Muuton myötä moni asia on hieman muuttunut. Yhtenä merkittävänä muutoksena on ollut lenkkipolkujen maisemanvaihdos koiran kanssa.
Käymme aamuisin pidemmällä kävelyllä ja opettelemme reittejä. Olen melkoisen rohkeasti seuraillut jo valmiiksi tallattuja lumisia polkuja metsässä ja pari mukavaa kierrosta onkin jo löytynyt. Perinteiselle pururadallekin pääsee melkein kivenheiton päästä, kunhan lumet ja hiihtokelit sulavat. Koirapuistoon on myös todella lyhyt kävely ja tiedossa saattaapi olla Umalle uusia koirakavereita?
Aika menee todella nopeasti minun touhutessa uudessa kodissa järjestellen ja siivoillen paikkoja. Eilen metsästin hyllypaperia ja sain jälleen todeta, miten tästä kaupungista ei tosiaan löydy sitä, mitä tarvitsisi. Eräskin jättisuuri marketti oli kyllä pullollaan mitä erilaisimpia lahjapaperirullia kalliilla metrihinnalla, vaan ainuttakaan hyllyparirullaa sieltä ei löytynyt. Myyjäparkakin oli hieman ihmeissään, ei ilmeisesti ollut koskaan kuullutkaan hyllypaperista?
Itsekään en ole tosin käyttänyt mokomaa hyllypaperia varmaan pariinkymmeneen vuoteen ja nyt ajattelin tosiaan suojata käytöltä hyllyt. Ainakin siis sellaiset hyllyt, jotka ovat kovalla käytöllä. Onneksi löysin joulupaperia, joka ei ole kuvioinniltaan joulua, ja se saa kelvata hyllyihin toistaiseksi.
Valaisinprojektia
Olen vähän niinkuin salaa haaveillut tietynlaisista lampuista. Nyt on sellainen koti, jossa on olohuoneessa tilaa kunnon kokoiselle valaisimelle ja tosiaan tartuin heti tilaisuuteen hankkia sellaisen kotiini. Pienen puhdistus,-ja kiillotusprojektin jälkeen minulla on viimeinkin ihan oikea kruunu katossa.
Välkehtivät pisarat lampusta irroitin ja ne liotin pölyistä ja rasvasta ja järjestelin huolellisesti kiinnitystä odottamaan. Suurin työ lampun kanssa odottaa vielä aloitusta, eli kiillotus. Mietin hetken, josko olisin ajan patinan jättänyt pintaan, vaan sitten tuumasin, että haluan lamppuun entisajan kiiltoa ja loistoa, kuten se on ollutkin alkujaan ja patinoitukoon katossa sitten uudemman kerran.
Kuvat ovat ennen puhdistusta/kiillotusta
Sisäilman laadulla on todella suuri merkitys yleiseen jaksamiseen ja terveyteen ylipäänsä. Uudessa kodissa herään virkeänä, aivosumu alkaa kadota ja koko kehoa vaivannut nuutunut olokin tuntuu olevan historiaa. Muuttamisesta näyttää olleen paljon positiivista vaikutusta kaikkeen elämään ja ympäristön vaihdos jo itsessään piristää pitkäksi aikaa. En voi oikein sanoin kuvailla sitä, miten kiitollinen olenkaan tällä hetkellä.
Parhainta mahdollista kevään odotusta kaikille teille!
Maisemat on kotimetsässä hurjan kauniita. Olemme saaneet päivittäin nauttia -10asteen pikkupakkasesta lumen kuorruttamissa maastoissa. Jouluinen levollinen tunnelma valtaa mielen ihan väkisinkin näissä maisemissa.
Lumihangessa tarpoessa ja Uman hyppiessä hankeen elämä tuntuu siedettävältä. Ulkona unohtuu arki ja arjen pienet huolet, joista jouluinen stressi ottaa oman osansa. Näissä maisemissa pää tyhjenee tehokkaasti kaikesta ja mieli ikäänkuin nollautuu.
Uman luonne on kultaa, tässäkin kuvassa se kiltisti istahtaa odottamaan, että mamma saa asiansa hoidettua eli kuvat napattua puhelimeensa. Ihan kuin tämä koira ymmärtäisi, että olisi jotakin tärkeää meneillään? Hetkeä aiemmin vastaan polulla tuli kolme isohkoa koirakkoa, väistimme pensaikkoon, josta käsin Uma katseli ohittavia koiruuksia. Onneksi väistimme, koska yhden koira ei pysynyt omistajansa hallinnassa päästen turhan liki meitä. Hyökkäsi meitä päin, jos se kuvaisi parhaiten ohitustilannetta?
