Tervehtymisiä

Sisäilma; asia mitä ei tule ajatelleeksi, mikäli se on kunnossa. Sisäilma, asia mihin ei monikaan tarpeeksi kiinnitä huomiotaan, paitsi sitten, kun on jo vähän liian myöhäistä?

Mitä sitten, jos ja kun sisäilma saa sairaaksi? Sitähän ei voi myöntää ainakaan ensimmäisenä vaihtoehtona. Ei yleensä edes viimeisenä. Kodin vaihto hyvässä lykyssä parantaa, ajan kanssa?

Omalla kohdalla aloin epäillä todenteolla kodin sisäilmaa, kun lääkärin vastaanotolla asia tuli puheeksi muutamia vuosia sitten. Kaikki oireeni täsmäävät myöskin altistumiseen huonolle sisäilmalle ja asiaan olen saanut lievää vahvistusta vajaan kuukauden ajalta uudessa kodissa.

Miesystävä totesi aamusella, että hänen krooninen nuhansa on alkanut helpottaa myöskin. Ja voin sanoa ärsyyntyneeni vuosien saatossa useampaan kertaan hänen jatkuvaan pieneen ”flunssaansa”.

Olisiko huonolla sisäilmalla voinut olla osasyy molempien vakaviin sairastumisiin? Ihan törkeään väsymiseen kaikilla perheenjäsenillä ja lukuisilla muilla omituisilla oireilla?

Oma olotilani on nyt erikoisen hyvä positiivisella tavoin. Herään aamuisin aiempaa virkeämpänä, ja en ole kovin jumissa (pää mukaan lukien) heti aamusta. Olen jaksanut elää kokonaisia päiviä ilman pakottavaa päiväunien tarvetta ja jaksan entistä virkeämmin touhuta kaikenlaista.

Aiemmin yksi yksittäinen asia/tekeminen päivässä on vienyt voimat ihan kokonaan ja olen joutunut kovasti pähkäilemään, ja arpomaan mitä ja milloin teen, etten väsy liikaa ja joudu petiin useammaksi päiväksi. Nyt saan tehtyä useampia asioita yhdessä päivässä, jopa niitä raskaampia asioita, mitkä olen joutunut teettämään jo pitkään muilla. Eilen ravistelin mattoja illalla, mikä on todella epätavallista minulle, vielä pitkän päivän päätteeksi.

Jaksan tällä hetkellä ulkoilla koiran kanssa, enemmän kuin aikoihin, lenkkimatkat on pidentyneet ja vauhtikin on kasvanut. Kävellessä paineen tunne hengitysteissä on kadonnut jotenkin mystisesti ja tunnen miten happi kulkee keuhkoihin. Aiemmin pienikin ylämäen tapainen on saanut minut hiljentämään vauhtia reippaasti ja nyt mäkinen kävely ei tuota suuremmin vaikeuksia.

Yskä on myös kadonnut, kun vielä hetki sitten yskin vähän väliä. Iltaisin yskä oli pahimmillaan ja häiritsi kaikkein eniten. Roskan tunne silmissä on myös poissa ja juuri ehdin ostaa uuden putelin kallista silmätippaa. Kaikenkattava väsymys ja uupumus sekä sellainen outo aivosumu ja kykenemättömyys ajatteluun tuntuvat katoavan jotenkin mystisesti.

Ulkoilin koiran kanssa, siihen päälle tein lumityöt ja siitä vielä uimaan pikkuisen ja äitinsä kanssa. Kotiin päästyä jaksoin vielä lähteä asioille; käymään vanhan mummon luona ja kävinpä vielä kaupassakin. Toki edellisen rupeaman jälkeen maistuikin hetken unet, vaan se hetki riitti palauttamaan voimat ja loppupäivä,-ilta meni edelleen kotitöitä tehdessä. Olen yhdessä päivässä tehnyt asioita, mihin aiemmin minulla on mennyt oikeasti koko viikko eli yksi asia per päivä. Olo on tällä hetkellä melkoisen epäuskoinen, koska en meinaa millään uskoa virkeyteni palaavan takaisin! Onko minussa vielä virtaa, kuten aikoinaan?

Kaikkeen tottuu, keho on ihmeellinen sopeutuja. Asiat muuttuvat tavanomaisiksi, normaaleiksi omassa elämässä ja niihin ei osaa enää kiinnittää huomiotaan. Edellinen pätee muuten ihan kaikkeen/kaikkiin asioihin elämässä ja vasta sivullisen kommentointi saattaa herättää, taikka laittaa puolustuskannalle ? Eihän nyt minulla, eihän nyt meillä voi olla…..

Toinen ääripää voisi olla liian voimakas reagointi asioihin; syyttely, syyllisten etsintä, oikeutuksen hakeminen jne. kantamatta omaa vastuuta ja toimia asioiden eteen?

Itse en oikeastaan reagoinut sen kummemmin epäilykseen huonosta sisäilmasta. Toiveeni hyvän sisäilman suhteen olikin pelkkä tuuleen kuiskattu ajatus. Muuttaessa aikoinaan aavistelin ja toivoin aavistuksen olevan vain omaa mielikuvitusta, kuten niin monesti vuosien aikana myöhemminkin. Olisiko minun pitänyt vaatia tutkimuksia? Olisko pitänyt aiemmin ymmärtää muuttaa pois? Juu, kyllä mutta… Käytännössä ja elämässä asiat eivät mene aina niinkuin itse haluaisi?

Sairastuin hyvin vakavasti ja kaikki energia on mennyt pääosin toipumiseen useammasta sairaudesta, jotka kaikki tuntuivat hyökyvän päälle yksi kerrallaan. Suurin osa oireista rytmihäiriöitä myöden on ollut mahdollisesti huonon sisäilman aiheuttamaa ? Miehen vakava sairaus saattaa sekin olla seurausta? En tiedä, kukaan ei tiedä varmaksi ja kirjoitus on vain omaa pohdintaani asian vierestä, omien kokemusten kautta.

Väsymiseni oli aivan jäätävää, ihan tolkutonta, kuten myös se, ettei ajatus kulkenut sen enempää, kuin yhden asian kerrallaan. Toki asiaan vaikutti myös työssä tapahtunut uupuminen ja ne sairaudet, mutta kuitenkin. Taisi olla olo monien asioiden summa?

Voi olla, että kuvittelen, mutta koirakin on pirteämpi ja jaksavampi liikkumaan? Miesystävä on ehkä virkeämpi myös?

