Äitinä oleminen ei ole aina ihan helppoa, varsinkaan jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi. On kyettävä jakautumaan niin monelle, mielellään vielä tasapuolisesti ja reilusti. Käytännössä se ei taida ihan niin helposti olla toteutettavissa sittenkään.
Lasteni ollessa pieniä, minulla ja lapsilla oli tapana kokoontua viimeistään iltapalapöytään juttelemaan. Keskustelimme yleensä lasten mielistä lähtevistä asioista, niistä mitä kukakin mietti sillä hetkellä, tai mitä oli tapahtunut päiväsaikaan kouluissa, kotona, kaverilla tai mitä tunteita mikäkin asia herätti. Lasten kasvaessa jutustelut siirtyivät yhä myöhempään iltaan ja jossakin vaiheessa minulle tuli tavaksi juoda vielä myöhäinen iltatee isoimpien lasten kanssa. Joko uni ei tullut jollekin, oli vaikeus nukahtaa tai asiat yleensä mietityttivät. Ihan kuin aikuisellakin stressin alkaessa tuntua enemmän.
Joskus kaipaan niitä aikoja, kun istuin lasteni kanssa yhdessä, jutellen keittiön pöydän äärellä niitä näitä ja joskus hieman tiukempaan sävyyn pidin ruokailun päätteeksi perhepalaveria ongelmien ratkomiseksi. Eron jälkeen niitä ongelmia alkoi siunaantua ihan kiitettävästi lastenkin elämään ja niitä sitten yhdessä pyrittiin ratkomaan ja yhdessä etsimään keinoja vaikkapa kahden kodin erilaisiin toimintatapoihin nähden.
Lapsille tuli varmaan hyvin tutuksi minun käyttämäni lauseet, joita melkein mantrana toistin. ”Minun kodissa on tällaiset säännöt ja tavat toimia eli aivan samat kuin aina ennenkin, ja isän kodissa on sitten isän tavat ja säännöt, joista keskustelette isänne kanssa.” Kävimme myös paljon keskustelua siitä, mikä on oikein/väärin,taikka mikä on normaalia/epänormaalia perheessä ja elämässä yleensä.
Kahden kodin elämä muodostui lapsille kovin ristiriitaiseksi tavaksi elää ja minun tehtäväksi jäi tämän ristiriidan lieventäminen omilla viikoillani sekä lasten tukeminen ja kannustaminen myös isäviikkoihin. Ero oli jo itsessään likainen ja riitaisa tilanne vanhempien välillä jatkui vielä vuosia eron jälkeenkin. Pidin kuitenkin kiinni lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa, tasapuolisesti.
Tein kaikkeni tukeakseni lasteni suhdetta toiseen vanhempaansa. Lasten oikeus tutustua ja löytää se omanlainen suhteensa eron jälkeen molempiin vanhempiinsa. Tein kaiken voitavani tukiessani lapsia tapaamisiin isänsä kanssa ja vuoroviikoin se mahdollistui kaikkein parhaiten. Lapset ennenkaikkea saivat näin tutustua isäänsä, isän omalla tavalla ja ehdoilla.
Muistan, kuinka pahimmillaan uhkasin soittavani poliisien tulevan hakemaan lapsia isälleen, jos eivät vapaaehtoisesti suostu menemään isäviikoilleen. Kuulostaa kamalalta ja sitä se olikin pahimmillaan. Äitiviikoilla ratkoimme myös isäviikkojen ongelmia lasten kanssa yhdessä puhuen, puolustin isää ja hänen toimiaan joskus valehdellenkin. Maalasin ja väritin isästä koko ajan positiivista kuvaa, sitä kuinka hänelle pitää antaa mahdollisuus ja kukaan ei ole täydellinen, ei edes vanhemmat. Samalla painotin, mikä on oikeinoikein ja mikä on väärinväärin, jotta lapset osaisivat itse ainakin toimia oikein. Pyysin jokaisen äitiviikon lopulla lapsia olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä isälleen.
Minun tueksi tässä epäkiitollisessa ja melko epätoivoisessakin tehtävässä jäi kontakti perheneuvolaan, jossa tunnistettiin perheemme hankala eron jälkeinen tilanne. Minulle tuki tuli tarpeen, jotta tiesin toimivani lasten kannalta oikein, erityisesti pienimpiä ajatellen ja niin, ettei heidän normaali kehitys ja kasvu vaarannu tarpeettomasti.
Lapset sopeutuivat kahden kodin elämään ristiriidoista huolimatta ja tilanteeseen nähden hyvin ja viimeisten vuosien aikana olen itsekin päässyt elämään jo melkein normaalisti omaakin elämääni, ilman jatkuvaa huolta lasten elämästä.
Keskustelu erään lapseni kanssa kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja asioiden ajatteluun näin vuosien jälkeen. Keskustelun edetessä mieleeni hiipi ajatus, kuinka paljon nuorimmainenkin lapseni on kypsynyt ja elämä on häntäkin jo koulinut sen verran, että kykenee toimimaan oikein sekä arvioimaan sitä, mikä on oikein/väärin. Ihmeissäni kuulin kertomuksen välitunnilla tapahtuneesta ja hän oli itsekin vihainen opettajan välinpitämättömyydestä kiusaamistilanteessa, eikä hän voinut ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä toimia niinkuin pitäisi. Tämä koulun aikuinen jätti siis itkevän pienen alakoululaisen selviämään kiusatuksi tulemisen jälkeen yksin, omineen ja vaikka hänelle ilmoitettiin tapahtuneesta, hän käski kaikkien poistua hänen luotaan ”menkäähän matkoihinne nyt”. Siinä meni oman lapseni luottamus koulun aikuiseen, sekä varmasti myös sen pienen kiusatun lapsen luottamus ylipäänsä aikuisiin koulumaailmassa ja seurauksia voi jokainen miettiä muutaman vuoden päästä. Näin kylvetään se pieni vihan/epätoivon siemen kiusattujen sydämeen ja se kasvaa jokainen kerta, kun kiusaaminen ja nöyryytys osuu omalle kohdalle. Kiusaaja jatkoi elämäänsä, ehkä ymmärtämättä itse, että toimi väärin kiusatessaan ikätoveriaan.
