Elämä on kallis harrastus

Pitkään olen pohtinut unelmointia, mitä se oikein on? Täytyy tunnustaa tässä, kuinka olen unohtanut tuon hyvin tärkeän taidon. En siis osaa enää unelmoida.

Unelmointihan tarkoittaa jonkun itselleen tärkeän asian saavuttamista jollakin tavoin. Minusta on tuntunut jo pitkään, että olen elämässäni saavuttanut kaiken sen, mistä olen joskus aikoinaan osannut unelmoida. Ja toisaalta, olen niin realistisesti ajatteleva, etten tohdi edes unelmoida mistään sellaisesta, minkä järjellä tiedän mahdottomaksi. Rajoitan siis itse itseäni asian kanssa ja arjessa elän hetki hetkessä ottaen vastaan sen, mitä eteen tulee.

Toki voisin unelmoida matkoista johonkin ulkomaille, erilaisten asioiden saavuttamisesta elämään, eri asioiden saamisesta vaikkapa helpottamaan arkea, uudesta kodista jne. Vaan tiedän näiden asioiden olevan täysin mahdottomia ja epärealistisia toteutumaan monista eri syistä johtuen. Talous ei anna myöden matkustamiselle, hyvä jos kotikaupungissa pääsee liikkumaan paikasta a pisteeseen b ja silloinkin on mietittävä, onko lähteminen järkevää ja voiko samalle suunnalle sitten käydä ruokaostoilla yms.

Sairastelujen myötä oma talous on jatkuvasti epävarmaa, jokainen kuukausi on yhtä säästämistä pelkkiin laskuihin. Uuden kodin unelma hajosi siihen, etten yksinäni saa hoitajan pienellä palkalla asuntolainaa ja nyt tähän päälle tuli oman toimintakyvyn merkittävä lasku, niin tuskin tulevaisuudessakaan on sijaa minkäänlaiselle asuntolainalle. Joten, oman kodin haaveen olen saanut haudata myös.

Toki voisin unelmoida työnteosta, joka ottaisi huomioon nykyisen terveydentilani, ehkäpä sellainen olisi jossakin? Kevyt, osa-aikainen ja palkalla tulisi myös toimeen ilman mitään muita tukia? Ihan heti ei tule omaan mieleen yhtään ainoaa työnkuvaa. Positiivista on kuitenkin, että nyt pahin uupumus alkaa ilmeisesti hellittämään ja huomaan todellakin miettiväni, mitä seuraavaksi työnteon saralla tapahtuu mahdollisesti ? Hoitotyö on jatkossa poissuljettu raskaan työnkuvan ja vuorotöiden vuoksi. Olen toisinaan leikilläni ilmaissut, että jos jossakin olisi kahvinkeittäjän hyvinpalkattu työnkuva paikkakunnalla vapaana, olisin melkein heti valmis töihin. Vaan, kun sellaista ei ole ja eikä tule. En myöskään saa päähäni yhtään sellaista ammattia tai työnkuvaa, johon sopisin hoitotyötä lukuunottamatta. En tiedä muusta, ei ole kokemusta muunlaisesta työstä, kuin toimia hoitajana.

Työ tarkoittaa vielä tällä hetkellä itselleni raskasta fyysistä, epäsäännöllistä kolmen viikon jaksoissa työvuorolistan mukaanelämistä, ilman sosiaalisia kontakteja vapaa-ajalla, perheen laiminlyömistä työvuorojen ja niiden jälkeisten väsymisten vuoksi sekä huonoa unta ja pohdintaa/pelkoja ilkeiden ja elämäänsä kyllästyneiden työyhteisön jäsenien kohtaamisista seuraavissa vuoroissa liian pienellä palkalla siihen nähden, että koko elämä määräytyy vain ja ainoastaan työn ja työvuorojen sanelemana. ”Itse olet alasi valinnut!” ”Olet tiennyt alaasi valitessa vuorotyön luonteen”, jne. kommentteja ilmaistessasi toiveesi vapaasta jostakin tärkeästä päivästä lasten vuoksi. Kuulostaa aika ilkeältä omaankin korvaan, näin ,kun saa asian kirjoitettua sisimmästä ulos.

