Stressin purkua kirjoittamalla

Aamu valkenee hiljalleen, ulkona on vihdoinkin talvi ja pikkupakkanen. Luntakin on satanut mukavasti kuorruttaen ympäristön kauniiksi talviseksi ihmemaaksi. Hiljaisuuden ulkona rikkoo vain linnun piiperrys silloin, tällöin. Luonto nukkuu.

Koira on nauttinut omasta elementistään, hyppii ja loikkii innoissaan kinokselta toiselle ja uppoaa jälleen puoleen koiraan asti lumeen. Tätä on jo odotettu. Perinteisesti myös koko kuono katoaa lumeen ja ylpeänä pitää luminokaretta nenässään jolkotellen eteenpäin.

Ihan kuin lunta olisi nyt enemmän, kuin vuosiin näihin samoihin aikoihin? Hyvä niin, olen iloinen siitä, jos ja kun talvi on talvi kaikessa perinteisessä muodossaan eli pakkasta ja lunta; mitä enemmän, sen parempi. Elämä on helpompaa kaikinpuolin lumen kera.

Kirjoittaessa tätä, Uma hiipii uniltaan ja käy kysymässä, josko lähdettäisiin ulos kurkistaen samalla kulman takaa katsoen minua kovin kysyvästi. Kohta mennään, ihan kohta…Itsellekin on jälleen ilo lenkkeillä lämpöisin talvitaminein, ei tarvitse pukea kerroksia kerroksien päälle ja silti hytistä kylmästä. Sain itseäni niskasta kiinni, päästen viimeinkin talvitakkiostoksille. Takki löytyi kovin yllättäen jo ensimmäisestä kaupasta ja vieläpä ensimmäinen, jota päätin sovittaa- harvoin käy siis noin, yleensä joudun tekemään kymmeniä sovituksia ja mikään ei oikein tunnu istuvan päälle, mikään ei näytä omaan silmään hyvältä tai jotakin muuta pientä, mutta häiritsevää.

Löysin myös lämpöiset kengät, joissa jalat ei palellu, vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Villa ja huopa materiaalina vaan yksinkertaisesti toimii näillä leveysasteilla ja minun jaloilla. Muistelen lapsuudessani minulla olleen kiljuvan punaiset huopikkaat, sellaiset missä ei kumipohjia ollut ja muistelen myöskin, miten olivat lämpöiset jalkaan.

Viime viikolla olikin ensimmäiset yli kymmenen asteen pakkaset ja kokemuksesta jo tiedän koiran viihtyvän ulkona paremmin ja pidempään kovalla pakkasella. Lämpimät kengät tekivät tehtävänsä ja minun ei tarvinnut kiirehtiä kotiin varpaiden paleltumisen vuoksi, vaan saatoin kulkea Uman perässä metsässä niin kauan, kuin oli tarpeen ja ulkoilukokemus kirpeässä pakkassäässä oli nautinto tällä kertaa. Puissa kimmelsi jäinen huurre, joka kimalteli matalalla paistavan auringon kanssa kilpaa, painuen hetimiten takaisin näkyvistä.

Syksyllä kaivoin keskenjääneet pitkävartiset villasukat käsiini ja hyvin vähän kerrallaan niitä neulon. Ehkä valmistuvat talven aikana, tai sitten eivät. Kiirus ei onneksi ole ja sukkien kokoa katsellessa, mietin kelle olinkaan niitä oikein tekemässä? Noh, ei silläkään ole väliä, kiire loppui minun osalta kolmen vuoden takaiseen sydämen ohitusleikkaukseen ja sen jälkeen olen opetellut elämään kiireettä ja turhia hötkyilemättä.

Olen myös opetellut helppoa, nopeasti virkaten tehtyä pipoa. Lasten ollessa pieniä, neuloin ja virkkailin heille pipoja ja aina sen hankalimman kautta. Nuorempana ja ennen lasten syntymiä tein paljon erilaisia pöytäliinoja ja muita käsitöitä myöskin. Nyt muistelen uudelleen erilaisia tekniikoita, josko innostuisin uudelleen tekemään vaikkapa pitsisiä pöytäliinoja?

