Miltä minusta tuntuu

Kodin tuntua

Kuvia ja arkea

Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.

Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.

Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.

Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.

Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…

Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.

Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.

Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?

Parhainta mahdollista loppuviikon aikaa kaikille!

Marraskuun ajatuksia

Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?

Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.

Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.

Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.

Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.

Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.

Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.

Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.

Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.

Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.

Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.

Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!

Kiusaaminen on väkivaltaa

Aikuisille kerrotaan väkivallan eri muodoista erilaisissa ihmissuhteissa, eri elämäntilanteisiin liittyen monissa eri kanavissa, niin somessa kuin fyysisellä ilmoitustaulullakin unohtamatta perinteisiä median kanavia.

Näissä aikuisten kanavissa ei puhuta kiusaamisesta, vaan väkivallasta. Suoraan ja kaunistelematta kuten pitääkin. Kehoitetaan nollatoleranssiin asian kanssa ja ottamaan yhteyttä avuntarjoajaan.

Lasten suorittamana väkivalta muuttuukin kiusanteoksi, mikä ihmetyttää kovin. Lasten tekemänä väkivaltaa normalisoidaan, vähätellään, lakaistaan maton alle ja sitä ei usein edes aikuinen halua nähdä saati tunnustaa. Kun aikuinen selittää väkivallan uhrin syyksi, sitä ei hyväksytä mutta koulumaailmassa tämä on normaali kaytäntö hakea uhrista se vika ja syy.

Huonompi juttu on se, miten olemme jokainen kasvaneet väkivallan kulttuuriin, paikoissa missä väkivalta normalisoidaan ja väkivaltaa vähätellään. Väkivallan hyväksyminen alkaa siis jo varhaiskasvatuksesta, jatkuen läpi koko elämän perusopetuksen tehdessä parhaansa lakaistakseen ilmiön maton alle kädettömänä ja sama hiekkalaatikkomeininki jatkuu sitten niissä ”aikuisten”työpaikoissa.

Väkivalta jalostuu ikävuosien karttuessa ja perusopetus tekee omaa kasvatustyötään asian normalisoimiseksi, kuten varsin hyvin tiedämme. Sanotaan ihan kasvatusalan ammattilaisten toimesta väkivallan olevan osa normaalia lasten ja nuorten elämää ja se pitää vain kuulemma hyväksyä, siihen ei kuulemma voida puuttua.

Mikä tekee väkivallasta hyväksyttävää lasten ja nuorten parissa? Mutta sitten se sama väkivalta kohdistuessaan aikuiseen onkin rikosseuraamuksen piirissä? Kun lapsi lyö, se on normaalia sanotaan. Mutta, iän karttuessa sama lapsi lyö uudelleen ja uudelleen. Lyöminen on väkivaltaa puhtaimmillaan. Lapsena opitut tavat istuvat tiukassa aikuisuuteen asti.

Milloin lasten harjoittama väkivalta muuttuisi ei-hyväksytyksi toiminnaksi? Suurin osa kasvatusalan ihmisistä ei edes tunnista lasten harjoittamaa väkivaltaa ja mietinkin, tarvitaanko tällaiseen omakohtaista kokemusta vai ovatko nämä tyypit itse sitten niitä kouluaikojen kiusaajia, jotka pitävät väkivallan normalisointia yllä?

Parisuhteessa tai missä tahansa aikuisten välisessä suhteessa (paitsi työpaikat) väkivaltana pidetään muitakin asioita, kuin pelkkää fyysistä koskemattomuutta loukkaavaa toimintaa. Tämän pitäisi ulottua ihmisen jokaiseen elämänalueeseen iästä riippumatta.

Väkivalta luo lisää väkivaltaa, se on ikävä totuus. Miksi lasten harjoittama väkivalta hyväksytään ihan yleisesti normaaliksi osaksi lasten elämää? Mutta aikuisten elämässä siitä tulee jollain lailla jopa tabu, josta ei saa ääneen mainita?

On hurjan ristiriitaista; ensin lapsuudessa koet ja näet ja saatat harjoittaa kaikenlaisia väkivallan muotoja osana normaalia lapsuuttasi jatkaen samaa myös työpaikoillasi ja sitten siitä tuleekin aikuisten yksityiselämässä rangaistavaa. Perheiden sisällä väkivalta on myös rikos, mutta koululaisyhteisöissä sama toiminta normalisoidaan aikuistenkin taholta.

Onko niin, että ihminen on väkivaltainen eläin, joka ihan huvikseen ja omaksi ilokseen käyttää väkivaltaa omien etujen saavuttamiseen?

Edelleen tarvitaan tietoisuutta ensinnäkin siitä, mikä on väkivaltaa. Aikuiset eivät itsekään välttämättä tiedä sitä, koska ovathan hekin käyneet oman perusopetuksensa ja oppineet väkivallan normaaliuteen. Onneksi tämän päivän vanhemmat ovat alkaneet heräillä tämän asian puoleen ja väkivallasta puhutaan, ei enää vähättelevästä kiusaamisesta.

Jokaisen vanhemman pitäisi tehdä itselleen selväksi, mikä on väkivaltaa ja tämän jälkeen tehdä itselleen selväksi hyväksymisen kanssa se kuuluisa 0-toleranssi. Väkivaltaa ei pidä hyväksyä missään muodossa, ei kenenkään toteuttamana. Lapset ja nuoret eivät ole poikkeus väkivallan suhteen. Lasten ja nuorten tekeminä väkivalta ei ole yhtään hyväksytympää, kuin aikuistenkaan.

