Miltä minusta tuntuu

Vireitä päiviä

Mitäpä meille? Reissun jälkeen olo on ollut hieman pirteämpi ja virkistynyt. Vuoden kestänyt uupuneisuus alkaa todellakin hellittää otettaan ja tämä näkyy omassa tekemisessä. Vielä, kun tuo kroppa tulisi perässä yhtä nopeasti, kuin mieli tekisi touhuilla?

Koiruuden kanssa kävelylenkkien määrä on lisääntynyt, eli nyt olen kyennyt jälleen huolehtimaan melkein kaikki ulkoilutukset. Liekö syynä lämmin keväinen ilma ja auringonpaiste, jotka ovat vetäneet ulos lähes väkisin? Askeleiden määrä päivässä on tuplaantunut siitä, mitä se alimmillaan on ollut pitkään.

Vai onko syynä ollut piilevä apeus, johtuen omasta tulevaisuuden epävarmuudesta ja nyt kun vihdoin alkaa solmut ratketa, voin hengittää vapaammin. Uudelleenkouluttautuminen häämöttää jossakin tuonnempana, jahka kaikki tutkimukset, selvitykset ja hoidot on läpikäyty.

Jokatapauksessa, elämä menee eteenpäin. Askel kerrallaan ja olen kovin iloinen ja hieman ehkä yllättynytkin pitkän ja alavireisen vuoden jälkeen. Oloni on helpottunut, ja lusikkaa ei ihan vielä tarvitse nurkkiin heitellä, onneksi.

Oma lisääntynyt virkeyteni on tarkoittanut lisääntynyttä kykyä tehdä aivotyötä, jonka johdosta pystyn taas tarttumaan tekemisiinkin sillälailla normaalisti. Uupuneisuus aiheuttaa minulle aivosumun, joka estää tehokkaan ja nopean ajattelun esimerkiksi ja toimiin ryhtyminen on äärettömän hidasta, sekä vaatii paljon aikaa ja voimia.

Olemme juhlineet pikkuisen 2-vuotissynttäreitä, juhlapäivän kunniaksi poikanen pääsi mummon ja vaarin kanssa bussiajelulle. Bussilaulu on enemmän ja vähemmän mopojen kanssa kiinnostuksen kohteena ja yllätys oli pienelle helppo järjestää; rattaiden kanssa matkustaminen kylälle ja takaisin sujui hyvin. Kokemus oli toivottavasti mieleenpainuva pikkuiselle, ja hoitopäivä menikin mukavasti ajellen bussilla.Neilikat kävin samalla reissulla hakemassa kukkakaupasta ja pitihän ne heti kuvata.

Yleensä keväällä ja kesällä lämpö aiheuttaa uupumista, nyt on jostain syystä käynytkin toisinpäin. Olen saanut ihan uutta virtaa aurinkoisen lämpöisistä päivistä. Tämä on omituista ja mukavaa kylläkin ja en valita. Kyllä olen uupumisista saanut ihan tarpeeksi jo.

Ja ettei nyt ihan kympillä elämä pääse hellimään, takapakkia tulee tasaiseen tahtiin selän kipuilun kanssa. Heti, kun hieman ”innostun” käyttämään kehoa, saan muistutuksen siitä, miksi niin tai näin ei pitänyt tehdä.

Kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi, hyvää kevättä kaikille!

Päivän saldo kuvina

Edellisessä postauksessa meni pieleen kuvamuokkaus, jossa piti näkyä ylläoleva muistilista itselleni lähinnä niistä ravinto-aineista, joita on sallittua syödä. Rajoituksia on nyt sen verran paljon, että pitää ihan miettimällä miettiä, kuinka koostan lautaselle eväät.

Aamiainen, lounas ja välipala

Päivälliseksi olikin sitten kanaa ja riisiä, ilman tomaattia tällä kertaa. Tomaatista luopuminen on haikeaa, samoin perunasta. Vaihtoehtoja ei nyt taida olla, luotan omaan intuitioon ja kokemukseen tässä asiassa ja odotukseni ovat korkealla tämän ruokavalion suhteen. Lehtikaaliin tutustuin parisen vuotta sitten ja tänään yllätykseksi huomasin oivan makuyhdistelmän sillin, lehtikaalin ja kesäkurpitsan kanssa 🙂 . Avokado on ihan uusin tuttavuus, voisin sanoa maisteluvaiheen olevan ohi hyvällä menestyksellä.