Viimeiset pari vuotta minulla oli tapana, sään niin salliessa, pitää ikkunaa/ovea auki, jotta ilma kulki paremmin, kun tuntui kotona ollessa siltä, kuin happi loppuisi ja ilma ei kiertäisi ollenkaan asunnossa. Nyt uudessa kodissa jo pelkkä painovoimainen ilmakierto toimii erinomaisesti ja tämän sain huomata puhdistaessani liesituuletinta, joka luonnollisesti oli poissa päältä ja ilmaa kulki itsestäänkin pihalle. Arvostan suuresti tätä uuden asunnon selvästi terveellistä sisäilman laatua. Olen hyvin kiitollinen elämässäni tapahtuneesta positiivisesta ja toivotusta muutoksesta kodin suhteen.

Niin, olisiko auttanut valittaa vuokranantajalle/isännöitsijälle jatkuvasti ja pahimmillaan aiheuttaa lisää stressiä niin omalle perheelle, kuin muillekin? Mitä kukaan olisi asialle voinut tehdä? Ilmanvaihtoa oli tietojeni mukaan tutkittu ja se siitä. Ilmanvaihto toimi kuulemma normaalisti ja siihen oli luottaminen.

Asuntoon oli parikymmentä vuotta sitten tehty ”kylpyhuoneremontti”, joka oli ilmeisesti vain kosteusvaurion peittelyä, koska tämä ”uusi” lattiamatto jaksoi vaihtaa väriään laajentuen tasaiseen tahtiin ja tästä kävi huoltomies alkuvuosina tekemässä kosteusmittauksen, ja tulos oli selvä; kosteutta oli runsaasti maton alla, muttei tämä toimenpide johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Mainitsin myös kyseiselle huoltomiehelle kylpyhuoneen omituisesta hajusta, ja hän tuumasi ykskantaan, että parikymmentä vuotta sitten uusittu muovimatto haisee vielä uutuuttaan. Onhan se luotettava siihen, mitä sanotaan.

Kalusteiden, ja muiden kodin asioiden uusiminen on nyt muutoinkin ajankohtaista, joten minua ei harmita luopua vanhassa kodissa olleista jutuista. Suurin osa tavaroista on täysin väärän kokoista, väärän väristä ja epäsopivaa nykyiseen ympäristöönsä.

Hieman uuden kodin värimaailman hahmottelua eteisen osalta, jotain sinnepäin tai sitten ei?

Mukavia loppuviikon hetkiä kaikille!

Kiitos vanhalle kodille

Jäät mieleemme monessa. Maisemat ikkunoissa, vaihtuva vuodenaikataulu milloin keltaisena, milloin luminen vuoristo, kesän varjoisat sävyt. Ymmärrän, miksi korpisana on alueella niin voimakkaana läsnä näiden vuosien jälkeen. Tänne vanhaan kotiin ei paista aurinko ja metsä on joskus ollut kovin tiheää ja vanhaa puustoa. Ympärillä on paljon vuoria, maanpainanteita, luontoa. Olen kaivannut auringonlaskuja, ja jatkossa näen ne omasta ikkunastani.

Eläimet luonnossa, lintujen viserrys kesäisin.

Kiitos vanhalle kodille, olet tehtäväsi tehnyt näiden vuosien aikana ja nyt on tullut aika vaihtaa maisemia. Annoit kokemuksen siitä, mitä en enää jatkossa kodissani toivo olevan. Kuntoilun kannalta portaikko sisällä on ihan ok, vaan kun selkä sanoo yhteistyösopimuksen irti, portaikosta muodostuukin päivittäinen selviytymistaistelu.

Kiitos kaikesta, vanha koti. Jotenkin minusta tuntuu, ettei jää ikävä. En koskaan tuntenut oloani kovin kotoisaksi täällä, ehkäpä seinien sisällä on liikaa asioita, joiden kanssa en tullut sinuiksi? Ehkäpä toivottomuus valtasi liikaa alaa mielessäni, toivottomuus kaiken rapistumisesta käsiin, ilman mahdollisuutta korjata tilannetta mitenkään? Loppusiivousta tekiessäni totesin, etten jää ollenkaan ikävöimään, en kokenut koskaan olevani kotona.

Kodilla on yllättävän suuri vaikutus kaikkeen elämään niin sisäisesti, kuin ulkoisestikin. Meille on ollut kovin hankalaa perheenä mahtua ylipäänsä vanhaan kotiin, keittiöön ei ole mahtunut kuin korkeintaan kaksi kerrallaan ja silloinkin on varmaa toinen toisiinsa törmäily ja jatkossa siitä ei ole pelkoa. Keittiössä mahtuu nyt touhuamaan useampi kerrallaan.

Jatkossa voimme liikkua kotona ilman jatkuvaa törmäilyä seiniin, kulmiin, huonekaluihin. Ei tarvitse väistää, kun kaksi on samassa tilassa. On hassua ajatella muuttavansa pienempään kotiin, mutta kuitenkin käytännössä suurempaan. Uudessa kodissa on näin ollen paljon turvallisempaa liikkua. Ja sitä liikkumisen turvallisuutta ihminen tarvitsee vanhetessaan.

Niin tosiaan, enemmän voisin kirjoittaa siitä, mitä en jää kaipaamaan sinusta vanha asunto, vaan sitä en tee. Kiitän ja se on siinä sitten.

Elämänlaatuun ja hyvinvointiin seinät ympärillä, siis koti missä oleskelee suuren osan ajasta, vaikuttaa ratkaisevasti. Sisustuksella voi jonkin verran vaikuttaa siihen, mitä silmä näkee ja tuulettamisella voi vaikuttaa siihen, miten ilma vaihtuu jos vaihtuu. Monia asioita olisi pitänyt tarkistaa ennenkuin päätimme muuttaa vanhan kodin seinien sisäpuolelle ja jokapäiväiset harmitukset saivat melkein yliotteen elämästäni ihan vain kodissa olevien puutteiden ja epäkohtien muodossa. No, se siitä nyt sitten. Kiitos, vanha koti.

Hei vaan, uusi koti!

Ensimmäinen yö on takana uuden kodin seinien suojissa. Vaikka talo on vanha, se oli yllättävän hiljainen yöaikaan ja johtuiko peräti suuren suuresta väsymyksestä, ettei yöllä mitkään äänet herättäneet? Voisi sanoa, etten ole aikoihin nukkunut niin hyvin koko yötä, kuin mitä ensimmäisenä yönä uudessa kodissa.

Touhua on riittänyt ja riittää vielä pitkäksi aikaa tavaroiden paikoilleen saattamisen myötä. Kaaos kotona on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, mikä juuri nyt vallitsee meillä. Siivoilen ja suunnittelen, ihan rauhassa. Tuntuu, kuin elämäni alkaisi aivan alusta ja niinhän se tavallaan sen tekeekin.