Entisaikaan hoitajalta vaadittiinkin naimattomuutta ja lapsettomuutta ilmeisen hyvästä syystä. Kuinka kävisi nykyisin, jos pääsyvaatimuksena olisikin naimattomuus, sekä lapsettomuus, ja työn menettäisi siinä samalla, kun jompikumpi tai molemmat ehdot eivät enää täyttyisi? On todella vaikeaa hoitoalalla sovittaa yhteen oma vapaa-aika käsittäen perheen, sekä sosiaalisen elämän ja työn.

Nykyisellään minun vaikea edes kuvitella haluavani tehdä hoitajan hommia. Palkka on todella kehno siihenkin nähden, että koko elämä on yhtä työvuoroista toipumista siihen asti, kunnes jäät uupumisen vuoksi sairaslomalle. Omalle kohdalle hoitotyö muuttui niin raskaaksi, että yhdestä työvuorosta en toipunut kolmessakaan päivässä, ja en ollut palautunut ollenkaan edeltävistä työvuoroista astuessani jo uuteen työiltaan tai päivään. Palkka on kehno siihen nähden, että luovut käytännössä kaikesta normaalista elämästä työsi vuoksi. Palkka on kehno siihenkin nähden, että käytät omaa kehoasi työvälineenä, jaksamatta vapaa-ajalla enää huoltaa sitäkään kuntoon, vaikka kuinka olisi e-passia käytössäsi.

Mistä siis unelmoisin? Työstä? Toimeentulosta? Paremmasta voinnista sairauksien kanssa? Opiskelusta? Kaikki edelliset kuullostavat omaan korvaan jotenkin utopistisilta ajatuksilta. Kerron itselleni (teko?)syitä, miksi mikäkin asia ei onnistu tai ole minulle mahdollinen.

Aloitetaan opiskelusta. Minulla ei ole mahdollisuutta opiskella uutta ammattia pelkän opintotuen turvin. Ei aikuinen ihminen pärjää perheen kanssa 300eurolla kuukaudessa ,pieni opintolaina siihen päälle. Toisekseen, en keksi yhtään alaa, tai ammattia johon olisin kallellaan ja hoitotyö on siis pois suljettu kaikissa muodoissaan. Mitä tai millaista muuta työtä voi pelkällä hoitajan koulutuksella ja työhistorialla tehdä? Tässäkään ei itselleni tule mitään mieleen, muuta kuin se, miten rajaava tuo oma koulutus on ajatellen muita työtehtäviä. Asiakaspalvelu on ehkä ainoa, mikä on yhteistä joidenkin muiden ammattien/työtehtävien kanssa. Vaan, eipä muissa asiakaspalveluammateissa ”hyökätä” asiakkaan iholle kiinteästi kiinni, kuten hoitajat joutuvat tekemään ja koskemaan toista työkseen.

Toimeentulo on sidoksissa työhön, ainakin jos meinaa toteuttaa aineellisia unelmia ja parantaa omaa terveyttään yhtään enempää. Terveellinen ja oikeasti ravitseva ravinto kaikkine hyvinvointia tukevien valmisteiden ohella maksaa ja toimeentulo työn kautta mahdollistaa senkin. Kaikki maksaa ja ilmaisia asioita ei ole. Edes ulkoilu ei ole ilmaista, jos pitää pitää huoli hyvistä varusteista, huomioi säänmukaisuuden jne.

Omaa sairauttani/sairauksia ei voi parantaa, oireita voi lievittää ja sekään ei ole ilmaista lystiä. Mitä jos minulla olisi ollut varaa, aikaa, jaksamista pitää huolta paremmin itsestä, olisinko vaikka selkäni kanssa tässä tilanteessa? Taloudellisesti tiukassa tilanteessa on turhaa unelmoida asioista, jotka maksavat euroja. Kun on pakko selvitä jotenkin elämisen pienistä peruskuluista, saada suuhun jotakin purtavaa ja vaatetta päälle ja sitten miettii, pitääkö eläimestä luopua tai jostakin muusta vielä? On turhaa unelmoida matkoista, lääkäriasemaa pidemmälle tietäen sieltäkin tulevan laskun perään ja apteekin kautta kotiin miettien, mistä jatkossa säästää elämisen kuluissa niin, että saa kompensoitua ns. ylimääräiset menot voidakseen maksaa seuraavan kuun laskut jälleen.

