koti – Saman auringon alla

Vähempi on parempi

Kävin kesävaatteita läpi, todeten päässeeni eroon ajatuksesta; ”josko tätä vaatetta vielä joskus tarvitsisin?” Säilöön jäi operaation jälkeen pieni (20l) muovilaatikollinen seuraavalle kesälle ja poistoon meni kaksi täyttä muovikassillista rytkyä. (ei oikeasti rytkyä, vain itselle sopimatonta) Sain myös pari yöpaitaa käyttöön vanhoista kesäpaidoista, ja jälleen yksi ostos uutena kaupasta on vältetty toistaiseksi.

Samalla järjestelin vaatekaapin talvikuntoon eli vaihdoin henkareihin ne paksummat sisävaatteet, villapaidat yms. helposti saataville. Tyhjiä hyllyjä ilmestyi kolme, mikä tarkoittaa mukavan väljää säilytystä jatkoon.

Keväällä muuton yhteydessä olinkin käynyt jo kesävaatteet tiukalla kammalla läpi ja nyt tosiaan heitin pois kaikki ne vaatekappaleet, joita en käyttänyt aktiivisesti/ollenkaan menneenä suvena.

Vähän kerrallaan, asia kerrallaan kuntoon.

Aina ei omalla kohdalla vaatekaapin sisältö ole pysynyt järjestyksessä. Joku sotki järjestellyt vaatepinot, kaapissa kuin kaapissa ja vaatetta oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös niitä hutiostoksia, kuin niitä, joita piti käyttämättä hillota ajatuksella, jos vielä joskus käytän.

Se joku olin minä itse. Yleensä viikatun vaatepinon keskimmäisin vaate oli aina se, joka piti saada käyttöön. Kiireiset aamut ja niin edelleen. Illalla ihan sama, mihin pestyt, viikatut vaatteet laittoi, kunhan ne oli kaapissa ja parin viikon päästä vasta siivottu kaappien sisältö pursui ulos ja tuskastuminen oli taattua. Viikattujen vaatepinojen tilalla oli hyllyillä myttyjä, epämääräistä kaaosta.

Ja kuitenkin, käytössä oli aina vaan ne samat, tietyt ja hyväksihavaitut vaatekappaleet, jotka pyörivät vuosikaudet pyykkirumbassa mukana.

Syitä vaatteiden hilloamiseen kaapissa oli monia, kuten myös olla pitämättä kaapissa olevia vaatekappaleita, joka taas johti kerrasta kertaan katastrofin omaiseen räjähdykseen kaapeissa;

Omistin yksinkertaisesti liian paljon vaatteita, joista suurin osa oli:

väärän kokoisia ja mallisia omalle kropalle
väärän värisiä
väärän tuntuisia ja väärällä materiaalilla
Rikkinäisiä, odottaen napin ompelua taikka vetoketjun vaihtoa, kulahtaneita, taikka jokin pieni reikä jossakin ja se unohtunut korjata
vääränlainen säilytystapa =viikaten kaikki hyllyyn pinoiksi

Oma suuri ongelmani oli aikanaan luopumisen vaikeus, pois heittämisen synti sekä sitten hutiostokset kiireellä, ehkä suurella alennusprosentilla tehty löytö sovittamatta ja oman kehon hahmottamisen vaikeudet, jolloin oli hankalaa ”nähdä” vaatteesta sopiko juuri se malli itselle, vaiko ei.

Vaateostokseni olen lapsesta lähtien tehnyt yksin, joten en ole saanut toisen ihmisen näkökulmaa vaatteisiini, ja olen joutunut luottamaan peiliin ja omaan silmään sovituskopissa.

Lapsena olin gollegepuku-lapsi ja tyköistuviin vaatteisiin en päässyt koskaan tutustumaan. Sukkikset taisivat olla ainoa tiukka vaatekappale, jotka hyväksyin päälleni ja myöhemmin murrosikäisenä farkut olivat kokoa liian suuret, koska en sietänyt kireää tuntumaa iholla. Pukeuduin aina vähintään kokoa liian suuriin vaatteisiin samasta syystä.

Kasvoin lapsuudessa ajatukseen, ettei mitään saa heittää pois. Ei saanut heittää pois lahjoja, ei ostettuja tavaroita, ei vaatteita, jotka piti korjata ja käyttää pois, ihan viimeiseen saakka.

Tieni on ollut pitkä vaatetuksen kanssa. Opettelin pois ajatuksesta ja ”synnistä”, ettei mitään voi heittää menemään.

Ihan ensimmäiseksi opettelin luopumaan kuluneista, rikkinäisistä vaatteista sitä mukaa, kun niitä kaapista tuli vastaan. Samoihin aikoihin aloin olla ostamatta enää lisää hutiostoja kaapin perälle, sovittamatta.

Huomasin, miten järjestys alkoi pysymään paremmin hyllyillä vaatteiden vähentyessä ja siitä se innostus oikeastaan alkoi. Vuosien aikana opin hahmottamaan kehoni mittasuhteita, sekä opettelin löytämään vaatekaupasta ne oikeanmalliset leikkaukset, värit, kestävät materiaalit jne.

