Avainsana: kotityöt

Laiska töitään luettelee?

Mitä ylläoleva otsikko oikein meinaa? Olen silloin tällöin asiaa ihan miettien miettinyt erityisesti sen jälkeen, kun nuorena sain vanhemmalta ”kollegalta” palautteen kahvipöydässä. Kuulin ensimmäistä kertaa sanonnan ”laiska töitään luettelee”. Olin kertonut tauolla ilmeisesti vapaapäivästä tai aamusta lasten kanssa, ennen iltavuoroon menemistä.

Laiska siis luettelee töitään? Tarkoittaako sanonta siis asioita, joita pitäisi tehdä ja ei vain viitsi niitä aloittaa ja hommat kasaantuvat? Vai tarkoittaako sanonta sitä, että vain laiskat ihmiset näkevät asiakseen kertoilla muille tekemisistään tai siitä, mitä askareita ovat tehneet?

Eikö ihminen saa kertoa niistä asioista, mitä aikoo tehdä? Tai mitä asioita pitäisi tehdä? Eikö tekemisten suunnittelu ja niistä kertominen ole hyväksyttävää? Tai jo tehtyjen askareiden kertaaminen ole sekään hyväksyttävää? Onko minulla mennyt jotakin ohi oppiessani aikoinaan sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa?

Jokatapauksessa, oli miten oli, aion tähän nyt kerrata tämän päivän askaresaldoni. Ihan siitä suuresta ja ihmeellisestä syystä, että tänään on ollut pitkiin aikoihin paras päivä jaksamiseni suhteen ja haluan iloita siitä myös näin.

Heräsin aamulla omituisesta unesta ja loikkasin samointein pystyyn ja kampesin itseni alas sängyltä. Pää oli vielä ihan unenpöpperössä, ja uni kummitteli vielä ajatuksissa. Harvoin olen unia nähnyt vanhoista kavereista ja mietinkin, törmäänköhän lähitulevassa kyseiseen tyyppin jollakin tavoin?

Aamusta laitoin pyykinpesukoneen pyörimään, lähdin koiran kanssa ulos ja puistoon saapui myös Uman koirakaveri leikkimään. Puistoilun jälkeen kävelimme vielä jokusen tovin ennen kotiin paluuta. Pyykit olivat ehtineet pyöriä valmiiksi ja ne pääsivät rumpuun kuivumaan. Uusi satsi likaisia koneeseen ja hieman puhtaiden tekstiilien viikkausta ja paikoilleen viemistä ympäri kodin kaappeja. Umppa sai ruokansa, ja yleensä tässä kohdin päivää on voimat loppuneet tyystin ja minun on ollut pakko huilata syömisten jälkeen.

Tänään jätin syömisetkin iltaan huomatessani, ettei väsy iskenyt ja sain tehtyä kodin viikkosiivouksen yhdeltä istumalta, mitä en ole varmaan vuoteen kyennyt tekemään. Eli, imuroin, pesin lattiat. Suorin yleisilmeen ja kiikutin tavaroita paikoilleen. Sohvan siistin karvoista ja ravistelin viltit. Pölyt pyyhin myös yläkerrasta. Tyhjensin astiat koneesta ja tein perinteisen siivouspäivän ruuan (purkista hernekeittoa). Sain myös wc:n pestyä, mitä en ole yleensä kyennyt samalla päivällä tekemään, kun siivoan muutoin. Niin, ja jaksoin myös kyykistellä pesten keittiön kaapistojen pinnat sekä sokkelit (asia, mitä en todellakaan ole voinut tehdä viikosiivouksen yhteydessä aikoihin).

Tälle päivää mahtui myös lisäksi seurustelua ja saunomista pikkuisen sekä äitinsä kanssa, vanhan mummon kanssa seurustelua ja hänen vientiä kotiin, koiran ulkoilutusta kahdesti aamun jälkeen sekä hieman kiikkutuolin kankaan irroitusta tylsyneellä kalulla. Illasta vielä lasten kuulumisia ja paimentamista erilaisiin toimintoihin ennen nukkumaan menoa ja kodin uudelleen siistimistä vierailijoiden jälkeen. Niin, ja kastelin vielä huonekasvit.

