Avainsana: kiitollisuus

Vuosipäivä ja joulu nyt

Eron jälkeiset joulut

Jouluihin on tullut uusi sävy perheessämme. Jotenkin kaikki ulkoinen ja muu hömpötys on jääneet taka-alalle. Ihan kuin ei aikoinaan eron myötä jo olisi tullut tarpeeksi muutoksia myös joulun ajan perinteisiin, tapoihin ja tottumuksiin. Useat minun ja lasten perinteiset jutut jäivät erossa pois vuoroviikkojen särkiessä arkea tasaiseen tahtiinsa. Itsetehty joulukalenteri menetti merkityksensä, kiireellä yhden viikon aikana piti yrittää tehdä sitten niitä juttuja, mitä olimme perinteiksikin jo luoneet. Jossain vaiheessa vuosien kuluessa sitten lapsille tuli itselleen omat ikänsä, jolloin ei huvittanut, ei kiinnostanut enää ne ”lapselliset” perinteet ja niinpä ne on jääneet pois yksi kerrallaan. Nuorimman kanssa teimme sentään pipareita vielä ennen aattoa ja jatkossa taidan päästä piparitalkoisiin pikkuisen kanssa.

Jouluaatto pari vuotta sitten

Kaksi vuotta sitten jouluaaton vietto päättyi päivystyksen sydänvalvontaan monitoreihin ja siitä matka jatkui seuraavana päivänä sydänteho-osastolle ja sieltä muutaman lepopäivän jälkeen taasen suureen sairaalaan pariksi päiväksi odottamaan leikkausta. Uudenvuoden pauketta heräsin hetkeksi kuulostelemaan, oltuani leikkauksen jälkeen useamman vuorokauden tajuttomana teholla ja sieltä sitten siirtyessäni toipumaan jälleen uudelle osastolle. Kaikkineen sairaalassa vierähti parisen viikkoa ja kotiin pääsin nopeammin kuin oli odotettu.

Koen edelleen olevani jossakin määrin toipilas, henkisesti sydänasioiden kanssa. Olen myös kovin yksin sairauteni kanssa. Korona puski päälle kotiutuessani leikkauksen jälkeen, ilman mitään tietoa oikeastaan mistään; jatkoista, vertaistuesta yms. Onneksi minulla on kuitenkin perhe ympärillä, sekä aivan mahtava Uma, joka kärsivällisesti jaksoi viikko viikon perään kulkea kanssani ulkoillen hitaasti, mutta varmasti ja ilman koiraa toipumiseni olisi ollut hyvin hidasta juurikin sen liikunnan aloittamisen vaikeuden kanssa.

Tänään

Juuri nyt olen kiitollinen, olen edelleen tässä ja hengissä. Jouluaattona paikalla oli hetkisen verran melkein koko perheeni, vanhinta lasta lukuunottamatta. Hänen kanssaan puhuimme videopuhelulun välityksellä ja onneksi oma lapsuuden haaveeni on nyt totta edellisen suhteen eli juurikin nuo videopuhelut.

Aamu alkoi riisipuurolla ja hitaalla heräämisellä, ei ollut mihinkään kiire. Ulkoilimme ennen jouluaaton ateriaa ja kävimme sen jälkeen saunomassa. Kaksi nuorinta lasta poikkesivat myös ja pääsivät aterialle kanssamme samaan aikaan. Kahdessa kodissa on lasten näkökulmasta etunsa; kahdet lahjat, kahdet erilaiset ateriat jne.

Lahjat oli tuotu aattona ruokailun jälkeen kuusen alle, olikohan ollut joku tonttu asialla? Taisi olla mieleisiä paketteja jokaiselle, ainakin yhdet toiveet toteutuivat niin isoilla kuin pienelläkin. Mopoja ja autoja löytyi kahdesta taaperon paketista sekä pari vaatekappaletta. Niiden kanssa piti illalla myös nukahtaa mummolan matkasänkyyn.

