Avainsana: kipu

Kaikkeen tottuu

Olen ollut tietämättäni kipuilija jo lapsuudesta saakka, joten kokemusta kroonisen kivun kanssa elämisestä minulla on runsaasti. Kipu ei ole mikään uusi asia elämässäni ja olen sopeutunut elämään kipujen rajoittaessa enemmän tai vähemmän arkeani/ toimintaani.

Vuosien mittaan kaikkeen tottuu, eli kivuistakin tulee osa omaa normaalia kokemusmaailmaa. Kivun kokemus on kahtalainen, fyysinen sekä psyykkinen ja molemmat vaikuttavat toinen toisiinsa. Kyllä, kipuihinkin voi tottua, vai olisiko turtumus oikeampi sana? Turtua niin, ettei enää itsekään ymmärrä olevansa fyysisesti kipeä.

Kivuttomuuden kokemus tuli itselleni vähän niinkuin yllätyksenä eräänä kohtalokkaana aamuna, kun olin edellisenä iltana popsinut lääkärin määräämää lääkettä yötä vasten. Aamulla, hämmentyneenä omasta olostani ymmärsin, kuinka olen koko ikäni kärsinyt erilaisista kivuista ja ihmettelin, kuinka sopeutuva ihmisen keho loppujen lopuksi onkaan?

Olen siis siinä mielekäs onnekas kipuilija, koska olen tottunut elämään enemmän tai vähemmän elämää haittaavien erilaisten kipujen keskellä. Olen sopeutunut ja nukkunut koko ikäni huonosti kipujen vuoksi ja mikä hassuinta? Olen kuvitellut nukkuneeni yöni hyvin kaikki ne vuodet, tasan siihen asti, kun oikeasti nukuin koko yön.

Perussairauteni sle on yksi koko kehon vaihtelevien kipujen aiheuttaja. Lihaksisto ja nivelet muistuttavat olemassa-olostaan siis päivittäin, sieltä lapsuudesta saakka. Tunne on hieman samankaltainen, kuin jos olet influessan kourissa ja koko kehoa särkee kuumeen noustessa.Koko ajan on olo, kuin flunssa olisi tuloillaan. Elän sellaisessa olotilassa jatkuvasti. Kipu on läsnä ja sen kanssa olen oppinut elämään suhteellisen sujuvasti.

Tammikuusta saakka olen oikeastaan nauttinut elämästäni uudella tavalla, vaikka samaan aikaan selkäni on oireillut enenevissä määrin. Selkään määrätty lääke poisti kivun muualtakin kehosta ja ymmärsin jatkuvan epämääräisen huonon oloni kehossa kivuksi, joka väistyi uuden lääkityksen myötä lähes kokonaan. Olikohan sattumalla tässä osansa?

Joten, kun sanon, että kaikkeen tottuu, niin puhun ihan omasta kokemuksesta. Olen joutunut opettelemaan olemaan välittämättä kivuista, jotta normaali elämä olisi ylipäänsä mahdollinen. Sopeutumaan, koska vaihtoehtoa ei ole ollut.

Kipukokemukset ovat yksilöllisiä, ja ennenkaikkea pitää erottaa tilapäinen kipu jatkuvasta kroonisesta kivusta. Tilapäinen kipu menee ohi hoidoista huolimatta, yleensä syykin on selvillä siihen. Krooninen kipu on jatkuvaa ja pidemmän päälle elämää haittaava kokemus, joka aiheuttaa vahinkoa myös mielelle. Kroonisen kivun kanssa pitää elää koko ajan ja pidemmän päälle siitä tulee yhä suurempi osa elämää ja pahimmillaan kipu alkaa hallinnoida ja määritellä elämää/arkea rajoittaen kaikkea tekemistä voimakkaasti.

Itse kuvittelin ennen tammikuun kipulääkityksen aloittamista nukkuvani yöni jokseenkin hyvin. Voi miten olin väärässä senkin suhteen. Omasta mielestäni, kun siis nukuin yön hyvin, en saanut kuitenkaan virkistävää ja palauttavaa unta ja se on näkynyt kaikin tavoin elämässäni. Minulla ei siis ole ollut kokemusta hyvin nukutuista öistä ennen tammikuuta, ei koko elämäni aikana ja olin alkuun jokseenkin järkyttynyt havainnostani. Kaikkeen tottuu, myös niihin huonoihin öihin ja päiväsaikaiseen uupumukseen.

Viimeaikoina olen huomannut olevani henkisesti väsynyt kokemaan jatkuvaa kipua, joka iskee oikeastaan saman tien, mikäli vaikuttavan lääkkeen teho pääsee hiipumaan. Toisaalta, olen hyvin onnekas siinä mielessä, etten ole aiemmin elämäni aikana kokenut kivutonta oloa, joten en ole edes osannut unelmoida toisenlaisesta elosta, (en ennen jatkuvan lääkityksen aloitusta) ja nyt joskus huomaan hieman jopa pelkääväni sitä kivuliasta olotilaa, minkä kanssa elin kaikki aiemmat vuoteni.