Nykyisin vaatekaappini sisältö koostuu muutamista vaatekappaleista kutakin lajia, ne on helposti yhdisteltävissä toisiinsa, helppohoitoisia sekä ennenkaikkea kyllästymiseen asti kestäviä. Kaikki vaatteeni mahtuvat tätä nykyä kaapin henkariosioon vaatehuollon ollessa erittäin nopeaa ja helppoa.

En säilytä enää sellaista, jota en käytä. Poistan ihan surutta kaikki vaatekappaleet, jotka ovat olleet käyttämättä pidempään. Sama pätee oikeastaan kaikkeen kotona olevaan materiaan tätä nykyä. En hanki alennuksesta, hetken mielijohteesta ”krääsää”, vaan tarvitessani jotakin, käytän vaadittavan ajan löytääkseni arvoihini ja käyttööni sopivan tuotteen. Puhdas tarve jollekin vaatteelle/asialle on ainoa asia, mikä saa minut nykyisin ostoksille.

Nykyään mietin, onko minulla oikea tarve jollekin vai onko kyseessä puhdas halu saada jotakin; täyttämään esimerkiksi jotakin tyhjiötä elämässä?

Viimeksi muuttaessa karsin tavaroita jälleen reippaalla otteella ja täytyy myöntää, etten ole kaivannut poisheitettyjä asioita takaisin elämääni. Edelleen olen sitä mieltä, että tavaran säilyttäminen vain säilyttämisen ilosta on turhaa. Kokemuksesta tiedän omalle kohdalle, että vähempi on parempi kaikessa.

Lajittelun uusi tuleminen, vihdoin

Otanpa komennon takaisin, ainakin keittiön puolella toistaiseksi.

Koko kevään, kesän olen enemmän tai vähemmän antanut vastuuta perheen muillekin jäsenille keittiön puolella ja lopputulos aiheuttaa enemmän pahaa mieltä, kuin tuo hyvää.

Muuttaessa ja sen jälkeen en jaksanut miettiä jätteen keräystä ja lajittelua kotona mitenkään. Pääasia, että roskat poistuivat jotenkuten ja ainoa, mikä oli toiveeni, että biojäte kerätään omaan astiaansa.

Noh, arvata saattaa kuinka kävi? Kierrätys ja jätteen lajittelu on ollut tosiaan osa elämäämme lähes aina ja lapset ovat myös kasvaneet tähän ja silti lajittelu niin helposti unohtuu, ellen ole vahtimassa roskispoliisina. Niin, koko kesän olen hiljaa katsellut, kuinka yhteen ja samaan roskikseen laitetaan kaikki jätteet ja kierrätyksestä ei ole ollut tietoakaan.

Eräänkin, jos toisenkin ja kolmannenkin kerran mies valitteli, kun ulkoroskis on täynnä ja tyhjennys tapahtuisi vasta muutamien päivien päästä ja hän aina kuumeisesti odotteli, milloin jäteauto käväisi pihassa. Jokainen kerta tuumasin hälle hieman ilkeään sävyyn, että pitäisi lajitella se jäte ja katsoa jo kaupassa, millaisessa paketissa ostos on jätteen minimoimiseksi.

Mies ei ymmärtänyt millään vihjettä, vaan hänelle oli pulma siinä, mihin viedä kodin jätepussi, kun oma ulkoastia oli täynnä ja tuumasi myös, ettei ulkona oleva astia mitenkään riitä tarpeisiin nähden. Voin tässä kertoa, ettei kyseinen heppu ole ikinä ”kuullutkaan” jätteiden lajittelusta, koska hänen mielestään se on turhaa, koska jätteet kuitenkin loppujen lopuksi menevät kaikki samaan paikkaan.

No, edellinen on hänen mielipiteensä ja jokainen valveutunut tietää, ettei asia ihan niin ole. Tämän vuoksi mies on kuitenkin jääräpäisesti kieltäynyt lajittelemasta vapaa-ehtoisesti. Tietämättömyytensä kierrättämisestä hän kuitenkin myönsi taannoin ja siihen kohtaan päätin itse puuttua. Tapahtui kaappaus keittiössä.

On inhottava myöntää, että joudun aikuista ihmistä ohjaamaan kädestä pitäen kierrätyksen ja jätteiden lajittelun alkeisiin, asiaan mikä on itselle ollut selvää jo lapsesta saakka. Näkemys,-kokemuserot asiassa juontavat ihan siihen tosiseikkaan, ettei toisen ole ikinä tarvinnut miettiä lajittelua-kerrostalon sekajätekeräykseen on aina hänen roskansa mahtuneet ja hän ei ole kokenut tarvitsevansa lajitella jätteitään, ei ennen tätä. Minun aiemmat opastusyritykset kierrätykseen ovat valuneet hänen kohdallaan kuin kuuma veitsi voissa.

Minä taas omakotitalossa asuessa olin vähän niinkuin pakotettu kierrättämään suurperheen jätteet ja kuskaamaan eri jätelajit kierrätyspisteelle ihan siitä syystä, että olisi ollut liian kallista hankkia suuri jäteastia/tihentää tyhjennysväliä. Kerrostalossa ei asukkkaille tule mieleenkään, että jokainen temsterin tyhjennyskerta on laskutettavaa toimintaa, ja se ei ole ihan halpaa lystiä taloyhtiöillekään. Viimeinkin myös mies heräsi asiaan ja se tosiaan vaati näköjään sen oman kokemuksensa.

