kiitollisuus – Saman auringon alla

Vuosi vaihtuu

Jälleen yksi kokonainen vuosi takana. Tätä vuotta on jäljellä pari päivää ja pakostakin ajatukset viivähtävät hetkittäin jo ensi vuoden puolella.

Menneeseen vuoteen mahtuu niin iloja, kuin surujakin ja kaikkea siltä väliltä. Vuoteen mahtui elämää, isolla eellä. Tulevaan vuoteen minulla on muutama ajatus, toive itämässä ja kerron niistä ehkä joskus myöhemmin.

Ensi vuosi on poikkeuksellinen siinä mielessä, että nuorinkin lapseni saavuttaa sen maagisen täysi-ikäisyyden. Mikäänhän ei sinällään muutu ja kuitenkin muuttuu. Askeleet aikuisen elämään muuttuvat nyt totiseksi todeksi ja vaikka nuoruus jatkuisikin vielä vuosia, vastuu on itsellään.

Tässä kohden voisin jälleen miettiä, mihin on mennyt yli kaksi vuosikymmentä? Aika, kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti? Muistan, etten osannut kuvitella elämää, ”sitten kun lapset ovat aikuisia”; niin pitkälle en edes halunnut ajatella ja nyt alkaa olla käsillä nuo hetket.

Lapset, äitiys ovat olleet elämäni tärkein asia edelliset vuosikymmenet. Prioriteetti numero yksi. Nuorena hyväksyin lapsettomuuden osakseni, yritettyämme lasta toista vuotta. Suunnittelin tuolloin opintoni, tulevaisuuteni ja aloin elää sen mukaisesti, ettei minusta koskaan tulisi äitiä.

Muistelen, miten kipeää teki ajatus, etten olisi koskaan saanut lapsia. Kuitenkin minua lohdutti toisaalla ajatus tulevista haasteista työelämässä. Siihen yhtälöön ei lapset olisi mahtuneet oikein mitenkään omasta mielestäni. Tuolloin luulin, etten olisi kyennyt hoitamaan kahta vaativaa asiaa samanaikaisesti hyvin, (työtä ja perhettä).

Sitten kuitenkin toiveeni lapsista ja perheestä toteutui ja oikeastaan samointein unohdin ”urahaaveeni” työelämän puolella. Halusin keskittyä täysillä saamaani lahjaan, äitiyteen. Toki yritin opiskella vielä kahden ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta käytännössä se osoittautui mahdottomaksi ilman lasten isän tukea ja pienen tukiverkoston ollessa epävarmaa ja ajoittaista.

Muistan vieläkin sen hetken, kun tein raskaan päätöksen opintojen lopettamisesta. En kuitenkaan menettänyt mitään, minulla oli jo yksi ammatti opiskeltuna ja se saisi riittää, muistelen ajatelleeni. En kuvitellut, että vielä joskus aikuisena opiskelisin, saati vaihtaisin ammattia tai oikeastaan mitään muutakaan, mitä näihin vuosiin on sisältynyt. Elämää isolla eellä edelleen.

Olen hieman miettinyt, mitä ensi vuoteen? Mieleeni nousee ensisijaisesti yksi tärkeä asia; opettelen omaa hyvinvointia ja itseni huomioimista. Jäin tavallaan itseni jalkoihin keskittyessäni pelkästään äitiyteen, perheeseen yrittäen taiteilla lisäksi työelämässä omien fyysisten sairauksien runnoessa kehoa ja sittemmin myös psyykeä kohti lepoa.

En kuitenkaan kadu mitään, elämä on mennyt, niinkuin se on mennyt ja edelleen uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa, syynsä ja seurauksensa.

Näin vuodenvaihteessa ajatukset viivähtävät muutaman vuoden takaisissa tunnelmissa, toipumisen ensihetkissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. On selvinnyt syitä, ja niiden seurauksia. Asioille, joista olen kärsinyt ymmärtämättä syytä, on löytynyt vihdoin syy ja ne ovat olleet avaimia jälleen uuteen.

Kiitollisena jätän vanhan vuoden taakse ja kiitollisena aloitan uuden vuoden.

Jään toiveikkaana odottamaan vuoden vaihdetta, uutta vuotta ja toivon tasapainoa, rauhaa ja välittämistä!

Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Vuosi vaihtuu

Ajatukset viipyilevät myös yhä enemmän ympäröivässä maailmassa, siinä miten hulluksi ja järjenvastaiseksi moni asia onkaan muuttunut. Samalla tiedostan, että ainoa asia mihin voin itse vaikuttaa, on oma asenne ja oma toiminta, tunteet ja toivoa muidenkin ymmärtävän saman.

Olen ollut huomaavinani sen, miten esimerkiksi yhteiskuntaa ollaan ajamassa ilmeisen tarkoituksella alas, ihan lainsäädännön tasolta. Yhteiskunta on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki on ja ilmeisesti nyt niitä heikkoja lenkkejä karsitaan ketjusta pois rivakalla otteella?

Seuraako tästä kaikesta lisääntyvää yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa ja omaa vastuuta omasta elämästä? Yhteisössä on kuitenkin voimaa, sillä yksin ei tarvitse pärjätä, osata kaikkea. Terveissä yhteisöissä on myös turvaa, huolenpitoa ja välittämistä.

Yhteiskunta on ollut joillekin se ainoa yhteisö, joka on tarjonnut apuaan tarvitsematta antaa mitään takaisinpäin, osallistumatta muutoin, kuin saajana. Käytännössä kuitenkaan mikään toimiva yhteisö ei toimi yksisuuntaisesti. Jokainen yhteisön jäsen osallistuu ja tuo ne omat vahvuutensa ja taitonsa kaikkien eduksi.

Monen mutkan kautta ajatellen kaikkia tarvitaan. Sairaita, jotta lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla olisi työtä, rikollisuutta, jotta poliisilla ja muilla lainvalvonnan parissa työskentelevillä olisi myös palkkapäivänsä. Tarvitaan ravinnon tuottajia ja monia muita eri aloilla olevia. Mielikuvituksella voi pohtia, miksi kukakin ammattiryhmä on olemassaan tätä yhteiskuntaa varten. Perusasiat; ravinto, katto pään päällä, lämpö, vaatetus ja fyysinen turva noin alkuun terveyttä unohtamatta. Entisaikaan jokainen huolehti kaikesta itse, jokainen omissa torpissaan viljellen maata ja kasvattaen ravintoa. Toiset tekivät jotakin muuta, käsillään tai aivoillaan tuoden yhteiskunnan hyödyksi osaamisensa.

Aina on ollut myös se osa, joka on alistanut ja vaatinut itselleen toisten tekemästä työstä osan omaan käyttöönsä, nauttien leppoisesta olostaan saaden kaiken ilman vaivannäköä. Ahneus ja itsekkyys, valta. Sitä on ollut aina historian saatossa, enemmän tai vähemmän ja tällaisen silmissä tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat kuin roska silmässä.

Se, että on paljon työttömiä ihmisiä, kertooko se siitä, ettei heitä tarvita yhteiskunnassa? Vai ovatko he niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet sitä omaa kykyään toimia yhteisössä? Jokainen voi tehdä jotakin yhteisön eduksi, mutta kukaan ei ilman asianmukaista palkkaa halua toimia ja tehdä osaansa. Saman verran se peruna maksaa jokaiselle, riippumatta siitä mitä työkseen tekee, muista elämän vaatimista kuluista puhumattakaan. Elämän perusmaksut ovat jokaiselle samat.

Syystunnelmia

Syys, syksy, talveen laskeutuminen. Ehdottomasti vuoden parasta aikaa tämä yhä hämärtyvien päivien elo.

Muistelen, miten jo ihan pienestä tytöstä saakka syksyn alkaminen aiheutti jännitystä ja ympäristön muutokset luonnossa iloa. Samoin on tänään ja ehkä jopa toistan itseäni kirjoituksissani, vuodesta toiseen. Syksy vaan on itselleni erittäin tärkeää aikaa, positiivista aikaa.

Ilmojen viileys kesän kuumuuden jälkeen on tervetullutta. Samoin yhä pimentyvät päivät aiempaan valoisuuteen verrattuna. Rakastan hämärää, joka kynttilöiden valossa taittuu salaperäiseksi leikiksi lepattavan liekin avustama.

Pidän ajatuksesta, että valmistaudutaan lepoon. Talvi on luonnon aikaa kerätä voimiaan, jotta taas ensivuonna luonnon kukoistus on taattua. Eläimet ja ihmisetkin vaipuvat kukin omalla tavallaan lepoon näin syksyn edetessä.