Valmistin päivällistä ja Umppaliini vahti vieressä kiltisti, saadakseen maistiaisia; tuloksetta tällä kertaa. Uskollisesti koiruus päivysti myös pöydän vierellä meidän ruokailua, josko jotain heltiäisi hänellekin. Viimein luovutti onnettomana ja kömpi pää painuksissa ja kovin surullisen oloisena kuvan mukaisesti sohvan alle mököttämään. Huskyt ovat draamaan taipuvaisia, ja tämän episodin aikana koira piti huolen, että varmasti näen ja kuulen hänen ylhäisyytensä kärsimyksen. Voi poloista, illalla saa nappuloiden kanssa pakastelihapullia piimään kuorrutettuna.

Draamailija

Aamusella käveltiin koirapuiston kautta meidän perusnormilenkki ekaa kertaa flunssani jäljiltä ja huomasin toisen talvikenkäni pohjan irronneen puoliksi kotiin tultaessa. En enää tähän talveen viitsisi uusia talvikenkiä hankkia ja täytyy ihmetellä nykykenkiä, jotka eivät näköjään kahta kokonaista talvea kestä. Aiemmat kenkäni kestivät ja olivat jokapäiväisessä käytössä sen 18 talvea ainakin ja pelkkää kyllästymistäni hävitin ne ja ostin uudet. Taisi olla väärä teko?

Narsis_it

Kaupan tarjouksessa oli kolme ruukkua kevätkukkia joista kaksi annoin eteenpäin vanhalle mummolle sekä tyttärelle omaan kotiin vietäväksi. Pääsiäisen vietto on meillä laimentunut, sillä joskus aikoinaan sain päähäni, etten välttämättä halua juhlistaa kuolemaa ja kuvitteellista tarinaa henkiin heräämisestä. Kevät on luonnossa elollisen kasvukauden alkamista, uusia alkuja talven levon jälkeen, luonnollinen osa koko vuoden kiertoa ja se on näkyvä osa elämää.

Kevättä ja vuodenajan vaihtumista voi kunnioittaa ihan todellisuuteen ja tähän hetkeen perustuvien (tosi)asioiden pohjalta. Mennyt on mennyttä ja elämää, sekä uskomuksia on ollut olemassa jo ennen ajanlaskunalkua. Muinoin luonto ja siihen liittyvät ilmiöt selitettiin uskomuksin, tarinoin. Uskomukset on nimensä mukaisesti uskomuksia, satuja ja kertomuksia samalla lailla, kuin muutkin vastaavat tarinat. Ei niitä muitakaan satuja palvota ja nosteta jalustalle, ne ovat olemassa viihdykettä varten. Nykyajan sadut ja iltanuotio ovat tänään laitteissa, joissa silmämme ja kätemme valikoivat mitä milloinkin katseltavaksi ja kuunneltavaksi.

Kevättä ja koisokasveja ajatuksissa

Ulkona on jälleen lumen puhdistama maisema, kauniina kuorrutuksena valkoista höttöä. Kaikki eivät siitä pidä, koska lumikinokset aiheuttavat työtä, joka nyt vain kuuluu talveen. En itsekään pidä lumen kolaamisesta, jota väliin täytyy vanhan mummon pihassa harrastaa. Kovin usea ei pidä myöskään takatalvesta, kevään lupauksesta ja taas talven jatkumisesta.

Kolaaminen on itselle todella ikävää, se kuluttaa omat fyysiset voimat, ja sitten kotona en enää jaksakaan tehdä mitään, pahimmillaan moneen päivään. Tätä on muiden vaikea ymmärtää, että tahtoisin todellakin käyttää ne vähäiset energiani omaan kotiin, en toisten hommiin. Sama juttu kesällä, nurmikon leikkuun ja muiden pihatöiden kanssa. Vaan, kukapa nyt kodistaan vapaa-ehtoisesti haluaa lähteä? Ehkä ensi talveksi olisi jo koneellista apua tiedossa?