Kouluissa ja muissa paikoissa pitää pystyä luottamaan kaikenlaiseen koskemattomuuteen ikätoverien kuin muidenkin taholta. Ihan samoin, kuin kotona ei ole hyväksyttävää käyttää väkivaltaa missään tilanteessa.

Kasvatuksen piirissä henkinen väkivalta aikuisten taholta on valitettavan yleistä ja jopa tahattomasti moni aikuinen onnistuu käyttämään lapseen väkivaltaa nöyryyttämisen muodossa. Sitten ihmetellään myöhemmin, kun lapsella on kadonnut kunnioitus tiettyjä aikuisia kohtaan esimerkiksi.

Väkivallan eri muotoja jaetaan fyysiseen, henkiseen ja taloudelliseen väkivaltaan. Fyysinen väkivalta sisältää monenmoista eri muotoa ja niitäkin me jokainen olemme kokeneet jo varhaiskasvatuksesta alkaen normaalina osana elämää.

Fyysistä väkivaltaa on siis koskeminen/tarttuminen toiseen negatiivisessa/häiritsevässä tarkoituksessa, ilman toisen lupaa ja aina ei tarvitse satuttaa tai sattua. Fyysiseen väkivaltaan kuuluu myös esineiden kautta ja avulla toiseen kajoaminen (tavaroiden ottaminen kädestä, vaatteiden anastus, omaisuuden tuhoaminen, tavaroilla heittely kohti, jne) Tähän ongelmaan auttaisi jo kovasti se, että kaikenlainen toiseen koskeminen olisi kiellettyä ilman vastapuolen lupaa koskien niin aikuisia, kuin lapsiakin ja lasten ohjeistaminen turvakasvatuksen turvin ihan samoin kuin lapset oppivat pienestä pitäen, ettei toisten tavaroihin tai omaisuuteen saa kajota. Tönimiset, läpsyt, ns. vahingossa toiseen kajoamiset leikin varjolla jäisivät pois tällaisilla säännöillä nopeasti. Lapset ymmärtävät hyvin nopeasti kehorauhan merkityksen, lapset oppivat nopeasti kunnioittamaan toisen koskemattomuutta, jos vain aikuinen on tukemassa ja muistuttamassa.

Henkiseen väkivaltaan kuuluu sitten se kaikki muu toiminta. Loukkaavat puheet, eristäminen muista, ilmeet, eleet, uhkaukset, manipulointi ja niin edelleen. Lapset käyttävät tätäkin väkivallan muotoa taitavasti. Nykyisin osasta lapsia kasvaa sellaisia silmänpalvojia, jotka käyttäytyvät kiltisti, kun aikuinen on läsnä, mutta unohtavat jokaisen säännön aikuisen poistuessa paikalta ja väkivalta voi mennä hyvinkin hurjaksi erittäin nopeasti.

Taloudellinen väkivalta lasten kohdalla tarkoittaa kotona opittuja arvojen eriarvoistavaa itsetietoista käytöstä, jossa ollaan kaveria vain niiden ”hyvästä perheestä” olevien kaverien kanssa ja halveksunta niitä muita kohtaan näkyy lasten käytöksessä.

Olisi paljon jo siinä, että tietoinen väkivaltakasvatus ja 0-toleranssi toimisi myös lasten kanssa. Lapsille itselleen annettava turvakasvatus, sekä jo pelkkä puheeksi ottaminen arjessa, kaiken väkivallan suhteen ehkäisisi mielenterveydenongelmia myöhemmin aikuisuudessa ainakin.

Väkivaltaa ei pidä hyväksyä, eikä sitä tule mahdollistaa missään tilanteessa myöskään lasten parissa. Lasten harjoittamana väkivalta ei ole yhtään oikeutetumpaa, kuin aikuisten harjoittamana. Väkivallasta pitää puhua lastenkin kanssa, ettei lapsi opi väkivallan eri muotojen olevan normaalia.

Vanhemmissa on voimaa, ja ainoa mihin vanhempana voi vaikuttaa parhaiten ja tehokkaimmin on tietoisuuden lisääminen siitä, mitä kaikkea väkivalta on ja mihin väkivallalla pyritään, kun sitä käytetään? Väkivallalla pyritään hallitsemaan ja alistamaan kohde tekijän vallan alle. Pelko on yksi keino saada toinen myös tekemään kaikenlaista. Väkivallan tekijä on lapsuudessaan nähnyt ja oppinut käyttämään väkivaltaa, valtaa suhteessaan muihin’ja niinkö haluamme omien lastemme kasvavan?

Väkivaltaan lasten keskuudessa on uskoakseni hankala puuttua, koska useimmilta aikuisilta on itseltäänkin hämärtynyt raja sekä tietoisuus siitä, mikä kaikki on väkivaltaa, käyttäen väkivaltaa tiedostamattaan itsekin sujuvasti.

Hieman tunteista

Sattuneista syistä minulle muodostui aikoinaan kovin tärkeäksi lasten tunnekasvatus ja voin tällä hetkellä pohtia, kuinka hyvin siinä oikein onnistuin?