Opintoja on takana useampi kuukausi, samoin työtä ja huomaan lähes jokainen päivä, miten onkaan mukavaa oppia uutta. Huomaan myös päivittäin ilokseni hyötyväni asiakastyössä laajasta tietämyksestäni monen aihealueen parissa.

Pelkäsin keväällä ehkä turhaankin uusia opintoja. Olin kovin epävarma siitä, oppisinko enää mitään uutta ja onneksi nämä luulot ovat karisseet pois. Etenen itselleni sopivaan, rauhalliseen tahtiin ja edelleen kykenen sisäistämään uutta asiaa. Olen hyvin kiitollinen ylipäänsä uudesta mahdollisuudesta aloittaa työelämä ikäänkuin uudelleen ja vieläpä puhtaasti omien resurssien ollessa etusijalla.

Viimeaikoina olen saanut kokea monia uusia asioita koskien esimerkiksi työssä vietettyä aikaa. Palautuminen työn jälkeen on sekin uutta minulle, enkä tarvitse useampaa vapaapäivää palautuakseni yhdestä työvuorosta.

Odotukseni ovat täyttyneet työn osalta ylikin, tosin en tiennyt vuosi sitten mitä odottaa uudelta työnkuvalta ja nyt minulla on jo hämärä aavistus asiasta. Pidän uudesta työstäni suuresti ja viihdyn erinomaisesti tulevassa työssäni. Mahdollisuudet kehittyä ja kehittää omia taitoja sekä monipuolinen työnkuva pitävät mielenkiintoa yllä positiivisella tavoin. Ennenkokematonta, jos näin voisin sanoa.

Tosiaan, vuosi sitten palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja tällä hetkellä olen kovin kiitollinen uudenlaisesta työnkuvasta, joka sopii täydellisesti minulle ja oikeastaan voisin jopa sanoa, että työnkuva tukee täydellisesti vielä jäljellä olevaa terveyttä.

Melkeinpä olen unohtanut arjessani ne haasteet, mitä on ollut vaikkapa kehon suhteen. Ergonomia on tunnistettu työpaikalla tärkeäksi osaksi ja olenkin saanut opetella käyttämään monipuolisesti erilaisia ”apuvälineitä” esimerkiksi tietokoneen äärellä työskennellessä.

Kotosalla ollessa teen vähän kerrassaan ja palastellen kotityöt. Viimeinkin olen oppinut tasapainottamaan tekemiseni niin, etten uuvuta kehoa heti ensimmäisten tuntien aikana ja tapani toimia on mennyt tuonne jonnekin selkärankaan ja automatisoitunut. Tämän myötä elämänlaatu on kohisten noussut ja energiaa riittää arkeen tasaisemmin ja olen huomannut jopa pientä palautumista tapahtuneen.

Toki monen monta asiaa osiaa on ollut hiljaisessa muutoksessa; ruokavalio on vaihtunut hitaasti toisenlaatuiseen, olen syönyt lisäksi monivitamiiinivalmistetta, jonka hyödyn huomaan lisääntyneessä jaksamisessa. Puutosta on varmasti monien ainesosien kohdalla ollut vuosia, johtuen vääränlaisista valinnoista syömisten osalta.

merinovillaiset sukat päikkyyn pikkumiehelle hänen lempiväreissään

Olen erityisen iloinen elvytettyäni rakasta, vanhaa harrastustani kirjojen parissa ja vaikka äänikirjat ovatkin korvanneet lukemisintoani aiempina vuosina, yhä enemmän olen alkanut lukea fyysisiä kirjoja ja käynyt ahkerasti kirjastossa lainaamassa niitä. En muistanutkaan, kuinka rentouttavaa on lukea ja uppoutua toiseen maailmaan, taikka sitten oppia jotakin uutta tietokirjan parissa.

Toivoisin ehtiväni neuloa enemmän, ja tämän syksyn/talven tavoitteena tai ehkä vielä ajatuksissa olisi opetella neulomaan islantilainen villapaita samalla, kun iltaisin käperryn sohvan nurkkaan seuraamaan jotakin aivotonta sarjaa yhdessä miehen kanssa. Siinäkin on ollut oma opettelunsa; istua ja vaan löhötä sohvalla.

Yksi on joukosta poissa

Uman tarina

Kiitos kaikista näistä vuosista, rakas karvakaveri!