No, oli miten oli, meillä on olleet näkemyseromme asiassa ja ihan hyvä toisaalta, etten ole puuttunut meidän roskiskulttuuriin muuttomme jälkeen. Mies on saanut ihan konkreettisesti kokea ja nähdä sen älyttömän sekajätemäärän, mikä tavallisesta elämästä syntyy ja mitä tapahtuu, jos ei itse lajittele ja kierrätä kuskaten kotona lajiteltu jäte keräyspisteelle.

Yhtenä päivänä hermostuin; jälleen miehen odotellessa roskisautoa kuin kuuta nousevaa ja hänen tuskaillessa liian täyttä sekajäteastiaa ulkona. Päätin, että nyt todellakin riittää!

Vihdoin miehen myöntäessä tietämättömyytensä lajittelun kanssa päätin toimia. Nyt oli oikeasti sopiva hetki puuttua ns. peliin ja ottaa komento takaisin keittiössä.

Aloitin väsäämällä ohjelappusen jätteiden lajittelusta keittiön kaapin oveen.

Ohjeet on kopioitu kuntamme jäteneuvonnan sivulta, olisi siellä ollut valmiskin lappunen tulostettavaksi, mutta värien vuoksi tein omanlaisen. ohjeeseen liitin myös meitä lähimmän jätteenkeräyspisteen osoitteen, ihan siitä syystä, että jos ei tiedä mihin pitää lajitellut jutut viedä…

Seuraavaksi sitten järjestin ja suunnittelin sekä toteutin olemassaolevilla tarpeilla lajittelun mahdollistavan jätekaapin uuteen tarkoitukseensa. Saa kelvata toistaiseksi, kunnes keksin/löytyy parempi systeemi, kunhan nyt pääsemme jälleen sujuvasti alkuun lajittelussa.

Kotona olikin sitten eräänä päivänä tiukka komento vastassa miehen saapuessa. Kuulin jälleen ne perinteiset selittelyt ja vastustuksen, jotka kuitenkin katosivat keskustelun edetessä minun vasta-argumenttien ollessa kiistattomia. Mies ei voinut mitään muuta, kuin todeta alkavansa opettelemaan asiaa.

Puutteellinen tieto asiassa, kuin asiassa vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, oman kokemuksen puuttuminen sekä suoranainen vanhanaikaisuus saattavat toisinaan miehen kanssani napit vastakkain. Kyllä, olen itsekin lapsena oppinut kaatopaikkakulttuurin ja sinne ollut viemässä kaikenlaista ja nykyisin nuo muistikuvat kauhistuttavat. Onneksi tänään asiat ovat toisin jätteiden hävityksen kanssa.

Ensinnäkin, jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen lajittelee jätteensä ja kuskaa ne kierrätyspisteelle, oli se lähellä taikka vähän kauempana. Tämä oli ehkä se viimeinen lauseeni, joka mursi miehen vastustuksen jätteiden lajittelusta kaikkien hatarien ennakkoluulojen ja tietämättömyydestä aiheutuneiden vastaväitteiden kirjossa.

Kiltisti olen saanut pyytää lukemaan ohjeita kaapin ovesta, olen myös ohjeistanut melkein kädestä pitäen oikean jätteen oikeaan paikkaan ja ihan kivasti asiaa on myös kysytty miehen taholta hänen ihmetellessä, mihin jokin pitäisi laittaa. Hyvä alku siis ja ehkä minunkaan ei tarvinne kovin kauaa olla roskispoliisina jatkossa?

Ja kuinkas kävikään? Kuopus kierrättää, kuten ennenkin. Lajittelun myötä sekajätettä ei ole tullut oikeastaan ollenkaan, kun aiemmin meni tempsteriin pussi per vuorokausi noin karkeasti arvioiden ja se on liikaa.

Minulla on nyt yksi ongelma vähemmän arjessani, koska mies on motivoitunut ja sitoutunut omasta halustaan. Siitä olen hyvin kiitollinen.

Hienoa kasvua, vastuunottoa ja ennenkaikkea hatunnosto sille, että mies myönsi oman tietämättömyytensä ja omat ennakkoluulonsa asiassa. Vielä vanhanakin voi oppia uutta ja olen kiitollinen siitä, että nyt koko perheemme on sitoutunut jäteasiaan ja voin senkin motkotusajan käyttää johonkin muuhun toimintaan ja mikä parasta, roskispoliisin hommakin jäi tarpeettomaksi.

Arki alkaa

Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.

Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.

Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.

Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.

Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.

Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.

Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.

Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.

Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.

Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.

Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.

Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.

Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.

Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.

Lämpöisiä loppukesän kelejä toivon jokaiselle!

Lomailua

Arkeen tuli edellisellä viikolla pieni kaivattu tauko, miniloman merkeissä tyttäreni ja hänen miehensä luona. Meidät oli kutsuttu jo hyvissä ajoin talvella juhlistamaan kihlajaisia heidän kanssaan.

