lapset – Saman auringon alla

Tervetuloa syksy

Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.

Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!

Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.

Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?

Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?

Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?

Paras vuodenaika

Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.

Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…

Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.

Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?

Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.

Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.

Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?

Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.

On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.

Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?

Kesän alku

Kesä alkoi ilmojen puolesta oikein rytinällä, helteisiä viikkoja! takana useampi ja millään ei uskoisi, että eletään vasta kesäkuun ensimmäisiä päiviä. Viikolla kävin kurkkimassa (ajamassa ylikasvaneen rikkaruohotilkun matalaksi) vanhan mummon pihamaan marjapuskat, ja siellä oli hienot punaherukan tertun alut marjoineen jo kovasti kehittymässä, karviaisissa oli myös jo isot marjat vuodenaikaan nähden. Toivottavasti saadaan taas talveksi hyvät mehut marjoista?

Parin edellisen viikon aikana tapahtumia onkin ollut paljon, mukavia sellaisia. Vanhin lapsista kävi muutaman päivän vierailulla pitkän matkan takaa ja ikävä helpotti hieman. Hän pääsi nauttimaan kesästä/lomastaan tänne etelän +25 asteen helteisiin. Oli todella ihanaa nähdä pitkästä aikaa ihan livenä, johan siitä on vuosi aikaa edellisestä tapaamisesta. Pitkä välimatka vaikeuttaa näkemisiä huomattavasti ja meidän kummankin elämässä on matkustamista hankaloittavia arjen esteitä, joten ikävää vain täytyy sietää aina siihen asti, kunnes matkustamisen mahdollisuus tulee eteen.

Tosiaan, on vaikea uskoa kesän vasta alkaneen kalenteria katsoen. Yöt on olleet heinäkuun kaltaisia ja kotiin piti taas kerran asentaa koneellinen ilmanviilennys. Sitä en tiedä, kumpi meistä (koira vai minä ) tarvitsee enemmän tuota hurisevaa laitetta, mutta olen kiitollinen sen tuomasta helpotuksesta huoneilmaan. Kärvistelimme ja tuskailimme kuumuudessa, joka sisällä lähenteli pahimmillaan yli kolmeakymmentä. Kone oli hienosti kevättalven muuttohässäkässä toisaalla varastoituna, jonka vuoksi sen haku kotiin ei käynyt ihan kädenkäänteessä ja parempi puolisko oli hieman sitä mieltä, ettei laitetta saisi asennettua kotiin ollenkaan. Noh, nyt se kuitenkin jälleen toimii, paremmin kuin olisin osannut arvata ja viileää riittää koko kodin tarpeisiin.

Vanhan mummon omenapuut kukkaloistossaan

Odotan innolla oman pikku pihan aitaamista, saamme kaivatun näkösuojan ja pääsen tämän jälkeen sisustuspuuhiin ulkona. Edellisen kesän hankinnat eli pieni rautainen pöytä ja pari tuolia istuvat nyt pihallemme kuin nenä päähän, ja olen iloinen niiden löytäessä paikkansa ulkona.

Yllätyin positiivisesti vuorenkilven, saniaisten ja muiden kukkivien kasvien runsaudesta talon vierustalla ja olen jo sanonut useaan otteeseen, miten iloinen olen nähdessäni niitä omassa pihapiirissä. Vuorenkilpien seasta on alkanut kasvaa myös kuunliljaryppäitä ja niistäkin olen vain haaveillut. Olen aina vähän niinkuin salaa toivonut juuri samoja kasveja omaankin pihaan.

Koulut päättyivät ja ansaittu kesälomakin on ehtinyt alkaa tässä kirjoittelujen välissä. Meillä jännitetään nyt nuoren opiskelupaikkaa ja siitä sitten alkaa jälleen uusi elämänvaihe kohti aikuisuutta ja uudenlaisia vastuita opiskelujen myötä. Muiden lasteni elämässä koulut on toistaiseksi käytynä ja jokainen heistä elää tällä hetkellä vuorotyön siivittämää arkeaan omillaan.