Tärkeä tehtäväsi päättyi ja aikasi tuli täyteen. Muistin kiittää sinua olemassaolostasi lähes jokainen päivä, kiitos vielä kerran.

Uma jouduttiin lopettamaan perheen (etukäteen mietityllä) yhteisellä päätöksellä, äkillisen voinnin heikentymisen vuoksi. Halusimme välttää ”turhat” tutkimukset, hoidot ja päästää iäkkään mummelin ikiuneen arvokkaasti ja kärsimystä välttäen. Kiitos vielä kerran yhteisestä ajasta ja ilosta, jonka toit meille pelkällä olemassa-olollasi.

Kevään alkua

Kevät alkoi, nyt huomaan ihan arjessa valoisuuden lisääntyvän hurjaa vauhtia ja kotiinkin kaipaan jo lisää valoa. Jälleen on selvitty yhdestä yhdestä talvesta, pimeästä ajanjaksosta.

Tiedossa on opintoja; pääsin siis opiskelemaan uutta tutkintoa. Nyt se on virallista ja vihdoin voin jättää entisen ammatti-identiteetin taakse.

Opiskelen tutkinnon ammatillisena kuntoutuksena koulutussopimuksella eli olen samaan aikaan myös työssäoppimassa työpaikalla. Ammatin vaihto on edennyt siis virallisia reittejä pitkin, työeläkevakuutusyhtiön kautta.

Kohdallani useampi terveydellinen syy puolsi uuden ammatin hankkimista ja hieman jännittää menestyminen opinnoissani jatkossa. Kaikki uusi ja vieras kun tuppaa olemaan minulle pienen kriisin paikka noin ihan yleisestikin.

Vuosi sitten näihin aikoihin aloitin valmentajan avulla pohdinnan tulevasta. Lähtökohta oli aika tyhjä, koska minulla ei ollut aavistustakaan omista vahvuuksista ja kyvyistä, joita voisin hyödyntää jatkossa. Koin, ettei hoitajan koulutuksella ja työkokemuksella oikein tehnyt mitään, ja voi miten väärässä olinkaan.

Jo nyt huomaan, miten koko elämäni kulku on ikäänkuin valmentanut minua seuraavien vuosien ja vuosikymmenien työhöni.

Olen kuvannut uusia työolosuhteitani luksuksena. Itse työkin on näyttäytynyt luksustyöltä entiseen verrattuna ja voi miten kiitollinen olenkaan nykyisestä tilanteestani. Oman työn arvostaminen on huippua ja onkin ihanaa, kun voi löytää ja käyttää niitä erilaisia omia vahvuuksia työssä, joita löytyy ihan jokainen päivä uusia ja unohdettuja. Lähden hyvin mielelläni aamuisin työn ääreen.

Teen edelleen töitä ihmisten parissa, mutta lähtökohdat ja tarpeet ovat työssä erilaisia verrattuna hoitotyöhön. Kaikkein mullistavin tunne onkin päällimmäisenä ollut se, ettei virhe maksa ihmishenkiä. Kaiken voi siis määrittää rahassa ja pahimmillaankin vain asiakkaan mielipahalla, jos sattuisi tulevassa työssä virheen tekemään ja yleensä tehdyn virheen voi myös korjata, joka sekin on kovin helpottava ajatus.

Opintojen aloitus kutkuttaa, uusi alani on kaikin puolin vierasta, ellei muutaman kuukauden työkokeilua lasketa lukuun. Opinnoissa avartuu sitten se valtava määrä tietopuolta, joka pitää omaksua ja sisäistää.

Kiitollisuus on jälleen kovasti pinnalla. Muistelen vuoden takaista hämmennystäni siitä, miten ihmeessä ikinä löytäisin sen oman juttuni työelämän puolella. Asioilla on tapansa järjestyä, kuten jälleen saan todeta tämänkin asian suhteen.

Elämä on kaikinpuolin tällä erää kovin tasaista ja mutkatonta. Ehkä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana? Ei ole draamaa, ei kriisejä taikka huolia, joista pitäisi osata ottaa koppeja, kuin paraskin pesäpallon pelaaja.

Voin jopa luottaa siihen, että omat suunnitelmat myös pitävät päivien mittaan ja ylipäänsä voin tehdä jonkinlaisia suunnitelmia viikoille, ilman että joudun huomioimaan muidenkin tarpeita, jotka sitten menisivät omieni edelle. Tämä tilanne on kovin vieras, sillä koko elämäni ajan olen huolehtinut muiden tarpeista, auttanut muita minkä ehdin ja se kaikki on maksanut minulle omien tarpeiden laiminlyöntinä.