Uudessa kodissa on lukematon määrä positiivisia asioita. Luonto on lähellä tässäkin, pääsen koiran kanssa metsään ihan kotipihalta ja siinä riittää tutustumista pitkäksi aikaa molemmille. Ikkunanäkymät on luontoon, puihin. Sisäilma tuntuu olevan puhdasta ja ilma ainakin vaihtuu. Hankimme sisäilman puhdistimen uuteen kotiin ja se on jo toista viikkoa pöheltänyt menemään. Niin, ja en ole riittävän montaa kertaa vielä maininnutkaan tilan tunnusta, mikä nyt vallitsee kaaoksesta huolimatta.

Ps.Meille paistaa vihdoin aurinko sisälle! Mukavaa loppuviikkoa!

Talvinen metsälenkki

Maisemat on kotimetsässä hurjan kauniita. Olemme saaneet päivittäin nauttia -10asteen pikkupakkasesta lumen kuorruttamissa maastoissa. Jouluinen levollinen tunnelma valtaa mielen ihan väkisinkin näissä maisemissa.

Lumihangessa tarpoessa ja Uman hyppiessä hankeen elämä tuntuu siedettävältä. Ulkona unohtuu arki ja arjen pienet huolet, joista jouluinen stressi ottaa oman osansa. Näissä maisemissa pää tyhjenee tehokkaasti kaikesta ja mieli ikäänkuin nollautuu.

Uman luonne on kultaa, tässäkin kuvassa se kiltisti istahtaa odottamaan, että mamma saa asiansa hoidettua eli kuvat napattua puhelimeensa. Ihan kuin tämä koira ymmärtäisi, että olisi jotakin tärkeää meneillään? Hetkeä aiemmin vastaan polulla tuli kolme isohkoa koirakkoa, väistimme pensaikkoon, josta käsin Uma katseli ohittavia koiruuksia. Onneksi väistimme, koska yhden koira ei pysynyt omistajansa hallinnassa päästen turhan liki meitä. Hyökkäsi meitä päin, jos se kuvaisi parhaiten ohitustilannetta?

Onneksi Uman luonne on kiltti kaikinpuolin ja se ei reagoinut takaisin, vaan antoi ohituksen tapahtua ilman häiriötä, kuten yleensäkin hihnassa ollessa ei välitä muista, ellei saa lupaa.

”Joko hei mennään”? Nyt pitäisi jo liikkua eteenpäin!!! ”Noh, upotan kuonon lumihankeen ja nuuhkin jälkiä sitten”.

Kauempana oli jokin, mikä sai Uman mielenkiinnon heräämään? Peura, jänis, kettu? Susikin on nähty viimeksi syksyllä näissä maisemissa.

Metsäinen ympäristö on minulle tärkeä elementti. On todella luksusta, että pienen pieni pläntti metsää alkaa heti takapihalta ja erikseen ei tarvitse minnekään lähteä. Vaihtelevat maastot, joita kulkea koiran kanssa tuovat arkeen hyvää liikuntaa, raitista ulkoilmaa sekä mieli lepää ja hiljenee luonnossa, jossa kuuluu oikeastaan puiden kahina ja lintujen laulu. Joskus on taasen täysin hiljaista, kuten kuvassa, mikään ei liikkunut, ei pitänyt ääntä.

Hyvää uutta joulukuista viikkoa jokaiselle!

Hyvinvointia arjessa

Hyvää huomenta maailma, tänään(kin) on hyvä päivä (kaikesta huolimatta). Hyvä päivä on aamuinen päätös, toive ja peräti uskomus, jos sen niin haluaa ajatella.

Millainen on sinun hyvä päivä?

Omalle kohdalle hyvän päivän toiveeseen kuuluu ennenkaikkea mielialan pysyminen plussan puolella. Hyvään päivään kuuluu myös se kuuluisan resilienssin käyttäminen tietoisesti, jos ja kun sitä tarvittaisiin. Minun hyvään päivään kuuluu oikean asenteen löytäminen jokaiseen hetkeen ja kyky olla itselleen armollinen ja vähemmän vaativa vaikeissa hetkissä, jos niitä sattuisi olemaan. Hyvään päivääni kuuluu myös pienien ilon aiheiden ihan tietoinen, nykyään jo myös tiedostamatonkin löytäminen.

Hyvä päivä on itselleen sopiva rytmi arjessa, sitä kun asiat järjestyvät tai ne laitetaan järjestymään tarpeen niin vaatiessa. Hyvä päivä on perusarkea, sitä samaa tuskastuttavan tylsää ja puuduttavaa arkea isolla aalla. Sitä on hyvä päivä minulle.

Hyvä päivä on ahdistuksen ja mielen painaumien poissa-oloa. Luottamusta käsillä olevaan hetkeen ja siihen, että myös tulevassa asiat järjestyvät.

Hyvä päivä on tahtoa voida hyvin, tänäänkin. Minä, jos kuka tiedän tämän. Olenhan syntynyt masennuksen ja ahdistuksen kurja naru kaulan ympärillä, traumojen kiristäessä silmukkaa aina vaan hieman tiukemmalle läpi koko elämän.

Kaikesta huolimatta olen tässä, vaikka todennäköisyys säilyä hengissä, saatika menettää järkensä on ollut korkea. Silti, niin ei ole käynyt, vaikka olen itsekin pahimmilla hetkillä kuvitellut tulevani hulluksi sietämättömien tilanteiden keskellä. Joskus selviytymiseni elämästä tähän asti on tuntunut suoranaiselta ihmeeltä ja ollakseni rehellinen, ihmehän se onkin.

Aikoinaan päätin haluta elämään myös onnea, positiivisuutta; kaiken sen eletyn ahdistuksen ja kokemani kurjuuden vastapainoksi. Halusin olla aidosti onnellinen, halusin kokea miltä positiivinen elämä tuntuu ja päättelin ehkä lapsellisestikin, että kun olen niin ja niin kauan virunut henkisessä vankilassa, voisiko sitten olla mahdollista elää loppuelämä henkisesti vapaana, päinvastaisien kokemuksien ja tuntemuksien ja olotilojen jne kera?

Luulen omaavani jonkinlaisen ominaisuuden, mikä on suojannut ja suojaa minua. Jo lapsuudesta opittu kyky kulkea elämän pahimpien karikoiden läpi. Olen oppinut elämän kantavan jokatapauksessa, olen oppinut itse kannattelemaan itseäni, kun muista ihmisistä ei siihen ole ollut. Olen oppinut pärjäämään itsekseni, vaikka helppoa se ei ole ollut.

