lapsenlapsi – Saman auringon alla

Vuosi takana

Kuluvaan vuoteen on sittenkin mahtunut paljon ja pääosin hyviä asioita. Odotukset ei olleet kovin suuria kodin vaihtoa lukuunottamatta. Ehkä kiitollisuudella ja positiivisen näkökulman valinnalla on jotakin merkitystä kuluneen vuoden tapahtumissa?

Vuosi sitten tiesin tähän samaiseen ajankohtaan tulevasta muutosta ja olinkin jo aloittanut vähäisten tavaroiden karsimisen, ja pakkailun hyvissä ajoin, säästääkseni voimiani. Sain muuttosiivoukset tehtyä, kuten myös itse muutto sujui sen suuremmitta ongelmitta.

Alkuvuosi ja kevät menivät totutellessa uuteen ympäristöön ja tällä hetkellä on ihanaa saapua kotiin. En olisi uskonut kokevani vielä tämmöistä, että kun avaan kotioven, astun todellakin KOTIIN. Ilo ja kiitollisuus kulkevat päivittäin mukanani tepastellessa tässä kotona. Paksut seinät pitävät ulkomaailman loitolla, enää en kärsi ulkoa kantautuvista äänistä sisällä ollessa.

Yleinen vointini kohentui myös kevään aikana huomattavasti ja älytön väsyneisyyskin hävisi ajan mittaan. Kesän kuumuus oli kuitenkin entiseen tapaansa uuvuttavaa, mutta syksyn viileys helpotti eloa jälleen ja pääsimme koirulin kanssa tekemään pidempiä lenkkejä.

Kesä kului ulkohommissa, auttelin aitaprojektissa sen, minkä kykenin ja jaksoin. Syksyn edetessä sitten minun oli pakko jättäytyä pois pihajutuista selkäni ilmoittaessa, että nyt riitti ja siirryin suosiolla sisähommiin miettimään sisustusjuttujani.

Ensi kesänä on vuorossa pienen pihan laattojen paikoilleen asentamista, sekä pihan kalusteiden hankintaa ja muuta pientä laittamista ainakin kasvillisuuden osalta.

Kävimme vanhimman tyttäreni luona kyläilemässä keskikesän hujakoilla, ja hieman harmittaa suuren suuri välimatka; ihan joka kuukausi minun ei ole mahdollista toteuttaa matkoja sinnepäin. Onneksi on olemassa videopuhelut. Kuopus sai toivomansa opiskelupaikan ja syksyn opinnot lähtivät mukavasti käyntiin hänelläkin.

Olen todella kiitollinen aikuisten lasteni hyvästä elämänhallinnasta, joka on kantanut heitä hyvin; lähtökohtien sotiessa kaikkea sitä vastaan. Jokaisella heistä on säännöllinen, raitis elämä, ihmissuhteita sekä vakituiset työpaikat ja sen myötä hyvä toimeentulo. Heille on kehittynyt myös erittäin hyvä resilienssi elämään ja sen erilaisiin hetkiin, ja tästä on ehkä kiittäminen menneisyyttä lapsuudessa.

Kesän kääntyessä syksyyn selkiintyivät myös omat tulevat suunnitelmat uudelleenkouluttautumisen ja työn suhteen. Nyt olenkin ollut jokusen viikon uudessa työnkuvassani ja voin sanoa olevani enemmän kuin tyytyväinen. Työni on kaikinpuolin hyvin kevyttä, vaikka aivoja saa käyttääkin runsaasti. Ei huono juttu ollenkaan…Työllä on ollut myös piristävä ja inspiroiva vaikutuksensa myös vapaa-aikaan, mitä en tosiaan muista kokeneeni juuri koskaan. Tämänkin suhteen ajatukseni ”asioilla on tapansa järjestyä” on eletty todeksi.

Marraskuussa perheessä vieraili korona, ja sen tuoma kuume kumma kylläkin, toi minuun uudenlaista potkua ja vireystasoni nousi huomattavasti. Rauhallisesti saamme edelleen näin loppuvuodesta liikunnan suhteen toimia ja mitään hikilenkkejä ei koiran kanssa vedellä.

Pikkuinen lapsenlapsi ei ole enää niin pikkuinen, vaan touhukas leikkijä, hyvällä mielikuvituksella ja loistavalla tarinan kerronnalla varustettu poikanen. Persoonassa näkyy jo hänen omia piirteitään erilaisin yhdistelmin vanhempiaan muistuttaen. Hoksottimet pelaavat joskus liiankin hyvin ja muisti on hirmuisen hyvä. Poikanen tunnisti joulupukin käsistä läheisen ihmisen ja nyt mietimme, meneekö joulupukkitarina enää ensivuonna ”todesta”? Vai muistaako hän aina, että joulupukilla on samanlaiset sormet, kuin xx:llä.

Palatakseni kirjoitukseni alkuun, mietin onko omalla suhtautumisella erilaisiin elämän tapahtumiin merkitystä? Ja kokemuksella voin sanoa, että totta se on. Asenne merkitsee paljon elämässä.