Jouluiset tunnelmat jatkuvat nyt ainakin uuteenvuoteen saakka, rakastan kynttilöiden tuomaa tunnelmaa ja niitä sytyttelen pitkin kotia, kuten kuvistakin näkyy. Tämä joulu on ollut siitä kovin erikoinen, ettei ole ollut kiirettä yhtään minnekään ja stressikin on loistanut poissa-olollaan. Levollinen ja rauhallinen olo on vielä kovin vieras tuttavuus, saatika kiireettömyys tai se, ettei tarvitse ravata kylästä kylään vieraisilla yms. Ensimmäinen jouluni ihan vain kotona on nyt totta. Noh, tänään käymme tervehtimässä isoamummoa kaupan kautta. Huomiselle ei taida enää olla aterianrippeitä.

Saa olla Onnellinen!

Saa Olla Onnellinen!

Kävelin tänään satumaisemissa, puhdas vastasatanut lumikerros on kuorruttanut meidänkin tienoon kauniisti. Aamulenkin pituudeksi tuli 4.7 kilometriä metsäpolkuja, sekä loppumatka kävelytietä pitkin.

Tälle vuodelle käveltyjä kilometrejä on kertynyt jo reippaasti, 2297018 askelta eli yli kaksi miljuunaa. Tällä voinnilla jokainen otettu askel on itsessään saavutus, kuten tänään sain jälleen huomata viimeisen kilometrin aikana.

Koko lenkin ajan minusta tuntui, kuin olisin kävellyt unessa, jossakin sadussa tai elokuvassa. Niin oli tunnelma erikoinen, maisemat olivat puhtaita ja ympäristö kovin hiljainen, lintujen vienoa piiperrystä lukuunottamatta. Matalalla roikkuva pilviverho, aamun hämärä ja siinä se jälleen oli; saan olla onnellinen, kaikesta huolimatta!

Hetken fiilistelin omaa hienoa olotilaani ja kuten yleensä, haluan tallentaa mahdollisuuksien mukaan juuri sen hetken, ja sain monta kuvaa kotiin asti, myöhemmin muisteltaviksi ja nyt myös jakaen muillekin.

Tänään on hyvä päivä!

Tänään on hyvä päivä, tänään on hyvä päivä…

Nykyisin tuo ylläolleva toive värittää aamujani, viimeistään siinä kohdin, kun olen päässyt pöydän ääreen miniaamiaista nauttimaan. Ennen muinoin vihasin aamuja, en tiennyt mitään sen kamalampaa, kuin herätä yön jälkeen ja todeta olevani ihan yhtä väsynyt, kuin illalla nukkumaan mennessäsi. Monesti tuntui, kuin en olisi nukkunut ollenkaan koko yössä ja/tai aamuyön myöhäisinä tunteina nukahdin herätyksen soidessa parin tunnin perästä.

Tänään on hyvä päivä!

Omalla asenteella ja sisäisellä puheella on kovin suuri merkitys. Oikeastaan ainoa asia, minkä voi valita on juuri tuo oma asenne ja tapa suhtautua ihan kaikkeen. Parasta on, kun tietoisesti jo aamusta pyrkii kääntämään oman mielen parempaan päin.

En uskonut aiemmin mihinkään ylimalkaiseen positiivisuushömppään ja minua ärsytti edes lukea ihmisten kirjoituksia onnellisesta elämästään. Tai ärsytti, tulin paremmin sanoakseni hyvin surulliseksi, koska omalle kohdalle ne asiat tuntuivat niin kaukaisilta ja epätodellisilta.

Nyt olen kuitenkin opetellut valitsemaan oman asenteeni, jo heti aamusta ja toivon tänään olevan hyvä päivä. Vastuu omasta asenteesta on yksin minulla. Jos herään väsyneenä, kipeänä, kankeana, päätän siitä huolimatta, että tänään on kaikesta huolimatta hyvä päivä. Positiivisella asenteella on suurempi merkitys elämään, kuin ihan heti uskoisikaan ja tätä olen saanut ihmetellä jo pienen tovin.