Ihan siis käsittämätön päivä, energian ja jaksamisen puolesta siis ollut. Normaalia terveelle tyypille ja siihen päälle vielä se kahdeksan tunnin laskennallinen työpäivä päälle kaikkine työmatkoineen ja kauppakäynteineen. Omalla kohdalla on jokotai nykyisin; joko käyn töissä ja huilaan koomassa lopun päivää, enkä kykene väsymisen vuoksi tekemään kotona mitään. Tai sitten olen kotona ja jaksan hoitaa lapset, kodin askareet, mutta molempia en enää kykene tekemään, siis käymään täysipäiväisesti töissä ja huolehtimaan muusta arjesta/perheestä.

Viimekuukausina olen sinnitellyt ihan pelkästään arjen askareiden kanssa. Halua tehdä olisi, vaan kun keho on toista mieltä ja olen joutunut jakamaan tekemisiä eri päiville, siirtämään aiottuja hommia seuraavaan ja seuraavaan päivään, kun jo pelkkä ulkoilu on vienyt koko päivän energiat. No, tämä on yksi päivä ja kokemuksesta tiedän, että huomenna tilanne on toinen. Tämän päivän ahkerointi kostautuu petipäivällä seuraavana päivänä hyvin todennäköisesti ja lihakset ovat poissa pelistä ja selkä huutaa hoosiannaa.

Se on jännä, miten kaksi vuosikymmentä sitten ihmettelin lääkärille omituisia päiviä, joita saattoi olla yksi tai kaksi päivää kuukaudesta, jolloin en jaksanut tehdä mitään. Vuosien saatossa alkoi olla viikosta se yksi jaksamaton päivä, joskus kaksikin huilipäivää. Nykyisin tilanne on kääntynyt niin, että minulla on tällainen normaali jaksava päivä ehkä kerran pari muutaman kuukauden sisään ja nyt en edes muista milloin vastaava normaali päivä olisi edellisen kerran edes ollut? Ennen joulua? En saata muistaa.

Joka tapauksessa, olen onnellinen juuri nyt. Onnellinen lähes normaalista päivästä. Onnellinen yhdestä melkein normaalista päivästä. Ja laiska töitään luettelee, niinhän se meni? En kuitenkaan luettele tässä niitä asioita, mitä jäi tekemättä, mitä olisin ehkä halunnut tehdä tai mitä jatkossa pitäisi tehdä.

Oliko parempaan jaksamiseen syynä tänään sattumalta uusi ruokavalioni? Vaiko ruokailun väliin jättäminen? Vaiko vitamiinikuuri alkaa vihdoin purra? Vaiko jokin muu minusta riippumaton syy? Iltasella kiinnitin huomioni ilmastoinnin toimintaan. Siinä on yksi asia, mihin ei tässä asunnossa voi vaikuttaa tai sen toimivuuteen paremminkin. Ilmastointi siis kävi täysillä, kun se on ollut jo pitkään ilmeisen rikki.

Arki=kotityöt

Arki, alkaa aalla sekin. Pikkuinen on kiinnostunut kirjaimista, mummo-kirjain on hänestä hauska bongattava kaikenlaisen tekstin seasta ja ilo on silminnähtävä hänen löytäessään jostain kirjaimen M. Onkohan lukemisen siemen istutettu? Pikkuisella lapsenlapsella on näköjään hyvät hoksottimet ikäisekseen ja monessa arjen asiassa kyllä osaa yllättää niin positiivisesti, muussakin, kuin kirjainten bongaamisessa. Luonnetta pikkuisesta löytyy myös, aivan kuten äidistäänkin ja se on hyvä se.

Oma arkeni on tällä erää ja vaihteeksi hyvin rauhallista. Rauhallisuuteen on muuten omasta mielestäni vaikeampi sopeutua, kuin jatkuvaan hektisyyteen. Olen saanut käännettyä nyt omaa luontaista rytmiäni enemmän aamuun, ja iltakukkuminen ja kaikenlainen iltatekeminen on jäänyt.

En tiedä sitten, onko hyväksi vääntää omaa luontaista sisäistä kelloa, vaikka mielessäni pohdin myös sitä mahdollisuutta, että oma sisäinen kelloni olisi jotenkin vääristynyt varhaisessa lapsuudessa? Jokatapauksessa minusta on mukavampi aloittaa aamut aikaisin.