Mietin taannoin, onko onnistunut kasvatustehtävässään silloin, kun lapsi saa otteen omasta elämästään, osallistuu työelämään opintojensa päätteeksi ja alkaa suorittaa yhteiskunnallista tehtäväänsä, kuten pitääkin? Omalle kohdalle huoli herää ammatinvalinnasta lasteni kohdalla, kuinka pitkään he jaksavat tuota rooliaan suorittaa tunnollisina, mahdottomien vaatimusten yhä kasvaessa, resurssien koko ajan pienentyessä. Työtä riittää liiaksikin asti, vaan miten kauan oma jaksaminen riittää? Sanonta, ”nuorena sitä jaksaa” ei pidä paikkaansa siinä kohden, kun kuormitetaan liikaa, oli nuori taikka vanha.

En soisi lapsilleni sitä kuuluisaa burnoutiksikin kutsuttua uupumista, vaan se riski on koko ajan olemassa. Sitten tuo salakavala tila on uusiutumisherkkä, vaanii nurkissa hyökäten kimppuun, jos ei osaa olla varuillaan ja tunnistaa riittävän ajoissa niitä uupumiseen johtavia tekijöitä, joista monet on valitettavasti itsestä riippumattomia asioita, joihin ei siten voi edes vaikuttaa mitenkään.

On kuitenkin ihanaa vihdoin viimein päästä toivottamaan

Hyvää Kesän Alkua jokaiselle!

Keväisiä kuulumisia

Huhtikuun päivät vierähtivät nopeasti, kevättä odotellen ja kylmyyttä ihmetellen.

Elämä kulkee totuttuja uomiaan samankaltaisessa rytmissä, kuin aina ennenkin. Viikot rytmittyvät sen mukaan, onko talossa myös nuoriso-osastoa paikalla. Lapsettomat viikot kuluivat aiemmin hyvin hitaasti ja elämäni ikäänkuin pysähtyi aina niihin viikkoihin.

Viime aikoina olen huomannut muutoksen tapahtuneen ja lapsettomienkin viikkojen aikana elämä soljuu etiäpäin jo melkoista vauhtia. Ajatuksissa hieman häämöttää aika, jolloin kaikki lapseni ovat omillaan aloittelemassa elämäänsä itsenäisesti.

Sunnuntaina aloitin projektin nimeltä ikkunanpesu. Minun piti aloitella kevyesti vain puhdistamalla sälekaihtimet keittiön ikkunasta, mutta pesinkin sitten koko ikkunan lukuunottamatta ulkopintaa. Ikkunoiden ulkopinta on pestävä ulkokautta ja siihen minun on hankittava jonkinlaiset välineet, joten menee hetki, jos toinenkin ennenkuin saan koko projektin päätökseen.

Koiralla kävi kylässä jokakeväinen ykä/ripaska, sen syötyä jotakin sopimatonta tien poskelta. Pieni eläin ehkäpä päätyi syöjänsä kitusiin ja yllättäin kukaan ei ollut kotona vahingon tapahtuessa. Siisti koira kuitenkin vahinkojensa kanssa ja hetken aikaa piti etsiä hajun lähdettä kotiin saapuessa. Keittiön matto pääsi tapahtuman seurauksena jäteasemalle, se olikin jo todella vanha matto ja viimeaikojen negatiivisesten mattopesulakokemuksien jälkeen tuumasin, ettei ole kannattavaa enää kiikuttaa pesulaan, kun likaisena tulevat takaisin kuitenkin.

Olen ollut todella tyytyväinen vuosia kestäneeseen asiakassuhteeseen pesulan kohdalla ja ensimmäisten reklamaatioiden kohdalla jätin asiat sikseen, virheitähän sattuu aina, kun ihmiset toimivat ja siten annoin asioiden olla toivoen seuraavalla kerralla parempaa jälkeä. Seuraavalla kerralla sitten takaisin tuli matto, jota ei oltu pesty ja yksi matto katosi jonnekin. Kolmatta kertaa en enää muista, mitä silloin tuli eteen ja nyt viimeisin kokemus on tältä talvelta, kun muuton yhteydessä veimme matot kyseiseen pesulaan ja lopputulemana jouduin heittämään pilatut matot roskiin, koska ne olivat likaisemmat kuin sinne viedessä ja haisivat märänneelle.