Jostain syystä olen saanut lisää energiaa touhuamiseen niin töissä, kuin kotonakin. Epätietoisuus on näköjään vienyt suuren osan kaikesta käytettävissä olevasta energiasta ja kun asiat on vihdoin selkiytyneet, ylimääräistä virtaa riittää ehkä liiaksikin asti.

Noh, ei pidä nuolaista….Jatkaessani tätä kirjoitusta parin tunnin tauon jälkeen, sain todeta että huh huh taas…Minulla oli suunnitelma tälle vapaapäivälleni…

Kymmenen minuutin aikana asiat muuttuivat ja kaikki suunnitelmat menivät uusiksi.

-Uimahalli suljettiin äkillisen korjaustarpeen vuoksi, joten emme lähteneet polskimaan tyttären ja lapsenlapsen kanssa. Onneksi tästä tiedotettiin nopeasti. Harmi oli kuitenkin suuri, pikkuinen oli koko aamupäivän odottanut uimareissua ihan kiukkuun saakka.

-Samaan aikaan nuorin lapseni soitti ja kertoi avaimiensa kadonneen. Mopedi jäi parkkiin ja kävelymatka kotiin ja vara-avainkin hukassa. Pahasti näytti uuden lukon hankinnalta tilanne ja niinhän siinä sitten kävi, ettei vara-avaimen tilanteesta tullut selvyyttä.

-Nuorin tytär soitti samaan aikaan matkaltaan kampaajalta takaisin kotiin. Kampaaja oli pilannut hänen hiuksensa, vaaleat raidat olivat tuhkanharmaata mössöä ja edes lapsi ei olisi kotona saanut niin kamalaa lopputulosta aikaiseksi. Kuullessani hinnan tälle ”raidoitukselle”, kauhistuin. Edes kampaajan tarjoama korjaus ei pelastanut hiuksia ja entinen niin kaunis tukka on nyt pilalla. Noh, hiukset ovat uusiutuva luonnovara, vaikkei se harmistusta ja mielipahaa ja rahanmenoa korvaakaan.

Miehellä päivä venyi, venyi ja venyi. Muksun avaimia olisi pitänyt lähteä etsimään vielä kertaalleen, mutta auto oli miehen alla. Joten päivä venähti yhdeksi odotuksekseksi. Pikkuinen saapui meille pariksi tunniksi hoitoon, koira piti käyttää tarpeillaan ja kun vihdoin sain auton käyttöön, niin siinä ajellessa vierähti useampi tunti.

Oli kyllä kaikenlaista muutakin pientä arjen ongelmaa koko päivälle, vaan kyllä sitä sai olla kiitollinen siitä, että loppujen lopuksi mielenpahoitus oli ja on hyvin pientä seurausta. Ihmettelimme porukassa vain sitä, miksi kaikki tapahtui noin sumpussa, yhtäaikaa ja koko perheen jokaiselle jäsenelle jotakin?

Ollako itsensä ystävä?

Arki alkaa muotoutua entistä enemmän työssäkäyvän arkeen. Olihan tuossa tosiaan pidempi tauko työelämästä, vajaa kolme vuotta? Palautuminen jo ties monennesta uupumisesta, sekä sitten ne fyysiset ongelmat. Edellisten vuosien aikana tuli moneen asiaan selvyys, tieto mikä vaivaa ja sen myötä uudenlainen ymmärrys itseä kohtaan.

Toipuminen/ kuntoutuminen; elämisen uudelleen opettelu huomioiden omat fyysisen kykenemisen rajat ja henkiset voimavarat. Kaikki nuo veivät aikaa ja pitkä sairausloma antoi kaikkeen selvittelyyn ja toipumiseen mahdollisuuden. Olikin vain itsestäni kiinni, miten sairaslomani käytin ja ilmeisesti onnistuin jokseenkin hyvin käyttämään saamani mahdollisuuden oikein.

Olen tällä hetkellä valtavan kiitollinen ensinnäkin siitä, etten jouda vielä eläkkeelle, (sekin mahdollisuus oli olemassa) ja ainakin toistaiseksi olen kulkemassa hyvää vauhtia takaisin työelämän kiemuroihin.