Vanhimman ja nuorimman lapsen tunnetaidoissa on todennäköisesti paljon eroa, sillä heräsin verrattain myöhään itsekin tunteiden kanssa työskentelyyn sillätavoin tietoisesti ja asiaan aktiivisesti paneutuen.

Voin kuitenkin kokemuksella sanoa, ettei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa. Oma ongelmani on lapsuudestani lähtien ollut liian voimakas tunteiden kokeminen oikeastaan kaikessa. Lapsuudessa en oppinut sanoittamaan tunteita, sisälläni saattoi melskata yhtäaikaa koko tunteiden kirjo, ääripäistä toiseen.

Negatiiviset tunteet ja niiden aiheuttama paha olo piti kätkeä lapsuudessa mahdollisimman pitkään ja sitten seurasi kiukunpuuska, räjähtävä hallitsematon kiukku. Sekään ei ollut oikein ja sain tunteistani aina jonkin aikuisen asettaman rangaistuksen. Opin, etten saa tunteita näyttää missään tilanteessa, vaikka toisille se oli sallittua.

Tultuani äidiksi ja ensimmäisen lapsen uhmaikää ihmetellessä päätin, että omien lasten kanssa jokainen tunne on hyväksytty, saa tuntea, saa kokea erilaisia tunteita ja ne pitää voida saada myös tarvittaessa purkaa jotenkin ulos. Lapselle ei riitä pelkkä tunteen tiedostaminen ja sen sanoittaminen.

Suurin havainto omalla kohdalla oli se, ettei tunteisiin kuole. Jostain syystä olin alkanut pelkäämään omia tunteitani lapsuuden aikana ja opin jopa sivuuttamaan ja ohittamaan paljon minussa heränneitä tunteita. Omasta kokemuksesta tiedän tunnekuorman kasautuvan kehoon, jos tunteita ei päästä ulos sopivassa hetkessä. Aikuisen onkin hyvä osata siirtää tunteiden kokemista tarvittaessa sopivaan hetkeen.

Niin, takaisin tähän hetkeen tosiaan, unohduin lapsuuteeni ja muistin samalla huumorin tärkeän roolin osana elämää. Siitä ehkä joskus myöhemmin?

Lapsen tunnekasvatus on pitkä prosessi, joka alkaa oikeastaan jo ennen lapsen syntymää vanhempien parisuhteesta. Lapsi syntyy yleensä kahden ihmisen väliseen tunneilmastoon, jota kodiksikin sanotaan. Vauvalla on synnynnäinen kyky ilmaista perustunteensa ja ne vahvistuvat vuorovaikutuksessa häntä hoitavan aikuisen täyttäessä vauvan perustarpeet. Tunteet on alkuun eriytymättömiä ja laajoja hyvän olon tai pahan olon tuntemuksia. Luonnostaan aikuinen sanoittaa vauvan oloa hoitaessaan, jutellen ja luoden turvaa.

Lapsen on hyvä oppia, miten jokainen tunne on normaali osa elämää. Tunteet tulevat, ja menevät. Joskus jokin tunne tulee voimakkaana, se pitää saada ulos jotenkin ja yksi tärkeä osa kasvatusta onkin opettaa lapselle, miten ja missä tunteitaan voi hyväksytyllä tavalla ilmaista esimerkiksi sanoittaen ja toiminnan kautta.

Lapselle on myös hyvä ihan pienestä pitäen näyttää ja opettaa, miltä toisesta ihmisestä tai elollisesta mahdollisesti tuntuu, ettei voi esimerkiksi tehdä/sanoa mitä tahansa toiselle. Tai vastaavasti, miten sanominen/tekeminen saa toisen tuntemaan hyviä tunteita, kuten iloa. Lapsi oppii tunteiden vuorovaikutuksen kasvaessaan ja saadessaan kokemuksia erilaisissa tilanteissa. Uhmaa ja kiukkua ei pidä pelätä, niiden kautta lapsi oppii myös luottamaan ympäristöön ja aikuisiin, joiden ikävä tehtävä on aiheuttaa pettymyksiä ja rajata lapsen elämää turvallisiin mittasuhteisiin.

Nyt kun itse olen sitä kolmatta sukupolvea suhteessa omiin lapsiini, näen lapsenlapsen kehittyvän tunnetaidoiltaan jotenkin ”paremmin” ja herkemmin. Liekö syynä äitinsä hyvät tunnetaidot, joiden eteen olen tietoisesti tehnyt paljon työtä hänen kasvaessaan elämään? On ollut mielenkiintoista kuulla varhaiskasvatuksen positiivisia havaintoja pikkuisen tunnetaidoista.

En malta olla tässä toistamatta sitä tosiasiaa, että lapselle on hyvä muistaa aina väliin kertoilla tunteiden kokemisen olevan osa normaalia ihmiseloa. Niin ne hyvät, kuin huonotkin tunteet. Tunteilla on aina jokin tarkoitus, ja enemmän pitää olla huolissaan, jos minkäänlaisia tunteita ei ole. Tunteiden puuttuminen kielii ongelmista ja niihin en tässä tämän enempää paneudu.