Kivun kanssa elämistä on vaikea hyväksyä kenenkään kohdalle. Vierestä toisen ihmisen on helppo huudella ja jakaa neuvoja tietämättä, millaista on elää kivuliaan uuvuttavaakin arkea. On helppo sanoa, että ota sitä tai tätä särkylääkettä, vaikkei siitä ole mitään apua, taikka jumppaa ja liiku itsesi kuntoon syyllistäen ja hiljentäen toisen. Ensin olisi tärkeää saada se kivun kokemus hallintaan. On myös helppo erityisesti ammattilaisten toimesta leimata kroonisen kivun kokemus psyykkiseksi vaivaksi, jota se eittämättä on sitäkin pidemmän päälle.

Minullakin on kokemusta edellä mainitusta, eli olen saanut vihjailuja kivun psyykkisestä luonteesta. Vaan, psyykkiseen kipuun ei autakaan kipulääkkeet, ja ammattilaiset ovat hiljenneet puheissaan siinä kohtaa, kun olen kertonut tietyn lääkkeen poistavan kokemani kivut lähes kokonaan, mahdollistaen tällä hetkellä oman fyysisen tekemisen paremmin, kuin pitkiin aikoihin konsanaan. Tuuria olikin matkassa ja olen hyvin kiitollinen säästyttyäni kaikenmaailman turhauttavilta lääkekokeiluilta ja positiivinen vaste oli samantien huomattavissa. Tiedän senkin, ettei yleensä kroonisen kivun hoito ole noin onnekasta ja sopivaa lääkehoitoa joudutaan etsimällä etsimään usein tuloksetta.

On myös totta kivun kroonistuessa, kipusignaalien herkistyminen eli sama määrä kipua tuntuu aiempaa voimakkaammalta. Kivulle harvoin tehdään mitään, tarjotaan ehkäpä keskustelu”apua” ja lääkkeitä, joiden tarkoituksena olisi nostaa kipukynnystä. Näistä keinoista en osaa sanoa sen enempää oman kokemuksen puuttuessa.

On myös hyväksyttävä, että on tiloja, missä kivun kokemus vain yksinkertaisesti kuuluu asiaan, ja sen kanssa olisi vain opittava elämään ja tekemään parhaansa eli sopeutumaan. Sopeutuminen on mahdotonta, mikäli vaatii kehoonsa täydellistä kivuttomuutta. Usein sellainen tila on mahdoton unelma, ja ihmisen tulisi kyetä hyväksymään oma tilanteensa sellaisena, kuin se on kipujensa kanssa. Voin sanoa, että oman tilanteen hyväksyminen helpottaa, vaikkei se niitä kipuja poistakaan.

Vaikka kokee kipua, sen tilan ei tarvitse hallita elämää tarpeettomasti. Voi kysyä itseltään, kuka juuri sinun elämää määrittää ja hallinnoi? Sinä itse vaiko se koettu kipu? Krooniseen kipuun harvoin on olemassa mitään ihmelääkettä, ja silloin on vain hyväksyttävä erilaisten keinojen kokeilu sekä vain kivun lieventyminen hieman tai jonkinverran. Sekin on parempi, kuin ei apua ollenkaan.

Tässä kohdin hyvä itsetuntemus helpottaa eri keinojen etsintää sekä ennakkoluuloton mieli antaa mahdollisuuden. Jos jokin ei sitten auta, sen voi unohtaa tai kokeilla joskus myöhemmin uudelleen. Kipujen lievittämiseen löytyy lukuisia lääkkeettömiäkin tapoja ja nykyisin on oltava itse kovin aktiivinen myös etsiessä omaan elämään helpottavia juttuja.

Isoja suuntaviivoja tälle vuodelle

Tammikuu, uuden vuoden ensimmäiset päivät. Meillä elellään rauhakseltaan arkea ja vapaapäiviä vielä tämä viikko. Jouluisia asioita keräilen vähän kerrassaan laatikkoonsa, josko tulevana jouluna sitten laittaisin paremmin ja enemmän joulua? Kuusen takaisin laitto kaappiin tuntuu aina jotenkin hieman haikealta. Yksi osa vuotta on mennyt nopeasti, vastahan oli marraskuu ja joulukuun alku..