Menneisyydessä en ollut mitenkään ”positiivinen” ihminen, ellei huonoa huumorintajuani lasketa lukuun. Joskus muinoin elin synkkyydessä, vastoinkäymiset lannistivat kerta toisensa jälkeen ja elämän ikävät yllätykset eivät enää edes yllättäneet läheisiä. Aina sattui ja tapahtui, vaikkei itselle, niin vaikutukset jouduin sietämään vähintäänkin. Kannoin sisälläni muidenkin murheet, huolet ja ahdistuksen ja yritin auttaa muita, osaamatta auttaa kuitenkaan itse itseäni.

Pikkuhiljaa päätin muuttua, muuttaa omaa suhtaumista, asennetta ja koettaa nähdä asioita elämässä myös positiivisen linssin läpi. Tähän prosessiin on nyt mennyt useita vuosia. Riittääkö edes viisi vuotta? En muista tarkalleen, mutta sen muistan, kuinka kyllästyin kokemaan aina vaan samaa kakkaa erilaisin paketoinnein. Kyllästyin olemaan surullinen, masentunut ja huonon onnen kohde.

Tietoisesti aloin kiinnittämään huomioni ennenkaikkea arjen pieniin juttuihin, opettelin kiitollisuutta siitä, mitä jo on. Opettelin suurella vaivannäöllä ymmärtämään oman elämän positiivisia asioita ja lopetin ikävien asioiden seurassa märehtimisen. Suurin ja ehkä tärkein muutos tapahtui pari vuotta sitten ymmärtäessäni, etten voinut enää jatkaa muiden auttamista oman hyvinvointini kustannuksella. Minun on pitänyt opetella itse itseni auttamista, omaa hyvinvointia ja mitä se oikein tarkoittaa juuri minun elämässäni.

Se, mihin kiinnität huomion, lisääntyy elämässäsi on kyllä todeksi eletty sekin. Jos aina vaan jaksaa huomioida ikäviä, saat lisää ikäviä juttuja elämääsi. Mutta, jos tietoisesti huomaat ne ihan pikkuriikkiset hyvät asiat elämässä tai etsimällä etsit niitä hyviä juttuja, niin nekin lisääntyvät ja tämä kulunut vuosi on omassa elämässäni tuonut tämän toteen. Kiinnitä siis huomiosi enemmän hyviin asioihin.

Vuosien varrella ymmärrykseni on lisääntynyt, ja tämä vuosi on ollut käänteentekevä siinäkin mielessä, että olen katkaissut välini minua hyväksikäyttäviin ihmisiin, ihmisiin joiden negatiivinen vaikutus omaan elämään on ollut kovin hallitsevaa.

Suurin muutos tähän vuoteen tulikin marraskuussa ja koko loppuvuoden olen saanut ihmetellä sisäisen ahdistuksen poissaoloa. Se taakka, mitä olen kantanut syyllisyyden tunteen kanssa on poissa. Oloni on kevyen kevyt, iloinen jopa. En kanna enää toisen ihmisen taakkoja, en ota toisen syyllisyyttä vastaan. Minun ei tarvitse kokea häpeää, syyllisyyttä omista elämäni positiivista asioista, unelmista, toiveista jne.

Kulunut vuosi on siis ollut enemmän, kuin osasin tammikuun alkaessa aavistaa. Pelkkä positiivisuus, kiitollisuus eivät itsessään vielä riitä tuomaan muutoksia elämään. On opeteltava omaa hyvinvointia laajemminkin, on osattava huolehtia itsestä samoin, kuin huolehtisit muista. On opeteltava olemaan ystävä itse itselleen ja toimittava samoin, kuin toimisi ystävänkin kanssa. On opeteltava olemaan itselleen se aikuinen, jota ehkä olisi lapsuudessa tarvinnut, ja se tarkoittaa ennenkaikkea itselleen armollisena olemista.

Vuosi on hujahtanut erittäin nopeasti, ja olen kiitollinen vuoden jokaisesta päivästä.

Olkoon tuleva vuosi yhä mielenkiintoinen, positiivisesti yllättävä, rauhallinen, taloudellisesti parempi, terveempi, ja ennenkaikkea rakkaudellinen ja täynnä ilonaiheita ja kiitollisuutta!!!!

Marraskuun ajatuksia

Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?

Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.

Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.

Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.

Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.

Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.

Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.

Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.

Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.

Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.

Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.

Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?

Millaisia tavaroita meille on siunaantunut isovanhemmuuden myötä

Mitä tarvitaan isovanhempien kotona, jotta pikkuisen kyläilyt ja hoitamiset sujuvat mahdollisimman mukavasti?

Pienen vauvan vierailut sujuvat useimmiten mukavammin, kun vanhemmat itse huolehtivat mukaansa kaiken tarvittavan, ja ehkä ainoa mitä isovanhempien tarvitsee huolehtia, on rauhallinen tila vauvan ruokintaan ja mahdollisiin päiväuniin. Nopeasti arkeen tulee mukaan myös jonkinlainen viltti tai peitto, jossa vauva voi pötkötellä ja liikuskella myös lattialla.