Tänään on hyvä päivä-mantra toimii omalle kohdalle muistuksena ennenkaikkea asenteesta, jonka kerään ylleni ihan jokainen aamu herätessäni. Mantraan kiteytyy oikeastaan kaikki se vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista, joka minun pitää muistaa myös omalle kohdalle; myös minä olen olemassa ja olemassaoloni tarkoitus ei ole pelkästään muiden hyvinvoinnin varmistaminen tai mahdollistaminen. Myös minä olen tässä, ja kukapa muu kantaisi vastuun minun hyvinvoinnista, kuin minä itse.

Oman itsen voi syrjäyttää, jättää huomiotta jopa vuosikausiksi. Omaa hyvinvointia voi siirtää lähes loputtomiin, odottamaan hamaan tulevaan. Oman itsen ja oman hyvinvoinnin voi unohtaa kokonaan elämän viedessä mennessään erilaisista syistä johtuen. Minut kasvatettiin lapsuudessa unohtamaan omat tarpeet ja oma hyvinvointi. Sanottiin, että on itsekästä ja väärin ajatella omia tarpeita/toiveita asiassa kuin asiassa. Elin vuosikymmeniä ajatellen vain muita, läheisiä ja niitä vähemmän läheisiä ihmisiä. Kasvoin ikäänkuin muiden hyvinvoinnin varmistajaksi, palvelijaksi.

Koskaan ei onneksi ole liian myöhäistä alkaa opettelemaan toisenlaista vastuunottoa itsestä, omasta hyvinvoinnista. Minulla on mennyt aikaa ymmärtää, millaista hyvinvointia tarvitsenkaan ja täytyy tunnustaa, että opettelen edelleen asiaa.

Kukaan toinen ei voi, eikä pysty tuomaan sinulle juuri sinun tarvitsemaa hyvinvointia. Vastuu asiasta on ihan itsellä. Tieto lisää tuskaa, kyllä. Mutta tieto lisää myös ymmärrystä ja ymmärrys antaa kykyä myötätuntoon, jota tarvitaan ollakseen itselleen ”armollinen” hetkessä.

Hyvinvointi alkaa hyvin pienistä jutuista, ajatuksista ja toiveista. Kun on riittävän kauan märehtinyt murheissa, sitä alkaa kuin automaattisesti rajaamaan ulkoapäin tulevaa ärsykettä ja käpertyminen omaan oloon ja oman hyvinvoinnin etsimiseen saa tuulta purjeisiin.

Hyvää viikonloppua!

Mummoilua taas vähäsen

Aika, se kulkee taas nopeasti ja perässä en meinaa pysyä. Tarvitseeko edes? Ei välttämättä, mutta olisihan se mukavaa elää hieman hitaamminkin.

Meilläpäin ei ole vielä tullut ensilumia, joitakin hiutaleita satoi jäätyneeseen maahan ja seuraavassa hetkessä tiellä olikin jo pääkallokelit, vesisade jäätyi pinnoille kerrokseksi.

Koululaisten syysloma tuli ja meni ihan tarpeeseen sekin. Meillä huilattiin, pelattiin, käytiin elokuvissa ja yhtenä päivänä syömässä ulkona. Ei mitään sen ihmeellisempää, kuten ei ennenkään muksujen lomien aikaan.

Tällä viikolla olen saanut parina päivänä hoitaa pikkuista äitinsä työpäivän ajan ja samalla muistellut, miten ihmeessä olen jaksanut omien lasteni kanssa arjen aikoinaan?

No, nykyisin omaan jaksamiseen tosiaan vaikuttaa sairaudet ja lääkitykset, joten pitää olla itselleen ”armollinen” ja en voi todellakaan vertailla aikaa silloin ja nyt. Pääasia, että tällä hetkellä selviän arjestani ja voin sillointällöin toimia myös hoitoapuna pikkuiselle.

Hoitaessa pikkuista, meillä on selkeä ja samanlainen rytmi, kuin omillakin lapsilla oli minun ollessa kotona. Aamupuuroa, aamutoimia ja sen jälkeen ulkoillaan. Lounas ja päälle parin tunnin päikkärit, jonka jälkeen onkin välipalan vuoro ja sitten onkin jo äidin aika saapua töistään. Mummoillessa en ole kylläkään tehnyt lounasta valmiiksi ennen ulkoilua, kuten tapani oli omien lasten aikana hoitaessani heitä kotona.

Ulkona tulee hyvä nälkä sekä päiväunet maistuvat paremmin liikunnan ja raittiin ulkoilman seurauksena. Pikkuisen kasvaessa, myös ulkoilun kesto on kasvanut ja viimeksi hämmennyin hieman, koska poikanen pyysi päästä metsään kävelylenkin päätteeksi. Hyvä niin, koska itsekin viihdyn siellä ja pihasta pääsee suoraan polkua pitkin metsään. Kantojen ja kivien päältä pieni hyppi innoissaan ja polkuja pitkin kulkeminen näytti olevan jännittävää; ”Mistä pääsee takaisin mummon kotiin?”

Olen tyytyväinen matkasängyn hankintaan, tuiki tarpeellinen kapistus näin mummolan olosuhteisiin. Pikkuinen rauhoittuu unilleen omien rutiiniensa saattelema ja itsekin nukahdan hetkeksi hiljaisuuden vallatessa kodin keskelle päivää. Yökyläilyt sujuvat myös hyvin pikkuisen nukkuessa omassa pedissään.

Matkasänky on viimeaikoina saanut toimia myös porttina rajaten koiran ja pikkuisen tilat erilleen. Poikanen alkaa olla rohkea ja uskaltautuu jopa kokeilemaan miten koira reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja saattaa ärähtää varoituksen saatuaan tarpeekseen. Molempia on vahdittava tiukasti ja yleensä olen Uman vienyt turvaan parkekkeelle liian innokkaan taaperon edestä.

Onneksi koira on kärsivällinen ja kiltti heikompiaan kohtaan, pikkuinen vielä opettelee ja uhmaikäisenä myös saattaa kyseenalaistaa ja hakea rajoja myös koiran kanssa ja olenkin todennut parhaimmaksi pitää heidät toistaiseksi erillään, jos ja kun en ole jokaisessa hetkessä vieressä vahtimassa.