Aikaisin aloittaessa ehdin ulos säälliseen aikaan koiran kanssa ja heräämiseen ei vierähdä ihan koko päivää. Tänään aamusta oli vuorossa yhden koneellisen verran tummia vaatteita pesuun ja huomasin kasvien vaativan vettään kipeästi, joten kipittelin edestakaisin keittiön ja olohuoneen väliä ahkeraan.

Kukkien kastelu unohtuu ja ruukut saavat todellakin kuivahtaa kunnolla kasteluiden välillä, sääli kukille. Viimeisin kuollut kasvi oli pylvästyräkki, joka eräänä aamuna näytti saaneen tarpeekseen huonosta hoidostaan. Sai ilmeisen liikaa vettä kerralla? Poikaset tästä kasvista ovat vielä toistaiseksi elossa.

Lenkillä ollessa mietin, pääsenkö kotiin asti ja ohikulkijoilta sain katseita kävellessäni hitaasti, hitaammin ja viiltävä kipu selkärängasta varpaisiin asti notkautti askeleen, toisenkin sähköiskujen sarjan seuratessa perässä päästä varpaisiin muutamia kertoja. Yritän kävellä mahdollisimman varoen, mutta epätasainen ja jäinen tie yllättää jalan alla aiheuttaen kipua jalkojen joutuessa eri korkeuteen. Pieni horjahdus, askeleen rytmin muutos tai selän asennon vääränlainen muutos saavat aikaan hiljaisen perkeleen huulilleni kivun seurauksena. Kaikkeen onneksi tottuu, enää en huomaa varpaiden puutumista molemmissa jaloissa, kuin ohimennen.

Lenkillä mietin myös, kuinka ja miten ulkoilutan koiran, jos ja kun käteni liikkeet ja koiran vetäminen ja nykäisyt alkavat olla haastavia? Haastetta jo riitti, kun yhden tien varrella asustaa suuri oravayhdyskunta ja, kun kyseessä on saalisviettinen koira, oli hihnassa pitelemistä vietin viedessä korvat mennessään. Siinä ne oravat juoksivat edestakaisin tienpientareelta toiselle suoraan silmien edessä ja monen monta kurrea luikki ja leikki puiden rungoissa kiiveten ylös ja alas. Ilman koiraa näkyä olisi ollut ilo seurata pidempäänkin.

Kaurapuuron olen opetellut myös syömään ulkoilun jälkeen, kaurapuuroa ja kauranäkkileipää ilman levitettä. En osaa sanoa, onko mikään muuttunut mihinkään suuntaan? Puntarin lahjoitin tarpeettomana pois ja vyötärön lihavuuden voi mitata mittanauhalla, joka kertoo enemmän, kuin pelkkä puntari. Vyötärön ympärysmitta ei ole muuttunut, vaikka kevennys syömisiin on ollut huima. Päivittäistä liikunnan määrää en voi lisätä tahi sitten jää väsymisen vuoksi kaikki muut arjen askareet kokonaan tekemättä. Jo nyt koen huonoa omaatuntoa tekemättömien askareiden edessä.

Ehkä syön vielä jotenkin väärin tai liikaa tai liian vähän? Keski-ikäisen keho on näköjään mysteeri, se toimii itselleni tuntemattomalla tavoin ja en koe pääseväni jutun jäljille ollenkaan. Tai, ihmettelen suuresti sitä, kuinka on mahdollista laihtua, syödä usein ja paljon ja vain istua sohvalla tuijottamassa sarjoja useampi kuukausi peräjälkeen ja sitten lihoa vastaavasti, eli syödä vähemmän, liikkua enemmän ja seistä suurimman osan päivästä. Jotenkin tuo ei käy järkeeni ollenkaan.

Noh, koira on tyytyväinen saadessaan suuren suuren porkkanan aamiaisensa lisäksi ja onkin aika kohta käydä päivälevolle. Sitä ennen pyykit kuivuriin ja keittiön puunausta. Mielessä pyörii vielä kysymys, kuka meillä sitten siivoaa, kun minusta ei ole siihen? Asennot, joissa joutuu kumartamaan, aiheuttavat tuskalliset seurauksensa ja kodin askareissa ei kumartumisilta voi välttyä, ei huonoilta työskentelyasennoilta.