Onneksi Uman luonne on kiltti kaikinpuolin ja se ei reagoinut takaisin, vaan antoi ohituksen tapahtua ilman häiriötä, kuten yleensäkin hihnassa ollessa ei välitä muista, ellei saa lupaa.
”Joko hei mennään”? Nyt pitäisi jo liikkua eteenpäin!!! ”Noh, upotan kuonon lumihankeen ja nuuhkin jälkiä sitten”.
Kauempana oli jokin, mikä sai Uman mielenkiinnon heräämään? Peura, jänis, kettu? Susikin on nähty viimeksi syksyllä näissä maisemissa.
Metsäinen ympäristö on minulle tärkeä elementti. On todella luksusta, että pienen pieni pläntti metsää alkaa heti takapihalta ja erikseen ei tarvitse minnekään lähteä. Vaihtelevat maastot, joita kulkea koiran kanssa tuovat arkeen hyvää liikuntaa, raitista ulkoilmaa sekä mieli lepää ja hiljenee luonnossa, jossa kuuluu oikeastaan puiden kahina ja lintujen laulu. Joskus on taasen täysin hiljaista, kuten kuvassa, mikään ei liikkunut, ei pitänyt ääntä.
Voi koiraa, voi mummoa, voi sitä ja voi tätä. Joskus on ihan kivakin vain voivotella eri asioita tai tapahtumia elämässä. Tai no kiva ja kiva, yritän olla hauska useinkaan siinä onnistumatta. Sarkasmia, niin juuri sitäpä sitä. Joku ymmärtää paremmin ja joku huonommin.
Tänään tuli aamusta vaihteeksi voihkaistua ”Voi Umaaa”, heti herättyä.Tyynyjen kääntö sohvan istuinosalle on ehkäissyt koiran kiipeämisen sohvalle tähän asti.
Jotakin on aina keksittävä, kun elämässä alkaa olla liikaa jotakin ja Itse tympäännyin koiran karvoihin sohvalla. Siis siihen jatkuvaan imurointiin, jota en jaksaisi harva se päivä tehdä. Selkäni ottaa kipeää imurin varressa roikkumisesta ja olen sen verran mukavuuden halua tavoitteleva, etten imuroinnin vuoksi välttämättä halua selkääni kipeyttää jatkuvasti. Pidän kivuttomasta olotilasta kuitenkin enemmän, pidän myös karvattomasta sohvasta tavattomasti ja sen myötä karvattomista vaatteista.
Koirakin on mukavuuden haluinen yksilö ja kun oma petinsä on ollut pesun jälkeen kuivumassa, on sohva vetänyt puoleensa erityisesti. Uma oli viiikolla yksin ollessaan käynyt alakerrassa muksujen huoneissa, tällä kertaa oli itse avannut kiinni olevan oven. Kumma koira, kun ei rappusia normaalisti kulje sisätiloissa ja koira ei tule alas pyynnöstä, mutta yksin ollessa näköjään ramppaa niissäkin. Lähtiessäni kotoa en muistanut laittaa portaiden porttia kiinni.
Uman seikkailut nuorison huoneessa päättyi ilmeisen iloiseen herkutteluun ja kuten kelle tahansa karkkia liikaa vetäneelle, huonoon oloon ja oksentamiseen. Onneksi herkut tulivat ulos itsekseen, suklaalaskuri näytti onneksi vähäistä määrää, mutta silti varauduin jo henkisesti kiikuttamaan eläimen lääkäriin.
Kotiin tullessa Uman käytös ja olemus paljasti hänen käyneen tutkimusmatkalla alakerrassa. Siinä kohden taisi jo olla koiralla todella huono olo, ja kun yläkerrassa ei ollut tapahtunut mitään erikoista, alakerrassa paljastui tyhjä karkkipussi sekä suklaalevyn jäänteet. ”Voi Umaaaaa!” kuului useamman kerran suustani sen iltapäivän aikana.
Eipähän unohdu portti auki taas hetkeen ja näyttää siltä, ettei suljettu ovikaan enää pidättele, mikäli on päättänyt johonkin mennä.
Loppu hyvin kuitenkin, Uma toipui seuraavaan päivään ja minä sulattelen tapahtumia edelleen. Pesty peti kuivui patterin edessä useamman päivän ja onpahan sekin nyt puhdas jouluksi sitten.