Käsitöissä ohjeiden kääntäminen vasenkätiselle on hieman hankalaa ja monesti joudun soveltamaan ja hyväksymään lopputuloksen olevan hieman erilainen, kuin alkuperäisessä ohjeessa oleva. Olen oppinut niin neulomisen, kuin virkkuunkin silmukat tekemään omalla tavallani ja ulkonäkö niissä poikkeaa yleensä oikeakätisen vastaavista silmukoista.

Vasta nyt ymmärrän peruskoulun käsityönopettajien moitteet siitä, kun en ikinä saanut silmukoita näyttämään samalta, kuin oikeakätisten oikeaoppiset luomukset. Samat opettajat eivät sitten kuitenkaan osanneet opettaa vasenkätisen neulontaa tai virkkuuta ja jättivät minut selviämään yksin ja toivoivat, josko joku vasenkätinen läheinen olisi minua opettanut. Virkkauksen saloihin minut opasti kummitäti, joka omalla taitavalla esimerkillään kannusti yrittämään silmukka kerrallaan. Neulominen on jäänyt perusvillasukkiin, vaikka olisin toivonut oppivani tekemään niitä monimutkaisiakin neuleita,-kuvioita. Ohjekirjasta tosiaan ei ole mitään apua, koska aivoni eivät kykene kääntämään silmukoita vasenkätisyydelle.

Aloitin tosiaan muhkupipon virkkausta ja vaikka kuinka yritin, en saanut samanlaista jälkeä, kuin ohjeessa eli oikean ja nurjan puolen symmetristä samanlaisuutta. Joten, tulossa on vasenkätinen pipo 🙂 .

Huomaan hieman kokevani ylimääräistä stressiä näin joulun lähestyessä, kuten aina ennenkin. Lahjat, syömiset ja muut jouluun liittyvät valmistelut saavat aikaan melkein harmaita hiuksia. Tiedossa on jälleen kaikenmaailman kompromissejä, yritystä pitää ihmiset tyytyväisinä pienellä budjetilla. Samalla kamppailen oman jaksamisen kanssa ja kyllä se niin on meidänkin perheessä, että minun tehtävänä on se joulun luonti. Jos en tee jotakin, ei sitä kukaan muukaan ymmärrä tehdä ja jokainen odottaa kuitenkin, että jouluun kuuluu ne tietyt jutut, mitkä on aina ennenkin olleet. Äiti hoitaa, äiti tekee….

Kuka hoitaisi minua, äitiä? Kuka tekisi minulle, äidille joskus jotakin vastavuoroisesti? Tätä pohdin kaikkein väsyneimpinä hetkinäni, stressin ja liiallisen kuormituksen jälkeen, kun palautuminen on luokkaa nolla ja hektisyys vain elämässä jatkuupi päivästä toiseen tai ikävien sattumusten sarja iskee kapulansa rattaisiin, kuten viime viikkoina on ollut ikäviä tapahtumia yksi toisensa perään.

Oma mieleni onneksi suojaa minua, ja en muista tapahtumia. Olen onnistunut elämäni aikana luomaan itselleni muistin mustan aukon, jonne voi kipata kaiken ikävän, jotta seuraavana päivänä kykenen toimimaan normaalisti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Yön aikana ikävät tapahtumat vain häviävät muistista. Asioiden ja tunteiden käsittely tapahtuu sitten, kun on aikaa ja tilaa prosessoida niitä rauhassa. Tämä oli aikanaan yksi syy oman kirjoittamisen aloittamiselle, jotta muistaisin myöhemmin. Vahvasti traumatisoitunut mieli toimii omalla kohdalla kovin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei se aina niin mukavalta tunnukaan, kun ei kunnolla eilistä päivää kykene muistamaan.

Kaikesta huolimatta, hyvää loppuviikkoa kaikille!

Tervetuloa!

Saman Auringon Alla

Kirjoittaminen on ilo, suuri sellainen. Nautin jokaisesta sanasta, lauseesta, minkä saan aikaiseksi. Aihe, kuin aihe käy ja aina löydän jonkin ajatuksenpoikasen, mitä kulkea eteenpäin.