Yhtenä iltana tein iltapalaleipiä ja teetä. Siinä palaa tehdessä muistin, miten avuton ihminen voi olla joutuessaan täysin toisen avun varaan ja niinkin pieni asia, kuin leivän teko ei luonnistu. Yhenäkin olin kovin kiitollinen, siinä hetkessä siitä tilanteesta. Seisoin siinä voidellen leipää, laittaen päällysteitä;juustoa ja kurkkua samalla teen hautuessa kupissa. Paljoa ei vaadi, että löytyy se pienikin aihe kiitollisuuteen ja sen myötä onnellisuuteen ja näiden kautta positiiviseen asenteeseen.

Toki kaiken takana piileksii ne ikävämmät kokemukset, jotka opettivat ainakin sen, mitä ei ainakaan omaan elämään halua. Ikävät asiat elämässä näyttävät myös sen suunnan, mitä kohti on mahdollista kulkea, jos niin päättää tehdä. Sen päinvastaisen reitin? Uskon jotenkin siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja ihmiselo on täynnä oppimista. Vaan voisiko se olla jotakin muutakin?

Jatkuva oppiminen on melkoisen raskasta ja pidemmän päälle myös tylsää. Mitä kaiken vastapainoksi? Hattaraa ja poreita, iloa ja leikkiä? Huoletonta vastuuttomuutta? Mitä? Siinäpä kysymys ja valitettavasti en ole ennustaja, en tiedä mitä seuraavan kulman takana odottaa ja sitä ei voi kuin ottaa ne seuraavatkin askeleet eteenpäin. Toivoen parasta mahdollista.

Hyviä huomioita

Moni arjen pieni ja yksinkertainen asia aiheuttaa hetkellisiä kiitollisuuden tunteita päivittäin. Minun elämänkokemuksella kiitollisuuden tunteet itsessään on jo pieni ihme. Niin minusta tuntuu.

En mieti, miten asiat olisivat ehkä voineet mennä elämässä toisin. Miksi niin tekisinkään kiusatensillälailla itseäni? Omalla kohdalla traumojen seurauksena kykenen aloittamaan jokaiseen päivän ikäänkuin uudelleen. En jää vellomaan menneeseen, vaan on helpompi jatkaa elämää kaikesta huolimatta, unohtaen eilisen.

Aloitin joskus kirjoittamaan blogia. Tarkoituksenani oli pitää päiväkirjaa silloisesta arjesta. En tuolloin saanut kirjoitettua sanaakaan ja koko ajatus jäi itämään vuosiksi. Muistelen ymmärtäneeni oman silloisen elämäni erikoisuuden, elämän, jota en olisi saanut ulkopuoliselle ymmärrettävään muotoon minkäänlaisin sanankääntein. Ymmärsin kirjoittamisen vaativan myös aikaa ja sitä minulla ei ollut nimeksikään, yöunistani en halunnut nipistää yhtään enempää kuin siihen aikaan oli pakko.

Elämässä suuret ja pienet asiat tapahtuvat omalla painollaan, joskus tulee rytinällä eteen uusi tilanne, joskus taas merkit muutoksen tuulista on kulkeneet mukana pitkään kuiskuttaen korvaan hiljaa ja varmasti. Yleensä vasta jälkikäteen asioita ja tapahtumia pohtiessa ymmärtää ne kohdat, joissa ehkä olisi voinutkin vaikuttaa asioihin tai mihin ei ole voinut vaikuttaa milläänlailla. Ainoa varma asia on elämässä se, miten itse suhtautuu elämän moninaisiin käänteisiin.