Elämässä sattuu ja tapahtuu toisinaan, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Varmaa on, että aina tapahtuu jotakin. Olen omassa elämässäni huomannut sen, miten sitten kaikenlaiset tapahtumat ja sattumat alkavat tipahdella eteen ja syliin ikäänkuin kaikki samassa paketissa. Kaikenmoista voi tapahtua ja yleensä ne asiat eivät sitten ole mitenkään mukavia sattumuksia. Kaikki tapahtuu vähän niinkuin yksi kerrallaan, kun alkaa tapahtumaan.
Yleensä tapahtumien vaikutukset sitten ulottuvat minuunkin, vaikkei itselle välttämättä tapahtuisikaan mitään. Kärsin siis muiden mukana ja korjaan, siivoan, harmittelen, lohdutan jne. Autan sen minkä voin vähintäänkin.
Tässä on nyt ollut melkoista tapahtumien sarjaa edellisten viikkojen aikana, sellaista ikävää, josta itsekin olen ottanut osumaa ja pitkäänhän olikin elämässä erityisen hiljaista ja tapahtumatonta aikaa, että melkein jo unohti tämän toisen puolen näistä sattumista ja tapahtumista.
Ikävien sattumusten sarjan keskiössä sitä alkaa väistämättä miettiä, mikä ihmeen tarkoitus kaikella sillä on, mitä tapahtuu? Onko se niin, että kun elämä tuntuu mukavalta ja siedettävältä jonkin aikaa, toipuu edellisistä juuri ja juuri ja sitten se elämän pyöritys alkaakin uudelleen? Nuorempana mietin jo melkein tosissani elämäni olleen kirottua jotenkin, kun aina vaan sai kuraa niskaan ilman, että olisin ollut edesauttamassa tilanteita tai tapahtumia mitenkään, ja silti niiden tapahtumien vaikutukset kärsin minä tai läheiseni.
Elämä on mysteeri, josta ei ilmeisesti pääse jäljille mistään suunnasta? Silloin, kun sattuu ja tapahtuu, sitä väistämättä miettii, miten olisi voinut tehdä toisin tai olisko jonkin asian kenties ja ehkä voinut välttää jotenkin? Sitten kun ymmärtää, ettei mitään olisi voinut ennakoida, ei arvata etukäteen; kun tuntuu huonolta tuurilta, epäonniselta sattumalta, joka nyt vain tapahtui.
Niin, kaikkea ei voi ennakoida, kaikkeen ei voi varautua, vaikka kuinka yrittäisi. Onko sattuma olemassa kuitenkin? Huono tuuri, hyvä tuuri? Onni ja epäonni?
Se, miten varsinkin ikäviin tapahtumiin sitten suhtautuu, on asia erikseen. Miten asiat ottaa ja kuinka reagoi mihinkin juttuun? Kuinka katkaista negatiivisten tapahtumien ketju, vai onko se edes omissa käsissä? Kyllä olen itsekin ehtinyt elämäni varrella pohtia pahasta silmästä lähtien kaikenmaailman selityksiä omalle ikävälle tuurilleni, olen ikäänkuin peilin edessä pohtinut mikä vaikutus omalla toiminnalla, ajatuksilla jne. on ollut ja olisko voinut toimia jotenkin erilailla, olisko voinut kenties estää jonkin asian tai muuta.
Loppujen lopuksi sitä sitten aina tulee samaan päätelmään, asiat tapahtuvat, jos tapahtuvat. Ikävien sattumusten sarja käy kylässä säännöllisesti, viime vuosina onneksi yhä harvemmin ja harvemmin, mutta silti jokainen ikävä tapahtuma harmittaa, suututtaakin ja vielä rumempaa sanaa käyttäisin, jos kehtaisin.
Ei voi kun todeta, että elämä on. Tuo loppuunkulunut kaiken kertova lauseen tynkä. Elämä on. Voi vain yrittää suhtautua jotenkin elämässä tapahtuviin juttuihin ja huumorilla, jos yhtään sellaiseen kykenee. Elämä on.
Vai onko sittenkään? Asennettahan voi aina hioa timanttisemmaksi, omaa suhtaumista voi aina muuttaa paremmaksi ja paremmaksi. Mitä se sitten tarkoittaakaan omalla kohdalla?
Kaikki on kuitenkin hyvin nyt ja saan kiinni edelleen elämän positiivisista jutuista kaikesta ikävästä huolimatta. Tässä kohdin olen siis kasvanut jälleen ihmisenä, koko elämäni ei romahda ja mieli ei pääse synkistymään, vaikka asioita tapahtuukin ympärillä itselle ja muille läheisille. Jälleen olisi montaa eri tarinaa kerrottavana, mutta kukaan ei todellakaan uskoisi, että kaikki jutut olisi tapahtuneet yhdelle ja samalle ihmisille ihan muutaman päivän sisällä, joten pysyköön tarinat tässä meillä, seinien sisällä.