Lapseni uskalsi puuttua kiusaamiseen, puolustaa pienempäänsä. Tilanne taisi olla hänelle tuttu omasta alakouluajastaan, jolloin häntä on joku isompi puolustanut ja asiat on ratkottu perinpohjin osapuolten välillä aikuisten avulla? Odottiko lapseni, että oikeus toteutuu myös tällä kertaa? Sai pettyä tällä kertaa pahoin itsekin ja hänenkin luottamus tähän kyseiseen aikuiseen katkesi juuri sillä hetkellä, kun opettaja torjui avunpyynnön.
Milloin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on viidakon lait alkaneet toimimaan? Milloin vastuullisella aikuisella on lupa sulkea silmänsä nähdessään kiusaamista? Eikö tähän aikaan vuodesta enää jakseta alkaa puuttua kiusaamiseen, kun lukuvuotta on niin vähän jäljellä? Kun numerot on jo koneella ja valmiina tulostettaviksi päätöspäivänä? Onko lapsilla turvallisuus ja oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun toteutunut? Lapsillakin on oikeuksia, joita kukaan aikuinen ei saisi omalla välinpitämättömyydellään mitätöidä.
Kesäloman alku saattaa monissa perheissä olla helpotus. Jokapäiväinen pelko kiusatuksi ja nöyryytetyksi tulemisesta väistyy edes hetkeksi, alkaakseen taas syksyllä uudelleen. Useinkaan lapsi ei kerro vanhemmilleen koko totuutta ollessaan kiusaaja tai kiusattu. Itselle oli aikuistumisen kynnyksellä suuri järkytys, pettymys ainakin sen suhteen, etten millään halunnut ymmärtää ja uskoa työyhteisöjen ihmisten jatkavan ihan sitä samaa käytöstä, kuin peruskouluaikanakin. Olen kokenut, ettei kiusaaminen lopu aikuistumiseen, vaan sama kiusaa tai tule kiusatuksi mentaliteetti on jatkunut riippumatta ihmisen iästä. Hankalasti muotoiltu ajatus, myönnän.
Persoonia on kyllä monenlaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on sisimmässään. Entisaikaan on ollut helpompi ehkä elää, koska julkiseen kanssakäymiseen liittyi tiukat normit ja muodollisuudet, jotka takasivat jokaiselle kasvojen säilyttämisen sekä tiedon, miten ja milloin asioita ylipäänsä hoidettiin. Hyvät tavat ja etiketti helpottivat ihmisten välistä kanssakäymistä. Asiat hoidettiin tahdikkaasti, ymmärrettiin ihminen inhimillisenä olentona, joka otti oppia erehdyksistään.
Nykyisin kanssakäyminen on rajatonta, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja pienillekin jo opetetaan olemaan välittämättä ikävistä puheista. Pahimmillaan kiusaamisen uhri syyllistetään ja näin oikeutetaan muiden kiusanteko. Monilla aikuisilla on valitettavasti itselläänkin kadoksissa se, mikä on oikein ja mikä väärin.
Lapseni kertoi minulle oman epäilynsä kiusaajan motiiveista kertoessaan tapahtunutta välitunnilla. Hän arveli kiusaajan puheiden, huuteluiden ja käytöksen perusteella netin irvokasta maailmaa syyksi, ja että lapsi on viettänyt ihan liikaa aikaa netissä sekä ottanut sieltä mallia ja sen kuulemma näkee/kuulee puheista ja olemuksesta. Kysyin, kiusaako se tyyppi aina samaa ihmistä? Ei, vaan kiusaamisen kohteet vaihtelevat. Eli, mitä voin itse päätellä asiasta? Kiusaajalla on todellakin itsellään ongelma, jokin mikä pakottaa etsimään uhreista syyn kiusaamiseen. Ulkoistamaan oman näkymättömän/tiedostamattoman ongelmansa kenties?
Onko syynä kiusaajan oma kateus muita kohtaan? Vaiko pelko, paha olo sisimmässä? Halu olla kova, katu-uskottava jo ihan pienestä? Vaiko ymmärtämättömyys siitä, millaiselta se kiusaamisen kohteena oleminen tuntuu? Onko kiusaajalla tarve näyttää muille, kuinka kiusaaja on vahvempi ja parempi kuin muut? Tunteeko kiusaaja olevansa jotenkin muiden yläpuolella? Kiusaaja ei ole sisäistänyt oikean ja väärän eroa ehkäpä ja etsii kokemuksen kautta rajoja itselleen? Mitä saa tehdä ja mitä ei?
Kaikenlaisia persoonia tarvitaan yhteiskunnassa, ja oikealla ohjauksella kiusaajakin voi päästä mahdollisesta ylemmyydentunnostaan vähemmälle ja tuumasinkin lapselleni, miten tästäkin kiusaajasta voi tulla aikuisena ihan hyvä johtaja johonkin tehtävään, yritykseen jne. Kukaan ei tiettävästi synny pahana ihmisenä, vaan aina siihen pahuuteen liittyy jokin ulkoinen tekijä, joka saa aikaan ihmisessä välinpitämättömyyttä muita kohtaan?