Omaa kulkuani elämässä on kuvannut ehkä eniten sellainen periksiantamattomuus ja sitkeys, toisinaan jopa itsepäisyys mentäessä läpi harmaan kiven. Sitä olen ehkä eniten miettinyt, miksi kaikki on pitänyt tapahtua ja miksi juuri omalle kohdalle? Tiedän, etten koskaan saa syitä selville, liekö niitä onkaan ja ymmärtäisinkö sitten kuitenkaan, vaikka saisinkin selville kaiken syyt? Selvää on kuitenkin, että elämässäni on tapahtunut paljon. Siksikin on pieni ihme jokainen kerta kokiessani kiitollisuutta, ihan vaikka vaan arjen pienistä asioita.

Tämä sivustokin on itselleni kiitollisuuden ja ilon aihe itsessään. Uskalsin toteuttaa käytännössä sen, mistä olin jo vuosia haaveillut tekemättä asialle kuitenkaan mitään. Olen kirjoitellut ns. pöytälaatikkoon jo vuosikymmenen ja osaltaan näin olen saanut pidettyä pääni kasassa. Kirjoittamisesta tuli minulle osa toipumisprosessia. Kirjoitin ”pöytälaatikkoon” sen kummempia miettimättä tunteeni, ajatukseni ja sen hetkiset elämän ikävät yllätykset. Keväällä sitten tajusin, miten en ole kirjoittanut aikoihin mitään ja totesin itsekseni, ettei ole edes tarvetta siihen.

Kaipasin kuitenkin kirjoittamista, sitä kun sanat vain tulevat näppäimistölle vähän kuin itsekeen. Koin, ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa, olinhan vuosia kirjoittanut negaatiosta käsin, kaikesta siitä, mikä oli vialla ja huonosti yrittäen ymmärtää omaa itseä siinä kaikessa.

Tajusin myös hämärästi, kuinka keskittynyt olin omissa pöytälaatikkoteksteissä vain siihen ikävässä vellomiseen ja kuten kaikessa on vastakohtansa, pohdiskelin mielessäni opettelevani keskittymään kirjoituksissani kaikkeen siihen hyvään ja positiiviseen, joista olla kiitollinen ja siitä se ajatus sitten lähti ja kesäkuun lopulla kirjoitin ensimmäisen tekstin tälle alustalle.

Jotenkin mieleeni on syöpynyt ajatus siitä, kuinka samankaltaiset vetävät puoleensa samankaltaisia asioita ja se pätee myös kiitollisuudessa ja positiivisuuteen keskittymisessä. Edellinen ei tarkoita, etteikö elämässä olisi myös sitä perusdraamaa ja ikäviäkin asioita. Nuo ikävät ja draamat voi hyvällä omallatunnolla jättää hieman vähemmälle huomiolle, ja kaikesta huolimatta pitää kiinni niistä hyvistä ja positiivisista jutuista keskittyen enemmän huomaamaan niitä ja sehän todella toimii. Hyvä ja positiivinen sekä kiitollisuuden aiheet lisääntyvät, kun niihin opettelee kiinnittämään enemmän huomiotaan.

Saatoin joskus lapsena, nuorena olla hieman ärsyttäväkin muiden mielestä, ja en voinut itselleni mitään siinä kohtaa, kun luontaisesti löysin kaikkein synkimmälläkin hetkellä jotakin positiivista ja hyvää. Sama on jatkunut myös aikuisiällä, vaikka olenkin oppinut sulkemaan suuni tiiviisti. Sillointällöin minusta kuitenkin pirskahtaa sitä vanhaa minua, positiivisuutta ja iloa kaiken ikävänkin keskellä ja hetken unohdus todellisuudesta auttaa taas jaksamaan.

Eron jälkeen, lasten alkaessa asua molempien vanhempien luona viikko-viikko-systeemillä, jatkoin äitiyttäni ja niitä tapoja, joita oli muodostunut siihen mennessä elämää. Viikonloppuisin yritin järjestää viikottaisen uintireissumme halliin ja tein hieman ”parempaa” arkiruokaa sunnuntaille, syöden yhdessä ennen lasten siirtymistä isänsä luo viikoksi. Ikävä kaihersi jo valmiina lapsissa, kuten myös minussa ja monesti itku olikin herkässä sunnuntain iltapäivissä.