Joitakin toimia kotona olen yrittänyt muuttaa niin, ettei asennot pääse kipeyttämään selkää lisää. Saunasta otin alimman askelpenkin pesukoneen eteen ja siinä istuen pyykit pääsevät koneeseen/kuivuriin. Astianpesukoneen tyhjennys sujuu, kun oikein keskittyy välttämään selän kumartamista ja nykyisin kaikki astiat sijaitsevat samassa kaapissa, minulle sopivalla korkeudella. Wc-pöntön/lattian pesuun en ole vielä keksinyt selkää säästävää tapaa toimia. Vaihtoehtoina on kumartelun ja lattialla konttaamisen väliltä valitseminen ja kumpikaan ei ole se paras vaihtoehto.

Pienestä sitä saakin oman mielen iloiseksi. Kukkien kastelusta se lähti ja päätin pitkästä aikaa pyyhkäillä pölyt pois sieltäkin, mihin en ole rättiä näyttänyt ties koska milloin viimeksi? Pesin myös pölyyntyneet lasiesineet ja järjestelin hyllyjä uudelleen. Tein sellaista, mikä aikaisemmin kuului omaan viikkosiivoukseen hyvin tiiviisti.

Sairastaessa monesta itselleen tärkeästä asiasta joutuu luopumaan ja itse edes muista enää, mistä kaikesta arjessani olen jo päästänyt irti?

Paasausta passaamisesta

Kyllä tämä taas tästä, elämä voittaa pikkuhiljaa. Hehkutan itsekseni, miten vihdoin ja viimein sain kodin yläkerran kuosiinsa eli siivottua. Wc:n lattiaa kontallani pestessä tosin meinasi usko loppua omaan ketteryyteen. Ei ole kroppa siinä kunnossa vieläkään, ettenkö säästänyt itseäni muutamilta kirosanoilta hikikarpaloiden noustessa otsikkoon.

Kokemuksesta jo tiedän kuinka liiallinen hetkittäinenkin kuormitus voi viedä petiin pariksi päiväksi ja jo pahaa pelkäsin, etten wc:n pesun jälkeen jaksaisikaan muuta huushollia puunata.

Fatiikki, tuo uusi sana omassa sanavarastossa on ilmiönä ollut tuttu jo lapsuudesta lähtien. Eli omassa kokemusmaailmassa täysin normaali ilmiö, jonka kanssa olen elänyt ymmrtämättä, ettei sellainen väsyminen ole normaalia rasituksen kestoon tai kovuuten nähden.

Fatiikki siis tarkoittaa voimakasta uupuneisuutta erityisesti rasituksen jälkeen, joskus ei tarvita sitä rasitustakaan. Kuuntelinhan koko lapsuuteni ajan, miten vain kuvittelen olevani väsynyt, niinpä niin. Saatan ehkä pienesti olla katkeranvihainen ajatellessani tiettyjä lapsuudenkokemuksia ja kait se on ihan ymmärrettävää.

Kaikkea en jaksa enää yhden päivän aikana touhuta, en vaikka kuinka haluaisin ja toivoisin. En, vaikka motivaatio riittäisi vuoren siirtämiseen, vastaan tulee oma kroppa, joka lakkaa aina jossakin kohtaa tekemästä yhteistyötä ilmoittaen saaneensa tarpeeksi. Kehoa ei voi loputtomiin pakottaa toimimaan ja itseään ei voi ruoskia toimimaan, jos keho niin päättää, että nyt riittää.

Joten, olen syystäkin kiitollinen! Perjantain siivouspäivä onnistui. Vaihteleva kuntoni näkyy myös askelmittarissa tai rannekkeessa. Huonoina päivinä liikkuminen on tahmeaa ja hidasta. Kävelyni hidastuu ja askelmäärät pienenevät. Ja sitten kuten eilen, kävely on nopeampaa ja askeleitakin kertyy yli oman asettamani tavoitemäärän ihan huomaamatta.

Tänään uskoakseni pääsen kaivamaan keskenjääneet villasukat vihdoin komerosta, nyt kun oma tavoite kodin siivouksen osalta on saavutettu. Neulominen on itselleni ikäänkuin palkinto hyvin tehdystä hommasta.