En ole ollut koskaan mitenkään pullantuoksuinen äippä, ja sitä en näköjään ole myöskään mummona. Arki ja arjen rutiinit kaikkineen on se minun tapani olla vanhempi. Muistelen, kuinka omat lapseni aikoinaan kyselivät, miksi en ollut samanlainen kuin kuin muiden lasten vanhemmat ja tuolloin ihmettelin kovin kysymystä. Nyt melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen tähänkin kysymykseen on tulossa vastauksia.

Marraskuu, ja ajatus kääntyy jo joulun puolelle. Ensimmäinen paketti on hankittuna ja kohta saa laitella loppuvuoden/talvisen sisustuksen uusiksi. En taida enempää malttaa odotella lunta tahi pakkasia, vaihdan ne matot seuraavan siivouksen yhteydessä ja yritän puhdistaa tassuja paremmin sisään tullessa.

Hyvää marraskuun alkua ihan jokaiselle!

Heräämisiä

Herätys noin puoli kuuden aikaan aamulla. Saan olla iloinen, että kova työ on tuottanut tulosta ja sisäisen kelloni toimii hyvin. Olen lapsuudesta saakka nukkunut yli puoleen päivään, jos vain se on ollut mahdollista. Ja hyvin usein, jos koskaan, se ei ole ollut mahdollista.

Aikaiset aamuheräämiset ovat olleet minulle yhtä tuskaa, vaikeita ja hermostuttavia. Kello seitsemän aamulla käänsin kylkeä ja pääsin vasta sikeän unen vaiheeseen, mutta eihän muu maailma nuku enää kello seitsemän aamulla.

Olen ollut myöhäinen iltavirkku, kukkunut hereillä vielä aamuyön tunteina, ihan pienestä pitäen. Aamuisin on luonnollisestikin väsyttänyt, jos on unta saanut pari,-kolme tuntia ennen herätystä.

Yhteiskunta ei anna mahdollisuutta elää ja olla oman rytminsä mukaista eloa. Valitettavasti. Kelloon ja aikaisiin aamuherätyksiin pitää opetella jo varhaisista ikävuosista alkaen.

Nyt kuitenkin sisäinen kelloni alkaa olla viritetty uudelleen. Asiaan saattaa ehkä vaikuttaa parempi unen laatu, kun uni on syvää eikä semmoista koiran unta.

Parempi unen laatu ja määrä omalle kohdalle on yksi suuren suurista kiitollisuuden aiheista. Olen kärsinyt koko ikäni huonosta nukkumisesta sekä yhteiskuntaan sopimattomasta sisäisestä vuorokausirytmistä.

Huonoa nukkumista en kuitenkaan ole eläesssäni kokenut ongelmaksi, vaikka se sellainen olikin tietämättäni. Miksikö? Koska en tiennyt paremmasta. Kun on ihan koko ikänsä nukkunut huonosti, se on itselle normaalia, eikä sitä edes osaa kaivata parempaa unta.


Tosiaan, kiitollisuuden kautta löydän pienen pieniä ja vähän isompiakin onnellisuuden kokemuksia. Koen, että kiitollisuus on valinta, joka on tehtävä jokainen päivä yhä uudelleen. Tästä seuraa automaattisesti sitten se, että saa olla onnellinen.

Vuosia sitten aloin tietoisesti etsimään elämääni tasapainoa, kaikkiin elämän eri osa-alueisiin ja ennenkaikkea itseeni. Pohtiessani nyt mennyttä ja peilatessani tätä hetkeä vuosia sitten olevaan, voin todeta tavoitteeni olevan totta tässä ja nyt. Tasapaino alkaa olla totta monella eri elämän alueella ja mikä parasta, sisäisesti olen myös saanut itseni aiempaa enemmän tasapainoon.

Hyvää loppuviikkoa kaikille lukijoille!

Kotona on hyvä olla

Sateinen, harmaa ja tuulinen keli on ollut jo ihan lapsuudestani saakka lempparini ja edelliset viikot ovat olleet mukavia ulkoilun kannalta. No, siitä en hirmuisesti pidä, kun koira kastuu ja en usko koirankaan liiemmälti arvostavan minun laillani sadetta.

Täytyypä myöntää jokainen syksy aina uudelleen, miten olenkaan syysihminen, nautin ihan kaikilla aisteillani ympäröivästä maailmasta. Tuoksut, värit, ilman kosteus. Ennen kaikkea muutos, joka luonnossa tapahtuu niin nopeasti, sen valmistautessa pitkään talveen. Pidän enemmän hämärästä, harmaasta, kuin vaikka liian kirkkaasta paisteesta päivästä toiseen kesäiseen aikaan.


Kotiin on ihana tulla sateisen ja tuulisen sään armoilta, korostaa hämäryyttä ja luoda varjojen leikki kynttilöin. Jonakin hetkenä ilmojen viilentyessä riittävästi, voi odottaa pienten lumihiutaleiden leijailevan maahan asti. Sitä ennen lumen tulon voi jopa haistaa kylmenevässä ilmassa.

Kiitollisuus nousee pintaan, kaikki on hyvin. Hyvä olo, joka seuraa kiitollisuutta, ei ihan aina ole itsestäänselvyys. Olen itsekin joutunut miettimään satoja kertoja, mitä järkeä kiitollisuudesta ylipäänsä on? Tai miksi piti olla kiitollinen, kun elämästä puuttui niin paljon? Kun elämä oli liian hektistä, sattui ja tapahtui.

On hirmuisen tärkeää ymmärtää, ettei toisten kautta voi saada mitään pysyvää. Ainoa, mikä on ja pysyy olet sinä itse. Kuvittelin itsekin aikoinaan olevani onneni huipulla, vaan vähänpä tiesin, voin nyt sanoa jälkeenpäin. Onni, onnellisuus lähtee syvältä sisimmästä.


Pinnallinen, näennäinen onnellisuus rakentuu ulkoisista jutuista, materiasta ja muista ihmisistä. Itsetuntemusta ei tarvita, ulkoisesti kaikki on saatu näyttämään hienolta ja muut voivat ehkä vähän kadehtiakin ihanaa elämää. Kolikolla on kuitenkin puolensa, onnessakin.

Aikoinaan havahduin keskellä lavasteita, kaiken piti olla paremmin kuin hyvin. Sisimmässäni en kuitenkaan ollut onnellinen ja koin peräti syyllisyyttä asiasta. Ulkoisesti elämäni oli täydellistä. Havahduin kuin unesta, hereille. En ollut tyytyväinen elämääni, sisin oli riekaleina ja mikään ulkoinen ei sitä voinut korjata. Ymmärsin olevani kovin onneton kaikesta ulkoisesta hyvästä huolimatta.