Vuosia kestänyt asiakkuus tämän kyseisen pesulan kanssa päättyi nyt sitten siihen ja yksikään matto ei enää eksy sinne ”pesuun” likaantumaan. Onneksi paikkakunnalla on muitakin pesuloita tulevaa tarvetta ajatellen ja toivoisin pääseväni kesällä ainakin kerran itse pesemään mattoja pesupaikalle.

Toivoa sopii tuota mattopyykkiäkin, ehkä jaksan jo tänä kesänä taas sitäkin puuhaa? Saa nähdä, ja jännityksellä jään odottamaan yhtä kesän mieluista puuhaa, mikäli vointi sen vain sallii?

Kuumuus ja aurinko uuvuttavat yhtä tehokkaasti, kuin intensiivinen liikuntakin. Kulunut kevät on ollut itselleni mieluisa siitä syystä, ettei aurinkoa ole hirmuisen paljoa näkynyt. Pilvipeitto taivaan yllä mahdollistaa oman ulkoilun paremmin, vaikka olenkin aina tykännyt aurinkoisten päivien lämmöstä. Ristiriita on siis ilmeinen ja sen kanssa olen joutunut painimaan jo yli kaksikymmentä vuotta. Nauttiako auringosta ja käristyä sekä uupua? Vaiko sitten viettää aikaa neljän seinän sisällä jokseenkin normaalioloisena?

Vappu tuli ja meni ilman sen kummempia keittiössä hääräilyjä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä aikuiseloni aikana? Kevään ja kesän taitteen juhla, joka on sekin määritelty uudelleen aikojen saatossa. Kaupan sima ja sen lisäaineiden selvittäminen aiheutti hieman epäuskoa, kun kemikaalikortti näytti erään lisäaineen kohdalla varoituksen syövyttävuudestä sekä terveysvaarasta. Mielenkiintoista, miten sellaistakin ainetta voidaan käyttää ihmisten ravinnossa? Ehkä kuitenkin pitäydyn jatkossa kotitekoisessa simassa?

Mukavia keväisiä päiviä jokaisen viikkoon!

Somekuplia

Kuvissa oleva karvainen kaveri istuu puistossa, penkillä ja seurailee ympäristön tapahtumia ihan kuin ymmärtäisikin jotakin? Kyseiselle penkille pitää aina hypätä ohi kulkiessa ja ihmettelen suuresti tätä tapaansa. Miksi juuri tuo penkki ja miksi siihen pitää päästä peräti istumaan? Aikansa seurailtuaan ympäristön liikkeitä, korvat kuulevat viimein ”mennään” käskyn.

Harmaita päiviä, kylmiä päiviä jälleen useampi peräkkäin. Hyvä niin, koska aurinkoisina päivinä lotraan aurinkosuojaa enemmän kuin tarpeeksi ihon palamisen estämiseksi. Tänä vuonna iho tuntuu reagoivan aurinkoon samantien ikävällä poltteellaan, joten pilviset päivät mahdollistavat pidemmän ulkoilun, mukavan ulkoilun.

Auringonvalon sieto on vuosikymmenien aikana vaihdellut paljon, joinain aikoina olen pärjännyt peräti ilman voiteitakin. Ja tällä hetkellä olo on kuin elokuvien vampyyreilla, jotka savuavat heti auringon noustessa taivaanrantaan. Vanhat loisteputkivalaisimet aiheuttavat myös oireita; ihon kirvelyä, pistelyä sekä voimakasta punoitusta.

Yleensä en hirmuisesti mieti, mitä päälleni laitan. Tälle kesää joudun pakostakin miettimään ihon suojaamista vaatetuksin. Kirpparilta löysin jo yhden peittävän, kevyen paidan kesän aurinkoisiin päiviin ja jotenkin tuntuu, että koko vaatekaapin sisus kesävaatteiden osalta uusiutuu vastaamaan tarvetta peittää näkyvissä oleva iho. Hattukin pitäisi löytää…

Alkuviikosta vietimme lapsenlapsen kanssa yhteisiä ulkoiluhetkiä käyden kävelyllä ja leikkipuistossa. On se vaan jännä, kuinka monessa asiassa ja esimerkiksi luonteenpiirteissä lapsi muistuttaa äitiään ja joissakin asioissa tulee mieleen isänsä. Sekoitus molempia siis ja kasvaessaan isommaksi tunnistan poikasessa myös hieman samoja piirteitä, kuin itsessä on ollut lapsuudessa. Esimerkiksi voimakas kieltäytyminen tietyistä ruuista ja raaka-aineista tuntuu kovin tutulta.