Menomatkaa pohjoiseen sulostutti pienen pieni, rohkea pentunen, nukkuen suurimman osan aikaa omassa laatikossaan ja matkaa taitettiin pienen ehdoilla pysähtyen parin tunnin välein jaloittelemaan. Oma koiruutemme on tottunut pitkän matkantaittaja ja rauhallisesti pötkötteli omassa paikassaan auton takaosassa jaloitellen hänkin aina, kun auto pysähtyi.

Ajomatkat sujuivat ruuhkitta ja minun ei tällä kertaa tarvinnut ajaa kilometriäkään koko aikana, mikä on hyvin poikkeuksellista ajatellen elämääni. Olen aina ollut ratin takana ja nyt sain keskittyä ohi vilahtaviin maisemiin, ohjeiden jakamiseen ja vain pelkkään olemiseen. Yllättävän vaikeaa oli keskittyä pelkkään istumiseen..

Perillä vastassa olikin suolainen, lämmin ja kostea meri-ilma, joka vaihtui lähtöpäivän myrskyävän tuuliseen kylmyyteen päivien edetessä. Meren rannalla tuuli oikein ujelsi, ulisi suorastaan ja vaikka yleensä pidänkin myrskyävästä kelistä, tuulesta niin, nyt meni jopa itsellä hieman yli kokemus luonnon raivoisasta puolesta.

Pieni irtiotto tulikin meille kaikille tarpeeseen ja huomata, että on mukava lähteä ja mukava tulla kotiinkin. Meillä jatkuu pihapuuhat aidanteon ja terassin merkeissä. Hieman suunnittelua, mitä/millaisia istuimia terassille tulee, sekä mitä muuta mahdollisesti hankitaan katoksen lisäksi? Onneksi en luopunut muuton yhteydessä parvekkeen kalusteista, nyt niistä saa mukavan lisän pihalle.

Niin, ja pääsen tosiaan istutuksien siirtohommiin, osan kasveista siirrän aidan ulkopuolelle kasvamaan ja vihdoinkin saan myös ne kauan haaveilemani sireenipuskat ilostuttamaan elämää omalle pihalle.

Lämpöisiä kesän päiviä jokaiselle!

Tapahtumia yhdelle viikolle

Asioilla on tapansa järjestyä; edellinen on oma voimalauseeni, jonka saatan unohtaa toisinaan. Ja kyllähän se niin on, että asioilla on oikeasti tapansa järjestyä parhain päin.

Maaliskuusta asti minua jännittänyt nuorimman lapseni pääsy opiskelemaan haluamalleen alalle varmistui viimein; olen helpottunut tästä, sillä sinne oli kuulemani mukaan vaikea päästä ja pääsykokeiden tuloksen ansioista nuori pääsi ”heittämällä” sisään pisteiden mukaan. Mikään muu vaihtoehtoinen ala ei kiinnostanut ja pelkäsin jo pahinta eli, että joutuu vastaanottamaan sellaisen opiskelupaikan, joka ei ole se oma juttu ja opinnoista muodostuisi vain ikävä velvollisuus. Voin siis huokaista ainakin nyt ja toivoa, että opinnot lähtevät syksyllä mukavasti käyntiin.

Koko kevään olen myös jännittänyt mukana vanhan mummon odotettua lonkkaleikkausta, joka sekin on nyt ohi ja mummo kuntoutuu hyvää vauhtia kuntoutusyksikössä. Yli kymmenen vuoden kivut helpottavat viimein ja kävely alkaa toivottavasti luonnistua paremmin. Mikä lie viivästyttänyt hoidon saamista ja itse leikkausjonoonkin pääsy kesti vuoden verran, jonossa ehti olla yli puoli vuotta, kunnes kiireellisenä viimein leikattiin kipujen muodostuessa ylitsepääsemättömiksi.

Kevään saimme myös jännittää keskimmäisen valmistumista, joka viivästyi puhtaasti erään opettajan toiminnan vuoksi ja nuori sai useamman kuukauden odottaa yhden ja ainoan kurssin arviointia, kunnes viimein toisen opettajan suosiollisella avustuksella kurssi saatiin arvioitua. Jännä, miten todistus kilahti sähköpostiin, ja sitä ei paperisena enää anneta ja paperiversio ei ole virallinen; vain linkki ja sähköinen todistus on kuulemani mukaan se ainoa virallinen todistus.Jokatapauksessa, onnea valmistuneelle!

Kaikki edelliset tapahtuivat parin päivän aikana ja vaikka jokainen juttu on ollut kovin toivottua, odotettua ja positiivista, niin silti tuntui edellisellä viikolla, kuin asioita olisi liikaa sisäistettäväksi.

Kesän ja valoisan myötä oma unirytmi on palautunut siihen, että valvon illalla myöhään ja aamulla nukkuisin pitkään. Aamuiset perusrutiinit kirjoittamisineen kaikkineen häviävät nukkuessa pidempään ja sitten kuroessa päivää kiinni tekemisineen.

Olen kovasti harkinnut hankkivani pimentävät verhot, josko niistä olisi hieman apua unirytmin kanssa? Viimeisetkin pimeän hetket yöstä ovat poissa ja sisällä on samanlainen valaistus oli yö taikka päivä. Pimentävät verhot saattaisivat ehkä kertoa keholle yön alkamisesta ja illalla rauhoittuminen olisi helpompaa?