Matkasänky

Meille parhain ratkaisu pikkuisen kasvaessa, oli hankkia kotiin uutukainen kasaanlaitettava matkasänky, joka varmistaa turvalliset unet alakerrassa. Unikoulun ansiosta yökyläilyt meillä mahdollistuivat ja matkasänky on ollut sillointällöin tarpeen. Pikkuisen unet on sujuneet hyvin matkasängyssä ja olen kovan alusen päälle taiteillut vaahtomuovisen patjan pehmentämään. Paikkakuntamme toimimaton ja joustamaton vuorohoito, sekä liian myöhään vanhemmalle tietoon annetut työvuorot ovat aiheuttaneet pikkuiselle hoitopäiviä myös meillä ja päiväunia on myös päässyt matkasängyssään nukkumaan. (On hieman harmi, kun päiväkodilta pyydetään vanhempaa hankkimaan lapsensa hoito muualta, koska yhtä lasta varten eivät haluaisi iltaa, taikka viikonloppua pitää päiväkotia avoinna, tämä erityisesti juhlapäivinä).

Syöttötuoli ja ruokailut

Syömiset vauvavuonna sujuvat hyvin vieraisilla ollessa aikuisen sylissäkin, ja pitkään meilläkin pärjättiin ilman syöttötuolia. Ajankohtaiseksi oman tuolin hankinta meille tuli oikeastaan siinä kohden, kun lapsi halusi itse huolehtia lusikan viemisen suuhun ja se onnistui jokseenkin sujuvasti. Löysimme käytettynä sopivan värisen istuimen pikkuiselle ja hyvää siinä on se, että tuolista sai otettua pois turvakaaren pidentäen syöttötuolin käyttöaikaa myös taapero,-ja leikki-ikään asti. Tällä hetkellä uhmaikäisen kehitystä tukee omatoiminen pääsy omaan tuoliinsa istumaan ja pikkuisesta tämä on vain hauskaa, kiipeillä luvan kanssa.

Ruokailuvälineet ovat kasvaneet lapsen mukana. Alkuun meillä oli vanhempien tuomana lapsen käteen sopiva, tuttu oma lusikkansa sekä kannelliset juoma-astiat. Nykyisin harjoitellaan jo lusikan sijasta käyttämään haarukkaa ja veistä ja täytyy tässä hieman kehua, miten hienosti pikkuinen jo ruokailun isojen tapaan alkaa hallita. Kannelliset juoma-mukit ovat jääneet pois käytöstä aikaa sitten ja lasinen pieni käteensopiva muki on pikkuisen suosikki meillä. Ehdoton hankinta isovanhemmille kotiin on jonkinlainen ruokalappu, jos ei halua jokaisen ruokailutuokion jälkeen olla vaihtamassa uutta vaatekertaa pikkuiselle.

Meillä on varalle hankittu pikkuisen lempipurkkiruokia, ja aika monesti ovat pelastaneet äkillisessä hoidontarpeessa lapsen sairastuessa yllättäen. (Työnantajalta tuli jossakin vaiheessa kovastikin noottia, siitä ettei äiti voi olla pois työstään niin paljoa, mitä lapsen sairastelu olisi vaatinut). Jokainen pikkuisen vanhempi tietää sairastelukierteen lapsen aloittaessa päivähoidon päiväkodissa ja tutuksi se on tullut meillekin. Nykyisin on helpompaa minun lähteä, kuin kipeää lasta raahata hoitoon meille.

Lapsen kanssa on mukavaa ja kiireetöntä ruokailla, kun on oikeanlaiset välineet turvaamassa ruokahetkeä. Yleensä arkisin olemme olleet kahden ruokapäydän äärellä ja pikkuinen on ollut rohkea halutessaan maistaa, mitä minun lautaselle on eksynyt. Voin mainita esimerkiksi pinaatti,- ja tomaattikeitot, jotka ovat pikkuisen herkkua nykyisin, samoin vaikka maksalaatikko tai piimä. Silliä on maistellut vaarin kanssa ja minusta aina yhtä hauskaa nähdä lapsen uskaltavan maistaa uusia makuja, omasta tahdostaan.

Lelut ja muut viihdykkeet

Pikkuvauvan viihdykkeet, jos niitä kokee tarvitsevansa kyläillessä, voi vanhemmat tuoda tullessaan jonkin lelun yms. Lapsen kasvaessa ja liikkumisen lisääntyessä voi olla erittäin järkevää hankkia isovanhempien luokse niitä lapselle sopivia leluja ja sopivaa tekemistä. Meillä lelujen määrä on ollut vähäinen ihan käytännönkin syystä säilytystilan ollessa rajallinen. Tällä hetkellä poikanen leikkii meillä ollessaan legoilla sekä vaihtelevasti autoilla ja muilla lelulaatikossa olevilla leluillaan. Isovanhempien luona pikkuinen saa tehdä myös niitä spessujuttuja, eli yhdessä aikuisen kanssa ja luvalla. Eräs tällainen on meillä portaikossa kulkeminen, taikka kattilakaapin aarteiden tutkiminen. Saa nähdä, millaisia tavaroita meille vielä eksyykään lapsen kasvaessa? Paljoa leluja ei välttämättä tarvitse isovanhemmille, lapsella on todennäköisesti kotona jo niin paljon kaikkea, että luova mielikuvituksen vapaus on toisenkautta ihan hyväksi lapselle, vaikkapa isovanhempien luona.

