Avainsana: jaksaminen

Kirjoittaminen on ilo, suuri sellainen. Nautin jokaisesta sanasta, lauseesta, minkä saan aikaiseksi. Aihe, kuin aihe käy ja aina löydän jonkin ajatuksenpoikasen, mitä kulkea eteenpäin.

Kirjoittamalla suuntaan ajatuksia myös monesti, pois ikävistä aiheista ja tuntemuksista. Tietoisesti yritän nähdä kurjallakin hetkellä jotakin hyvää. Usein se onnistuu. Vuosia kirjoitin vain silloin, kun oli kurjaa, velloin ikävissä tunteissa ja päästelin itkuja näppäimistölle. Sitten eräänä päivänä koin, ettei ollut enää mitään kirjoitettavaa, ei ainakaan mitään ikävyyksiä. Tunteiden vuoristorata oli pysähtynyt, myrskyävä aallokko kadonnut.

Tällä hetkellä olen saanut vieraaksi toiveikkuuden tunteen, jota yritän mutustella ja tunnistella. Reaalimaailmassa, livessä kaikki jatkuu entiseen tapaansa ja minusta ei ulospäin näy kovin helposti tuulen suunnan muuttumiset. Olo on tulevan suhteen ainakin nyt toiveikas, ihan vielä minun ei kannata heittää pyyhettä kehään ja luovuttaa.

Asioilla on tapansa järjestyä, juuri niin kuin pitääkin. Koko elämäni on täynnä kaikenlaisia kokemuksia tuosta ilmiöstä. Täytyy itse tehdä se, mikä on mahdollista ja luottaa siihen, että asiat aina jotenkin järjestyvät.

Olen kärsinyt pitkään kaikenkattavasta väsymisestä, joka näkyy ja tuntuu läheisillekin. Lapsille on tuttu näky, äippä päiväunilla tai muuten vaan, makuuasennossa. Harvassa on ne päivät, jolloin on energinen päivä. Asialle en oikein voi mitään, ei ole olemassa mitään ihmelääkettä. On vain aika, ja tosiasioiden hyväksyminen ja niiden kanssa elämään opettelu. Omat jaksamisen rajat madaltuvat aina vaan, enemmän.

Samalle päivälle en voi enää suunnitella vaikkapa siivousta ja koiran kanssa pitkää kävelylenkkiä. Siivouspäivinä käymmekin koiran kanssa aamusella puistossa ja kierrämme tyyliin korttelin ympäri, että jaksan tarttua imuriin myöhemmin päivällä. Joskus käy niinkin, että yksinkertainen imurointi on liian raskasta keholle ja homma jää alkutekijöihinsä, seuraavaan mahdolliseen päivään.

Arkeni on päivittäistä arpomista sen suhteen, mitä jaksan tehdä ja milloin tulee tarve päästä lepäämään. Sängyssä vietetyt tunnit ovat tuttuakin tutumpaa. Päiväsaikaankin tunnit sängynpohjalla menevät kovin nopeaan, unen tarve on suuri ja vaikka päivällä nukkuisinkin paljon, olen silti kovin väsynyt iltaisin ja yöuniin päiväunilla ei ole vaikutusta.

Yksi kauppareissu saattaa viedä monen päivän voimat, seurauksena joudun viettämään ainakin koko loppupäivän pedissä ja muuhun askareeseen ei keho kykene. Olen jokseenkin hyväksynyt ja kantaapään kautta opetellut näitä kehon kautta tulevia rajoituksia elämääni. Vaikeinta on ehkä ollut hyväksyä se, että oma fyysinen jaksaminen rajoittuu nykyisellään niin vähään ja että elämä kapeutuu ja rajautuu pitkälti kotiin.

Toivon toki, että tämä menee jälleen ohitse, jossakin vaiheessa vain huomaan jaksavani jälleen lähes, melkein normisti ja huilaaminen rajoittuu ilta,-ja yöaikaan. Jatkoa elämässäni olen miettinyt jonkinverran, totuus lyö vasten kasvoja ja ainakin edessä on alanvaihto. Hoitotyö on fyysisesti raskasta ja henkisesti liian kuormittavaa nykyisessä tilanteessa ja jatkuvat, aina vaan pidentyvät sairauslomat työn ohella ei ole kenellekään hyvä vaihtoehto.

Minun on hieman vaikea miettiä, mitä elementtejä tahtoisin omaan tulevaan elämään. Olen niin tässä,-ja nyt hetkessä eläjä. Jotenkin aivot lyövät lukkoon tässä kohdin, kun yritän mielessäni kuvitella tulevaisuutta ja totean, etten yksinkertaisesti kykene arvailemaan ennakolta omaa elämää. Aika näyttää, mitä tuleman pitää.

En voi kuin luottaa elämään, siihen miten asioilla on tapansa järjestyä, tavalla tahi toisella ja aina parhain päin. Tähän liittyen totean myös ihan elämälläni opittuna, että kaikella on todellakin tarkoituksensa, myös syynsä ja seurauksensa.

Mikä tarkoitus sitten on vaikka siinä, kun peti vetää puoleensa kehon uupuessa liiaksi? Niin, mikä? En tiedä, en vielä. Olen pohtinut koko ikäni myös sitä, kun minulle myös on sanottu, ettei ihminen saa enempää, kuin jaksaa kantaa. Olen siis tämän perusteella liiankin vahva ihminen ja olen kantanut elämäni aikana ihan järjettömiä taakkoja, jo ihan pienestä pitäen aikuisten huolet ja murheet ja myöhemmin oman elämän raskasta taakkaa minusta riippumattomista syistä johtuen.

Silti, kaiken eletyn elämän jälkeen, kaikkien kokemuksien ja nähtyjen jälkeenkin yritän hakea, etsiä elämääni sitä positiivista punaista lankaa, joskus jopa sen löytäen. Olen oppinut sinnikkääksi, periksi en anna ihan helpolla, jos ollenkaan. Aina on olemassa jokin ratkaisu, aina löytyy polku, jota pitkin kulkea ja jos ei löydy, niin sitten sellainen tehdään, askel kerrallaan. Tiedän omasta kokemuksesta, millaista on kulkea läpi harmaan kiven, pelkällä päättäväisyydellä ja tahdonvoimalla, yksin.

Olemme kaikki enemmän tahi vähemmän saman auringon alla. Se on yhteinen kaikille ja jokainen saa siitä osansa. Kuten elämässä, myös auringossa on ne hyvät ja huonot puolensa, riippuen ihan tilanteesta, paikasta ja ajasta.