Uusi työnkuva täysin uudella alalla on yllättänyt minut täysin. En olisi edes villeimmissä unelmissa osannut kuvitella kevyen työn olevan oikeasti niin kevyttä, kuin mitä tähän asti olen kokenut.

Selkäni on pysynyt kunnossa ja koti/kodin erilaiset hommat ovat vaarallisempia selkäni kannalta, kuin nykyinen työnkuvani. Työpäivän aikana pääsen harrastamaan sellaista kevyttä liikuntaa, joka tukee yleistä kehon hyvinvointia tehokkaasti ja huomaan miten esimerkiksi oma askel on tullut kevyemmäksi ulkoillessa koiran kanssa. Nivelet saavat tehdä myös töitä työasentojen vaihdellessa. Kotona esimerkiksi siivous ja erityisesti imurointi muistuttavat selän olevan rikki, vaikka kuinka varovaisesti yrittäisin toimia.

Olen kiitollinen, sen paremmin en osaa sanoittaa nykyhetkeä ja ehkä ei tarvinnekaan?

Asioilla on tapansa järjestyä.

Suurin muutos tapahtui omassa asenteessa, jonka halusin tietoisesti muuttaa. Aloitin aamuni muistuttamalla itseäni ylläolevan kuvan tekstin mukaisella lauseenparella. Nykyisin voin jo todeta/toivoa päivästä tulevan hyvän tai jotain muuta positiivista ja nuo aamun ensimmäiset ajatukset tuntuvat koko päivän kiitollisuuden lisäksi.

Kiitollisuuden opettelu vei minulta useita vuosia ja alkuun en tainnut edes ymmärtää, mistä oli kyse. Olinhan kasvanut ilmapiirissä, missä kiitoksesta sai ylipäänsä syyllisyyden taakan harteilleen. Monia asenteita opitaan lapsuudessa, imetään jo ehkä sieltä äidinmaidosta ne suuntaa antavat, mutta onneksi aina voi toimia toisinkin, vaikka sitten myöhemmin ja ottaa oman elämän vastuu omille harteilleen.

Positiivisten asioiden viikko

Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.

Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.

Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.

Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.

Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!

Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.

Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.

Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?

Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.

Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.

Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.

Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.

Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.

Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.

Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.

Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.

Syksyisen oloisia hetkiä toivottelen kaikille!

Kaik on hyvin!

Kuukausi vaihtui syyskuuhun. Virallisesti tai siis kuukausia tuijottaen alkaa syksy, vaikkei se ihan heti tuolla ulkona kovin syksyiseltä sään puolesta vaikutakaan. Lämmintä riittää ja koleista harmaista sumuaamuista ei ole tietoakaan, vielä.

Syksyn perinteinen flunssakausi rantautui meillekin kuopuksen kaatuessaa kuumeisena petiinsä. Saa toivoa parasta, etten itse sairastu, sillä vielä en ole kunnolla toipunut keväisestäkään taudista.

Onneksi illat alkavat jo hämärtää riittävän aikaisin ja olen saanut pihamaalle pienet lyhdyt paikoilleen ja muutamina iltoina niissä on kynttilät olleetkin jo valoa ja iloa tuomassa.

Olipa hankalaa saada ympäristön hämäryyttä kuvattua sellaisena, kuin oma silmä näkee kaiken. Onnistuin kuitenkin taltioimaan hetken, ennen pimeyttä.

Iltaisin olen laittanut ulkolyhtyihin kynttilät, niiden tuoma lämmin valo ilostuttaa kovin ja lämmin ilma sallii istuskelun niiden lomassa. Hyvin pienestä tuo hyvä mieli tuleekin- toki se, että kykenee nauttimaan vähäpätöisistä, pienistä jutuista vaatii sen, että elämässä on jokseenkin kaikki muu pääosin hyvin. Ja omassa elämässä näin tuntuu olevan, olen riittävän tyytyväinen omaan elämääni tässä ja nyt.

Toki aina voisi olla paremminkin, mutta kiitollisuus ja perustyytyväisyys elämään kantaa tässä hetkessä, kannattelee ja auttaa niiden hetkien yli, kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan.

Pienistä hetkistä kasvaa pidemmän päälle yksi iso kokonaisuus ja aina voi itse valita oman asenteen/oman suhtautumistapansa kulloisiinkin hetkiin. Pienistä puroista tulee aikanaan yksi iso valtameri.