Taudit eivät jätä rauhaan, yksi tervehtyy, niin jo joku toinen osoittaa kipeäksi tulemisen merkkejä. Joinakin vuosina näköjään sairastellaan enemmän ja toisena taas vähemmän. Se on sitä elämää, sekin. Flunssat kurkkukipuineen kaikkineen käyvät jo toista kierrostaan perheessämme. Vanha mummo oli lääketipassa useamman päivän sairaalassa keuhkokuumeen runtelemana ja samalla reissulla tuli kaikki muutkin vaivat todennettua, ne joita tk-lääkärit on vuosia vähätellyt ja mitätöinyt. Nyt otettiin mummo tosissaan ja paljolta vahingoilta olisi vältytty, jos lähetteet olisi saanut vuosia sitten jatkoihin. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Olen itse todella harmistunut jälleen kerran paikkakuntamme kurjaan ja toimimattomaan puoskarilääkäreiden lastentarhaan, jollainen täällä ilmeisesti on. Oikealle lääkärille pääsee vasta useamman turhauttavan ja epäonnisen käynnin jälkeen, jos pääsee, kuten itsekin olen kokenut. Edellisen vuoden aikana olen törmännyt joka ikinen kerta eri ihmiseen tuossa arvauskeskuksessa ja vasta kaksi viimeisintä käyntiä etävastaanotolla puhelimitse on olleet ihan oikean tuntuisen lääkärin vastaanottoja. Tähän asiaan ei muutosta ole luvassa, ei ainakaan parempaan päin. Tiedän, että paikkakuntamme on erittäin huonossa maineessa ja kukaan (tervejärkinen) ei tänne edes halua, vaikka maksettaisiin kuinka paljon tahansa. Yksityisillä lääkäriasemilla on sama tilanne.

No, se siitä avautumisesta taas.

Kokeilua syömisrajoituksin

Mitä hyvää purnaamisen vastapainoksi? Paljonkin. Vihdoinkin nukun yöni sikeästi, ja hyvin. Herään aamuisin aiempaan verrattuna peräti virkeänä. Melkein voisin jopa tanssahdella pari askelta. Kunhan siis jaksan napostella kipulääkettä määrätyn määrän.

Ruokarajoitteisuuteni laajenee käsittämään paprikan lisäksi perunan ja tomaatin. Allergia voi oireilla myös koko kehon uupuneisuutena ja minulle kävi niin hassusti, että vointini romahti ihan minuuteissa, syötyäni tomaatin lounassalaatin seassa pitkästä aikaa. Olo on ollut väsymisen suhteen parempi ja olen ollut pirteämpi jo pidempään (johtuuko sittenkin tomaatin ja perunan syömättömyydestä?). Kokeilemalla sekin selviää, voisiko kyseessä olla sittenkin allerginen reaktio ja teen kaikkeni, kokeilen melkein epätoivoisena, josko jostakin olisi apua tämän kropan kanssa.

Toisaalta olen hieman enemmän innoissani, josko syy jatkuvaan huonoon oloon väsymisineen olisikin noin yksinkertainen asia, kuin allergia. Vitsit, miten hienoa olisi kokea olo normaaliksi ja tehdä ja jaksaa elämää yleensäkin normaalisti? Minussa heräsi siis ihan pieni toivonkipinä, josko pääsisin vielä sittenkin toteuttamaan niitä pieniä ja vähän suurempia haaveita, joita olen joutunut unohtamaan, oman voinnin ollessa aina vaan hankalampi?

Kuukauden päästä olen viisaampi tämän kokeiluni kanssa. Harmi sinänsä, olen siitä asti rakastanut koisokasveja, (paprika, tomaatti, peruna) kun niitä lapsuuden jälkeen vihdoin opin syömään. Muistan lapsuudesta, kuinka kieltäydyin monista syömisistä ja ehkä siinä on ollut taustalla tuo sietämättömyys useita ruoka-aineita kohtaan? Opettelin syömään kunnolla (monipuolisesti) vasta ensimmäisen lapsen maistellessa uusia makuja.