Kirjoittamalla suuntaan ajatuksia myös monesti, pois ikävistä aiheista ja tuntemuksista. Tietoisesti yritän nähdä kurjallakin hetkellä jotakin hyvää. Usein se onnistuu. Vuosia kirjoitin vain silloin, kun oli kurjaa, velloin ikävissä tunteissa ja päästelin itkuja näppäimistölle. Sitten eräänä päivänä koin, ettei ollut enää mitään kirjoitettavaa, ei ainakaan mitään ikävyyksiä. Tunteiden vuoristorata oli pysähtynyt, myrskyävä aallokko kadonnut.

Tällä hetkellä olen saanut vieraaksi toiveikkuuden tunteen, jota yritän mutustella ja tunnistella. Reaalimaailmassa, livessä kaikki jatkuu entiseen tapaansa ja minusta ei ulospäin näy kovin helposti tuulen suunnan muuttumiset. Olo on tulevan suhteen ainakin nyt toiveikas, ihan vielä minun ei kannata heittää pyyhettä kehään ja luovuttaa.

Asioilla on tapansa järjestyä, juuri niin kuin pitääkin. Koko elämäni on täynnä kaikenlaisia kokemuksia tuosta ilmiöstä. Täytyy itse tehdä se, mikä on mahdollista ja luottaa siihen, että asiat aina jotenkin järjestyvät.

Olen kärsinyt pitkään kaikenkattavasta väsymisestä, joka näkyy ja tuntuu läheisillekin. Lapsille on tuttu näky, äippä päiväunilla tai muuten vaan, makuuasennossa. Harvassa on ne päivät, jolloin on energinen päivä. Asialle en oikein voi mitään, ei ole olemassa mitään ihmelääkettä. On vain aika, ja tosiasioiden hyväksyminen ja niiden kanssa elämään opettelu. Omat jaksamisen rajat madaltuvat aina vaan, enemmän.

Samalle päivälle en voi enää suunnitella vaikkapa siivousta ja koiran kanssa pitkää kävelylenkkiä. Siivouspäivinä käymmekin koiran kanssa aamusella puistossa ja kierrämme tyyliin korttelin ympäri, että jaksan tarttua imuriin myöhemmin päivällä. Joskus käy niinkin, että yksinkertainen imurointi on liian raskasta keholle ja homma jää alkutekijöihinsä, seuraavaan mahdolliseen päivään.

Arkeni on päivittäistä arpomista sen suhteen, mitä jaksan tehdä ja milloin tulee tarve päästä lepäämään. Sängyssä vietetyt tunnit ovat tuttuakin tutumpaa. Päiväsaikaankin tunnit sängynpohjalla menevät kovin nopeaan, unen tarve on suuri ja vaikka päivällä nukkuisinkin paljon, olen silti kovin väsynyt iltaisin ja yöuniin päiväunilla ei ole vaikutusta.

Yksi kauppareissu saattaa viedä monen päivän voimat, seurauksena joudun viettämään ainakin koko loppupäivän pedissä ja muuhun askareeseen ei keho kykene. Olen jokseenkin hyväksynyt ja kantaapään kautta opetellut näitä kehon kautta tulevia rajoituksia elämääni. Vaikeinta on ehkä ollut hyväksyä se, että oma fyysinen jaksaminen rajoittuu nykyisellään niin vähään ja että elämä kapeutuu ja rajautuu pitkälti kotiin.

Toivon toki, että tämä menee jälleen ohitse, jossakin vaiheessa vain huomaan jaksavani jälleen lähes, melkein normisti ja huilaaminen rajoittuu ilta,-ja yöaikaan. Jatkoa elämässäni olen miettinyt jonkinverran, totuus lyö vasten kasvoja ja ainakin edessä on alanvaihto. Hoitotyö on fyysisesti raskasta ja henkisesti liian kuormittavaa nykyisessä tilanteessa ja jatkuvat, aina vaan pidentyvät sairauslomat työn ohella ei ole kenellekään hyvä vaihtoehto.

Minun on hieman vaikea miettiä, mitä elementtejä tahtoisin omaan tulevaan elämään. Olen niin tässä,-ja nyt hetkessä eläjä. Jotenkin aivot lyövät lukkoon tässä kohdin, kun yritän mielessäni kuvitella tulevaisuutta ja totean, etten yksinkertaisesti kykene arvailemaan ennakolta omaa elämää. Aika näyttää, mitä tuleman pitää.