Aikuinenkin saattaa kaivata toisinaan omien tunteiden tulkkia, mikäli tunteitaan on onnistunut kasaamaan sisäänsä pidemmän aikaa ja mahdollisuutta niiden purkamiseen ei ole ollut. Uskon ja luulen monen ahdistuksen takana olevan vuosien mittaisen tunnekuorman kantamisen?

Aasinsiltaa pitkin voin todeta lapsen näkevän häntä hoitavan aikuisen tunnetilat. Aikuisen oman ahdistuksen ja masennuksen takaa lapsen voi olla vaikea tunnistaa aikuisen tunnetiloja aiheuttaen näin lapselle ihmetystä ja jopa erilaisia pelkoja. Näen itse masennuksen ja ahdistuksen tunteet ristiriitaisena sekoituksena kaikkia ikäviä käsittelemättömiä ja tiedostamattomia tunteita. Lapset automaattisesti syyllistävät itse itsensä kaikesta mahdollisesta (myös aikuisen ongelmista ja tunteista) ja ongelmia syntyy runsaasti, mikäli aikuiset eivät ymmärrä ottaa syyllisyyden taakkaa pois lapsen hartioilta.

Usein lapsi tarvitsee muistutuksia ja ikäänkuin aikuisen luvan, myös tunteilleen. On hyvä sanoittaa lapselle, että hänellä on lupa kokea kaikkia tunteita ja niissä ei ole mitään väärää. Eri asia on, miten ja missä tunteita ilmaistaan.

Hieman isomman lapsen kanssa voi jo keskustellen sopia tunteiden erilaisista ilmaisutavoista ja siitä, millaiset tavat ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä missäkin tilanteessa. On iso helpotus lapselle, kun aikuinen sanoo taikasanat ” sinä saat olla iloinen, vihainen, ärsyyntynyt, levoton, peloissasi, ihastunut, jne mutta…” jo pelkkä lapsen tunteen näkeminen ja ääneen sanominen aikuisen taholta auttaa lasta eteenpäin tunnekuohussa ja lapsi saa arvokkaan kokemuksen nähdyksi tulemisesta tunteistaan huolimatta.

Tunnekasvatus korostuu erityisesti nepsy-lasten kanssa oman kokemukseni perusteella ja mitä korostuneemmin aikuinen tunnekasvatuksen aiheeseen paneutuu ja toteuttaa käytännön elämässä, sen helpompaa lapsen elämä on myöhemmin aikuisuudessa.

Valitettavan usein näen ja kuulen edelleenkin vielä tänäpäivänä, miten lasten kokemat tunteet mitätöidään, niitä vähätellään ja jopa kielletään lasta tuntemasta ja näyttämästä erilaisia tunteita arjessaan. Lasten iso osa arjesta kuluu kuitenkin esimerkiksi varhaiskasvatuksessa ja opetuksessa ja juurikin sieltä puuttuu tämä tärkeä taito, jolla voitaisiin välttää paljon jopa koko ryhmää koskevia ongelmia ihan kiusaamistapauksista lähtien.

Tunnetaidoiltaan aidosti ikätasoisesti kypsä ja osaava lapsi ei jatka kiusaamista, ei tee tietentahtoen pahaa, eikä vahingoita ympäristöä tietoisesti ja osaa kunnioittaa oikealla tavalla kaikkea elollista.

Olen yllättynyt tässä hetkessä, ymmärrettyäni oman kasvatustyöni merkityksen tunne-asioiden parissa. Koen tehneeni äitinä jotakin oikein ja olen hyvin iloinen nähdessäni tunnekasvatuksen positiiviset seuraukset omassa arjessani, lasteni ja pikkuisen kautta.

Vaarallisia ajatuksia?

Syksyn alku on aina, yhä vaan rakas aika vuodesta. Ilmat piristyvät kaiken helteisen kuumuuden jälkeen ja tuuli tuivertaa omaa säveltään aiempaa enemmän. Jääkaapin oveen ilmestyy lukujärjestyksiä, tai no meillä enää se yksi, joka määrittää jonkin verran eloamme.

Tiedon välittäjä wilma

Wilma laulaa useamman kerran päivässä ilmaisten toiveensa sivustolle kirjautumisesta, (aina en jaksa, en viitsi tyhjänpäiväisiä tiedotteita lukea) sähköpostissa onneksi näkyy kuka viestii ja mitä asiaa :). Onneksi alku on tärkeiden ja huomionarvoisten viestien kanssa ollut erittäin positiivista ja toivon saman jatkuvan koko lukuvuoden.

Joskus kaipaan vanhanajan paperilappuja, reissuvihkoa ja puhelinsoittoja. Ihan siitä syystä, että wilma aiheuttaa niin paljon turhia ja joskus jopa epätodelliselta tuntuvia tunteita ja mielikuvia. Asiaa siellä on harvemmin tai asiasta on jotenkin tullut erilaista, kuin ennen wilma-sovellusta. Olenkin todennut parhaimmaksi ihan vaan keskustella lapseni kanssa ja yleensä hän jo kertookin samointein, mikäli wilmaan on odotettavissa epämääräiseltä kuulostavia merkintöjä.

Wilma on aina silloin tällöin antanut erikoisen kuvan ns. amattilaisista, joiden vastuulle joudun lapseni jättämään useammaksi tunniksi ja luottamaan heidän kykyynsä täyttää heille kuuluva vastuu.