Eräänä sunnuntaina sitten vanhin lapsi teki äidinkielen kirjaesitelmää ja lukemista harrastavana lapsi oli valinnut omatoimisesti kirjastosta kirjan, joka sivusi teinikäisten maailmaa käsitellen myös itsemurhaa. Reippaana muksu sitten tuli kysymään minulta kesken ruuanteon keittiöön kovaan ääneen, mitä itsemurha oikein tarkoittaa ja pyysi minua lukemaan takakannen esittelyteksin kysyen, oliko vahingossa ottanut aikuisten kirjan. Kirja oli suunnattu lapsille kylläkin, ja siinä sitten mietin, kuinka selitän asian ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullutkaan sanasta itsemurha. No, selitys aiheutti lisää kysymyksiä lapselta ja vastailin kysymyksiin parhaani mukaisesti ja keskustelu siirtyi luonnollisesti kuolemaan, joka lapsille oli jo tuttu asia mm. lemmikkieläimen ja joidenkin sukulaisten poismenon myötä.

Hyvällä mielellä lapsi lähti lukemaan kirjaa ja mieltä askarruttanut itsemurhakin oli käsitelty, jatkoin ruuanlaittoa mietteliäänä käydystä keskustelusta . Harmi vain, että keskustelun tai keskustelun osan oli kuullut myös toiseksi vanhin lapsi. (Tähän väliin kerron, että lapsiltani löytyy myös mustan huumorin ymmärrystä ja olin aikanaan hyvin hämmentynyt, kun he alkoivat osoittaa merkkejä hyvästä huumorintajustaan). Pienimmät muksut kysyivät ruokapöytään saapuessaan, että onko nyt viimeinen ateria täällä ja vastasin heille myöntävästi, että joo on tämän viikon viimeinen ateria, kun on sunnuntai ja kohta on lähtö isän luo. Pienimmät olivat melkoisen pieniä ja kellonaikoja eivät vielä osanneet, joten luonnollisesti he osasivat yhdistää sunnuntain ruokailun ja sen jälkeen lähtemisen isälleen. Koulutehtäväänsä lukeva alakoululainen sitten hoksasi yhdistää mustalla huumorillaan viimeisen aterian juuri juhlittuun pääsiäiseen ja koulussa uskontotunnilla oppimaansa jeesukseen sekä juuri olimme jutelleet kyseisen lapsen kanssa yleisesti kuolemasta ja siihen suhtautumisesta ja ja ja soppa olikin valmis lasten päästyä isälleen.

Isä tapansa mukaisesti kuulusteli lapsilta äitiviikkojen asioita ja sai kuulla koko porukalta, miten äidin luona oli syöty viimeinen ateria ja äiti oli puhunut vanhimmalle lapselle itsemurhasta ja kuolemasta. Parin viikon päästä sain yllättävän soiton lastensuojelusta ja alkuun en edes ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Kunnes sitten muistin sen kohtalokkaan sunnuntain ja lapsen koulutehtävän kirjan sisältöineen. Puhelun lopuksi sain kehuja siitä, kuinka olin lapsentasoisesti osannut puhua lapsilleni kuolemasta, myös itsemurhasta ja lapsi oli saanut koulutehtävänsä aluilleen. Sain myös selvennettyä, etten harkinnut itse itsemurhaa ja viikon viimeinen ateria oli nyt vain äitiviikon viimeinen ateria, kuten lapset asian mielsivät sunnuntaisin ennen isäviikolle lähtöä ja aikuisen mielikuvitus oli vääntänyt asiat omaksi mieleisekseen.

Tuo kyseinen sunnuntai sai minut muistamaan itsessäni kadottamani huumorin, joka oli pieneksi hetkeksi muistunut mieleen kyseisen viikon viimeisellä aterialla silmää vinkaten ja kun lapsi tosissaan kertoo mitä on kuullut muiden puhuvan ja ja. Tilannekomiikkaa siis parhaimmillaan, jos joku olisi kärpäsenä katosta seurannut. Olemme myöhemmin nauraneet tilanteelle useastikin, viimeinen ateria-keissi kaikkien muiden joukossa.