Uhmistelu on jäänyt jo vähemmälle ja talven kuluessa poikasesta on kuoriutunut ihka oikea leikki-ikäinen huimien mielikuvitusleikkien kera, joihin itsekin pääsin mukaan käpyjen, hiekan ja tikkujen muuttaessa muotonsa eläimiksi, metsäksi, ja kaupaksi. Pääsin poikasen mielikuvitusleikkeihin mukaan myös metsään, paistamaan makkaroita, paahtoleipää ja vaahtokarkkejakin sekä katselemaan ankkoja. Minusta on mukavaa seurata, kuinka lapsi kehittyy ja leikki kasvaa kehityksen mukana. Lapsi on selvästi onnellinen ja tiedoton suuresta maailmasta…

Viimeaikoina olen paljon miettinyt erilaisten laitteiden ja some-maailman seurauksia. Omatkin lapset ovat kasvattaneet puhelimen käteensä. Vain vanhimmalta puuttuu nettiaikakausi perusopetuksen ajalta. Siis kännykulttuuri, josta on tullut iso osa lasten elämää nykyisin.

Kauhistuin kymmenisen vuotta sitten, kun päiväkodissa piti aloittaa alle kolme vuotiaiden nettikasvatus. Siis tabletti kouraan ja pelaamaan jotakin kehittävää peliä tarkoituksena mm. lapsen omatoiminen ja sujuva laitteen käyttö. Kotona piti vanhempien aloittaa näille pienille asiaankuuluva nettikasvatus turvallinen käyttö huomioiden. Kotiin jaettiin lippua, lappua ja ohjekirjasta lasten netin käyttöön kannustamisesta ja turva-asioista ja oikein kannustettiin vanhempia lasten netin käytössä. Huh, olen edelleen sitä mieltä, ettei ihannemaailmassa olisi lasten mahdollista käyttää aikuisten laitteita ennenkuin lasten aivot ovat riittävän kehittyneitä ottamaan vastaan kypsästi sen, mitä siellä sitten onkaan.

Moni lapsi käytti laitetta sujuvasti ja esiin tuli juuri tuo runsas ruutuaika ja sen päivittäinen käyttö takaamaan vanhemmille niitä rauhallisia ja häiriöttömiä hetkiä. Toki muistan itsekin laittaneeni lapsilleni videolta pyörimään lastenelokuvan, kun piti saada kodin viikkosiivous tehtyä ja elokuvaa katsellen lapset pysyivät paikallaan ja poissa siivouksen tieltä.

Kymmenisen vuotta sitten alkoi ryhmissä olla paljon hälinää, ääntä, väkivaltaa, yleistä levottomuutta ja osaamattomuutta leikkimiseen sekä lasten puheenkehityksen viivästyminen yleisesti kiinnitti omankin huomion. Ylipäänsä pienten taaperoiden kehitys näytti hidastuneen ja tuottavan huolta yhä useampien kohdalla. Nämä olivat niitä lapsia, joiden ilme kirkastui kerran viikossa vartiksi—päiväkodin tablettihetkessä karkeasti yleistäen.

Moni näistä kehityksellisesti jäljessä olevista olivat todella taitavia ja tietäviä isojen lasten peleistä, elokuvista, jne. ja osa jopa piti tylsinä päiväkodin opetustuokiota, koska ei ollut tappoa ja räiskettä. Mitä sellaisesta pitäisi ajatella? Että pojat on poikia ja kuuluu ikään ihannoida väkivaltaa, joka on kuitenkin kaikessa muodossaan väärin ja ei hyväksyttävää toimintaa normaalissa elämässä.