Paprikan sietämättömyys kävi ilmi melkoisen nopeasti, iho reagoi laajasti märkivällä ihottumalla ja mikään voide tai lääkärinhoito ei tuntunut auttavan. Tuohon aikaan käytin paprikaa mausteena sekä tuoreena päivittäin. Taisipa se tomaattikin eksyä pikkuhiljaa sinne lautaselle ja leivän päälle. Näihin päiviin asti olen laajentanut tomaatin käyttöä ja ruokiinkin se on eksynyt kuin varkain tuomaan lisää makua, salaatteihin tomaatti on aina kuulunut ja tosiaan sen käyttö on myös päivittäistä ollut.

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, kertoo sananlasku. Ynnäsin eilen niitä ruoka-aineita, joista seuraavaan kuukauden aion koostaa syömiseni ja mietin, pitäisikö ihan päiväkirjan avulla seurata omaa vointia suhteessa syömisiin?

Toipumista

Parin viikon flunssasta toipuminen tapahtuu sekin pikkuhiljaa ja levon määrä näyttää vähenevän päivittäin, jess. Kovasti jo kevät kutkuttelee ja mielessä olisi paljon asioita, mitä tehdä.

Istuttaa siemeniä, uusia ruukkukasveihin multia, vaihdella verhoja ja tehdä kunnollinen suursiivous talven jäljiltä. Mielessä siintää ulkokukat ja niiden sijoittelu etuoven läheisyyteen, sekä viime kesänä virinnyt ajatus asetella ulos ikkunan alle pöytä ja tuolit,nyt näin nopeasti ajatellen.

Ajatuksien toteuttaminen on sitten eri asia käytännössä. Kaikki toteutumiset riippuvat omasta voinnista ja siitä, mitä ja miten kovin väsyn mistäkin puuhastelusta.

Jos nyt oppisin miettimään tekemiseni niin, etten väsyttäisi kehoa ensimmäisellä puuhalla ja sitten muut hommat jäisivät odottamaan, että jälleen jaksaisin tarttua toimeen? Eli, yrittäisin tehdä ensin kevyet ja vähemmän väsyttävät hommelit alta pois ja sitten vasta ne raskaammat, fyysiset jutut?

Olen myös pitkästä aikaa miettinyt, josko ompelisin jotakin pientä tässä kotosalla ollessani? Elvyttäisin hieman tapaani kierrättää esimerkiksi vanhoja vaatteita toisiin käyttötarkoituksiin? Ehkä tekisin jotain uutta vaatetta? Selkäni ja niskani eivät tosin kiittele siitä ajatuksesta; istuminen ja hartioiden jännittämisen ajatuskin koskee. No, katsellaan. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Aloittamani villasukatkin olisi hyvä neuloa valmiiksi.

Ajatus alkaa jälleen pelaamaan, paremmin kuin aiemmin ja se kertoo minulle sen, että pahenemisvaihe (sle) alkaa olla takanapäin, aivosumu ja ikuinen väsy väistyvät hiljalleen ja uupumus helpottaa. Vuosi siinä uupumisesta toipumisessa näköjään meni.

Nyt onkin sitten tärkeää opetella (taas) omien voimavarojen käyttöä niin, etten väsytä itseäni täysin. Ikäänkuin säästellä energiaa ja jaksamista, säännöstellä tekemisiä aiempaa tarkemmin, kuunnella kehoa, opetella omaa hyvinvointia kunnioittavaa tapaa elää. Helpommin sanottu, kuin tehty.

Menneisyyttään ei voi muuttaa, sen toki tiedän. Mutta, ennenkuin suostun hyväksymään joitakin asioita, minun on saatava olla vihainen lapsuudessa tapahtuneisiin laiminlyönteihin, joiden vaikutus on jatkunut läpi aikuisuuden terveyteni kohdalla. Mitätöinti, huolimattomuus, välinpitämättömyys ja kaikki muu kantavat nyt hedelmää kehossani ja kaikelta tältä olisi vältytty mikäli sikäli, no jooo…Ammatinvalintani olisi ollut jokin muu, kuin fyysisesti raskas hoitotyö.