Erikoiseksi mielikuvani ihmisistä siis tekee se, miten viestintää hoidetaan koulusta kotiin päin, ikäänkuin vanhemmat kävisivät peruskouluaan uudelleen, eikä kyseinen lapsi. Wilman merkinnät voivat saada aikaan jopa täydellisen hermoromahduksen tai niin olen ainakin kuullut. Liekö sitten liioiteltua? Keväällä olen jo ihan korviani myöden täynnä koko wilmaa, ja mieleni on tehnyt poistaa koko sovellus käytöstä.

Muutosten alku on aina hankalaa

Joskus mietin, tuhoaako mahdollinen korkea sivistys/koulutus ihmisen kyvyn normaaliin ymmärtämiseen/ajatteluun ja perusempatiaan ja tilannetietoisuuden häviämiseen ja ihan peruselämän ymmärtämiseen, vai mikä ihme siellä joskus mättää?

Toki vika on yhtälailla minussa itsessäni, myönnän. Olen siinä mielessä vanhanaikainen ollut vielä tähän asti, etten ole ihan loppuun asti ymmärtänyt esimerkiksi uuden opetussuunnitelman merkitystä ja sitä, millaista tukea uuden opetussuunnitelman noudattaminen minulta vanhempana vaatii.

Sen olen huomannut, ettei mikään vanha ja minulle tuttu asia asia toimi opetuksessa, vaikka se ehkä toimisi oman lapseni kohdalla oikein loistavasti? En vain osaa nykysysteemin mukaisesti tukea kotona kaikkeen siihen mihin ehkäpä pitäisi? Tarvitsisiko vanhemmatkin oman koulutuksensa oppivelvollisuuden piiriin siirtyneen lapsen tukemiseksi? Iltalehtien otsikoita tyyliin ”Oletko tehnyt näitä virheitä tukiessasi lastasi koulun käynnissä?” ”Oletko aina tukenut lastasi koulun parissa väärin?”

Koulumotivaation häviäminen peruskoulun aikana

Yhtä kaikki, jokainen varmasti tekee parhaansa ja on mahdotonta huomioida kaikenkarvaiset immeiset ja heidän tarpeensa edes saman lukukauden aikana. Joku saattaa opettaa omalla tehottomalla tavallaan ja vaatia, että joku oppiikin sillä tavoin jotakin ja ihmetellä, mihin hävisi se lapsen luontainen kiinnostus eri asioihin, kuten meillä kävi. Motivaatio katoaa jotenkin salaperäisesti ja koulun käynnin merkitys hämärtyy kohti yhdeksättä luokkaa mentäessä. Yläkoulun luokat on jokainen lapsi kärsinyt läpi jotenkuten, ja myöhemmin on sitten löytynyt kyky, motivaatio ja into oppimiseen.

Miten siinä onkin eroa, peruskoulun ja toisen asteen opetuksen kesken? Voisiko toisen asteen opetuksesta ottaa mallia sinne peruskouluun kaikessa opetuksessa? Tai sitten vain palata aikaan ennen suurta opetussuunnitelman muutosta? Ei lapsi/nuori kykene itseohjautumaan kaikessa ja kaikenaikaa, kuten nykyisin vaaditaan. Ihan jo kehitysbiologinenpsykologinen seikka estää kehittyvien lasten kohdalla sen, että oman toiminnan järkeistäminen ja ohjaus voisi toimia, kuten aikuiselta odotetaan. Useimmiten lapsi/nuori toimii parhaiten, kun on selkeät ohjeet, toimintatavat riittävän yksinkertaisesti esitettynä.

Kuka tietää mihin raha oikeasti menee

Vai onko tarkoituskin murentaa suomalaisten erinomainen sivistys, kouluttautuneisuus ja sitä kautta myös koko yhteiskunnan rakenne hyvinvointivaltiosta anarkistiseen suuntaan? Tyhmiä ihmisiä on kyllä helpompi alistaa ja hallita, se vaan tuo mukanaan rikollisuuden lisääntymisen ja yleisen epäjärjestyksen.

Tähän mennessä edellisinä vuosikymmeninä on tehty paljon koko yhteiskuntaa horjuttavia ratkaisuja, huonoja päätöksiä ja viimeisimmät ovat vasta tuloillaan eri tulonsiirtojen muodossa. Kuinka pitkälle päättäjät ovat valmiita menemään näiden heikennyksiensä kanssa, ennenkuin kansa oikeasti herää ruususen unestaan ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu? Ja niin, valtiotasolla rahaa pitää saada kasaan eri instansseihin, kuten nyt jäsenmaksuihin ollaksemme osa eurooppalaista yhteisöä sekä viimeisimpänä erääseen tuoreeseen liittoon, jonka jäsenyys maksaa maltaita. Heikennetään siten vaivalla kasattua sosiaaliturvaa, jotta kaikenmaailman valtiotason maksut saadaan kuitatuksi.