Tälle vuodelle toivon erityisesti liikunnan ja terveellisen syömisen sopivaa tasapainoa. Vaikka jo nyt liikunkin paljon siihen nähden, mitä kroppa oikeasti sietää, ja vaikka määrällisesti pistän poskeeni vähän syömisiä, se ei kuitenkaan näy puntarilla. Taitaa tuo ikä tehdä tehtäviään ja hidastaa myös aineenvaihduntaa siinä määrin, että minun on ihan pakko tehdä keventäviä muutoksia omaan ruokavalioon. Suositusten mukainen syöminen ei ole omalle keholle se oikea juttu, ainakaan tuon painon suhteen, joten lisää työtä teettää, kun alan melkein summamutikassa kokeilemaan, millä tavoin painon saan takaisin niihin sopiviin lukemiin.

Ihanaa, kun on saanut nukkua yönsä hyvin. Se tarkoittaa omalle kohdalle helppoa heräämistä ja ylösnousua sängystä. Vuosiin en muista, että aamuisin olisi ollut mitenkään helppoa edes avata silmiä, saatika jaksaa nousta peittojen alta pois. Kipu, joka on pitänyt yöuneni huonoina jo hyvin pitkään, on nyt ilmeisesti taltutettu ja hitsi, miten olenkaan iloinen ollut nyt näinä aamuina.

Minulla oli hyvää tuuria sen suhteen, etten joutunut kokeilemaan monia erilaisia lääkityksiä, vaan sain heti ensimmäisenä sen oikean lääkkeen, joka vie kehosta kivun melkein kokonaan pois. Kovin paljoa en voi kehua paikkakuntamme terveydenhuoltoa, niin paljon on takana huonoja kokemuksia niin itsellä, kuin lähipiirilläkin. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, sillä sain yllättäen avun, joka oikeasti auttaa selviämään myös arjestani melkein tavalliseen tapaan. Tätä ihmettä olen saanut elää nyt muutaman viikon.

Tammikuun maisema näyttää tältä iltapäivällä, aurinkokin ehti hetken värjäämään puita punertaviksi

Kipu tekee minut kovin totiseksi, jäykäksi myös muutoin, kuin kehosta. Nyt jaksan hymyillä, nauraa ja olla enemmän läsnä perheessä. Nuoriso on selvästi hieman hämillään, ovathan hekin jo pitkään tottuneet äitinsä toisenlaiseen olemiseen ja kireähköön ulosantiin, johon kipu on niin voimakkaasti myös vaikuttanut.

Tälle vuodelle mahtuu myös muita isompia tavoitteita omaan elämääni. Nyt alkaa varmistumaan pikkuhiljaa kroppani kestämättömyys toimia enää siinä ainoassa työssä, mikä on omalta tuntunut. Selkäkipuni on vihdoin otettu tarkastelun alle ja ensimmäisen röntgenin jälkeen sain kuulla, että siellä todellakin on ongelmia. Kyllä tässä onkin sinnitelty jo vuosia omatoimisesti selän ongelmien kanssa.

Mitä ja miten alkaisin opiskelemaan, kun tuntuu, ettei mikään muu ole lähellä sydäntä? Asiaa olen pohtinut itsekseni jo reilun kymmenen vuotta saamatta vastausta, joten ihme pitäisi tuon asian suhteen tapahtua?

Ai niin, uuden koneeni myötä olen alkanut harjoitella erilaisten ohjelmien käyttöä. Aiempi ikivanha läppärini ei mahdollistanut edes yksinkertaisten ohjelmistojen käyttöä ja nyt runsauden määrä yllätti minut täysin. Olen päässyt laitteeni kanssa 2020-luvulle.

Suuri pieni oivallus

Tänään on perjantai, vika koulupäivä ja syysloma on ensiviikolla koululaisilla. Lapset ovat lomansa isäviikolla viikonloppua lukuunottamatta. Aika harvinainen tilanne omalle kohdalle. Yleensä lasten syysloman ajankohta, tai mikä tahansa loma on aina sattunut juuri omalle viikolle.

Vuosi sitten paahdoin töissä pää kolmantena jalkana ja sekään ei riittänyt muuhun kuin itseni totaaliseen väsyttämiseen. Muistelen ensimmäisen stopin omassa jaksamisessa tulleen juurikin näihin aikoihin, ja siitä yritin vielä vähän jaksaa yli talven. Tammikuussa taisin sitten romahtaa ylitsepääsemättömien työsuorituksien edessä ja jäin sairaslomalle uupuneempana, kuin koskaan aiemmin.

Paluuta ei enää ole rakastamaani työhön. Kevään kuluessa irtisanoin itseni ja olen sen jälkeen yrittänyt toipua työn aiheuttamasta uupumisesta. Vajaan työaikani sisältö muuttui kovin nopeaan ja minulle kävi niin, että jouduin yhden työpäivän aikana tekemään kahden, jopa kolmen ihmisen työt yhdessä vuorossa. Minusta ei ole sellaiseen rääkkiin ja vaikka oli ollut kolme päivää peräkkäin vapaata, en enää palautunut vapaapäivillä työkuntoiseksi. Liian raskaaksi kävi työ kuukausien edetessä ja kuulemma muutosta työn määrälliseen keventämiseen ei ollut mahdollista toteuttaa. Joten irtisanoutuminen oli minulle ainoa vaihtoehto.