Ajatella, että minun piti elää näinkin pitkään, kenenkään huomaamatta kieron selkäni kanssa, ihmetellen tasaisesti esiintyvää kipua ja esimerkiksi kävelyn hankaluutta sekä nostojen jälkeen esiin tulevaa kipua ergonomiasta huolimatta. Voisin ehkä vähän kiukutella lisääkin, vaan mitäpä se muuttaisi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Sillä mennään, mitä on ja toivotaan parasta. Selkä olisi ollut korjattavissa kasvuiässä helposti. Joitakin kertoja olen käynyt lääkärissä asti hakemassa apua selän ongelmiin ja aina sama laulu, syö buranaa ja panadolia niin paljon, kuin sielu sietää, koita pärjätä.

Kun elämä kaventuu käsittämään pelkän kotiarjen ja siinä selviytymisen jotenkuten, voi kysyä itseltäänkin, missä meni pieleen? Kysymys on siinä mielessä turha sekin, kun se ei mitään asiaa muuta paremmaksi. Joko sitä hyväksyy olemassa olevan tilanteen tai ei hyväksy ja thäts it. Yksinkertaista tosiaan.

Syödään siis riisipuuroa ja kiisseliä päivälliseksi, iltapalaksi ja seuraavan päivän aterioiksi niin pitkälle, kuin riittää. Ikkunasta avautuva näkymä takatalvesta saa ainakin koiran iloiseksi, lunta riittää vielä hetkeksi. En valita, koska itsekin pidän enemmän puhtaasta lumenvalkeasta maisemasta, kuin märästä, ankeasta, likaisenrumasta kuravellistä. Olen hereillä lasten lähtiessä opinahjoon, vaikka voisin hyvin nukkua pidempään.

Olen iloinen kohta valmistuvasta kylpyhuoneen kaapista, tasosta elämääni helpottamaan pyykkihuollossa. Paikkailen sikailevien teini- lasten kavereiden jälkiä seinistä, katosta ja ihmettelen, eikö niille mukuloille ole opetettu minkäänlaista kunnioitusta, käytöstapoja jne kehdatessaan tuhota kaverinsa kotia, ihan tietentahtoen ja sillä seurauksella, ettei meille ole enää tervetulleita kyläilemään.

Nautin mummoilusta, pikkuisen kasvun ja kehityksen seuraamisesta iloiten yhdessä uusien taitojen saavuttamisesta ja kaksivuotiaan niin hersyvistä uhmakiukkukohtauksista ja haluamisen vaativasta taidosta. Ihmettelen uusia tapoja keskustella, perustella ja neuvotella lapsen kanssa niin, että tämä myös muistaa ja ymmärtää asioita, vaikka on vasta niin pieni.

Sopeudun elämääni ja alan vähän kerrallaan suuntautua ajatuksissa tulevaan. Uudelleenkouluttautuminen vaiko eläkkeelle jääminen sairauksien vuoksi? Mikä on realistista, selviää tässä seuraavien kuukausien aikana. Halu ja tahto eivät aina riitä, jos ruumis ympärillä ei toimi, niinkuin pitäisi. Pitkälle on riittänyt, vaan nyt alkaa olla kynnys liian korkealla…

Maaliskuu

Pakkasterveisiä kuvien kera

Perusaamulenkillä en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä ja ottaa muutamia kuvia olosuhteiden ollessa lähes täydelliset omaan makuuni. Umppa oli hieman kärsimätön ja halusi jo jatkaa matkaa, mikä myös kuvien ilmeistä tulee hyvin esille. ”Joko mennään?” ”Taasko tuo kapine kädessä?” ”Tule jo, mennään!”

Ilma oli kylmää, pakkasta -14 kotoa lähtiessä ja kuvan tyypille oikein passeli keli ulkoiluun ja lumessa piehtarointiin. Sanoinkin tyypille, ettei mennä puistoilemaan, koska mamma jäätyy siellä ja hienosti reitti valikoitui niin, että aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti koko ulkoilun ajan. Puistoonkin siitä eksyttiin, koska aurinko tosiaan lämmitti jo niin paljon, ja kylmä pysyi loitolla. Toista tuntia vierähti ulkoillessa kauniissa, kirpeässä pakkasilmassa.

Onni tulee niin pienestä yleensä

Täydellinen ulkoilu ja nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Lähtiessä kotoa, ajatus oli enemmänkin niin, ettei aina jaksaisi taaplata eteenpäin. Niin kuitenkin mieli muuttui ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä mukavasti ja kotiin tullessa olin oikein iloinen ulkoilusta.