Kyllä jaksetaan taivastella sitä ja tätä ilmiötä otsikoinnin tuoman ”tiedon” perusteella ja luotetaan sokeasti siihen, että siellä lukee se viimeinen ehdoton totuus, vaikkei asia aina niin ole. Kuka uskaltaa luottaa omaan näppituntumaan ja vaikka ihan oman kokemuksen suomaan käytännön tietoon/näkemykseen? Minäkin voisin tilata oman mieleni mukaisen tieteellisen tutkimuksen riittävän rahan turvin ja voisin siten tutkimuksien nojalla väittää mustan valkoiseksi. Siihen ei tarvita kuin riittävä numeromäärä pankkitilillä – ja saat sitä mitä haluat. Uskottavuutta saadaan, jos halutaan.

Opetussuunnitelmien piilotarkoituksellisuus

Mihin nykyisen muotoisissa opinahjoissa sitten tähdätään? Kansalaiseen, joka on riittävän tyhmä uskoakseen kaiken sen, mikä silmien eteen saatetaan? Kansalaiseen, joka on sekaisin kuin seinäkello, tietämättä mihin luottaa ja lopulta ei mihinkään? Tämän jälkeen pelotellaan ja uhkaillaan, kiristetään ja pakotetaan toimimaan ylhäältä käsin, kuin orjaa konsanaan.

Kouluistakin on tullut yhä enemmän sellaisia paikkoja, joissa käydään tosiaan vain hengailemassa, paikassa jossa on pakko viettää vaaditut tunnit ilman tietoa ja motivaatiota siitä,mitä pitää tehdä milloinkin tai miksi on tärkeää haalia yleistä sivistystä ja oppia monista eri elämänalueista, jatko-opintoja unohtamatta.

Logistiikan ymmärrys tuo mukanaan ymmärryksen monien valtioiden omavaraisuuden häviämisestä. Omavaraisuuden kato (ruuan tuotannossa esimerkiksi, maaperän/vesien/pölyttäjien häviämisen ja saastuneisuuden vuoksi) aiheuttaa riippuvuuden jälleen muista, laajemmista maailman tapahtumista ja ja…Käydäänkö tällaisia läpi asioita opetuksessa, vaiko sivutaanko niitä vain erilaisten teemapäivien yhteydessä? Pidetäänkö vielä oletuksena, että meillä oppilaat edelleen jatkavat maan viljelyä luonnollisesti ja että tämä pitää maamme omavaraisena kaiken muun teknologian ohella?

Tietokoneosaaminen ei auta, jos maasta loppuu puhdas vesi, taikka ravintoa ei ole luonnollisesti saatavilla. Muistaako ihmiset vielä, mikä oli maamme lähtökohta noin sata vuotta sitten ja miksi lapsia alettiin opettamaan laajasti ja mihin tarkoitukseen suunniteltiin hyvinvointiyhteiskunta? Pitääkö kukaan enää kiinni hyvinvoinnista itsestään vai onko jo kaikkien sielu itsekkyyden runtelema minäminähaamu?

Maamme oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten ihan oikea paratiisi, kuka sitä osasi silloin arvostaa?

Mikä on oikeasti tärkeää?

Kauhistun omaa kirjoitustani, mielikuvaa minkä se tuo silmien eteen? Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä uudelleenarviointia ja palata vanhaan, ottaen oppia siitä, missä on menty vikaan nyt tässä ajassa. Ympäristölle ystävällisiä elämäntapoja ja luonnollista elämää säilyttävät ratkaisut olisivat enemmän kuin tervetulleita.

Raha ja talous ovat ihmisen keksintöä, ahneen ihmisen keksintöä ja luonto ei vaadi maksua siitä, kasvattaako se omenan syötäväksi vaiko ei. Ihminen vaatii maksua. Mitä, jos jokaisella olisikin kotipihassaan omenapuu, kuka ostaisi kaupasta omenaa? Muistan itse, miten lapsuudessa järvivettä saattoi juoda tulematta kipeäksi, nykyisin se ei ole mahdollista usein edes keitettynä. Vesi pitää ostaa, jos aikoo juoda. Aika hullua, jos luonto ei tarvitse maksua antimistaan?

Samaan aikaan aikamme/ajatuksemme täyttyy karnevaalisirkuksista, teema vaan vaihtuu ajoittain. On muodissa milloin mikäkin teema, on oltava ajan tasalla ja tietoinen siitä, mikä on somessa in, mikä puhututtaa eniten jne.

Mikä on luonnossa in, mikä puhututtaa siellä eniten? Kuka muistaa, minkä määrän työtä ruuantuottaja tekee sinunkin ravintosi eteen? Ai niin, sehän on oikeaa fyysistä työtä, jota ei ole enää vuosiin muodikkaaksi voinut kutsua, rahan saa helpommallakin kuin tuottamalla ravintoa, koska toripäivät on peruttu logistisen,- ja monopolipelin vuoksi.

Tulevaisuuden visio

Toisaalta, palaan opetukseen ja positiiviseen ajatteluun. Josko nykyinen uusi malli on vain välivaihe kohti kestävämpiä ratkaisuja ja oppilaat voisivat omaa luovaa ajatusta käyttäen kehittää yhteiskuntaa entistä parempaan suuntaan?