Viimeisin olikin, kun onnistuin kylmän maitokahvin kaatamaan syliini, mitä ei ole aikoihin tapahtunut. Kaikkein huvittavinta olikin, että hetkeä aiemmin pohdin, vaihdanko päälleni kotivaatteet, vaiko enkö sen ”pyhäpaidan” tilalle. Olin laiska, en vaihtanut kotivaatteita ja hetken päästä minulla oli valkoisella neuleella maitokahvit sylissäni. Että joo, kyllähän sitä olisi kannattanut vaihtaa hetimiten vaatetus, kun kotiin tullee, eikä vasta sitten myöhemmin. Onneksi koko sylin täyttävä tahra hävisi pesussa kuitenkin.
Tällaisina kausina, kun aina jotakin ikävää tuntuu tapahtuvan koko ajan, sitä alkaa ihan toisella lailla varomaan ja miettimään tekosiaan, hidastamaan tahtia entisestään ja harkitsemaan huolella ja jopa siirtämään erinäisiä päätöksiä myöhemmälle ajankohdalle. Koko elämänmittainen kokemus tekee hieman varovaiseksi, kun surkeiden sattumusten sarja tuntuu iskeneen omaan nilkkaan.
Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?
Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.
Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.
Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.
Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.
Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.
Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.
Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.
Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.
Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.
Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.
Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?
Katsahdin eräänä aamupäivänä ylös taivaalle, kotia tultaessa ja siinä se oli; täydellinen taivaan sini sopivan valkoisten pilvien kera. Täydellinen näky ja sain välttävän otoksen juuri siinä taltioiduksi myöhempääkin käyttöä varten. Pienestä se oma ilo syntyykin…
Vastaavasti hetkessä voi jokin mennä pieleen, ihan pienesti vain ja huoli on suurta sen jälkeen. Tämän saimme kokea viikonloppuna, kun koiruus sai lipoa jäätelötikusta loput herkut ja lipoi sitten mennessään koko tikun. Otteeni tikusta herpaantui ja siitä alkoikin vuorokauden mittainen jännitysnäytelmä, tuleeko se tikku nyt sitten itsekseen ulos koirasta vaiko ei ?
Päivälenkillä hieman toisenlaisissa maisemissa
Toimimme ohjeiden mukaisesti ja selailin vielä ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta ja totesin, että on aika tavallinen onnettomuus, silti mielessä kaihersi oma huolimattomuus.
Suunnittelimme päivän kulkua Uman ehdoilla. Päivälenkki ohjautui veden äärelle, pienen kosken rantaan. Kalliolta löytyi Uman hajuaistin ohjaamana mm. sukkapari, sisilisko, ongenkoukku siimoineen sekä pusikosta vielä hauenpää, jonka olisi mielellään hotkinut menemäään, jos luvan olisi saanut.
Ympäristöä mainostettiin kyltein roskattomaksi, mutta ihmisten lukutaito tuntuu olevan ruosteessa paikoitellen. Jos on jaksamista viedä luontoon jotakin sinne kuulumatonta, niin pitäisi olla jaksamista kantaa se sieltä poiskin. Ongenkoukku minkä tahansa eläimen kehossa sattuu aivan varmasti, siimasta puhumattamakaan.
Arabia 1962
Samalla reissulla kävimme vielä pienesti ja nopeaan pyörähtämässä kirpputorilla. Mielessä oli, josko lautasia löytyisi ja löytyihän niitä peräti neljä. Kotona vasta huomasin lautasia tarkemmin tutkaillessa, että ovat joo kyllä Arabiaa, mutta että vuosiluku leimassa on vuodelta 1962. Melkoista vuosikertatavaraa tällä kertaa. Innoissani sainkin heittää kaapista roskiin neljä jo pahoin kolhiintunutta /halkeillutta lautasta.
Kakkavaroitus seuraavassa kuvassa, joten älä lue pidemmälle, jos olet herkkä tyyppi!
Illalla saapuikin sitten helpotus koko poppoolle viereisen kuvan mukaisessa muodossa. Huh, tällä erää selvisimme säikähdyksellä ja suurella huolella. Vahinkoja sattuu, sellaista se elämä vaan on. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua, mutta olemme jälleen hieman ”viisaampia” ja jatkossa aivan varmasti jää tikut nuolematta eräältä neidiltä.