Isot legot olivat jääneet varastoon ja niille tuli käyttöä vuosikymmenten jälkeen.

Mielenkiintoisimmat leikit taitaa syntyä ihan oikeilla välineillä isovanhempien luona.

Vaatteet, hygienia

Meille jää aina sillointällöin pesuun lapsenlapsen vaatekertoja ja olen huomannut, että se on oikeastaan oikein toimiva ratkaisu. Näin toimien meillä on aina jokin vaatekappale puhtaana ja tarvittaessa käyttöön. Olipa kerran äidiltä unohtunut kotiin villapuku ja onneksi meillä oli varalla kerrospukemiseen tarpeeksi vaatekertoja ja niin pääsimme ulkoilemaan kylmästä huolimatta.

Ihan pienenä vauvana vanhemmat itse kuljettavat mukanaan vierailuille mm. vaipat, yms tuotteet ja he itse tietävät parhaiten millä ja miten ja millaisia tuotteita haluavat käyttää lapsellaan ja sitä on mielestäni kunnioitettava. Kuten kaikessa muussakin lapseen liittyvässä. Vanhemmat tekevät kaikenlaiset ratkaisut ja päätökset suhteessa omaan lapseensa ja on kohteliasta isovanhemmilta tukea ja kunnioittaa vanhempien ratkaisuja, vaikka ne kuinka sotisivat omia (vanhentuneita 🙂 )ajatusmalleja vastaan.

Nykyisin meiltäkin jo löytyy lapsen käyttämä vaippa-paketti, ihan käytännön helpottamiseksi, mutta myös potta, jossa harjoituksia pikkuinen tekee oman halunsa mukaisesti. Ólen ottanut itse käyttöön elämää helpottavat ”waipsit”, eli kertakäyttöiset vauvanpuhdistuspyyhkeet ja todennut niiden olevan mukava lisä hygienian ylläpidossa ja helpottaa pikkuisen kanssa toimintaa.

Saa nähdä, joskus tulevaisuudessa meiltä ehkä löytyy pikkuisen oma hammasharja, ja muitakin yökyläilytarvikkeita valmiina niin, ettei kaikkea tarvitse aina erikseen pakkailla mukaan. Vaikka, onhan pakkaaminenkin osa yökylään liittyvää jännitystä pikkuisen elämässä?

Potta on ehdoton kapistus siellä, missä pikkuväkeä vierailee ja sen suosittelen hankkimaan ainakin isovanhempien luo.

Olemme pärjäänneet omasta mielestäni melkoisen vähällä tavaramäärällä ja se on ihan hyvä niin. Loppujen lopuksi taitaa olla lapsen vanhempien asiana huolehtia myös isovanhemmille tarvittavat jutut mukaan. (lukuunottamatta ehkä isoja hankintoja, kuten syöttötuolia, joka vaikuttaa sisustukseen taikka matkasänkyyn). Olen kuullut, että joissakin tapauksissa isovanhemmat ovat hankkineet rattaista lähtien kaikenlaista kotiinsa; odottamaan käyttöä ja osa hankinnoista onkin ollut ihan turhaa rahanmenoa.

Viimeisin iso hankinta meidän kotiin lapsenlapselle oli autooni turvaistuin. Paino,-ja pituusrajan lähestyessä kaukalosta oli meidän käytössä luovuttava ja halusin kuitenkin mahdollisuuden liikkua autoillen tarvittaessa lapsen kanssa ja onneksi löytyi sopiva vähän käytössä ollut hyvä istuin meidän autoon. Hankintaa en ole katunut hetkeäkään, ja minusta on kovin hauskaa katsella pikkuisen innostuneisuutta hänen päästessään mummon auton kyytiin, omaan istuimeen. Oma istuin mahdollistaa minun hakevan lapsen myös päivähoidostaan, jos tarve joskus niin vaatisi ja pari kertaa olen päässytkin hakemaan, äitinsä joutuessa jäämään ylitöihin yllättäen.

Arki=kotityöt

Arki, alkaa aalla sekin. Pikkuinen on kiinnostunut kirjaimista, mummo-kirjain on hänestä hauska bongattava kaikenlaisen tekstin seasta ja ilo on silminnähtävä hänen löytäessään jostain kirjaimen M. Onkohan lukemisen siemen istutettu? Pikkuisella lapsenlapsella on näköjään hyvät hoksottimet ikäisekseen ja monessa arjen asiassa kyllä osaa yllättää niin positiivisesti, muussakin, kuin kirjainten bongaamisessa. Luonnetta pikkuisesta löytyy myös, aivan kuten äidistäänkin ja se on hyvä se.