Uskalsin myöntää vuosien varrella itselleni monia kipeitä asioita, aloin nähdä asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tajusin tulleeni monessa suorastaan aivopestyksi lapsuudessa, ja jatkaneeni samaa harhaa itsekin. Maailmani romahti yksi pala kerrallaan, tai romutin sen ihan itse viimenään.

Yksinäisyydessä, tyhjässä kodissa viimein, alkoi työ itseni kanssa. Pala palalta olen rakentanut sisintäni kasaan, tavoitteena olla oikeasti onnellinen. Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika tavoitella onnellisuuden kokemusta. Olenko löytänyt onnellisuutta?

Olen jäljillä, jos noin voin sanoa. Kiitollisuus johtaa useimmiten onnellisuuden kokemukseen. Päätös haluta olla oikeasti onnellinen kahdeksantoista vuotta sitten, johdatti minut kovin raskaisiin päätöksiin, luopumisiin ja erilaisiin kompromisseihin. Koko elämäni perusteet ovat saaneet uuden muodon, ehkäpä kestävämmän ja minuuteni, koko olemassaoloni on kuin kirjoitettu uudelleen.

Kiitollinen ja onnellinen elämä ei kohdallani ole siis mikään pikkujuttu, jonka vain olen päättänyt haluta aikoinaan. Aidosti hyvä olo ei ole tullut itsestään, vaan olen tehnyt paljon kaiken sen eteen melkein parin vuosikymmenen verran. Sisäinen työ itseni kanssa jatkuu edelleen, olen saanut avaimia oviin ja mitä enemmän tunnen itseäni, kiitollisuuden kokemuksetkin lisääntyvät samoissa määrin.

Mukavaa ja syksyistä viikkoa jokaiselle!

Elämä on!

Vuosi blogia takana

Vuosi on vierähtänyt blogin parissa nopeasti, uskomatonta miten nopeasti kuukaudet on vaihtuneet. Edelleen kirjoitan yhtä innoissani kuin aloittaessa, into ei ole hiipunut. Kiitos kaikille teille lukijoille.

Aloittaessa en osannut odottaa niin nopeaa lukijamäärien kasvua ja sama tahti jatkuu edelleen. Kiitokset ihan jokaiselle vielä kerran.

Tylsästä arjesta löytyy paljon niitä positiivisia asioita, kun hieman jaksaa nähdä vaivaa löytääkseen ne. Jokaisesta päivästä löytyy vähintäänkin se yksi hyvä asia, joka on huomion ja mainitseminen arvoinen.

”Saa olla onnellinen!” on tämän blogin kantava ajatus kaikenlaisten elämänkokemusten ja tavallisen arjen keskiössä. Tai no tavallisen ja tavallisen.

Elämässäni on paljon muuttuvia tekijöitä, joihin en oikein voi itse vaikuttaa, muutoin kuin ottamalla oikein hyvän asenteen niitä asioita kohtaan. Ja kyllä sitä asennetta usein myös koetellaan.

Olemme vuoroviikkoperhe, lapseni ovat kasvaneet parin viikon välein vaihtuvassa ympäristössä, koulun ollessa se yksi tuttu pysyvä tekijä elämässä kahden kodin lisäksi. Vuoroviikkoihin sopeutuminen on ollut (24h/7/365) äitiyden jälkeen hyvin haastavaa ja lasten hyvinvoinnin eri osa-alueet ovat eron jälkeen korostuneet entisestään. Haasteellinen erotilanne jatkui melkein kymmenen vuotta itse eron jälkeenkin, joka sekin kuormitti suunnattomasti jokaisen osapuolen arkea.

Olemme aikuisten lasten ja murrosikäisten lasten perhe, olen isovanhemmuuden kynnyksellä opettelemassa toisenlaista vanhemmuutta. Olen saatellut puolet tenavista jo vuosia sitten omiin koteihinsa oppimaan elämää omineen. Elämä on yhtä oppimista, se ei pääty koskaan…

Eron jälkeen olen etsinyt tasapainoa niin lasten elämään, kuin omaankin. Tasapainoa työn ja kodin /lasten välille, tasapainoa omaan elämään sairauksien kanssa. Olen etsinyt itseäni ennenkaikkea, sitä mikä minä olen tässä maailmassa ja mikä merkitys kaikella onkaan, mitä järkeä tai tarkoitusta varten olen tässä ja nyt?

Kirjoituksissa peilautuu ainakin jollain tasolla historiani ja elämänkokemus, sekä niitä vähäisissä määrin opittuja elämän lainalaisuuksia.

Blogini on seurausta ajanjaksosta, jolloin lähdin tietoisesti hakemaan onnellisuutta elämääni, ymmärtäessäni aikoinaan eläväni vain muiden odotusten mukaista elämää, esittäen omaa rooliani kulisseissa. (hyvin esitinkin, onnistuin huijaamaan jopa itseäni)

Onnellisuus on olla oma itsensä, sellaisena kuin on sattunut syntymään. Sitä toki kasvaa, kehittyy ja oppii elämän varrella unohtamatta kuitenkaan, ettei se onnellisuuskaan ole itsestään selvyys. Perustyytyväisyys elämään voisi olla synonyymi käyttämälleni ”Saa olla Onnellinen!” lauseenparrelle.

Saa olla; eli ei ole pakko, jos ei halua. Saa olla”, antaa mahdollisuuden valintaan, ja teemme päivittäin erilaisia valintoja. Joskus saa olla surullinen, masentunut, vihainen, rakastunut ja niin edelleen. Tunnetiloja voi olla päällä yhtä aikaa useampia, elämä kaikessa on kovin kerroksellista ja lomittain menevää. Ja mihin kiinnität eniten huomiota, se korostuu eniten.

Olen kulkenut hyvin synkkiä aikoja elämäni varrella. Sain masennuksen varmaan syntymälahjaksi ja samanlaatuisen mielenlaadun tukemaan masennusta. Poisoppiminen negatiivisesta maailmasta on ollut kovan työn takana, ja tänä päivänä edelleen ihmettelen, opettelen positiivista elämän puolta. Puolet masennuksesta on asennetta elämässä, puolet jotakin muuta.

Masennuksen takana piilee paljon negatiivisia tunnekuormia, paljon ikäviä korjaamattomia kokemuksia, rakkaudettomuutta itseä ja muita kohtaan, luottamuksen puutetta niin ihmisiin, kuin elämään yleensäkin.