En voi kuin luottaa elämään, siihen miten asioilla on tapansa järjestyä, tavalla tahi toisella ja aina parhain päin. Tähän liittyen totean myös ihan elämälläni opittuna, että kaikella on todellakin tarkoituksensa, myös syynsä ja seurauksensa.

Mikä tarkoitus sitten on vaikka siinä, kun peti vetää puoleensa kehon uupuessa liiaksi? Niin, mikä? En tiedä, en vielä. Olen pohtinut koko ikäni myös sitä, kun minulle myös on sanottu, ettei ihminen saa enempää, kuin jaksaa kantaa. Olen siis tämän perusteella liiankin vahva ihminen ja olen kantanut elämäni aikana ihan järjettömiä taakkoja, jo ihan pienestä pitäen aikuisten huolet ja murheet ja myöhemmin oman elämän raskasta taakkaa minusta riippumattomista syistä johtuen.

Silti, kaiken eletyn elämän jälkeen, kaikkien kokemuksien ja nähtyjen jälkeenkin yritän hakea, etsiä elämääni sitä positiivista punaista lankaa, joskus jopa sen löytäen. Olen oppinut sinnikkääksi, periksi en anna ihan helpolla, jos ollenkaan. Aina on olemassa jokin ratkaisu, aina löytyy polku, jota pitkin kulkea ja jos ei löydy, niin sitten sellainen tehdään, askel kerrallaan. Tiedän omasta kokemuksesta, millaista on kulkea läpi harmaan kiven, pelkällä päättäväisyydellä ja tahdonvoimalla, yksin.

Olemme kaikki enemmän tahi vähemmän saman auringon alla. Se on yhteinen kaikille ja jokainen saa siitä osansa. Kuten elämässä, myös auringossa on ne hyvät ja huonot puolensa, riippuen ihan tilanteesta, paikasta ja ajasta.

Hyviä huomioita

Moni arjen pieni ja yksinkertainen asia aiheuttaa hetkellisiä kiitollisuuden tunteita päivittäin. Minun elämänkokemuksella kiitollisuuden tunteet itsessään on jo pieni ihme. Niin minusta tuntuu.

En mieti, miten asiat olisivat ehkä voineet mennä elämässä toisin. Miksi niin tekisinkään kiusatensillälailla itseäni? Omalla kohdalla traumojen seurauksena kykenen aloittamaan jokaiseen päivän ikäänkuin uudelleen. En jää vellomaan menneeseen, vaan on helpompi jatkaa elämää kaikesta huolimatta, unohtaen eilisen.

Aloitin joskus kirjoittamaan blogia. Tarkoituksenani oli pitää päiväkirjaa silloisesta arjesta. En tuolloin saanut kirjoitettua sanaakaan ja koko ajatus jäi itämään vuosiksi. Muistelen ymmärtäneeni oman silloisen elämäni erikoisuuden, elämän, jota en olisi saanut ulkopuoliselle ymmärrettävään muotoon minkäänlaisin sanankääntein. Ymmärsin kirjoittamisen vaativan myös aikaa ja sitä minulla ei ollut nimeksikään, yöunistani en halunnut nipistää yhtään enempää kuin siihen aikaan oli pakko.

Elämässä suuret ja pienet asiat tapahtuvat omalla painollaan, joskus tulee rytinällä eteen uusi tilanne, joskus taas merkit muutoksen tuulista on kulkeneet mukana pitkään kuiskuttaen korvaan hiljaa ja varmasti. Yleensä vasta jälkikäteen asioita ja tapahtumia pohtiessa ymmärtää ne kohdat, joissa ehkä olisi voinutkin vaikuttaa asioihin tai mihin ei ole voinut vaikuttaa milläänlailla. Ainoa varma asia on elämässä se, miten itse suhtautuu elämän moninaisiin käänteisiin.

Omaa kulkuani elämässä on kuvannut ehkä eniten sellainen periksiantamattomuus ja sitkeys, toisinaan jopa itsepäisyys mentäessä läpi harmaan kiven. Sitä olen ehkä eniten miettinyt, miksi kaikki on pitänyt tapahtua ja miksi juuri omalle kohdalle? Tiedän, etten koskaan saa syitä selville, liekö niitä onkaan ja ymmärtäisinkö sitten kuitenkaan, vaikka saisinkin selville kaiken syyt? Selvää on kuitenkin, että elämässäni on tapahtunut paljon. Siksikin on pieni ihme jokainen kerta kokiessani kiitollisuutta, ihan vaikka vaan arjen pienistä asioita.