Jossain vaiheessa elämääni opin olemaan hiljaa, vetäytymään taka-alalle ja olemaan ennenkaikkea nauramatta millekään, mitenkään. Tätä kirjoittaessani tajuan, että yksi osa itseäni on vielä kaivamatta esiin, se huono huumorintaju, kaikkine variaatioineen.

Nauru on sallittua, kaikessa ja ilman sitä elämä on kovin hiljaista ja tylsää. Nauru tuo elämään ilon ja sen jäljillä kuljen itsekin toivoen löytäväni osan siitä, mikä on matkan varrelle jäänyt.

Onnellisuus

Onko se sitä, kun ei v…ta ihan joka hetki? Hetkinen, tajusin juuri, miten tilanne omalla kohdallani on kääntynyt toisinpäin.

Kuinka tämä nyt on mahdollista? Olen kärsinyt lähes koko ikäni tuosta ikävämmästä tunteesta, ja kun asiaa tarkemmin ajattelen nyt, en enää tunnista sellaisen olemassa-oloa.

No, oikeastaan olen tehnyt paljon yllämainitun eteen. Lukemattomia pohjakosketuksia, kipuamista ylös synkkyydestä askel kerrallaan, kuin veitsenterällä kävelisi toisinaan. Tuhansia kertoja kaatumista rähmälleen maahan ja sieltä ylös omin avuin. Sinnikkyyttä ei ole puuttunut minun matkalta tähän pisteeseen ainakaan.

Periksiantamaton luonne ja tietynlainen sitkeys ja ennenkaikkea oma kokemus vaikeidenkin asioiden yli pääsemisestä ovat vahvistuneet tällä elämänmittaisella matkalla. Joskus on saattanut tuntua, ettei enempää kuraa jaksaisi ottaa niskoilleen elämän heittäessä lokaa ihan urakalla päälle. Silloin onnellisuus on todellakin ollut hyvin kaukana minusta.

Voin jopa väittää, etten ole tiennyt onnellisuudesta hölkäsen pöläystä. Elämässä saattoi olla yksittäisiä päiviä, jolloin koin olevani jollakin tasolla onnellinen, se vaan ei koskaan kestänyt muutamaa päivää pidempään, kun jo ovella oli jokin katastrofiksi luokiteltava tilanne kehkeytymässä ja hyökkäämässä puun takaa täysin yllättäen. Omituista näissä elämäntilanteissa ja kriiseissä on ollut aina se, etten ole itse voinut vaikuttaa asioihin millään tapaa ja ainoaksi vaihtoehdoksi on siis jäänyt asioiden/tapahtumien kanssa eläminen ja niiden vaikutuksien hyväksyminen elämään.

Joskus kuvasin omaa tilaani ikäänkuin asteikolla, missä janalla kulkee plussa ja miinus. Oma elämäni oli lapsuudesta asti pakkasen puolella reilusti ja jos joskus olikin se onnellinen päivä, hetki se kuvastui asteikolla nollarajan plus yhteen ja sen yli ei oma mieli/tunne kyennyt.

Taisin joskus jopa olla sitä mieltä, ettei koko onnellisuutta ole edes olemassa. Sananhelinää ja aihe omalle ärsyyntymiselle. Niin, oli kovin vaivaannuttavaa yrittää iloita ja olla onnellinen toisten puolesta, kun omassa arjessa piili jatkuva katastrofien tulva.

Onneksi olin väärässä! Oma onnellisuus on lähtöisin niin pienistä ajatuksenpoikasista, etten enää kykene muistamaan mistä ja miten olen tähän pisteeseen päässyt. Ehkä kyllästyin alinomaa potemaan mieli maassa elämää, joka ei ollut siihen asti säästänyt ikäviä kokemuksiaan? Kuitenkin,asteikkoni on nyt jo selvästi plussan puolella ja huonoimmillaankin enää nollan hujakoilla, joskus ja hyvin harvoin.