Masennus on yksi keino herätellä ihmistä, pysäyttää ihminen, siinä omassa elämässään pohtimaan omaa olemassa-oloaan ja tarkoitustaan tässä ajassa, tässä hetkessä. Masennuksestakin voi oppia, siitäkin voi kasvaa ja ammentaa elämään paljon positiivista, vaikkei heti arvaisi niin käyvän jälkeenpäin.

Uskon, että jokainen kokee jossakin elämänsä vaiheessa masennuksen synkän jakson. Masennuksellakin on mielestäni aina jokin tarkoitus, kasvattaa ihmistä ”parempaan” päin. Masennuksella on aina jokin viesti kerrottavanaan ihmisen kasvua ajatellen ja mikäpä sen parempi oppi, kuin kokea itse? Oman kokemuksen kautta syntyy parempi ymmärrys myös muita ihmisiä kohtaan, on helpompi olla ihminen ihmiselle, jos itse tietää mistä toinen puhuu, jos on kokenut jotakin samankaltaista elämässään.

Jostain olen tullut siihen päätelmään elämässä, että kaikella on aina tarkoituksensa. Kaikella on aina syynsä. Ja kaikella on aina seurauksensa. Sama ajatus on pitänyt pintansa myös masennuksen kanssa. Kolikollakin on kääntöpuolensa, samoin kuin vaikka yöllä ja päivällä on vaihtelunsa. Vaihtelu itsessään kahden eri puolen välillä on luonnollisessa ympäristössä hyvin luonnollista, mikä tuppaa hyvin usein unohtumaan kiireessä ja elämän melskeessä, suorittamisessa. Aina ei voi olla onnellinen, eikä aina voi olla surullinen.

Opettelen olemaan onnellinen, menneestä ikävästä huolimatta. Blogi on toiminut hyvänä apuvälineenä matkallani kohti onnellisuutta ja parempaa itsetuntemusta. Samalla toivon voivani ehkä hieman inspiroida muita kanssakulkijoita; polku on pitkä, kivinen, kuoppainen ja yksin sen saa kulkea synkissä varjoissa, pimeydessä. Eräänä päivänä se on kuitenkin poissa, aurinko nousee ja valaisee lämmittäen kylmästä kärsivää.

Eräänä päivänä huomaa, miten syvään sitä onkaan juurtunut, ihan pienet tai vähän isommatkaan asiat eivät hetkauta elämän tuulissa. Olen oppinut vähän niinkuin kantapään kautta, miten oma asenne vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä ja asenne on aina valittavissa. Voit päättää millaisella asenteella milloinkin suhtaudut elämääsi. Ikävään mielenmaisemaan ei ole pakko jäädä märehtimään, sillä se kasvaa, mitä viljelet.

Kiitos kaikille ja mukavaa viikkoa!

Haaveiluja

Viikolla ilman lämpötila laski ihan reilusti alle kymmeneen asteeseen yötä vasten, sisällä alkoi nopeaan ilma jäähtyä ja huomasin kaipaavani villasukkia yöksi. Olin kuitenkin liian väsynyt lähteäkseni niitä erikseen etsimään alakerrasta ja yöunet häiriintyivät ihan selkeästi pienen vilun vuoksi. Lämmityskausi ei ole vielä alkanut tässä taloyhtiössä ja kokemuksesta tiedän, että kylmä tulee vielä useasti kotiimme vierailulle ennen joulua. Kaksia peittoja ja päiväpeittoja joudun säilömään jokaiselle perheenjäsenelle tämän vuoksi.

Neulon mielelläni, siis sitten kun on oikeasti aikaa ja voimavaroja paneutua siihen puuhaan. Haaveilen pienesti villasukkien tekemisestä. Edellinen vuosi sukkien neulonnan parissa jäi selkäkipujen vuoksi, yritin aloittaa puuhaa todeten, etten pysty istumaan siinä asennossa, missä voisin tehdäkin jotakin.

Tälle syksylle on jäänyt paljon rästiin tekemistä, koko edellisen vuoden ajalta, juurikin selän rajoittaessa liikkumistani ja kaikkea tekemistä. Nyt pääsen jo haaveilemaankin ja parina päivänä olen myös toteuttanut näitä lähinnä siivoukseen liittyviä rästiin jääneitä juttuja.

Suurempia unelmia, toiveita tai haaveita minulla ei tällä hetkellä olekaan. Jotenkin ajatusmaailmani kulkee kummallisia polkuja ollen liiankin realistinen itse itselleni. Haaveilen yleensä asioita, joita on realistista ajatuksen tasolla toteuttaa. Haaveilen hyvin pieniä ja mitättömiä arjen asioita, sellaisia, joita on mahdollista omalla toiminnalla saada aikaan.

Vanhemmiten olen itsessäni huomannut yhä enemmän kykenemättömyyttä suurten asioiden haaveiluun. Kokemus on jollaintapaa opettanut, ettei juuri ne minun haaveilut ota tuulta siipiensä alle. Tai sitten elämässä on aina se jokin ylitsepääsemätön este jonkin haaveen toteutumiselle.

Ongelmahan on yksinkertaisesti itsessäni. En usko itsekään omiin unelmiini, sillätavoin oikeasti. Elämäni aikana olen saanut niin monesti pettyä, ilmeisesti vääränlaisten unelmien vuoksi? Vaiko ehkä väärään aikaan ja paikkaan kohdennettuja unelmia?

Noh, ihan sama. Mennyttä on vähän vaikea lähteä pohtimaan sen enempää. Uskon vahvasti siihen ajatukseen, että asiat ovat tapahtuneet, kuten niiden on pitänytkin tapahtua ja elämäni on mennyt juuri niinkuin on pitänytkin mennä.

Meneillään on jonkinlainen välivaihe elämääni tarkastellessa, isossa mittakaavassa. Olen tiennyt rajoitteeni esimerkiksi työn kanssa jo vuosia ja siltikin sinnitellyt kilttinä tyttönä, koska niin pitää tehdä eikä haikailla turhia. Edellinen on siis se oppi, mikä minuun leimattiin kasvuikäisenä ja tiukassa on aate, ”ei saa unelmoida turhia”. Pitää olla järkevä, toimia yhteisen hyvän eteen, vaikkei oikeasti edes kykenisi.

Nyt on aika jatkaa uuden oppimista aiempaa terveemmällä asenteella itseään kohtaan. Ehkä elämässäni on pitänyt unohtaa omat jutut ja laittaa ne sivuun toistaiseksi? Tiedänkin jo, että ihmisenä olen ollut melkein asiassa kuin asiassa sellainen joko/tai tyypin ihminen. Nuorempana olin myös hyvin musta,-valkoinen tyyppi ja iän myötä olen löytänyt niin värit, kuin harmaan eri sävytkin elämään ja asioihin. Olen siis kasvanut ihmisenä ja en mitenkään päin voi sanoa olevani enää se sama ihminen, mikä olin vaikka kymmenen vuotta sitten.