Kaikesta huolimatta, elämässäni vallitsee kiitollisuus, toisinaan ilo ja onni sukeltavat esiin yllättäen uupuneen. Kiitollisuus ei maksa mitään, ilo ei tule rahalla saatavista asioita ja onnikin tuntuu kaihtavan rahaa ja materiaa. Olen miettinyt, tuplaantuisiko oma kokemusmaailma ja tunteiden sävyt, mikäli olisi rahalla saatavana kaikkea, mitä ikinä mieleen juolahtaisi? Aikoinaan, mietin kuinka voisin myös olla onnellinen vähällä toimeentulolla ja olen nyt hyvän tovin elämää niin elänyt. Saan juuri ja juuri laskuni maksettua ja ylähuulen leivän päälle. Kiitollinen olen kaikesta siitä, mitä aineetonta tai aineellista minulla on; Lapsista,-lastenlapsesta, kodista, jäljellä olevasta terveydestä, pienistä ihmeistä keskellä harmaata arkea, jota yritän värittää parhaani mukaan, tehden niitä asioita, joista itse ja muut tulevat iloisiksi.

Säästäväisyyttä ja itsepäisyyttä

Pieni johdatus historian kautta omaan tekemiseen

Olen aina ollut kovin säästäväinen. Lapsena onnistuin säästämään 5 markan eli vajaan euron viikkorahalla pyörän, siis uuden sellaisen. Säästin toista vuotta ja tein myös paljon ylimääräisen rahan eteen ihan oikeaksi luokiteltua työtä, josta sai palkaksi hieman enemmän. Pyörä oli halvin, minkä isosta citymarketista sai, siinä oli ne toivomani 21 vaihdetta ja muistan, miten onnellisena ajoin ensimmäiset kilometrit opetellen käsijarrujen ja vaihteiden käyttöä. Sitten kaikki ei mennytkään niinkuin strömsössä.

Kotimatkalla oli useampi kilometri kuoppaista hiekkatietä, rikkoen takapyörän laakerit ja poljin minkä jaloistani sain irti, vaihtaen aina vaihdetta pienemmälle. Ihmettelin raskasta kulkua kovin ja minua ohjeistettiin vaihteiden käytössä ja en kuulemma ollut vain osannut käyttää pyörän vaihteita oikein. Muutaman päivän yritin ajaa koulumatkoja rikkinäisellä pyörällä ja tuomio pyörälle oli kurja paikkakunnan pyörähuollossa. Uusi pyöräni olisi kaatopaikkatavaraa, valmistettu niin huonosti ja vaihteet eivät kestäisi ja pyörän takalaakeri oli siis antanut periksi jo ensimmäisillä kilometreillä. Pyörä taisi olla ensimmäisiä kiinalaisia tuontipyöriä edulliseen hintaan.

Takapyörän laakerin vaihto olisi tullut hyvin tyyriiksi, ja koko pyörän vaihteisto olisi pitänyt samalla vaihtaa, koska vastaavia varaosia ei ollut. Hinnaksi olisi tullut uuden pyörän hintainen remontti ja sinne jäi se pyörä. Pettymys oli valtava, uuden pyörän ilo vaihtui suuttumukseen ja niinpä aloin entistä kovemmin säästämään seuraavaan uuteen pyörään. Kuunneltani huollon saarnaa siitä, mikä kaikki uudessa pyörässäni oli vialla ja näyttipä jopa sitten malliksi minulle suomalaisen vastaavan pyörän. Silloin tein päätöksen, että juuri se kyseinen pyörä olisi vielä jonain päivänä allani. Tein työtä käskettyä, säästin ja säästin ja onneksi seuraavana kesänä pääsin ihan oikeisiin kesätöihin ja ensimmäisellä oikealla kunnon palkallani kävin ostamassa juuri sen kyseisen pyörän, joka oli silloista suomalaista laatua ja kestäisi hyvällä käytöllä ja huollolla vuosikymmenet.

No, Kun kyse on minusta niin eihän mikään mene, kuten siellä jossain pohjoisessa. Seuraavana talvena uusi pyöräni varastettiin erään kirjastoreissun aikana ja kävelin pitkän matkan takaisin ihmetellen, miten siinä niin kävi. Pyörä oli ollut lukossa, avaimet olivat taskussani todisteena siitä. Siihen aikaan lukosta ei saanut avaimia pois, jos ei laittanut lukkoon. Joten pettymys oli jälleen suuren suuri ja pieni ihminen oppi orastavasti, mitä tarkoittaa isojen ihmisten viljelemä vi…tus.