Somesisällöt on käyttäjien tuottamaa kuvaa, videota ja ääntä. Alakoululaiset tekevät sisältöä someen. Aina löytyy jokin porsaanreikä kiertää ikärajoja, vanhempien valvontaa. Ero entiseen aikaan, kun ei ollut mitään liveä netissä, nykyiseen on enemmän kuin yö ja päivä ja kenenkään aivot ei voi kestää jatkuvaa tietotulvaa eri laitteiden välityksellä.

Uniongelmat, mielen ja tunteiden säätely ja hallinnan vaikeus, kehonkuvan vääristymät ja epätodelliset toiveet omasta ulkomuodosta, elämästä jne. tulevat pitkälti nykyisin laitteiden käytön seurauksena. Some koukuttaa, se on sen tarkoituskin. Käyttäjä jää koukkuun yhä nuorempana vääristäen normaalia kokemusta elämästä.

Some ja nettimaailma yleensäkin on erilainen kokemus eri käyttäjillä ja algoritmien vaikutuksesta se muokkautuu jokaiselle käyttäjälle omanlaiseksi riippuen siitä, mikä käyttäjää kiinnostaa ja mihin hän kiinnittää huomionsa. Voisi puhua kärjistetysti jopa aivopesusta ja manipuloinnista, mielenhallinnasta.

Aiemmin aikuisilla oli jokseenkin yhteneväinen kuva ympäröivästä maailmasta. Nykyisin on mahdollista muodostaa netin syövereiden perusteella täysin omanlaisensa kupla, mihin ajatukseen vain pitäen sitä totuutena, koska netti niin sanoo. Lapset pitävät esimerkiksi wikipediaa ja sen tietoja ehdottomana, ikäänkuin viimeisenä sanana, vaikka sielläkin on paljon virheitä johtuen siitä, että kuka tahansa ja missä tahansa pääsee muokkaamaan sisältöjä. Lasten maailmankuva muotoutuu sen mukaisesti, mitä ruutu heille näyttää eri algoritmien säätämänä.

Törmäsin itse omassa perheessä tähän algoritmiasiaan, kun nuorin lapseni hieman ärsyyntyneenä kertoili, miten eräässäkin kanavassa hänen jatkuvasti kuulemansa taustamusiikki oli tietynlaista. Siitä saimme aikaan hyvän keskustelun päätyen juurikin tuohon aivopesun logiikkaan, kuinka huomaamatta aivoille syötetään sellaista materiaalia, mitä ei normielämässä edes tulisi eteen. Onneksi lapseni oli tietoinen tästä algoritmien maailmasta ja tiesi itsekin mistä moinen ilmiö juontaa.

Lasten ja nuorten kasvanut masentuneisuus ja muut mielenterveyden ongelmat ovat kasvaneet samassa tahdissa kuin vapaa laitteiden,- netin käyttö. Vanhemmat eivät kykene enää estämään/hallitsemaan sitä sisältöä, mitä lapsi katselee/näkee tahtomattaankin netistä, taikka mitä sisältöä lapsi itse tekee ja jakaa nettiin. Aina löytyy porukoista viimeistään se yksi, jonka nettiä ja käyttöä ei rajoiteta? Ja lapset osaavat myös kiertää rajoituksia ja estoja taitavasti ja sitähän ei kotona kerrota. Kieltämisen kulttuuri on vahva niin vanhemmilla, kuin lapsilla. ”Eihän nyt meillä, vaan siellä muilla”.

Mitä tulee kehittyviin aivoihin sitten? Usean tunnin selailu netissä ei varmastikaan tee hyvää kenenkään aivoille. Hallitsematon sisältö napsahtaa silmien eteen halusit tai et, siinä se sitten kuitenkin on ja kuva on jäänyt verkkokalvoille ikuisesti. Ajatella, että itse olin huolissani aikoinaan lapseni traumatisoitumisesta kirjan lukemisesta, kun nuorten kirjassa käsiteltiin vaikeita aiheita. Nykyisin samaa aihetta näkyy kuvattuina tekoina kaikkien saataville kannustaen somekäyttäjää itseäänkin toimimaan kenties samoin. Se mitä isot tekevät edellä, pienet tekevät perässä.