Kuluva viikko on alkanut sateisena, mutta lämpimänä. Luonto tarvitsee vetensä pitkän kuivan ajan jälkeen.

Kesäisiä hetkiä kaikille!

Kesän alku

Kesä alkoi ilmojen puolesta oikein rytinällä, helteisiä viikkoja! takana useampi ja millään ei uskoisi, että eletään vasta kesäkuun ensimmäisiä päiviä. Viikolla kävin kurkkimassa (ajamassa ylikasvaneen rikkaruohotilkun matalaksi) vanhan mummon pihamaan marjapuskat, ja siellä oli hienot punaherukan tertun alut marjoineen jo kovasti kehittymässä, karviaisissa oli myös jo isot marjat vuodenaikaan nähden. Toivottavasti saadaan taas talveksi hyvät mehut marjoista?

Parin edellisen viikon aikana tapahtumia onkin ollut paljon, mukavia sellaisia. Vanhin lapsista kävi muutaman päivän vierailulla pitkän matkan takaa ja ikävä helpotti hieman. Hän pääsi nauttimaan kesästä/lomastaan tänne etelän +25 asteen helteisiin. Oli todella ihanaa nähdä pitkästä aikaa ihan livenä, johan siitä on vuosi aikaa edellisestä tapaamisesta. Pitkä välimatka vaikeuttaa näkemisiä huomattavasti ja meidän kummankin elämässä on matkustamista hankaloittavia arjen esteitä, joten ikävää vain täytyy sietää aina siihen asti, kunnes matkustamisen mahdollisuus tulee eteen.

Tosiaan, on vaikea uskoa kesän vasta alkaneen kalenteria katsoen. Yöt on olleet heinäkuun kaltaisia ja kotiin piti taas kerran asentaa koneellinen ilmanviilennys. Sitä en tiedä, kumpi meistä (koira vai minä ) tarvitsee enemmän tuota hurisevaa laitetta, mutta olen kiitollinen sen tuomasta helpotuksesta huoneilmaan. Kärvistelimme ja tuskailimme kuumuudessa, joka sisällä lähenteli pahimmillaan yli kolmeakymmentä. Kone oli hienosti kevättalven muuttohässäkässä toisaalla varastoituna, jonka vuoksi sen haku kotiin ei käynyt ihan kädenkäänteessä ja parempi puolisko oli hieman sitä mieltä, ettei laitetta saisi asennettua kotiin ollenkaan. Noh, nyt se kuitenkin jälleen toimii, paremmin kuin olisin osannut arvata ja viileää riittää koko kodin tarpeisiin.

Vanhan mummon omenapuut kukkaloistossaan

Odotan innolla oman pikku pihan aitaamista, saamme kaivatun näkösuojan ja pääsen tämän jälkeen sisustuspuuhiin ulkona. Edellisen kesän hankinnat eli pieni rautainen pöytä ja pari tuolia istuvat nyt pihallemme kuin nenä päähän, ja olen iloinen niiden löytäessä paikkansa ulkona.

Yllätyin positiivisesti vuorenkilven, saniaisten ja muiden kukkivien kasvien runsaudesta talon vierustalla ja olen jo sanonut useaan otteeseen, miten iloinen olen nähdessäni niitä omassa pihapiirissä. Vuorenkilpien seasta on alkanut kasvaa myös kuunliljaryppäitä ja niistäkin olen vain haaveillut. Olen aina vähän niinkuin salaa toivonut juuri samoja kasveja omaankin pihaan.

Koulut päättyivät ja ansaittu kesälomakin on ehtinyt alkaa tässä kirjoittelujen välissä. Meillä jännitetään nyt nuoren opiskelupaikkaa ja siitä sitten alkaa jälleen uusi elämänvaihe kohti aikuisuutta ja uudenlaisia vastuita opiskelujen myötä. Muiden lasteni elämässä koulut on toistaiseksi käytynä ja jokainen heistä elää tällä hetkellä vuorotyön siivittämää arkeaan omillaan.

Mietin taannoin, onko onnistunut kasvatustehtävässään silloin, kun lapsi saa otteen omasta elämästään, osallistuu työelämään opintojensa päätteeksi ja alkaa suorittaa yhteiskunnallista tehtäväänsä, kuten pitääkin? Omalle kohdalle huoli herää ammatinvalinnasta lasteni kohdalla, kuinka pitkään he jaksavat tuota rooliaan suorittaa tunnollisina, mahdottomien vaatimusten yhä kasvaessa, resurssien koko ajan pienentyessä. Työtä riittää liiaksikin asti, vaan miten kauan oma jaksaminen riittää? Sanonta, ”nuorena sitä jaksaa” ei pidä paikkaansa siinä kohden, kun kuormitetaan liikaa, oli nuori taikka vanha.

En soisi lapsilleni sitä kuuluisaa burnoutiksikin kutsuttua uupumista, vaan se riski on koko ajan olemassa. Sitten tuo salakavala tila on uusiutumisherkkä, vaanii nurkissa hyökäten kimppuun, jos ei osaa olla varuillaan ja tunnistaa riittävän ajoissa niitä uupumiseen johtavia tekijöitä, joista monet on valitettavasti itsestä riippumattomia asioita, joihin ei siten voi edes vaikuttaa mitenkään.