Oma arkeni on tällä erää ja vaihteeksi hyvin rauhallista. Rauhallisuuteen on muuten omasta mielestäni vaikeampi sopeutua, kuin jatkuvaan hektisyyteen. Olen saanut käännettyä nyt omaa luontaista rytmiäni enemmän aamuun, ja iltakukkuminen ja kaikenlainen iltatekeminen on jäänyt.

En tiedä sitten, onko hyväksi vääntää omaa luontaista sisäistä kelloa, vaikka mielessäni pohdin myös sitä mahdollisuutta, että oma sisäinen kelloni olisi jotenkin vääristynyt varhaisessa lapsuudessa? Jokatapauksessa minusta on mukavampi aloittaa aamut aikaisin.

Aikaisin aloittaessa ehdin ulos säälliseen aikaan koiran kanssa ja heräämiseen ei vierähdä ihan koko päivää. Tänään aamusta oli vuorossa yhden koneellisen verran tummia vaatteita pesuun ja huomasin kasvien vaativan vettään kipeästi, joten kipittelin edestakaisin keittiön ja olohuoneen väliä ahkeraan.

Kukkien kastelu unohtuu ja ruukut saavat todellakin kuivahtaa kunnolla kasteluiden välillä, sääli kukille. Viimeisin kuollut kasvi oli pylvästyräkki, joka eräänä aamuna näytti saaneen tarpeekseen huonosta hoidostaan. Sai ilmeisen liikaa vettä kerralla? Poikaset tästä kasvista ovat vielä toistaiseksi elossa.

Lenkillä ollessa mietin, pääsenkö kotiin asti ja ohikulkijoilta sain katseita kävellessäni hitaasti, hitaammin ja viiltävä kipu selkärängasta varpaisiin asti notkautti askeleen, toisenkin sähköiskujen sarjan seuratessa perässä päästä varpaisiin muutamia kertoja. Yritän kävellä mahdollisimman varoen, mutta epätasainen ja jäinen tie yllättää jalan alla aiheuttaen kipua jalkojen joutuessa eri korkeuteen. Pieni horjahdus, askeleen rytmin muutos tai selän asennon vääränlainen muutos saavat aikaan hiljaisen perkeleen huulilleni kivun seurauksena. Kaikkeen onneksi tottuu, enää en huomaa varpaiden puutumista molemmissa jaloissa, kuin ohimennen.

Lenkillä mietin myös, kuinka ja miten ulkoilutan koiran, jos ja kun käteni liikkeet ja koiran vetäminen ja nykäisyt alkavat olla haastavia? Haastetta jo riitti, kun yhden tien varrella asustaa suuri oravayhdyskunta ja, kun kyseessä on saalisviettinen koira, oli hihnassa pitelemistä vietin viedessä korvat mennessään. Siinä ne oravat juoksivat edestakaisin tienpientareelta toiselle suoraan silmien edessä ja monen monta kurrea luikki ja leikki puiden rungoissa kiiveten ylös ja alas. Ilman koiraa näkyä olisi ollut ilo seurata pidempäänkin.

Kaurapuuron olen opetellut myös syömään ulkoilun jälkeen, kaurapuuroa ja kauranäkkileipää ilman levitettä. En osaa sanoa, onko mikään muuttunut mihinkään suuntaan? Puntarin lahjoitin tarpeettomana pois ja vyötärön lihavuuden voi mitata mittanauhalla, joka kertoo enemmän, kuin pelkkä puntari. Vyötärön ympärysmitta ei ole muuttunut, vaikka kevennys syömisiin on ollut huima. Päivittäistä liikunnan määrää en voi lisätä tahi sitten jää väsymisen vuoksi kaikki muut arjen askareet kokonaan tekemättä. Jo nyt koen huonoa omaatuntoa tekemättömien askareiden edessä.

Ehkä syön vielä jotenkin väärin tai liikaa tai liian vähän? Keski-ikäisen keho on näköjään mysteeri, se toimii itselleni tuntemattomalla tavoin ja en koe pääseväni jutun jäljille ollenkaan. Tai, ihmettelen suuresti sitä, kuinka on mahdollista laihtua, syödä usein ja paljon ja vain istua sohvalla tuijottamassa sarjoja useampi kuukausi peräjälkeen ja sitten lihoa vastaavasti, eli syödä vähemmän, liikkua enemmän ja seistä suurimman osan päivästä. Jotenkin tuo ei käy järkeeni ollenkaan.

Noh, koira on tyytyväinen saadessaan suuren suuren porkkanan aamiaisensa lisäksi ja onkin aika kohta käydä päivälevolle. Sitä ennen pyykit kuivuriin ja keittiön puunausta. Mielessä pyörii vielä kysymys, kuka meillä sitten siivoaa, kun minusta ei ole siihen? Asennot, joissa joutuu kumartamaan, aiheuttavat tuskalliset seurauksensa ja kodin askareissa ei kumartumisilta voi välttyä, ei huonoilta työskentelyasennoilta.