Onnellisuus onkin mielentila, se on oma päätös jokaisena aamuna herätessä ja illalla nukkumaan mennessä. Tänään on hyvä päivä! Onnellisuus on enemmän, kuin pelkkä hyvä mieli ja onnellisuuteen liittyy vahvasti kiitollisuus. Onnellisuus ei estä surun kokemista, ja ehkä yksi onnellisuuden salaisuus onkin tuntea myös ne ikävät tunteet alta pois, eikä jäädä vellomaan niihin viikkotolkulla?

Elämässä on aina mukana niin ne hyvät, kuin ne huonotkin asiat ja aina sattuu ja tapahtuu. Oma asenne varmaankin ratkaisee paljon ja kaikkien ikävien asioiden keskellä on hyvä kaivaa ne hyvät ja onnelliset mietteet esiin, samoin kiitollisuus pienistäkin asioista pitää pään vedenpinnan yläpuolella, kun myrskyää.

Omalla kohdalla onnellisuus tulee kiitollisuuden myötä. Kun arjessa muistaa olla kiitollinen kaikesta, tulee väkisinkin onnelliseksi. Se ei tarkoita, etteikö olisi huolia, murheita mutta ne voi hetkeksi laittaa ikäänkuin sivuun, ja katsoa mitä muuta löytyy samasta hyllystä ja suunnata valokeilan väliin niihinkin asioihin, jotka ovat hyvin.

Joskus yllätyn positiivisesti esimerkiksi heräämällä aamulla ja ihan pienen pieni utelias mieleni saattaa jännittää tulevaa päivää hyvällä tavalla, koskaanhan ei tiedä mitä mukavaa päivä tuo tullessaan? Tämä on suuri käännös omassa ajattelussa, sillä olen koko ikäni inhonnut aamuisia heräämisiä ja ensimmäinen ajatus on ollut kovin negatiivinen, jo siis ennenkuin olen edes silmiäni avannut.

Olen tehnyt päätöksen joskus aikoinaan, olen halunnut kokea myös elämän toisen puolen, sen positiivisen ja olen päässyt ilokseni alkuun. Päätin, että jo riittää se ainainen rypeminen ja jos kerta muutkin, niin miksen minäkin saisi kokea positiivisia 🙂

Ulkoiluterapiaa

joen rannalla vuosi sitten

Koira on hyvä hankinta ainakin silloin, jos ja kun kaipaa säännöllistä liikuntaa ja ulkoilua. Meille kuvan tyyppi jäi asustelemaan pitkän koeajan ja harkinnan jälkeen.

Itselleni erityisesti aamuiset kävelyt koiran kanssa ovat tuoneet paljon hyvää omaan olooni. Käymme koirapuistossa, joka sattuu olemaan ihan muutaman sadan metrin päässä kodistamme, jatkamme matkaa milloin minnekin lähistön puistoon, metsään poluille tai sitten ihan kävelytietä pitkin ojanpenkkoja tutkien ja haistellen. Yleensä annan koiran päättää suunnan koirapuistosta lähtiessä, ellei itselläni ole mitään ajatusta siitä, millaista maisemaa haluan tänään kokea.

Aika kuluu ulkoillessa erilailla ja enää ei paljoakaan haittaa kova tuuli tai vihmova vesisade, räntäsateesta tai lumituiskusta puhumattakaan. Koiraa näyttää haittaavan enemmän sade, eli huonoilla keleillä ensimmäinen lähin pissipuska kelpaa ja isommat hädätkin vain pakottavan tarpeen tullen ja tyyppi kirjaimellisesti kipittää kotiin niin nopeasti kuin hihnan toinen pää tulee perässä. Näin siis, jos koira saisi päättää, vaan aamulenkit mennään säässä kuin säässä.