Soitin torstaina tyttärelle, sillä ajatuksella, josko lähtisin kyläilemään viikonloppuna junaillen vain koira mukanani. Olen tässä odotellut ja kuulostellut, milloin saisimme koko porukalla yhteistä aikaa lähtemiseen ja pieneen reissuun tuloksetta. Ikävä on kuitenkin kova, olemme nähneet viimeksi edellisenä kesänä ja enää en malttanut odotella näkemistä.
Siinä puhelun aikana lähtöpäivä hieman aikaistui; varasin puhelun aikana junaliput tyttäreni kysyessä, pääsisinkö jo heti seuraavana päivänä lähtemään ja nyt perjantaina kirjoitankin kuulumisia junasta kohti pohjoisia maisemia. Oikea pikalähtö. En ole koskaan tehnyt vastaavanlaisia nopeita päätöksiä, saati toteuttanut niitä näin lyhyellä varoitusajalla.
Olen kova stressaamaan asioita etukäteen, ja nyt olikin jännittävää tehdä tällainen oikea pikalähtö; aikaa valmistaumiseen illasta oli siten ruhtinaalliset pari tuntia ja aamusta samoin. Yllätin itseni, uskoisin samoin yllättäneeni kaikki läheiseni.
Minulle on joskus sanottu, että ihmisen pitäisi kyetä joskus ja toisinaan, joissakin tilanteissa myös pystyä toimimaan tehden nopeita ratkaisuja. Pitäisi heittäytyä positiivisella tavoin ja nyt sen tein. Voinen onnitella itseäni saavutuksesta. Hyvä minä.
Kotona miettiessäni lähtöä, totesin itsekseni, ettei mikään estä minua lähtemästä, tuumasin ”miksei” ja varasin liput itselleni ja koiralle edestakaisiin matkoihin ymmärrettyäni hintojen olevan erittäin edulliset juuri nyt. Katsoessani matkan tekoon käytettäviä aikoja ja vaihtoja mietin, miten nopeudet ovat kahdessa kymmenessä vuodessa kasvaneet ja todellakin pääsee nopeammin perille kuin autoillen. Hieman reilu seitsemän tuntia junalla ja se siitä. Autolla sama matka kestäisi sen kahdeksan/yhdeksän tuntia raskasta ajamista.
Reissukoira junassa
Reissuun valmistauduin aamulla heräämällä normaalissa aikataulussa ja tehden omat aamuiset rutiinini. Pakkailin vielä viimehetken tavarat ja kassi autoon. Uman kohdalla poikkesin totutusta ja annoin aamupalan ennen lenkille lähtöä. Poikkesimme puistossa ja varmistin, että koira sai tarpeensa erityisen hyvin tehtyä. Sitten olikin aika lähteä asemalle jännittämään lähtöä.
Tähän asti matkamme on sujunut hyvin. Uma on selvästi reissukoira, eikä turhia stressaile ihmisistä, junaan nousuista, tai ulostautumisista. Itse taisin hermoilla meidän molempien puolesta. Olemme nyt vaihtaneet kolmanteen junaan, jäljellä puolet matka-ajasta ja tässä saamme olla perille asti. Uma nauttii olostaan ottaen rennosti lattialla maaten ja höristäen vähän korviaan tai nousten peräti istumaan ihmisliikennettä seuratakseen. Ajattelin yllättää koiran ja antaa pienen mutusteltavan kohtapuoliin ja syödä itsekin hieman, kotoa kaapista löytyneet suolakeksin palaset loppuun.
Useamman tunnin matkustamisen ja junavaihtojen jälkeen olimme päätepisteessä ja asema oli aivan turvoksissa ihmisistä, tulleista ja menevistä. Hetken siinä pää pyörällä ihmispaljouden keskellä oltuani, tytär ilmestyi näkyviin ja pääsimme pujottelemaan pois asemalta kohti autoa.
Merikävelyä
Hyvin nukutun yön jälkeen aamulenkki sujui hieman toisenlaisessa ilmastossa, kuin mihin olemme tottuneet, ilma on paljon raikkaampaa ja ilmeisesti täällä paistaa aina aurinko 🙂
Uma on tällä hetkellä muutamaa kuukautta vajaa 7 vuotta. Uman laumaan kuuluu useita ihmisiä, joilta saa rapsutuksia ja silittelyjä ja joskus myös herkkujakin? Minusta on tullut näiden yhteisten vuosien aikana Umalle se kaikkein läheisin ihminen, vaikkakin perheen muut jäsenet ovat yhtä rakkaita. Uma ottaa iloisesti vastaan tutut ihmiset tervehtien hillityn asiallisesti jokaisen kotiin tulevan. Vieraat saavat Umasta kaverin, mikäli jaksavat rapsutella korvan takaa pitkän aikaa.