Joitakin toimia kotona olen yrittänyt muuttaa niin, ettei asennot pääse kipeyttämään selkää lisää. Saunasta otin alimman askelpenkin pesukoneen eteen ja siinä istuen pyykit pääsevät koneeseen/kuivuriin. Astianpesukoneen tyhjennys sujuu, kun oikein keskittyy välttämään selän kumartamista ja nykyisin kaikki astiat sijaitsevat samassa kaapissa, minulle sopivalla korkeudella. Wc-pöntön/lattian pesuun en ole vielä keksinyt selkää säästävää tapaa toimia. Vaihtoehtoina on kumartelun ja lattialla konttaamisen väliltä valitseminen ja kumpikaan ei ole se paras vaihtoehto.

Pienestä sitä saakin oman mielen iloiseksi. Kukkien kastelusta se lähti ja päätin pitkästä aikaa pyyhkäillä pölyt pois sieltäkin, mihin en ole rättiä näyttänyt ties koska milloin viimeksi? Pesin myös pölyyntyneet lasiesineet ja järjestelin hyllyjä uudelleen. Tein sellaista, mikä aikaisemmin kuului omaan viikkosiivoukseen hyvin tiiviisti.

Sairastaessa monesta itselleen tärkeästä asiasta joutuu luopumaan ja itse edes muista enää, mistä kaikesta arjessani olen jo päästänyt irti?

Vuosipäivä ja joulu nyt

Eron jälkeiset joulut

Jouluihin on tullut uusi sävy perheessämme. Jotenkin kaikki ulkoinen ja muu hömpötys on jääneet taka-alalle. Ihan kuin ei aikoinaan eron myötä jo olisi tullut tarpeeksi muutoksia myös joulun ajan perinteisiin, tapoihin ja tottumuksiin. Useat minun ja lasten perinteiset jutut jäivät erossa pois vuoroviikkojen särkiessä arkea tasaiseen tahtiinsa. Itsetehty joulukalenteri menetti merkityksensä, kiireellä yhden viikon aikana piti yrittää tehdä sitten niitä juttuja, mitä olimme perinteiksikin jo luoneet. Jossain vaiheessa vuosien kuluessa sitten lapsille tuli itselleen omat ikänsä, jolloin ei huvittanut, ei kiinnostanut enää ne ”lapselliset” perinteet ja niinpä ne on jääneet pois yksi kerrallaan. Nuorimman kanssa teimme sentään pipareita vielä ennen aattoa ja jatkossa taidan päästä piparitalkoisiin pikkuisen kanssa.

Jouluaatto pari vuotta sitten

Kaksi vuotta sitten jouluaaton vietto päättyi päivystyksen sydänvalvontaan monitoreihin ja siitä matka jatkui seuraavana päivänä sydänteho-osastolle ja sieltä muutaman lepopäivän jälkeen taasen suureen sairaalaan pariksi päiväksi odottamaan leikkausta. Uudenvuoden pauketta heräsin hetkeksi kuulostelemaan, oltuani leikkauksen jälkeen useamman vuorokauden tajuttomana teholla ja sieltä sitten siirtyessäni toipumaan jälleen uudelle osastolle. Kaikkineen sairaalassa vierähti parisen viikkoa ja kotiin pääsin nopeammin kuin oli odotettu.

Koen edelleen olevani jossakin määrin toipilas, henkisesti sydänasioiden kanssa. Olen myös kovin yksin sairauteni kanssa. Korona puski päälle kotiutuessani leikkauksen jälkeen, ilman mitään tietoa oikeastaan mistään; jatkoista, vertaistuesta yms. Onneksi minulla on kuitenkin perhe ympärillä, sekä aivan mahtava Uma, joka kärsivällisesti jaksoi viikko viikon perään kulkea kanssani ulkoillen hitaasti, mutta varmasti ja ilman koiraa toipumiseni olisi ollut hyvin hidasta juurikin sen liikunnan aloittamisen vaikeuden kanssa.

Tänään

Juuri nyt olen kiitollinen, olen edelleen tässä ja hengissä. Jouluaattona paikalla oli hetkisen verran melkein koko perheeni, vanhinta lasta lukuunottamatta. Hänen kanssaan puhuimme videopuhelulun välityksellä ja onneksi oma lapsuuden haaveeni on nyt totta edellisen suhteen eli juurikin nuo videopuhelut.

Aamu alkoi riisipuurolla ja hitaalla heräämisellä, ei ollut mihinkään kiire. Ulkoilimme ennen jouluaaton ateriaa ja kävimme sen jälkeen saunomassa. Kaksi nuorinta lasta poikkesivat myös ja pääsivät aterialle kanssamme samaan aikaan. Kahdessa kodissa on lasten näkökulmasta etunsa; kahdet lahjat, kahdet erilaiset ateriat jne.

Lahjat oli tuotu aattona ruokailun jälkeen kuusen alle, olikohan ollut joku tonttu asialla? Taisi olla mieleisiä paketteja jokaiselle, ainakin yhdet toiveet toteutuivat niin isoilla kuin pienelläkin. Mopoja ja autoja löytyi kahdesta taaperon paketista sekä pari vaatekappaletta. Niiden kanssa piti illalla myös nukahtaa mummolan matkasänkyyn.