On kuitenkin ihanaa vihdoin viimein päästä toivottamaan

Hyvää Kesän Alkua jokaiselle!

Aika kulkee etiäpäin

Lintujen viserrys aamulla lupaa hienoa päivää. Täälläkin, uuden kodin pihapiirissä on ahkera pesintä käynnissä ja sirkutusta on ilo kuunnella.

Lumet olivat osin sulaneet metsäpoluilta, koira nuuskutteli innoissaan lumen alta paljastunutta maata. Itsekin olin haistavinani jo kesän lupauksen, vaikka kevättä onkin vielä jäljellä jonkin verran. Kyllä se kesä sieltä ajallaan saapuu.

Minussa on ehkä herännyt pienen pieni kaipaus kesään, lämpöisiin ja valoisiin päiviin. Ulos pukeminen alkaa jo vähän rasittaa, kerroksia kerroksien päälle ja oikein odotan sitä, kun riittää pelkät kengät ja villatakki ulkovaatteiden virkaa toimittamaan.

Selailin vanhoja kuvia, joiden mukana nousi mieleen omia tunnelmia kuvienottohetkiltä. Haikeutta, iloa, luottamusta tulevaan, onnellisuutta, mutta myös pelkoja, epätoivon ja menettämisen tunteet vilahtelivat joissakin tallenteissa. Pääosin olen kuvannut kuitenkin niitä ilon ja onnellisuuden kokemuksia ja tästä tulikin mieleeni, miten kuvaaminen on hieman jäänyt taka-alalle tässä kevään aikana, monen muun asian viedessä huomioni toisaalle.

Kuvan lehmus ja ylipäänsä muutkin kaltaisensa tuovat erityistä iloa alkukesässä. Lehmuksen kukkiessa tuoksu on aivan käsittämättömän voimakas ja luonnollinen.

Selaillessa vanhoja kuvia, muistan kuinka monesti lenkille lähtiessä mieli oli maassa ja ilo kaukana elämästä ja sitä vaan kulki eteenpäin kivulias askel kerrallaan. Ja sitten se, miten aina jokin ympäröivässä luonnossa ikäänkuin havahdutti hereille, sieltä synkistä tunnelmista ja loppupäivä oli sitten jotakuinkin siedettävää eloa. Jossakin vaiheessa aloin valokuvata näitä iloa tuovia aistihavaintojani lenkkeillessäni ja siitä muotoutui vähän kerrallaan ajatus myös tästä tekeillä olevasta sivustostakin.

Onko siitä jo tosiaan kohta kaksi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen tekstini tänne blogiin? Taitaa olla ja olen todella iloinen, että viimein uskaltauduin. Ensimmäisestä ajatuksesta ehti tosin vierähtää se vajaa parikymmentä vuotta, mutta parempi uskaltaa myöhään, kuin ei milloinkaan. Ajan kulumisesta tulikin mieleeni…

Edellisten vuosien suurin anti taitaa olla itselleen armollisena olon opettelun. Kun on koko ikänsä suurin piirtein ruoskinut itseään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin ja moittinut jopa aiheettakin epäonnistumisista ja niin edelleen. Niin, ja se sitten, kun alkaa laskea rimaa alaspäin ja todeta, että vähempikin riittää ja kun se oikeasti riittää.

Se, kun on vaatinut itseltään täysin kohtuuttomia, venynyt ja vanunut sinne ja tänne, kantanut kaikkien taakkaa sisällään ja unohtanut oman olemassa-olon kaikkineen ollakseen olemassa toisille ja toisten tarpeita varten.

Omat terveydelliset haasteet pysäyttivät minut ihan kirjaimellisesti syvällisemmin pohtimaan elämää ja omaa rooliani tässä kaikessa ympäröivässä maailmassa. Osa kuuluu ehkä ikäänkin, vanhemmiten maailma ei enää näytä samalta, kuin aiemmin ja elämänkokemus on laajempaa ja moniulotteista.

Elämä, se useinkin tapahtuu kaiken arjen keskiössä ja aikojen päästä itsekin huomaa, miten nopeasti aika kuluu. Päivä, viikko, kuukausi, vuosi. Hetkeen pysähtyminen pitää opetella, sen olen huomannut ja erityisesti siihen hyvään hetkeen. Jokaisessa päivässä on aina jotakin hyvää, jos niin haluaa ajatella ja se hyvä ei tarvitse olla mitään huippuhienoa taikka arjesta poikkeavaa. Omalle kohdalle riittää vaikkapa luonnon monimuotoisuuden huomiointi ikkunasta käsin, linnun laulu kantautuu sisälle ja se on siinä.

Se, mihin oman huomionsa kiinnittää lisääntyy elämässä. Valinta on aina itsellä tässäkin asiassa. Voit valita vapaasti, huomaatko vain niitä negatiivisia asioita vaiko myös positiivisia juttuja elämässä. Joskus mieli ei tahtoisi päästää irti negatiivisten asioiden parissa rypemisestä ja mielellään se pitää kiinni kaikesta ikävästä, hankalasta. Valinta on kuitenkin mahdollinen ja pitkällä aikavälillä niiden negatiivisten asioiden kuorma kevenee huomattavasti.