Elämän mukana olen huomannut asettaneeni tiettyjä juttuja ikäänkuin tärkeysjärjestykseen, arvottaneeni erilaisia tekemisiä sen mukaan, miten tärkeitä ne muka ovat. Eli, kodin arjen askareet siivouksineen kaikkineen ruuanlaittoineen yms. pitää olla hoidettuina ennenkuin voin itse alkaa tekemään vain omia juttujani, kuten käsitöitä, sisustusta tai muuta itselleni mieluista. Jotenkin vinksahtanutta, mutta kyllä, en voi neuloa, ennenkuin vaikkapa koti on kokonaan kiillotettu, ruoka valmiina ja pyykit koneessa.

Pikkulapsiarjessa edellinen olikin oikein motivoivaa, omat kivat tekemiset olivat ikäänkuin palkintoja kaikesta suoriutumisesta ja palkitsin itseni vähäpätöisillä omilla hetkillä silloin, kun lapset vaikka nukkuivat päiväuniaan ja tein jotakin pientä omaa, kuten luin kirjaa, neuloin tai aloittelin kirjoittamista. Koin valtavaa syyllisyyttä siltikin, yrittäessäni neuloa lapsille jotakin pientä tai yrittäessäni lukea kirjaa heidän mentyään nukkumaan. Varastin aikaa itselleni ja se oli silloin valtavan väärin.

Nykyisin tuollaiset ”säännöt” on jokseenkin turhia, vaikka ne elävät edelleen enemmän tai vähemmän arjessa. Osa näistä jutuista on siirtynyt myös lapsilleni ja en tiedä onko se ollenkaan hyvä vaiko huono juttu.

Eräänä iltana olimme tyttäreni kanssa videopuhelussa ja ehdotin hälle, että laittaa kynttilän pimeyttä karkottamaan ikkunapaikalle, johon lapsi tuumasi, ettei ole siivonnut ja ei siis halua kynttilää palamaan, juurikin koska ei ole siivonnut. Tunnistin tästä oman ”sääntöni”, eli itse en voi sytyttää kynttilöitä, kuin siivottuun kotiin ja ne kynttilät ovat ikäänkuin palkinto tai piste iiin päälle, merkki siitä, että jotakin on tehty. Hassua sinällään, mutta onhan siinä jokin ajatus takana ollut ennenmuinoin, mistä lie tuo tapa onkaan pesiytynyt meille?

Lasten ollessa pieniä imurointi oli jokapäiväistä, saatoin myös erityisesti kesäaikaan moppailla lattioita useamman kerran viikon aikana. Nykyisin mietin, olenko ollut hullu vai miksi ihmeessä piti niin tiuhaan olla siivoamassa kotia? Kuljin kirjaimellisesti tuolloin rätti toisessa kourassani ja muksu toisessa kainalossa tehden koko ajan jotakin. Siivoaminen oli osa jokapäiväistä arkea myös käydessäni vuorotöissä ja aina kotona oli toinen työpäivä odottamassa työvuoron jälkeenkin. En saata ymmärtää, miten olen jaksanut semmoista tahtia ja ei ole mikään ihme, jos vuosikausien väsyminen purkautuu vanhemmalla iällä?

Nuorenahan sitä jaksaa! Edellinen lause saa vieläkin niskavillani pystyyn. Jaksaa jaksaa, kärsi, kärsi ja kirkkaimman kruunun saat! Ei, ei noin enää 2022-luvun suomessa. Niin, nykyisinkin vielä törmään ilmiöön, missä äiti-ihmisille on sälytetty kaikki vastuu perheen arjesta. Äiti käy työssä, hoitaa lapsien arjen hoitopaikkoineen, siivoaa, pesee pyykit, laittaa ruuan, käy kaupassa ja valvoo kipeän lapsen kanssa lähtien vielä aamuksi töihin isännän vetäessä lonkkaa odottaen kuninkaallista palvelua ihan vaan sen vuoksi, että on poika. Mistä vuosisadalta moinen juontaa juurensa?

Tämän päivän poikien kasvatukseen kuuluu tasa-arvo perheen sisällä niin hyvässä, kuin pahassakin. Pojat ovat kykeneviä ja samalla tavoin oppivaisia tekemään ja jakamaan arjen vastuut ja askareet siinä missä tytötkin.