Uma on erittäin taitava lukemaan ihmisiä ja tilanteita niin kotona, kuin vaikkapa koirapuistossakin. Uma on muuttunut myös erittäin sopeutuvaiseksi koiraksi ja malttaa odottaa esimerkiksi ulos pääsyä, mutta ilmoittaa myös selkeästi, kun on ihan pakko päästä tarpeilleen heti. Uma viihtyy useimmiten siellä, missä on muita ihmisiä ja yksin jäädessä hakeutuu samaan tilaan ihmisten kanssa. Pitkiksi ajoiksi yksin jäädessään Uma tarvitsee tilojen rajauksen sekä radion päälle ja roskiskaapin lukkoon. Uma pitää myös käyttää pissillä juuri ennen yksin jäämistä, vaikka olisi juurikin tullut lenkiltä.
-Uma lenkkeilee pääosin minun kanssa, käymme 3-4 kertaa ulkoilemassa päivän aikana ja pääosin siis kävelemme vaihtelevia maastoja ja kun koirapuisto sijaitsee alle puolen kilometrin säteellä, siitä on Umalle tullut jokapäiväinen arkinen asia, jossa voi käydä tarpeillaan tai sitten hyvällä tuurilla tavata muita karvakuonoja. -Hihnassa Uma on oppinut kulkemaan hienosti ja osaan jo itsekin lukea koiraa niin hyvin, ettei yllätyseläimet puskissa tule kovin usein puhtaasti yllätyksenä, jolloin Umalle herää valtava saalistusvietti ja pitäisi lähteä perään.
-Uma sietää toisia koiria, joskus lähtee jopa leikkimään tyypillisellä huskyjen tavalla, joka muuten eroaa monien muiden koirarotujen leikistä ja saattaa erehdyttää taikka pelästyttääkin aremman koiran. Pääosin Uma tulee toimeen vieraiden koirien kanssa, ja osaa vetäytyä omiin oloihinsa, jos toinen koira niin ilmaisee. Joskus toiset koirat ovat pelottavia Uman mielestä ja silloin Uma hakeutuu lähelleni, ilmaisten halunsa pois tilanteesta.
-Lenkillä ollessa Uma ei välitä toisten koirien läsnäolosta ja toisien koirien ohitukset sujuvat liiankin hyvin. Joskus, jos sama räksy (yleensä villakoira) joudutaan ohittamaan turhan usein, Uma saattaa vastata kyllästyneenä ulinalla takaisin.
– Uma osaa ja tottelee useita käskyjä ;seis, jätä, tänne, oikealle, vasemmalle, suoraan, ohi, mennään, paikka, omapaikka, odota; nyt näin ensimmäisenä mieleen tulevista käskyistä. Sisällä käytössä on väistökäsky hush, josta Uma tietää poistua tilasta toisaalle, istu, annatassu, maate, omapaikka, ja joitakin muita käskyjä, mitä en ihan nyt muista tähän hätään 🙂
Joskus Uma on edelleen hienohelma, joka ei halua liata tassuja tai kastella karvojaan. Nykyisin jo onneksi sietää kovempaakin sadetta ja mamman kuivauspalvelu pelaa kotiintullessa (aina näin ei ollut ja Uma pyrki pikaisesti takaisin sisälle, jos satoi jotakin taivaalta).
huskyrulla
Uma on pysynyt terveenä ja kun tiedossa on erityinen herkkyys saada pissitulehdus, on minun huolehdittava tarkkaan Uman juomiset ja meillä on tapana jokaisen ulkoilun jälkeen antaa laktoositonpiimävesi kippoon ja tämän mielellään hörppii, onhan se saavutettu etuus kuitenkin. Pelkkää vettä Uma juo oikeastaan vain lätäköistä ja mummon luona. Ja toki nappulat liotetaan nesteen saannin turvaamiseksi.
Uma on myös ikuisuusdietillä. Tällä hetkellä liikumme minun maksimirajoissa ja liikunnan lisääminen on melkolailla mahdotonta. (5-10km päivittäin). Uma on syönyt pitkään vähäenergistä erikoisnappulaa, jossa ei ole viljoja, eikä perunaa. Molemmat aiheuttavat vaikean ripulin ja ruokavalion ollessa kunnossa, ei vatsan kanssa ole ongelmaa. Uma olisi itse kaikkiruokainen, ja söisi itsensä lihapullaksi, jos olisi mahdollisuus.
saisikos jotakin syötävää?