Olkaamme siis enemmän itselle armollisia kaikessa, ja pitää muistaa kohdella itseään samoin, kuin kohtelee hyvää ystävää.

Mahdollisimman mukavaa viikonloppua ihan jokaiselle!

Kevät edistyy

Tällä viikolla on ollut jo paljon tekemistä, menoja ja muistettavaa. Toisinaan tuntuu siltä, etten ehdi levätä päiväseltään ollenkaan, kun koko ajan on jotakin hoidettavaa velvollisuutta, puuhaa ja muistettavaa.

Alkuviikko on kulunut hyvin nopeasti ja vähän tuntuu, etten meinaa perässä pysyä. Asiat tapahtuvat nopeasti, tilanteet vaihtuvat hetkessä. Aamu vaihtuu iltaan ihan huomaamatta.

Vaarana näissä hetkissä on kuormittua liikaa. Arjen muutokset nopeassa tahdissa tuovat mukavaa vaihtelua, mutta myös tietynlaista stressiä elämään.

Positiivista stressiä kylläkin. Omassa elämässä tapahtuu isoja asioita askel kerrallaan otettuna ja olen hyvin kiitollinen jokaisesta pienestä kuljetusta matkasta eteenpäin. Tämä kevät tuo tullessaan ja vie vanhaa mennessään. Toipumiseni terveydellisten ongelmien parissa on jo niin pitkällä, että pääsen pohtimaan omaa ammatillista tulevaisuutta miettien, mitä teen mahdollisesti seuraavat vuosikymmenet?

Siinä sitä onkin miettimistä, pohtimista ja pähkäilyä kerrakseen, jos toiseen ja kolmanteenkin. Pääsiäinenkin tuli ja meni. Aika tuntuu hujahtavan ohi, vuosi vuodelta nopeammassa tahdissa. Kohta siintää jo juhannus…

Maaliskuu on vain meni ohitse omalla kohdalla. Olen totutellut uuteen ympäristöön ja osin uusiin rutiineihin arjessa. Sellainen vie yllättävän paljon ylimääräistä huomiota ja mietinkin, mitä olen ehkä unohtanut? Ehkä en vielä mitään oleellista?

Parasta kuitenkin tässä ja nyt on se, miten oma olo virkistyy edelleen ihan fyysisesti ja se tokikin vaikuttaa myös mielialaan positiivisesti. Kaipaan jo töihinkin, mikä on pienoinen ihme viime kesän toivottomuuden jälkeen, kun tuntui siltä, etten enää ikinä kykene työskentelemään kaikkien sairauksieni vuoksi.

Vähän kerrallaan ja hiljaa hyvä tulee. Liian nopeasti ei saa tehdä päätöksiä suuntaan, taikka toiseen ja onneksi olen saanut apua tulevaisuuteni työn pohtimiseen, mitä se sitten ikinä onkaan?

Takatalvikin yllätti, ja onneksi emme ehtineet vaihtaa autoon kesärenkaita, en vielä kaapistoinut talvivaatetusta taikka kenkiä. Hassua, koska yhtenä päivänä ulkolämpömittari hätyytteli +20 asteita ja vartin auringossa olon jälkeen ihoni suorastaan kiehui, kuin vampyyrilla konsanaan ja olihan se pikaiseen haettava apteekin aurinkorasvat ja hattukin olisi hyvä löytää pipon tilalle. Harvennut hiuspehko ei enää suojaa auringolta päänahkaa.

Koti kylpee nykyisin auringon valoa, ja enhän itsekään muistanut edellisten hämärien kotivuosien aikana tuota auringon vaikutusta vanhassa kodissa. Ikkunoiden läpi tuleva paiste on jotenkin jatkossa estettävä, paksuilla verhoilla todennäköisesti ihon palamisen estämiseksi.

Mukavia kevään hetkiä jokaiselle!

Arjen juhlaa

Viikonloppuna vietettiin pienimuotoisesti pojan pitämättömät synttärit sekä samalla uuden kodin tupaantuliaiset.

Juhlia juhlimme todella harvoin, ja nyt olikin ihan kiva järjestää kakkukekkerit. Parasta kai jokaisen mielestä oli ne tarjottavat? Leipäkakkua, kermakakkua, suolaisia piiraita ja muffineja tuli tehtyä runsaasti niin, että varmasti jokainen kehtaa ottaa enemmän, kuin sen yhden pienen siivun ja lisää kanssa. Kaupasta valmiita pipareita, karkkia ja limsaa yms.

Voi olla, en lupaa kylläkään, mutta (ehkä) voisimme järjestää juhlia useamminkin? Leipominen ei tuottanut tuskaa, eikä sen koommin muutkaan järjestelyt aiheuttaneet suurta päänvaivaa tällä kertaa.

Juhlien jälkeen iltaa meille jäi viettämään poikanen, odottelemaan iltavuorosta saapuvaa äitiään ja meno rauhoittui kaikilla; sohvalle viltin alle, töllön ääreen, koiraohjelman pariin.