Seuraavana kesänä ostin jälleen kesätyörahoillani uuden ja samanlaisen pyörän, hieman eri värityksellä. Se säilyikin joitakin kuukausia ja sekin varastettiin. Paikkaa en enää edes muista, en aikaa. Poliisisetä oli jo tuolloin aivan hukassa varastettujen pyörien kanssa ja vaikka molemmissa edellisissä pyörissä oli nimeni ja henkilötunnukseni, niitä ei löytynyt koskaan.

Jälleen säästöni hupenivat uuteen pyörään ja tällä kertaa sellaiseen, joita olen nähnyt tähän päivään mennessä vain yhden liikenteessä minun lisäkseni. Silloin päätin, että olkoon väritykseltään niin erikoinen, että sen tunnistaa jo pelkästä ulkonäöstä ja tuollahan tuo on vielä käyttökelpoisena vielä parinkymmenenkin vuoden jälkeen. Itse en tosin enää sillä kykene menemään, vaatii hieman parempaa fysiikkaa se kapistus. Nykyisin ajelen, jos ajelen tyytyväisenä mummopyörällä, joka mahdollistaa myös koiran kanssa jolkottelun.

Opin siis jo hyvin pienestä tahdonvoimalla tekemisen, jos päätin jotakin, se myös piti. Pidin kiinni siitä, mitä tavoittelin ja sain myös omalla työlläni sen, mitä kulloinkin tarvitsin. Säästin ja säästin. Olisin saanut käytettyjä, vanhoja pyöriä ja yhden sellaisen käytetyn pyörän jälkeen en voinut enää kuvitella missään tapauksessa itselleni moista kapistusta.

Lapsuuden kokemukset köyhyydestä jättivät jälkensä ja opetti paljon myöhempää elämää varten. Tänä päivänä olen hyvin kiitollinen niistä kokemuksista, ja olen pärjännyt jokseenkin hyvin tiukan paikan tullen. Opin säästämisen jalon taidon, kuinka centtiä venytetään tarpeeseen ja miten voi elää hyvinkin niukilla tuloilla, saaden sen mitä eniten tarvitsee, mikäli vain tahtoa tarpeeksi löytyy säästämiseen. Opin käytännössä sananlaskun, ”ei ne suuret tulot, vaan pienet menot”.

Joku saattaa tässä kohdin miettiä, miksi ei kelvannut se käytetty pyörä, jos kerta oli niin köyhää? Ajoin minikokoisella pyörällä koulumatkat, kunnes polvet alkoivat hipoa leukaa. Pieni tokaluokkalainen ei vielä ymmärtänyt muiden puheita kiusanteoksi. Sain uuden pyörän, mutta koulumatkalla eräänä kelmeänä syksyaamuna rekan aiheuttamana kaaduin? pyörälläni ojaan, ja siinä rytäkässä pyörän runko renkaineen vääntyi. Säästyin itse suuremmilta vammoilta, oli onnea onnettomuudessa ja ojan pohjalla ollut suuri kivikin sijaitsi vain senttien päästä päästäni. Tuohon aikaan ei ollut käytössä kypäriä vielä. Tämän jälkeen minulle hankittiin käytetty pyörä, joka oli kuin suoraan jostain viiskyt-luvulta ja koko lukuvuoden kuuntelin ”koulukaverien” kiusaamista pyörän ulkonäöstä ja erityisesti siitä, ettei ollut ollut varaa hankkia uutta edellisen tilalle. Kaikilla muilla oli uudet ja hienot vaihdepyörät, ja minua siis kiusattiin sen vuoksi, koska pyöräni poikkesi niin paljon muiden pyöristä.

Tuolloin päätin, että seuraava pyöräni olisi uuden uusi, samoilla ominaisuuksilla kuin muillakin. Toisten sanomiset tuntuivat loukkaavilta ja opin häpeämään käytettyä pyörää ja en millään ymmärtänyt pienillä aivoillani, miksi en saanut uutta tilalle ja piti sillä vanhalla rumalla ajaa. Vaihtoehtoja ei siis ollut, paitse se oman rahan kerääminen. Kiusaaminen loppui pyörän osalta saatuani uuden, ja se osaltaan vahvisti sitä, että pitää olla samanlainen kuin muut, jos aikoo välttyä kiusaamiselta.

Tulipa pitkä johdanto, sille että ajattelin kirjoittaa ihan tavallisesta säästäväisestä elämäntyylistä meidän perheessä ja tämä teksti saa jäädä seuraavien kirjoitusten aihioksi.