Ajatuksen vapaus ilman kahlitsevaa ja säännönmukaista ideologiaa voi luoda ihan jotain uutta, hyvää ja luonnollista elämää. Lapsella on kyky kunnioittaa kaikkea luonnollista, elävää ihan luontaisesti. Lapsella on myös rajaton ajattelu, rajaton anti mahdollisuuksia ja uusia innovaatioita, mikäli niitä ei säännönmukaisesti rajoiteta aikuisten taholta. Aikuisena tämä kyky voi luoda entistäkin paremman yhteiskunnan, jos vain henkilö selviää ensimmäiset vuosikymmenensä syrjäytymättä yhteiskunnasta. Aito, kaupallistamaton ympäristöystävällisyys on tulevaisuutta, eheämpi ja yhteisöllisempi kansa, joka pärjää omillaan yhdessä?

Mieluummin toivoisin, itsenäiseen ja rakentavaan ajatteluun kykeneviä ihmisiä, joilla on terve moraalin,- ja oikeudenmukaisuuden taju, sekä kyky toimia luontoa kunnioittaen, sillä luonnosta me olemme kaikki ja terveestä luonnosta riippuu myös ihmisen elämä kaikkineen.

Vielä sata vuotta sitten luonnosta eläminen oli meilläkin itsestäänselvyys, luontoa kunnioitettiin siinä, missä toista ihmistäkin. Otettiin pääosin vain se, mihin oli oikeus. Itsekkyys ei tuonut leipää pöytään siinä määrin, kuin se nykyisin on arvossaan ja olemmekin jo unohtaneet esivanhempiemme tekemän työn tämän hetken eteen. Meillä on juuri nyt kaikki mahdollinen tietotaito ja kokemus voidaksemme ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisimman hyvä olla ja elää. Tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän luovuutta, ihmisiä uusine ideoineen, uskoa asioiden parempaan suuntaan ja luontoa kunnioittavaan kehitykseen.

Henkareita ei voi koskaan olla liikaa?

Ja muita ihan yhtä hirvittäviä ajatuksia tähän.

Investoin siis tänään pakon sanelemana henkareihin. Oma vaatesäilytykseni sijaitsee eteisen naulakossa, siinä mihin yleensä ulkovaatteet jätetään sisälle tultaessa. On siellä toki ne perheen takitkin ja osa miehen vaatteista. Eli minulla on noin puolet käytössäni eli tarkalleen ottaen noin 70cm tilaa henkareille/omille vaatteille.

Kaappitilaa minulla on kaksi hyllyä yhdestä kaapista, jaamme sen puoliksi miehen kanssa. Olen haaveillut jo vuosia omasta paikasta vaatteilleni, vaan vielä en ole bongannut meidän kotiin sopivaa kaappia tai vastaavaa. Kaappi saisi siten toimia myös tilan rajaajana ja näköesteenä nukkumiseen käytettyyn nurkkaukseen.

Pyykkihuolto meni uusiksi, kuivausrumpu ilmoitti jälleen haluavansa uusia osia ja niiden saapuminen maailmalta kestää aikansa. Tilaa meillä ei ole missään, että saisi kuivaustelineen johonkin oleskelemaan. Tällä hetkellä pieni teline on jo valmiiksi ahtaassa kylppärissä ja sitä joutuu siirtämään edestakaisin päästäkseen liikkumaan sen pari askelta paikasta toiseen. Miten hankalaa ja ärsyttävää.

Pakon sanelemana, tuumasta toimeen sitten ja henkarille on pyykit laitettava kuivumaan toistaiseksi. No, siinä sitten etsin ja etsin turhaan ylimääräisiä henkareita kotoa ja oli ihan pakko kauppareissulla ostaa uusia, jotta perheen pyykki saadaan kuivaksi. Toteutin samalla pitkäaikaisen toiveeni ja hankin vihdoinkin kahteen oveen lakanankuivaustelineet.

Hieman kauhulla ajattelen viikkoja, kun lapset ovat luonani. Pyykin määrä on edelleen suuri, vaikka korin pohja onkin jo saavutettu. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kaksi muksuista muutti omilleen. Kyllähän sitä pyykkiä tosiaan pesee, vaikka kuinka paljon. Eri asia on, miten saada kuivaksi ja karvattomaksi vaatteet. Koko pyykkihuollon toimivuus perustuu meillä juuri kuivausrumpuun.

No, eiköhän me tästäkin suoriuduta ihan kunnialla ja kekseliäisyydellä sen muutaman viikon, minkä kuivuri on käytöstä poissa.

Kauppareissu sujui odotusten mukaisesti ja koulutarvikkeet nuorelle tuli hankituksi. Vaateosastolle en häntä saanut sentään enää mukaan ja ehkä jonain toisena hetkenä sitten kokee tarvitsevansa vaatettakin. Kauppareissut tarkoittavat itselleni kidutusta ja vältän niin pitkälle kuin mahdollista kaikkea kauppailua. Valot, äänet, ihmiset jne saavat jokaikisen aistin ylikuormittuneeksi ja varsinkin isossa kaupassa jo pelkkä käveleminen käy urheilusuorituksesta, eli olen ihan takki tyhjänä kaupasta poistuessani.

Kello lähentelee jo yhtätoista illalla, mehunkeiton aloittaminen hieman venähti muutamalla tunnilla ja väsy on melkoinen. Odottelen vielä viimeiset marjat ämpärin pohjalta höyrystymään kattilaan, mehun pullotus ja huomiseen saa jäädä pakastus. Mehua tuli taas ihan hyvä määrä, melkein kymmenen litraa kahdesta ämpärillisestä.