Nykypäivänä ei kukaan nainen halua puolisokseen kädetöntä ja saamatonta ja avutonta miestä, jolla ei soppakauha ja rätti pysy kädessä työkaluista puhumattakaan. Nykymiehen yleisvaatimus onkin kyetä kaikkeen siihen samaan, mihin nainenkin kotona ennenvanhaan on kasvatettu. Jos nykymies ei osaa pestä omia vaatteitaan, tai kaydä kaupassa, valmistaa syötävää ja terveellistä ruokaa; se on turha mies ja taakka puolisolleen. Samoin on muidenkin elämän perusasioiden kanssa siivoamisesta lähtien.

Nainen, äiti, puoliso ei ole mikään yleistyökone, joka toimii vuorokauden ympäri väsymättä. Kotityöt ja normaali elämä vastuineen ei ole mitään avaruusteknologiaa. Jopa ihan pieni oppii tekemällä ja yhdessä. (tämän huomasin jälleen omaksi iloksi lapsenlapsen kanssa, joka kiikutti minulle pesukoneesta puhtaita pyykkejä ripustettavaksi narulle erään kerran ollessani hoitamassa pientä.)

Nykypäivänä tyttölapsia ei kasvateta siihen, että he olisivat pelkästään kotona äitiyden kultainen huntu kasvoillaan, se on mennyttä maailmaa. Nykypäivän tyttö/nainen on tasa-arvoinen siinä missä mies käyden samallatavoin palkkatyössä. Kuitenkin, edelleen näkyy ilmiötä, jossa mies vaatii passausta ja palvelua puolisoltaan tehden itse itselleen elämän mukavaksi omilla jutuillaan osallistumatta perheen elämään milläänlailla, paitsi olemalla taakaksi toiselle.

Kenen tehtävä on sitten opettaa mies kotitöihin, vastuuseen ja arkeen? Onko se lapsuudenkodissa opittua eli vanhenpien/kasvattajien vaiko jääkö rasittava ja riitauttava ja erkaannuttava työ ja opetus (nalkutus) kädestä pitäen sitten sille raukalle tulevalle tyttöystävälle tai puolisolle ?

Tänä päivänä on jo itsestään selvää, että perheessä on tasa-arvo miehen ja naisen kesken ja työt jakautuvat suht tasaisesti tai niin ainakin pitäisi olla. Jos ja kun molemmat vanhemmat käyvät kumpikin työssä, asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Kodin vastuut kuuluvat aikuisille ensisijaisesti, ja mikä on sellainen mies, joka ei tällaistä vastuuta kykene ottamaan?

Edellisen kaltaisia ajatuksia olen pohtinut jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja olen itse siis saanut erittäin sukupuolineutraalin ja tasa-arvoisen kasvatuksen. En siis oman lähtökohtani vuoksi kykene nykypäivänä ymmärtämään ilmiötä, jossa aikuinen mies ei kykene ottamaan vastuuta omasta tai perheen elämästä samalla lailla, kuin nainen eli tekemään kotityötä siinä missä nainen lapsineen.

Näitä ajatuksia heräsi tuossa muistellessani mennyttä ystävääni, jonka piti kiiruhtamaan tasan kello 11 lämmittämään miehelleen lautasellinen ruokaa, koska tämä ei hallinnut kuin syömisen tv äärellä. Minun kävi tuolloin niin sääliksi ihmistä, joka joutui passaamaan miestään ja hänelle se oli aivan normaalia naisen tapaa toimia. Silloin elettiin kuitenkin jo tätä vuosituhatta ja rehellisesti sanottuna en ollut ikinä kuullutkaan moisesta tavasta, miehen passaamisesta ja sisäisesti päätin, että jos joskus saisin poikia, he kyllä oppisivat pitämään itsestään huolen eivätkä tarvitsi siihen hommaan ketään muuta ja puoliso saa olla puoliso ilman velvollisuutta opettaa tai vaihtoehtoisesti passata poikiani/poikaani. Kait passaminen on ollut tapana joskus menneinä vuosisatoina miehen raahautuessa kotiin järjetömän raskaasta ruumiillisesta työstä väsyneenä, kaadettuaan ensin karhun tai pari 😉