Joko mennään ulos?
Uman turkki on helppohoitoinen ja kun varoivaisesti harjaa, vähän kerrallaan niin homma luonnistuu. Uma on itse sitä mieltä, ettei turkkia tarvitse hoitaa ja pyrkii karkuun nähdessään piikkikamman. Sama juttu on kynsien kanssa ja kipollinen herkkunappulaa on ainoa keino saada kynnet lyhyiksi. Eli jokaisen tassun jälkeen saa palkinnoksi herkkuja. Umalla on myös poikkeuksellisen herkkä häntä, siihen en edes minä saa koskea, kuin hyvin harvoin ja varovaisesti silittäen. Umalta on oikeastaan jäänyt pois kaikenlaiset käytökseen liittyvät ongelmat. Alkuun oli joitakin kukkien maisteluja, muutama pissivahinko, roskisten kaivelua ja pöydiltä herkkujen varastamista (leivät), sekä luiden piilotusta. Yksinoleminenkin sujuu ongelmitta nykyisin.
Talvi on ehdottomasti Uman lempivuodenaika lumineen ja pakkasineen. Lumessa piehtarointia ei voita mikään, paitsi ehkä syöminen? Mitä kovempi pakkanen, sen mukavampaa on ulkoilu Uman mielestä. Viime talvena Umasta oli mukavaa upota lumihankeen ja loikkia siellä etsien sopivaa paikkaa tarpeilleen.
tylsää?vai hätä pihalle?
Uman päivärutiinit on selkeät ja yksinäisyys ainoana koirana ei Umaa haittaa, päinvastoin. Riittää, kun joskus tapaa lajitovereita ja eräänkin kerran koirapuistoon oli saapunut useampi husky, Uma kävi vähän portin takana haistelemassa ja kääntyi pois eli osaa ilmaista, milloin sietää muita koiria ja milloin ei. Uma on hieman poikkeuksellinen yksilö omassa rodussaan juurikin tuon lauman,-ja kaverin tarpeen myötä. Uma ei myöskään suostu vetämään rodulle tyypilliseen tapaan ja meno on enemmänkin mukavaa jolkottelua ja erilaisten hajujen perässä kulkemista ja vetämään ei saa motivoitua ehkä edes ruuankaan avulla?
Kotona ollessa Uma rauhoittuu sinne, missä on muut perheenjäsenetkin, ja jos itse olen kotona niin pötköttelee jalkojen juuressa hakeutuen perässäni samaan tilaan. Yöksi Uma päätyy yleensä sänkyni alle, kun petiin ei saa tulla. Umalla on kellontarkka vaisto ja ilmoittaa omalla hauskalla tavallaan ruoka-ajan lähestymisen illalla. Aiemmin Uma söi vain yhden kerran päivässä, ja viimeisen puolivuotta varmaankin on syönyt kahdentoista tunnin välein aamulla ja illalla ja alkava närästys helpotti tällä toimenpiteellä. Päivällä on saatavilla kotiin piilotettu herkku, jonka nykyisin jo malttaa järsiä ahnehtimatta kokonaisena kitusiinsa.
Uma nauttii ihan pelkästä oleilusta kotosalla, ja meille Uma on sopeutunut erittäin hyvin asumaan. Joskus mieleen tulee tosiaan kissa, Uma on niin samanluonteinen olevinaan. Kiltti, hyvin ihmisystävällinen, tottelevainen, ja nykyisin voisin lisätä myös kunnioittava , selkeästi itseään ilmaiseva, joskus leikkisä ja ymmärtävä. Toisinaan Umasta näkyy pelokkuus ja arkuus esimerkiksi koirapuistossa ja silloin hakeutuu hyvin lähelle vierelleni ja poistumme paikalta nopeaan.
Umalla on myös taipumusta komentamiseen, ja mustasukkaisuuteen mikä näkyy silloin, jos vaikka minä erehdyn huomioimaan jonkun muun koiraa puistoillessa. Lapsenlapseen totuttelu on ollut Umalle hieman vaikeaa, vaikka sietääkin pikkuisen läsnäolon ja minun huolenpidon meillä ollessa. Nykyisin jo Uma sietää pikkuisen silittelyn ja koskettamisenkin ja harvemmin enää ärähtää komentaakseen toista. Kunhan pikkuinen ei koske Uman omaisuuteen eli mahdollisiin luihin tai leluihin niin kaikki on ok.
Uman tarina on ehkä tyypillisin esimerkki siitä, mitä tarkoitan puhuessani kaiken tarkoituksista, syistä ja seurauksista.