Olen unohtanut, jos koskaan edes oppinut oikeasti unelmoimaan suuria. Monia lapsuuden haaveita toteutui aikuisena ihan normaalina osana normaalia elämää ja olin enemmän kuin tyytyväinen, kiitollinen kaikesta. Uusia suuria haaveita en ole sittemmin kyennyt muodostamaan syystä, etten tiedä oikeasti mitä juuri minä toivoisin tai haluaisin? Siinä mielessä heikko itsetuntemukseni tässä ajassa näkyy ja olen ehkä liian realistinen itseäni kohtaan? Vaiko kenties vain laiska pohtimaan?

Mikä siis on järkevää haaveilua ja mikä turhaa haihattelua tässä hetkessä? Elän elämääni sen mukaan, mitä eteen kulloinkin tulee. Otan vastaan sen, mikä annetaan. Ja kyllä, joskus toivoisin, viime viikkoina yhä enemmissä määrin voivani vaikuttaa edes hitusen siihen kummaan yhtälöön, mikä elämääni ohjailee.

Edellisissä mietteissä lähdin siis ulos ja lenkille. Tuntui todella kurjalta ja huomasin, miten mielialani laski kirjoitukseni myötä kuin lehmänhäntä. Onneksi kotiin tullessa olo oli parempi ja metsässä käveleminen paransi mielialaani.

Sain ajatuskulkuni pysäytettyä ja järkeistettyä. Ymmärsin oman ongelmani. Kyse ei siis olekaan muusta, kuin minuun kohdistetuista odotuksista ja muiden ihmisten pettymisistä heidän odotustensa täyttymättömyydestä minun suhteen. En täytä odotuksia suomeksi sanottuna. En ole juuri sellainen, kuin joku omissa mielikuvissaan haluaisi minun olevan ja pettyy sitten minuun kovin sanoin.

Ymmärsin samalla, miten en ole ehtinyt käsitellä itsekään omaa muuttunutta ja vähentynyttä kykyä toimia arjessa. Olen rehellisesti sanottuna yrittänyt vain ikäänkuin selviytyä päivästä toiseen sivuuttaen enemmän tai vähemmän omat tuntemukset sairauksien kanssa eläessä.

Syön kiltisti sydän,-reuma,-tulehdus,-ja kipulääkkeet ajattelematta itse sairauksia, jotka vaikuttavat toimintakykyyn joskus enemmän ja joskus vähemmän. Se, että joskus on se hyvä päivä, ei tarkoita todellakaan sitä, että palaudun lineaarisesti parempaan päin.

Vuosien kokemuksella osaan sanoa, että aina on tullut romahdus fyysisessä voinnissa parempien hetkien jälkeen. Edellinen on asia, mihin en voi itse vaikuttaa mitenkään, paitsi hyväksymällä tosiasiat sellaisena kuin ne näyttäytyy.

Askelmittarissa näkyy hyvin vointini. Pylväissä näkyy neljän päivän sykleissä voinnin kohentuminen, huippupäivä ja sitten voinnin lasku ja täydellinen romahdus eli huilipäivä ja sitten taas sama alkaa alusta.

Jos jaksan paremmin jonakin hetkenä tai päivänä, tarkoittaa samalla myös voinnin romahtamista seuraavassa hetkessä. Kykyni toimia vaihtelee ja usein myös romahtaa muutamaksi päiväksi, jolloin on vain levättävä. Kaikenlaiset yllättävät tilanteet on tämän vuoksi haasteellisia.

Kirjoitin alkuun, miten olen ”unohtanut” omat tarpeeni melkoisen pitkälle muiden hyvinvoinnin mennessä etusijalle. Äitinä ja vanhempana itsensä sivuun laittaminen on tarpeellista tiettyyn rajaan asti ja tuo raja vaihtelee tilanteiden mukaan. Olenkin nyt tilanteessa, jossa pitäisi löytää niitä asioita elämääni, mitkä tuovat positiivista jaksamista ja virtaa elämään, arkeen yleensä. Sellaisia ihan oikeasti voimaannuttavia juttuja, niitä minun omia juttuja.

Elokuun juttuja

Olemme elokuussa lisänneet koiran kanssa liikkumista niin määrällisesti, kuin laadullisesti. Umppa on laihtunut keväästä paljon . Mittaan koiran paksuimmasta kohdastaan ja tulos tähän mennessä on -7cm. Minun huono liikuntakyky edellisen vuoden aikana näkyi myös koiran lihomisena. Runsaan puistoilun myötä Umasta on kehkeytymässä kelpo sosiaalinen koiruus.

Vähän väriä alkavaan syksyyn kynttilän muodossa. Perjantaisin viikkosiivouksen jälkeen on ihana istahtaa paikoilleen ja vain olla nauttien hetki, jos toinenkin. Olohuoneen puolella järjestys pitäisi vaihtaa ”talviasentoon”, jotta ikkunanäkymä olisi jälleen huoneen pääosassa.

Vaihdan sisustusta jokseenkin usein. Sisustustauluja en samaa tahtia halua ostaa, joten yleensä väsään ne itse. Heinät on kerätty jo useampi vuosi sitten ja edelleen sopivat hienosti syksyiseen olotilaamme.

Tämä on tällainen tulostinkokeilu, ja ei lainkaan hassumpi lopputulos. Saatan harjoitella uudemman kerran kuvien kanssa leikittelyä.

Makuukammarin puolella on myös ensimmäistä kertaa ikinä kehyksiä ja oman silmän mukaista ”tunnelmaa”. Väliaikaiseksi tarkoitettu hyllykkö on nyt etsinyt paikkaansa muutostamme asti eli vuosia, ja nykyisin mööpeli on hieman tarpeeton kaikessa epäkäytännöllisyydessään. Saa nyt kuitenkin vielä hetkisen majailla tuossa, ennenkuin keksin käytännöllisemmän ratkaisun.

Muistilappuja jos tarvitsee, niin voihan ne olla itsetehtyjäkin? Tulostimen kokeilun tulos tämäkin.

Kaikenlaista pientä olen jälleen jaksanut puuhastella, mikä näkyy kotona uusiutumisena, melkein jokaisen huoneen kohdalla. Pään sisäinen sumu hälvenee ja pahin uupuneisuus alkaa olla näköjään takana päin.

Hyvää syksyn alkua!