Tämä sivustokin on itselleni kiitollisuuden ja ilon aihe itsessään. Uskalsin toteuttaa käytännössä sen, mistä olin jo vuosia haaveillut tekemättä asialle kuitenkaan mitään. Olen kirjoitellut ns. pöytälaatikkoon jo vuosikymmenen ja osaltaan näin olen saanut pidettyä pääni kasassa. Kirjoittamisesta tuli minulle osa toipumisprosessia. Kirjoitin ”pöytälaatikkoon” sen kummempia miettimättä tunteeni, ajatukseni ja sen hetkiset elämän ikävät yllätykset. Keväällä sitten tajusin, miten en ole kirjoittanut aikoihin mitään ja totesin itsekseni, ettei ole edes tarvetta siihen.

Kaipasin kuitenkin kirjoittamista, sitä kun sanat vain tulevat näppäimistölle vähän kuin itsekeen. Koin, ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa, olinhan vuosia kirjoittanut negaatiosta käsin, kaikesta siitä, mikä oli vialla ja huonosti yrittäen ymmärtää omaa itseä siinä kaikessa.

Tajusin myös hämärästi, kuinka keskittynyt olin omissa pöytälaatikkoteksteissä vain siihen ikävässä vellomiseen ja kuten kaikessa on vastakohtansa, pohdiskelin mielessäni opettelevani keskittymään kirjoituksissani kaikkeen siihen hyvään ja positiiviseen, joista olla kiitollinen ja siitä se ajatus sitten lähti ja kesäkuun lopulla kirjoitin ensimmäisen tekstin tälle alustalle.

Jotenkin mieleeni on syöpynyt ajatus siitä, kuinka samankaltaiset vetävät puoleensa samankaltaisia asioita ja se pätee myös kiitollisuudessa ja positiivisuuteen keskittymisessä. Edellinen ei tarkoita, etteikö elämässä olisi myös sitä perusdraamaa ja ikäviäkin asioita. Nuo ikävät ja draamat voi hyvällä omallatunnolla jättää hieman vähemmälle huomiolle, ja kaikesta huolimatta pitää kiinni niistä hyvistä ja positiivisista jutuista keskittyen enemmän huomaamaan niitä ja sehän todella toimii. Hyvä ja positiivinen sekä kiitollisuuden aiheet lisääntyvät, kun niihin opettelee kiinnittämään enemmän huomiotaan.

Saatoin joskus lapsena, nuorena olla hieman ärsyttäväkin muiden mielestä, ja en voinut itselleni mitään siinä kohtaa, kun luontaisesti löysin kaikkein synkimmälläkin hetkellä jotakin positiivista ja hyvää. Sama on jatkunut myös aikuisiällä, vaikka olenkin oppinut sulkemaan suuni tiiviisti. Sillointällöin minusta kuitenkin pirskahtaa sitä vanhaa minua, positiivisuutta ja iloa kaiken ikävänkin keskellä ja hetken unohdus todellisuudesta auttaa taas jaksamaan.

Eron jälkeen, lasten alkaessa asua molempien vanhempien luona viikko-viikko-systeemillä, jatkoin äitiyttäni ja niitä tapoja, joita oli muodostunut siihen mennessä elämää. Viikonloppuisin yritin järjestää viikottaisen uintireissumme halliin ja tein hieman ”parempaa” arkiruokaa sunnuntaille, syöden yhdessä ennen lasten siirtymistä isänsä luo viikoksi. Ikävä kaihersi jo valmiina lapsissa, kuten myös minussa ja monesti itku olikin herkässä sunnuntain iltapäivissä.