Suunnitelmat muuttuvat lennosta ja elämä etenee aina tilanteiden mukaisina. Aamusta ei voi tosiaan tietää, mitä päivä tuo tullessaan ja aiottu siivouspäivä muuttui lennosta mummoiluun. Pikkuinen onnistui jälleen sulattamaan tämän mummon sydämen tullessaan halaamaan heti sisälle päästyään. Alan päästä jo jyvälle, mistä tässä mummona olemisesta onkaan kyse.

Kesän loppuja

Kulunut viikko on ollut kovin pilvinen, tuulinen ja sateinen. Porottava aurinko tuntuu jääneen historiaan alkavan syksyn myötä. Tänäänkin on kovin pilvistä ja tuuli riepottelee puita. Ilma on hyvin raikasta hengittää. Ulkona on erittäin miellyttävää käydä lenkkeilemässä.

Alkuviikosta kävin kirpparikierroksella tyttären kanssa ja ajatus siitä, miten kierrätys esimerkiksi vaatteiden osalta on siirtynyt osaksi luontevaa kulutusta lapsilleni, lämmitti mieltäni kovasti. Löysin itsekin jälleen pienesti pari astiaa rikkoontuneiden tilalle. Tytär teki myös hyviä löytöjä, ja sai sen, mitä lähtikin etsimään.

Loppuviikosta suuntasimme nuorimmaisten kanssa pääkaupunkiseudulle retkelle, kohteena Suomenlinna. Otimme mukaamme myös meillä hoitopäivää viettävän mummon pikkuisen poikasen ja koira pääsi päivän ajaksi toisaalle hoitoon. Päivä oli matkoineen kaikkineen mukava, mutta raskas.

Söimme miehen tekemiä herkkueväsleipiä parkkipaikalla, ennen siirtymistä julkisiin kulkupeleihin, alkaen metrosta ja päätyen lopulta Suomenlinnan lauttaan. On se helppoa ja nopeaa liikkumista paikasta toiseen siellä Helsingin päässä. Meilläpäin ei ilman omaa autoa voi edes kuvitella elävänsä, julkista käyttäen esimerkiksi töihin meneminen kestäisi ikuisuuden ja silti ei vuorotyöläinen ehtisi ajoissa perille, kauppareissusta puhumattakaan. Välimatkat on pelkälle pysäkille usein kilometrejä.

Ihmisvilinä, vaikkei ollutkaan mikään pahin ruuhka-aika, kävi koko porukan aistien päälle ja totesimme jokainen, ettemme voisi elää siinä ympäristössä eli pääkaupungin tohinassa. Liikenteen kova meteli yhdistettynä ihmisistä lähteviin ääniin tuntui ylittävän sietorajan monessa kohdin. Kykenimme silti kaikesta huolimatta nauttimaan päivästämme, pikkuinenkin unohti uhma-ikänsä kotiin ja nautti parivuotiaan tavoin uusista jännittävistä kokemuksista eri liikennevälineiden kyydeissä sekä jahdatessa mm. lintuja.

Suomenlinnaa kiertelimme omaan tahtiimme ja totesin, ettei yhdessä eikä kahdessa päivässä koko saarta ehdi käydä. Historiaa olisi niin paljon nähtävillä. Itselle tuli siellä ollessa sellainen olo, kuin olisin joskus siellä joskus käynyt. Tiedän kuitenkin, etten ole ja uskon nähneeni vain unta taannoin samoista paikoista.


Punaiset viinimarjat tuli kerättyä lauantaina ja hämmästelin, kuinka isoja terttuja olikin pensaikon suojiin päässyt kasvamaan. Keräys sujui nopeaan ja pääsen mehustushommiin. Pusikoihin jäi vielä useampi ämpärillinen ja hieman harmittelen, ettei meille pakkaseen mahdu yhtään enempää mehua talveksi.

Pienesti jäämme jännittämään, toteutuuko säätieteilijöiden ennustukset alkuviikon myräkästä. Iltalenkillä aurinkokin pilkahti juuri ennen painumistaan vuoren taa ja ulkona tunnelma oli jotenkin odottava. Ympäristön hiljaisuus ja matalalla kulkevat pilvilautat loivat hyvin erikoisen tunnelman, jopa hieman pelottavan fiiliksen, ihan kuin jonkun kauhuelokuvan alkutunnelmat tai jotakin.

Puuhaa on riittänyt koko edelliselle viikolle ja ensi viikolla alkaakin jo koululaisilla uusi lukuvuosi. Koulun alku tarkoittaa meilläkin pienesti erinäisiä hankintoja, jotta koulussa käynti mahdollistuu suht kivuttomasti. Vanha reppu antoi vetoketjustaan periksi keväällä, joten sellainen ainakin pitäisi löytää. Kynät ja muut pikku tilpehöörit tuppaavat katoamaan koulussa ja niitäkin pitää uusia tasaiseen tahtiin. Ehkä pitää etsiä myös jotakin vaatetta, vaikka kyseinen nuori ei niin hirmuisesti (ainakaan vielä) välitä vaatekaupoissa ravaamisesta.

Hyvää alkavaa viikkoa!