin asioihin ja ikäänkuin mummoksi kasvaminen tapahtuu siinä sivussa, kaiken elämän keskiössä? En ole oikein ajattelemalla ehtinyt ajatella tai tuntemalla kokea tätä suurta asiaa elämässäni monen muun asian myös viedessä huomiotani.
Parhaani olen kaikesta huolimatta yrittänyt, olen mielestäni saanut luotua hyvän ja lämpimän suhteen uuteen tulokkaaseen ja olen oppinut tuntemaan häntä jokseenkin hyvin. Meillä lapsenlapsen kanssa siis on mukavia hetkiä yhdessä.
Vuosi sitten pötköteltiin lattialla
Itselläni ei ole omakohtaisia kokemuksia isovanhemmista. Minulta puuttuu tunnekokemus, yhteys ja kaikenlainen muukin sellainen, mikä liittyy isovanhempiin. Omat isovanhempani olivat jo kuolleet tai kuolivat hyvin varhaisessa vaiheessa lapsuuttani ja en ole myöskään koskaan kuullut heistä minkäänlaisia tarinoita tai mitään muutakaan ei ole heistä jäljellä. Haudalla olen joskus lapsena käynyt ja se siitä.
Joten voin rehellisesti sanoa, etten tiedä isovanhempana olosta yhtään mitään. Kun ei ole kokemusta sellaisesta. En tiedä millaisia isovanhempien pitäisi olla, kuinka isovanhempana toimitaan ja mitä vaikkapa isovanhempien kanssa tehdään? Saatika, että tietäisin miltä isovanhempana olo tuntuu ?
Hyviä esimerkkejä ei ole elämässäni ollut ja lapsilleni ei ole kovin läheisiä välejä päässyt muotoutumaan omiin isovanhempiinsa, joten en ole sitäkään kautta päässyt näkemään edes vierestä mummoutta. Ne, mitä olin luullut ja kuvitellut lapsen ja isovanhemman suhteista, murskautuivat kovalla kädellä juurikin omien lasteni kohdalla.
Minulla on siis esimerkkejä siitä, mitä mummouden ei pidä olla. Vaan pitääkö sitä sitten jonkin stereotypian mukaisesti noudattaa jotakin mummouden kaavaa? Ja millainen se kaava sitten olisi? Kävin kurkkimassa netin maailmaa yrittäen etsiä asioita isovanhemmuudesta. Törmäsin kuitenkin isovanhempien parjaukseen, sekä ongelmiin isovanhemmuudessa. Sellaista en tohtinut lukea. Sitten oli kovin iäkkäiden isovanhempien juttuja ja niitäkään en kokenut omalle kohdalle ajankohtaisiksi. Nuorista mummoista löysin pari iltapäivälehtien vääntämää jutunpoikasta, mutten oikein saanut jutuista irti mitään, koska nekään eivät koskettaneet omaa kokemusmaailmaa. Lapseni ei ollut teiniäiti, vaan täysi-ikäinen ja omillaan toimeentuleva, parisuhteessa oleva nuori aikuinen saadessaan lapsukaisensa.
Mummous minulle tuntuu luonnolliselta jatkumolta sille, että ensin olen opetellut olemaan äiti omilleni ja nyt sitten se isoäiti, joka jatkossakin on osa tuoreen perheen arkea omalla elämänkokemuksellani ja elämän tuomalla ”viisaudella”. Tähän kohtaan kuuluisi hymiö…
Enkä todellakaan tarkoita puuttumista ja ohjeiden antamista pyytämättä, saatika omien mielipiteiden kärkästä esilletuomista. Jokainen lapseni on saanut ja saa muodostaa omaa elämäänsä ilman, että olisin haukkana paikalla huolehtien ja puuttuen asioihin. Minulle riittää tieto siitä, että lapsuudenkodista pois muuttaessa tietyt asiat ovat sisäistyneet lapsiin ja että he todellakin kykenevät huolehtimaan itsestään arjessaan omillaan. Olen toki tukena ja autankin, jos vain siihen saan luvan ja sitä pyydetään.