Illan jo hämärtyessä tajusin ulos katsoessa, etten ole nähnyt kotoa käsin auringonlaskua ainakaan kymmeneen vuoteen ja nyt saan siitäkin ilosta jälleen nauttia. Auringonpaistetta ja valoisuutta on tiedossa enemmänkin, verrattuna entiseen vuoren varjossa eloon.

Viikko on alkanut aurinkoisilla ilmoilla ja lievällä kiireellä minun hoidellessa erinäisiä juoksevia asioita ja paperitöitä kuntoon. Olen saanut soitella ja jutustella enemmänkin näiden parin päivän aikana ja hieman liioitellen ihan kuin koko vuoden edestä olisin jälleen puhunut. Sain positiivisia uutisia omaan tulevaisuuteen nähden ja niistä joskus myöhemmin sitten. Hurjan meneväksi on tämä viikko muuttunut kylläkin, osaltaan liittyen niihin tulevaisuuden juttuihin.

Eikä siinä vielä kaikki, vointi jatkaa kohentumistaan ja aamuisella lenkillä lähes juoksin ylämäet, ilman hengästymistä tai puuskutusta. Pitkä, jyrkkä nousu meni samoin, kuin tasamaata kulkiessa ja ehkä hieman järkytyin omasta hyvästä olosta mäen päällä. Jalkoihin ei ottanut kipeää, kuten ennen ja lihakset eivät väsyneet. Matkaa taitoin jälleen koiran kanssa sen reilun viisi kilometriä, ja kotiin päästyä en kaatunut raatona sänkyyn, vaan jatkoin muuta puuhastelua. Hyvä minä!

Mahdollisimman mukavaa viikkoa kaikille teille lukijoille!

Kuplassa

On jännä miettiä, miten elämä jakautuu asioihin ennen jotakin ja sitten jälkeen jonkin asian/tapahtuman. Itselläni näitä tilanteita on kertynyt jonkin verran tähän ikään mennessä. Ennen eroa ja eron jälkeen, ennen leikkausta ja sen jälkeen nyt joitakin mainitakseni.

Viimeisin virstanpylväs itselläni on reilun kuukauden takainen muutto ja jälleen on asioita, mitkä elämässäni jakautuvat ennen muuttoa/muuton jälkeen. Terveyteni ja oman voinnin kohentuminen on yksi sellainen merkittävä asia. Taidan tätä asiaa nyt kirjoittaa kyllästymiseen asti, mutta se on oikeasti todella suuri positiivinen muutos ja kaikella kiitollisuudella jaksan asiaa ajatella itsekseni.

Ennen muuttoa olotilani oli hyvin nuutunut, nihkeä ja voimaton kaikkeen elämiseen. Pääni sain pidettyä kasassa tietoisella aivopesulla positiivisen kautta sekä ymmärrettyäni viimein, etten voisi vaikuttaa mihinkään muuhun, kuin omaan asenteeseen. Ja sillä asenteella sinnittelinkin viimeiset pari vuotta.

Oli erittäin hyvä aikanaan, etten alkanut pienessä paniikissa etsimään ja mahdollisesti muuttamaan johonkin väliaikaiseen asuntoon, (tosin ei ollut kyllä voimiakaan) saati, että ajatus olisi kulkenut sillätavoin normaalisti. Mutta, että siis en toiminut pelosta, taikka paniikista käsin harkitsemattomasti ja myöhemmin katuen äkkipikaisia päätöksiä.

Maltoin odottaa. Rauhassa ja ikäänkuin hyväksyen olemassaolevan tilanteen ja eläen sen mukaisesti. Toimin vasta, kun hetki oli omasta mielestä oikea ja tuleva koti tuntuisi oikeasti omalta. Luotin intuitioon ja se todella kannatti. Useamman vuoden siis tavallaan odotin uuden kodin ilmaantumista elämääni ja se todella kannatti, kaikin puolin olen iloinen ja tyytyväinen nyt.

On ihan uskomatonta, miten jokainen hetki kotona ja kotiin saapuessa ja jopa aamulla herätessä, saattaa tuntua pieneltä ihmeeltä. Enää minun ei tarvitse katsella kaihoisasti toisten koteja pohtien samalla, miltä elämä tuntuisi jossakin muualla. Elämä tuntuu nyt oikein hyvältä, kotona. Vihdoin ja viimein!

Virkistyminen lisääntyy näköjään päivä päivältä. Lähteminen on helppoa, liikkuminen ja muut kodin toimet ovat helppoja ja eivät enää vaadi tähtitieteellisiä voimanponnistuksia. Päiväunet on jääneet historiaan. Yritin äskettäin käydä päivätorkuille, kuten ennenkin lapsenlapsen ollessa hoitopäivällä meillä ja huomasin, etten tarvitse parin tunnin päiväunia. Nousin ylös keittiöön touhuamaan tiskien pariin odotellen samalla pikkuisen heräämistä. Jaksaminen on kertakaikkiaan parantunut ja saman huomaan lenkillä ollessa myös. Ylämäet sujuvat koko ajan paremmin ja rivakammin.

On mahtavaa huomata tervehtymistä, ennenkaikkea tuo väsyneisyyden vähentyminen tuntuu kaikkein parhaimmalta. Olen kaivannut niin pitkään terveempää olotilaa ja todellakin osaan olla hyvin kiitollinen tästä kaikesta.