Jouluiset tunnelmat jatkuvat nyt ainakin uuteenvuoteen saakka, rakastan kynttilöiden tuomaa tunnelmaa ja niitä sytyttelen pitkin kotia, kuten kuvistakin näkyy. Tämä joulu on ollut siitä kovin erikoinen, ettei ole ollut kiirettä yhtään minnekään ja stressikin on loistanut poissa-olollaan. Levollinen ja rauhallinen olo on vielä kovin vieras tuttavuus, saatika kiireettömyys tai se, ettei tarvitse ravata kylästä kylään vieraisilla yms. Ensimmäinen jouluni ihan vain kotona on nyt totta. Noh, tänään käymme tervehtimässä isoamummoa kaupan kautta. Huomiselle ei taida enää olla aterianrippeitä.

Taapero-arkea

Tyttären ostosreissu muutama viikko sitten peruuntui meidän kaikkien sairastuessa lähes samanaikaisesti. Uuden työvuorolistan saatuaan sovimme tyttären kanssa, että pikkumies tulee meille yökylään, jotta äippä saa hieman hengähdystaukoa arkeensa. Käytännössä hän on yksinään joutunut vastaamaan heidän perheensä arjen sujumisesta, suorittamaan opintonsa loppuun ja nyt jatkaa sitten vuorotyötään toistaiseksi. Joten, hän on niin ansainnut oman päivänsä pitkään, pitkään aikaan.

Itseäni hieman jännitti, kuinka yökyläily meillä sujuu. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että pikkuinen nukkuu meillä hyvin. Illalla kellon ollessa 20 iltatoimien ja iltapalan jälkeen, kävimme miehen kanssa yhdessä viemässä väsyneen pojan matkasänkyynsä alakertaan, joka on nyt tyhjillään omien lasten ollessa isäviikoilla.

Mukaan pikkuinen taapero sai oman tyynyn, vesipullon ja tärkeäksi muodostuneen unilelun. Nostettuani pikkuisen sänkyyn, hän oikein silmin nähden rentoutui, pötkötteli selällään peiton alla ja muistutti mummoa sanoen ”valo pois” näyttäen katosta loistavaa lamppua ja hymyillen vilkutti hyvänyön toivotukset.

Omien lasteni kohdalla nukutussessiot olivat jokseenkin pitkiä. Johtuen siitä, ettei lapsilla ollut vanhempien vuorotöiden takia muodostunut selkeää rutiinia oikeastaan mihinkään muuhun, kuin jatkuvaan hoitopaikan vaihtumiseen. Milloin lapset hoitopaikasta haettiin kymmenen jälkeen, kotona oltiin vasta hieman ennen yhtätoista ja nukkumaan pääsivät lähempänä puoltayötä ja aamulla piti jo herätä klo 6.00 lähtemään päiväkotiin tai muuhun hoitopaikkaan. Vain äitiyslomien aikaan sain lapsille kotona olemisen luksusta. Perhepeti toimi aikanaan parhaiten takaamaan minun ja lasten muutaman tunnin unet yöaikaan. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, kuinka väsyneitä lapset olivatkaan tuosta tuollaisesta elämänrytmistä, hoitopaikasta hoitopaikkaan raahautumisesta? Itseä vaivasi ne kuuluisat ”äitiaivot” ja siihen vielä yhdistettynä hoitoalan kolmen viikon vuorotyölistat järjettömine työaikoineen ja työvuorosuunnitteluineen. Pahinta olikin juuri tuo ilta-aamu ja sekä pätkä-aamu ja yö sitten vielä siihen päälle.

Olen siis aina vaan kovin iloinen, kun näen miten luottavaisena pikkuinen osaa nukahtaa itsekseen ja vieläpä omaan sänkyynsä. Yö meni erittäin hyvin, pikkuinen nukkui puoli kuuteen asti ja heräsin itse juuri ennenkuin alakerrasta alkoi kuulua puhetta.

Sain siis itsekin hyvät unet nukutuksi. Aamutoimet teimme kiireettömästi ja puoli seiskan maissa pikkuisen mieli alkoi tehdä aamiaista. Itse join kupillisen kahvia, valvoessani pikkuisen mustikkavadelmapuuron lusikointia.

Kahdeksan jälkeen pääsimme ulos ihmettelemään lunta, autoja ja kirpeää pakkasilmaa yhdessä Uman kanssa. Liukkaus onkin uusi ilmiö poikaselle, saatika paksujen talvitamineiden kanssa liikkuminen ja leikkiminen. Parasta pojan mielestä taisikin olla kävely rattaiden vierellä ja myöhemmin mummon pihassa bongatut monet autot sekä aina niin ihmeellinen ritiläkaivo, jonka päältä on hauskaa kävellä kivien ropistessa kaivoon.

Ulkoillessa saa aina aikaan hyvän nälän ja niin kävi tälläkin kertaa. Poikanen on ollut koko ikänsä melkoisen huonolla ruokahalulla ja näyttää, että vasta ihan viimeaikoina syömiset on lähteneet sujumaan oikean näläntunteen kurniessa vatsassa.