Olen aina ollut niin kissa-ihminen, kuin vain voi olla. Lapsuudestani muistan meillä olleen ainakin yhden kissan, joka kuulemani mukaan oli angorakissa ja se tykkäsi nukkua kaulani päällä. Muistan myös, kun tämä kissa meni sitten kissojen taivaaseen. Koiria olen pikemmin pelännyt, olen inhonnut niiden kuolan ja märän turkin hajua ja sisälle tulevaa hiekkaa yms. En ymmärtänyt, miksi kukaan ylipäänsä piti koirista ja säällä kuin säällä ulkoilusta hihnan perässä.
Lasten ollessa pieniä, meillä tosiaan asui musta kissa elämänsä loppuun saakka. Löytöeläin, joka oli ennen eläinsuojaan pääsyä viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet metsässä, josta se oli löydetty. Kissa ehti elää kanssamme peräti kaksitoista vuotta. Olin aina ollut sitä mieltä, ettei meille ikinä tulisi koiraa, tai mitään muutakaan lemmikkiä kissan ja kahden hamsun jälkeen. Vaan väärässä olin, koskaan ei pidä sanoa ei koskaan…
Rakas kisumme, edelleen muistelemme lämmölllä.
Uma on siis alunperin vanhimman lapseni koira, joka tuli hänelle kodinvaihtajana noin kaksivuotiaana. Siperianhuskyille yleinen vetoharrastus vei myös lapseni mennessään ja melkoisen pian kävi selväksi Uman sopeutumattomuus laumaan ja ennenkaikkea yhteistyöhaluttomuuteen vetojuttujen parissa.
Uman kautta opin sietämään koiria ja sain mahdollisuuden tutustua koiran sielunelämään aiempien luulojeni ja pelkoni karistessa pois. Huomasin myös itseni hämmästykseksi pitäväni koirasta, ja siihen ehkä saattoi vaikuttaa se, ettei Uma kuolannut tai turkki haissut ja käytös oli ja on edelleenkin hyvin kohteliasta.
Lapseni lauman kasvaessa Uma oli siis tavallaan ylimääräinen jäsen ruokakupilla, ja jäi helposti muun lauman jalkoihin ja hänelle oli alettava etsiä uutta kotia ainoana koirana. Samoihin aikoihin kissan vanhuuden päivät alkoivat hiipua ja sitten syksyllä kissan kuoltua otimmekin Uman ensin hoitoon pariksi viikoksi ja myöhemmin seuraavana kesänä hänen etsiessään kotia, Uma tuli meille pidemmäksi aikaa koeajalle. Hoidossahan Uma olikin ollut meillä joitakin kertoja ja yhteistyö tuntui meillä toimivan hyvin.
Koeaika sovittiin riittävän pitkäksi, ihan kaikkien turvaksi ja jotta koiran omistamisen todellisuus näyttäytyisi arjessa ja ennenkaikkea riittäisikö omat rahkeeni liikuttamaan koiran vaatiman tarpeen mukaisesti. Nyt Uman asuessa meillä kolmatta vuotta, luottamus ja yhteistyö sujuvat melkein kuin ajatuksen voimalla, saumattomasti ja Umasta on tullut perheenjäsen, joka liikkuu siellä missä muukin perhe.
Terapiakoira Uma!
Uman tarkoitus selvisikin meille hyvin nopeasti oman vakavan sairastumiseni myötä ja ilman Uman läsnäoloa perheessämme oma toipuminen olisi ollut hyvin hidasta. Jo alun alkaen Uman tullessa meille, se vauhditti minun kuntokuuriani ja ulkoilun uudelleen löytämistä. Uskollisesti Uma myös ulkoilutti minua toipumiseni ensimetreillä ja nyt kuntoni pysyy yllä Uman kanssa lenkkeillen.
Uman matka meille tuntuu olleen ikäänkuin tarkoitettu tapahtuvaksi. Arjessani olen jokainen päivä kovin kiitollinen Uman läsnäolosta ja edes karvakasat jokapaikassa eivät vie iloani pois.
Uma on antanut perheeseemme niin paljon positiivista, etten oikein osaa sanoin kuvata kaikkea. Uman lempeys, kärsivällisyys ja ystävällisyys yhdistettynä leikkisään luonteeseen ja herkkyyteen sopii meidän perheeseen. Suuri liikunnan tarve takaa ulkoilun säässä kuin säässä ja Uma osaa myös nauttia sohvapäivistä yhtälailla kääriytyen huskyrullalle sadesäällä.