Aina ei ollut näin. Aikoinaan maailmani romahti pahimmillaankin useasti päivän aikana. Perustyytyväisyys oli perusketutusta kaikkeen. Usko elämään romahti usein ja epätoivon suossa oli mahdotonta rypeä. Masennus oli takuuvarma seuralainen, vaikka onnistuin sen salaamaan muilta, jopa itseltäni kieltämään. Silti jokin perustavaa laatua oleva elämänhalu ja toivo paremmasta huomisesta kantoi, sekä tietysti äitiys, jota olin oppinut suorittamaan kympillä. Työn ja perheen yhteensovittaminen piti minut kiireisenä, en ehtinyt märehtiä omassa pahassa olossani muiden, tärkeämpien asioiden mennessä etusijalle.

Tänään voin sanoa voivani aidosti ja oikeasti hyvin myös sisälläni. Epämääräinen ahdistus ja sisäinen paha olo ovat poissa. Voin sanoa, että minulta meni vähintäänkin se vuosikymmen kaikkeen purkamiseen, hyväksymiseen ja niin eespäin, eikä työ itseni kanssa ole vieläkään lopussa.

Syksyihin palaan näihinkin tunnelmiin, ehkä juuri sen vuoksi, että elämässäni syksyt ovat merkinneet muutosta, kasvua, irtaantumisia, kokemuksia ja uusia alkuja/mahdollisuuksia.

Usein, jos koskaan, muut ihmiset lähellä eivät ymmärrä toisen kasvua ja pyrkivät siten painamaan kasvavan ihmisen takaisin paikoilleen, keinolla millä hyvänsä. Muutos itsessä aiheuttaa muissa vastustusta ja saa aikaan pahimmillaan/parhaimmillaan aikaan välirikon.

Jopa ne omat sukulaiset voivat kääntää selkänsä toisen muuttuessa heidän näkökulmastaan sietämättömäksi. Pahinta ehkä onkin keskusteluyhteyden kadottaminen ja tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Paitsi siinä kohtaa, jos koko vuorovaikutus on jo aiemminkin perustunut valheisiin, luuloihin ja olettamuksiin ja teatteriin toisen tai molempien osapuolten välillä.

Itselläni on vielä paljon opittavaa esimerkiksi vuorovaikutuksesta. Se, mihin itse lapsuudessa opin, olikin täysin valheellista ja ikäänkuin hyvien tapojen mukaista pinnallista kanssakäymistä, jossa ei aitoutta ollut tunteista puhumattakaan. Aitous ihmisenä vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. On todellakin paljon helpompaa kadota jonnekin ns. naamion tai roolin taakse, ollen paljastamatta todellista itseään muille.

Lämpöisiä syksyn hetkiä!

Arki alkaa

Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.

Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.

Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.

Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.

Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.

Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.

Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.

Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.

Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.

Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.

Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.

Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.

Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.

Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.

Lämpöisiä loppukesän kelejä toivon jokaiselle!

Lomailua

Arkeen tuli edellisellä viikolla pieni kaivattu tauko, miniloman merkeissä tyttäreni ja hänen miehensä luona. Meidät oli kutsuttu jo hyvissä ajoin talvella juhlistamaan kihlajaisia heidän kanssaan.

Menomatkaa pohjoiseen sulostutti pienen pieni, rohkea pentunen, nukkuen suurimman osan aikaa omassa laatikossaan ja matkaa taitettiin pienen ehdoilla pysähtyen parin tunnin välein jaloittelemaan. Oma koiruutemme on tottunut pitkän matkantaittaja ja rauhallisesti pötkötteli omassa paikassaan auton takaosassa jaloitellen hänkin aina, kun auto pysähtyi.

Ajomatkat sujuivat ruuhkitta ja minun ei tällä kertaa tarvinnut ajaa kilometriäkään koko aikana, mikä on hyvin poikkeuksellista ajatellen elämääni. Olen aina ollut ratin takana ja nyt sain keskittyä ohi vilahtaviin maisemiin, ohjeiden jakamiseen ja vain pelkkään olemiseen. Yllättävän vaikeaa oli keskittyä pelkkään istumiseen..

Perillä vastassa olikin suolainen, lämmin ja kostea meri-ilma, joka vaihtui lähtöpäivän myrskyävän tuuliseen kylmyyteen päivien edetessä. Meren rannalla tuuli oikein ujelsi, ulisi suorastaan ja vaikka yleensä pidänkin myrskyävästä kelistä, tuulesta niin, nyt meni jopa itsellä hieman yli kokemus luonnon raivoisasta puolesta.