Hämmästyin, kuinka reippaasti jaksoi ateriansa syödä ja lisäksi hän halusi myös mummon tekemää kasvissosemuusia, jota edelliseltä päivälliseltä jäi. On mukava kuulla toisen suusta ”namnam”, kun ruoka on suunmukaista. Porkkanaperunasipuliparsakaalimuussia teen jatkossakin, vaihtelua pelkkään perunaan ja sopi oikein loistavasti kanan kanssa.

Uma meinasi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja hypätä mamman sänkyyn, jonne on ehdoton nounou. Äkkilähtö tuli tälläkin kertaa ja pikkuisen läsnäolo kodissa ei muuta sääntöä mihinkään, vaikka Uma ehkä ajatteli muuta.

Vielä on muistissa omien lasten kanssa vietetty aika kotiäitinä ja kyllähän se on rankempaa, kuin työssäkäynti kodin ulkopuolella. Lapsille kylläkin säästävämpää, kuin pitkä päivä/ilta/yö/aamu paiväkodissa ja tänä päivänä voisi olla, etten laittaisi ollenkaan omiani päivähoitoon, tietäen nykyisen kurjan tilanteen lähes jokapuolella hoitoalalla.

Tätä kirjoittaessa pikkuinen nukkuu jälleen, päiväunia. Iltapäivälle, välipalan jälkeen, ajattelin käydä isomummoa moikkaamassa. Siellä on leikkikaluina semmoisia aarteita, mitä ei tämän päivän kaupoista enää löydä kovin helpolla. Pikkumies on niin kovin innostunut miehisistä laitteista, autoista, mopoista ja työkaluista ja isomummolan aarteista löytyykin pari leikkimopoa, joilla on mukava päristellä menemään.

No, suunnitelmat muuttuvat, kuten yleensä. Lähdimmekin ulos rataslenkille toistamiseen välipalan jälkeen, ulkoiluttamaan Uma-koiraa ja bongailemaan autoja. Äiti-ikävää ja väsymistä oli sen verran, etten hennonut pikkuista lähteä raahaamaan muualle. Tutussa ympäristössä on turvallisinta sittenkin touhuilla ja niinpä ulkoilun jälkeen leikimme, söimme jälleen ja yhdessä teimme pikkuisia kotitöitä ja parasta illan aikana taisikin olla porrasharjoitukset, joita malttoi tehdä useamman ylösalas-kiipeilyn. Väsyneenä ja koko päivän touhunneena, iltatoimet pitikin tehdä jo ajoissa ja puurokaan ei millään maistunut ja niinpä peti kutsui jo yöunille kello 19. Unta riittikin sitten lähes 11 tuntia putkeen ja ilo äitinsä näkemisestä seuraavana päivänä oli suuri.

Kyllä olin itsekin todella väsynyt puuhakkaan taaperopäivän jälkeen ja päivittelin vielä illalla tyttärelle, kuinka ihmeessä olen jaksanut sitä silloista, meidän näköistä pikkulapsiarkea aikanaan?

No, tiukat rajat lapsilla, aina samanlaisena toistuva perusarki kotiäitinä ollessa sekä hyvä yritys perusarjen pitämisestä koossa vuorotöiden lomassa? Hyvä ennakointi, etukäteissuunnittelu aina kolme viikkoa kerrallaan työvuorojeni puitteissa, ja ja piti muistaa käydä kaupassa heti päiväkodista/hoidosta lapset haettuaan. Olihan se aikaa ja oman väsymisen huomasi aina silloin, kun ote alkoi lipsua ja asioita unohtaa. Huonoin esimerkki taitaa olla se, kun en enää väsyneenä töistä ajaessa muistanut, missä tai kenellä lapset olivatkaan hoidossa iltavuoroni ajan.

Olen itse 42 vuotias tällä erää ja voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi enää yhtään raskautta, vauva-arkea. Taaperon perässä liikkuminen, pukemiset, kantamiset ja nostelut käyvät pidemmän päälle kipeästi lihaksiin ja leikattuun rintalastaan. Huomaan kyllä myös, kuinka positiivisesti pikkuinen on vaikuttanut yleiseen virkeyteen, joka tuppaa itsekseen kotoillessa laskemaan.

Huomaan, kuinka ihanaa on olla mummo, isovanhempi tietäen, että pikkuinen on pikapuoliin äitinsä huomassa. Olen jotenkin kovin tyytyväinen siitä, että sain omat lapseni nuorena aikuisena ja että saan olla nyt tärkeä ihminen toisellekin sukupolvelle.

Mummoutta ei oikein ehdi miettiä juuri siinä hetkessä, kun on täysi tohina taaperon kanssa päällänsä, vaan onko se sitten sitä, kun kokemukset tallentuvat sydämeen, mielikuvat ja tunnelmat jäävät sinne jonnekin mielen sopukoihin ja syntyy niitä muistoja, jotka kantavat läpi elämän?