Metsäkävelyt aamuisessa raikkaassa ilmassa on todellista luksusta ja kotimme ulko-ovelta metsään onkin vain muutama hassu metri ja sinne suuntaamme aina sopivan fiiliksen osuessa kohdalle. Eli silloin, kun vaikkapa sataa kaatamalla, metsikkö on senverran tiheä, ettei poluilla kulkiessa tuuli ja sade pääse samoin, kuin jos kävelisi kadulla. Nyt hyttysaikaan olen pariin kertaan joutunut kääntymään polulta pois inisevien vihulaisten vuoksi, edelleen en osaa käyttää tököttejä ja myrkkyjä torjumaan näitä parvia, vaikka syytä olisi opetella sekin. Mikään ei ole niin ärsyttävää kesässä, kuin hyttyset. Helteillä metsän suojaan on myös mukava pujahtaa, aurinko ei paahda suoraan niskaan ja viileys iholla tuntuu kovin miellyttävältä.

Hyvin usein koiran lisäksi minulla on äänikirja tai sopiva soittolista kuulokkeissa ja askel kulkee mukavan kiireettömästi koiran tahtiin ja se saa nuuhkutella mielensä mukaan, kiire ei ole minneen. Aamuisista lenkeistä ulkona on siis tätä nykyä tullut minulle uusi rutiini. Ennenvanhaan saman rutiinin virkaa toimittivat lapset, joiden kanssa ulkoiltiin säässä kuin säässä aina siihen asti, kunnes alkoivat liikkua täysin omien menojensa varassa ja minusta tuli huomaamatta liian paljon sisällä viihtyvä mukavuuden haluinen tyyppi. Mielessäni tuolloin kaipasin ulos, lenkille ja raittiseen ilmaan, vaan harvoin sitä jaksoi vain omaksi ilokseen lähteä ulos.

Nykyisin lähden ulos sen kolme kertaa päivässä, huilipäivänä sen kaksi kertaa säässä kuin säässä. Ja olen ehkä vähän omituinen sanoessani, että mitä kurjempi ilma, sen mukavammalta tuntuu ulkoilla. Siinä on jotakin sellaista, ajatusta, että haastaa itsensä kerta toisensa jälkeen ja ylittää ikänkuin oman mielen, joka on kovin mukavuudenhaluinen. Haastavassa kelissä, ulkoilun jälkeen voi itselleen sanoa, että sinä teit sen ja selvisit. En tarvitse elämääni sen enempää jännitystä, minun ei tarvitse kiipeillä vuorille maailman toisilla laidoilla sanoakseni, että saavutin jotakin. Siihen tunteeseen riittää ihan pieni vallitsevan sään uhmaaminen ulkoillen ja siitä saatu hyvä mieli. Joskus on niitäkin päiviä, jolloin jo pelkkä itsensä ulos saaminen on saavutus, harvemmin onneksi ja kuten jo kerroinkin, rutiiniksi muodostunut tapa huolehtii itse itsestään.

En oikein saa kuvatuksi sitä olotilaa, mikä minut valtaa päivittäin koiran kanssa ulkoillessa. Pysähdyn tien poskeen odottamaan koiran tarpeita, kesken askeleiden huomaan olevani niin suuren kiitollisuuden äärellä, ettei sanoja löydy. Kaikki aistit auki, hereillä kelaan omaa menneisyyttäni ja olen kiitollinen jokaisesta askeleesta, minkä otan, jokaisesta hengenvedosta, ihmisistä ympärilläni, koirasta ja kaikesta siitä, mitä elämäni tätä nykyä pitää sisällään.

Lenkkeily on minulle erinomaista terapiaa kaikkien mieltä painavien asioiden ja tunteiden käsittelyyn. Ulkoillessa moni kauan piilossa ollut tunne tai tapahtuma nousee pintaan, toisinaan jokin tuoksu, ääni, tilanne tai näky luonnossa nostaa asioita esiin ja kun näin tapahtuu, olo on jälleen kevyempi kotiin saapuessa.