Olla itselleen armollinen? Koko kevään mietin tuota teemaa ja opettelin aiempaa enemmän huomioimaan omaa kokonaisvaltaista oloa. Nyt talven kolkuttaessa ovelle, henkinen puoli minussa alkaa olla entisellään. Ajatus kulkee ja pystyn taas suuntautumaan muuhunkin kuin itseeni, noin pääpiirteissään.

Tein erittäin suuren havainnon menneellä viikolla ja olen makustellut asiaa mielessäni muutamia päiviä. Minulla on yksi erittäin suuri ongelma oman kehoni kanssa. Jännitäpä kehosi aivan äärimmäisen jännittyneeksi, päästä varpaisiin ihan syviin lihaksiin asti. Pidä jännitys niin pitkään kuin pystyt ja veikkaan, ettei se kovin pitkään onnistu, ennenkuin on palautettava keho luonnolliseen olotilaansa? Oma havaintoni itsestäni oli juuri tuo, jännittyneisyys koko kehossa jatkuvana kipua aiheuttavana olotilana. Kehoni ei kykene siis rentoutumaan, jopa nukkuessani kehoni on jokaista lihasta myöden jännittyneessä kivuliaassa tilassa ja kaikkeen tottuu, niin että asiasta on tullut minulle aivan normaali inhottava olotila. Kehoni ei osaa rentoutua, mieli ei ymmärrä rentouttaa ja oma tietoisuus asiasta on ollut poissa.

Ei ole mikään ihme, että joka kohtaa koskee ja kävely on yhtä helvettiä, vaikka kävelyn pitäisi nimenomaan rentouttaa. Kehoa koskee levossa, istuessa ja eihän se mikään ihme ole, kun on kokovartalojäykistys päällä 24h vuorokaudesta. Aloin miettiä, milloin viimeksi olisin kokenut oloni rennoksi ja omaksi kauhuksi en saata muistaa aikaa, jolloin olo olisi ollut rento. Paitsi ehkä juuri sairaalassa hyvin lääkittynä sen pari viikkoa pötkötellessä ja kotona muutamia viikkoja toipuessa leikkauksesta.

Loppusyksyn teemaksi tuleekin itselleni rentoutuminen, ihan fyysinen rentoutumisen opettelu. Olen nyt ulkoillessani kiinnittänyt huomion siihen, miten kivuliasta kävelyni on, riippumatta nopeudesta, kengistä tai hengityksestä, kävelytyylistä tai asennosta. Kävellessä lihakset ja koko kroppa jännittyvät vielä vähän lisää jo olemassaolevasta korkeasta jännittyneisyyden tilasta. Kyllähän sellainen sattuu pidemmän päälle. Olen iltaisin kiinnittänyt huomioni siihen, miten myös nukkumaan käydessäni kehoni jännittyy äärimmilleen ja siinä sitten nukun, heräten yhtä väsyneenä kuin illalla osaamatta edes unen aikana rentoutua.

Kehollinen terapia varmaan olisi minulle tällä hetkellä se paras apu, vaan tiedän sen olevan todella hankalaksi saada ja niin pitää tämäkin asia opetella nyt itsekseen. Hieronta olisi ehkä hyvä, vaan en saata edes ajatella, että joku koskisi kehooni, ei. Se ei ole vaihtoehto ainakaan nyt. Olen päässyt nyt alkuun kuitenkin, tiedostaminen ja tunnistaminen on erittäin hyvä alku lihasjännityksen purkamiseen. Pitää oppia rentouttamaan lihakset, pitää oppia tunnistamaan se hetki, kun lihakset alkavat jännittyä ja opetella pysymään rentoutuneena jotenkin.

Ollessani tänään aamulenkillä, huomioin erityisesti omaa jännittyneisyyttä ja kipua kehossa askelia ottaessa. Jännittyneisyys todellakin lisääntyy jokaisella askeleella ihan koko kehossa, vaikka asian pitäisi olla juuri päinvastoin, eli rentoutuminen pitäisi tapahtua juuri kävellessä. Pohdin omaa historiaa ymmärtäen itselleni kävelyn olleen useimmiten pakoa jostakin tilanteesta, en muista kävelleeni aiemmassakaan elämässä vain kävelyn ilosta, vaan aina mukana oli jonkinlainen pakko.

Pienimmät oivallukset arjessa, ovat näköjään niitä kaikkein tärkeimpiä..