Eräänä sunnuntaina sitten vanhin lapsi teki äidinkielen kirjaesitelmää ja lukemista harrastavana lapsi oli valinnut omatoimisesti kirjastosta kirjan, joka sivusi teinikäisten maailmaa käsitellen myös itsemurhaa. Reippaana muksu sitten tuli kysymään minulta kesken ruuanteon keittiöön kovaan ääneen, mitä itsemurha oikein tarkoittaa ja pyysi minua lukemaan takakannen esittelyteksin kysyen, oliko vahingossa ottanut aikuisten kirjan. Kirja oli suunnattu lapsille kylläkin, ja siinä sitten mietin, kuinka selitän asian ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullutkaan sanasta itsemurha. No, selitys aiheutti lisää kysymyksiä lapselta ja vastailin kysymyksiin parhaani mukaisesti ja keskustelu siirtyi luonnollisesti kuolemaan, joka lapsille oli jo tuttu asia mm. lemmikkieläimen ja joidenkin sukulaisten poismenon myötä.

Hyvällä mielellä lapsi lähti lukemaan kirjaa ja mieltä askarruttanut itsemurhakin oli käsitelty, jatkoin ruuanlaittoa mietteliäänä käydystä keskustelusta . Harmi vain, että keskustelun tai keskustelun osan oli kuullut myös toiseksi vanhin lapsi. (Tähän väliin kerron, että lapsiltani löytyy myös mustan huumorin ymmärrystä ja olin aikanaan hyvin hämmentynyt, kun he alkoivat osoittaa merkkejä hyvästä huumorintajustaan). Pienimmät muksut kysyivät ruokapöytään saapuessaan, että onko nyt viimeinen ateria täällä ja vastasin heille myöntävästi, että joo on tämän viikon viimeinen ateria, kun on sunnuntai ja kohta on lähtö isän luo. Pienimmät olivat melkoisen pieniä ja kellonaikoja eivät vielä osanneet, joten luonnollisesti he osasivat yhdistää sunnuntain ruokailun ja sen jälkeen lähtemisen isälleen. Koulutehtäväänsä lukeva alakoululainen sitten hoksasi yhdistää mustalla huumorillaan viimeisen aterian juuri juhlittuun pääsiäiseen ja koulussa uskontotunnilla oppimaansa jeesukseen sekä juuri olimme jutelleet kyseisen lapsen kanssa yleisesti kuolemasta ja siihen suhtautumisesta ja ja ja soppa olikin valmis lasten päästyä isälleen.

Isä tapansa mukaisesti kuulusteli lapsilta äitiviikkojen asioita ja sai kuulla koko porukalta, miten äidin luona oli syöty viimeinen ateria ja äiti oli puhunut vanhimmalle lapselle itsemurhasta ja kuolemasta. Parin viikon päästä sain yllättävän soiton lastensuojelusta ja alkuun en edes ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Kunnes sitten muistin sen kohtalokkaan sunnuntain ja lapsen koulutehtävän kirjan sisältöineen. Puhelun lopuksi sain kehuja siitä, kuinka olin lapsentasoisesti osannut puhua lapsilleni kuolemasta, myös itsemurhasta ja lapsi oli saanut koulutehtävänsä aluilleen. Sain myös selvennettyä, etten harkinnut itse itsemurhaa ja viikon viimeinen ateria oli nyt vain äitiviikon viimeinen ateria, kuten lapset asian mielsivät sunnuntaisin ennen isäviikolle lähtöä ja aikuisen mielikuvitus oli vääntänyt asiat omaksi mieleisekseen.

Tuo kyseinen sunnuntai sai minut muistamaan itsessäni kadottamani huumorin, joka oli pieneksi hetkeksi muistunut mieleen kyseisen viikon viimeisellä aterialla silmää vinkaten ja kun lapsi tosissaan kertoo mitä on kuullut muiden puhuvan ja ja. Tilannekomiikkaa siis parhaimmillaan, jos joku olisi kärpäsenä katosta seurannut. Olemme myöhemmin nauraneet tilanteelle useastikin, viimeinen ateria-keissi kaikkien muiden joukossa.

Jossain vaiheessa elämääni opin olemaan hiljaa, vetäytymään taka-alalle ja olemaan ennenkaikkea nauramatta millekään, mitenkään. Tätä kirjoittaessani tajuan, että yksi osa itseäni on vielä kaivamatta esiin, se huono huumorintaju, kaikkine variaatioineen.

Nauru on sallittua, kaikessa ja ilman sitä elämä on kovin hiljaista ja tylsää. Nauru tuo elämään ilon ja sen jäljillä kuljen itsekin toivoen löytäväni osan siitä, mikä on matkan varrelle jäänyt.