Pieni irtiotto tulikin meille kaikille tarpeeseen ja huomata, että on mukava lähteä ja mukava tulla kotiinkin. Meillä jatkuu pihapuuhat aidanteon ja terassin merkeissä. Hieman suunnittelua, mitä/millaisia istuimia terassille tulee, sekä mitä muuta mahdollisesti hankitaan katoksen lisäksi? Onneksi en luopunut muuton yhteydessä parvekkeen kalusteista, nyt niistä saa mukavan lisän pihalle.

Niin, ja pääsen tosiaan istutuksien siirtohommiin, osan kasveista siirrän aidan ulkopuolelle kasvamaan ja vihdoinkin saan myös ne kauan haaveilemani sireenipuskat ilostuttamaan elämää omalle pihalle.

Lämpöisiä kesän päiviä jokaiselle!

Tapahtumia yhdelle viikolle

Asioilla on tapansa järjestyä; edellinen on oma voimalauseeni, jonka saatan unohtaa toisinaan. Ja kyllähän se niin on, että asioilla on oikeasti tapansa järjestyä parhain päin.

Maaliskuusta asti minua jännittänyt nuorimman lapseni pääsy opiskelemaan haluamalleen alalle varmistui viimein; olen helpottunut tästä, sillä sinne oli kuulemani mukaan vaikea päästä ja pääsykokeiden tuloksen ansioista nuori pääsi ”heittämällä” sisään pisteiden mukaan. Mikään muu vaihtoehtoinen ala ei kiinnostanut ja pelkäsin jo pahinta eli, että joutuu vastaanottamaan sellaisen opiskelupaikan, joka ei ole se oma juttu ja opinnoista muodostuisi vain ikävä velvollisuus. Voin siis huokaista ainakin nyt ja toivoa, että opinnot lähtevät syksyllä mukavasti käyntiin.

Koko kevään olen myös jännittänyt mukana vanhan mummon odotettua lonkkaleikkausta, joka sekin on nyt ohi ja mummo kuntoutuu hyvää vauhtia kuntoutusyksikössä. Yli kymmenen vuoden kivut helpottavat viimein ja kävely alkaa toivottavasti luonnistua paremmin. Mikä lie viivästyttänyt hoidon saamista ja itse leikkausjonoonkin pääsy kesti vuoden verran, jonossa ehti olla yli puoli vuotta, kunnes kiireellisenä viimein leikattiin kipujen muodostuessa ylitsepääsemättömiksi.

Kevään saimme myös jännittää keskimmäisen valmistumista, joka viivästyi puhtaasti erään opettajan toiminnan vuoksi ja nuori sai useamman kuukauden odottaa yhden ja ainoan kurssin arviointia, kunnes viimein toisen opettajan suosiollisella avustuksella kurssi saatiin arvioitua. Jännä, miten todistus kilahti sähköpostiin, ja sitä ei paperisena enää anneta ja paperiversio ei ole virallinen; vain linkki ja sähköinen todistus on kuulemani mukaan se ainoa virallinen todistus.Jokatapauksessa, onnea valmistuneelle!

Kaikki edelliset tapahtuivat parin päivän aikana ja vaikka jokainen juttu on ollut kovin toivottua, odotettua ja positiivista, niin silti tuntui edellisellä viikolla, kuin asioita olisi liikaa sisäistettäväksi.

Kesän ja valoisan myötä oma unirytmi on palautunut siihen, että valvon illalla myöhään ja aamulla nukkuisin pitkään. Aamuiset perusrutiinit kirjoittamisineen kaikkineen häviävät nukkuessa pidempään ja sitten kuroessa päivää kiinni tekemisineen.

Olen kovasti harkinnut hankkivani pimentävät verhot, josko niistä olisi hieman apua unirytmin kanssa? Viimeisetkin pimeän hetket yöstä ovat poissa ja sisällä on samanlainen valaistus oli yö taikka päivä. Pimentävät verhot saattaisivat ehkä kertoa keholle yön alkamisesta ja illalla rauhoittuminen olisi helpompaa?

Kuluva viikko on alkanut sateisena, mutta lämpimänä. Luonto tarvitsee vetensä pitkän kuivan ajan jälkeen.

Kesäisiä hetkiä kaikille!