Somemaailma ei kunnioita kenenkään oikeutta kokea olevansa turvassa, arvokas, rakastettu ja tärkeä. Päinvastoin, somemaailma aiheuttaa paljon erilaista turvattomuuden tunnetta, arvottomuuden kokemuksia sekä huonommuuden tunteita. Jo pienestä pitäen näet, koet miten erilaisin tavoin kiusataan ja se toiminta taltioidaan kaikkien nähtäväksi, pieni saattaa joutua pelkäämään, ettei itse joudu samanlaisen nöyryytyksen kohteeksi?

Mitä enemmän kyseenalaista sisältöä lapsi näkee, sen normaalimmaksi nämä ilmiöt muuttuvat lapsen elämässä ja lapsi ei tunnista enää pidemmän päälle sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sama voi käydä aikuisillekin, heidän haksahdettuaan ja jäätyään riippuvaiseksi eri somealustoille. Nettiriippuvuus on sekin nykyajan vitsaus.

Olin itse koululainen, kun tietokoneet alkoivat yleistyä jokaisen käyttöön ja vuosikymmenen vaihtuessa lähemmäs 2000-lukua aavistelin, pelkäsin ja suorastaan inhosin ajatusta tietokoneavusteisesta elämästä. Olin jo silloin sitä mieltä, ettei tietokoneista ole kuin haittaa ihmisen elämässä ja niinhän siinä on sittemmin käynyt niin.

Lapset kasvavat kovin kieroon känny kädessään; todellisuus, sekä oikean ja väärän merkitys häviävät. Liian varhainen negatiivinen tunnekuorma tekee ihmisestä kylmän, tunteettoman kuplassa eläjän, ehkä ahdistus ja epämääräinen pahoinvointi kyläilevät silloin tällöin ja ne saadaan kuriin sitten pillereitä popsimalla, samoin kuin unikin saadaan aikaan pillereillä. Entisaikaan oli joitakin häiriintyneitä yksilöitä, nykyisin tuntuu netin syöverit olevan pullollaan sellaista materiaalia, jota mukamas täysin normaalit tuottavat muille jaettavaksi ja nähtäväksi somessa.

Lasten vasta kehittyvät aivot ja hermosto ja kaikki muu inhimillinen toiminta häiriintyy liiallisesta kuormituksesta, jota väistämättä saa osakseen sovelluksien ja somen kautta. On oikeastaan ihan turha ihmetellä, mistä lasten ja nuorten kasvava pahoinvointi ja epäterveet ilmiöt johtuvat.

Intouduin pohtimaan tätä aihetta katsottuani dokumentin tapaisen ohjelman, ”Valvontakapitalismin vaarat 2020”. Ohjelma oli ajatuksia herättävä ja varmasti mietittävää riittää jatkossakin. Jäin miettimään omaa somekuplaani, nettikuplaani ja totesin, että se on aika tylsä. Koirajuttuja, positiivisuushömppää ja mietelauseita, luontoa, ehkä historiaa vähäsen ja siinä se.

Oma käyttöni on aika vajaata, toki joskus uppoudun itsekin selaamaan syötteitä ja huomaan, miten useampi tunti häviää elämästä puhelimen äärellä ja sehän ei oikein ole ajankäyttöä, vaan sen tuhlaamista ja sen ymmärtäminen kismittää valtavasti.

Kaiken lisäksi netin äärellä vietetty hömppä-aika saa aikaan omalla kohdalla väsymistä ja haluttomuutta tehdä sen jälkeen oikeastaan mitään. Ikäänkuin aivot kokisivat pienimuotoisen tiltin, josta toipuminen taas kestää oman aikansa. Mieluummin virkistäydyn pikku nokosilla, ja sen jälkeen jaksaa taas puuhailla arkisten asioiden kanssa.

Onko aikuisen ja lapsen aivoilla ja kyvyllä jaksaa ja suodattaa sitten eroja? On varmasti, ja lasten aivoitukset sietävät heikommin jatkuvaa tietotulvaa ja nopeasti liikkuvaa kuvaa. Väsyminen johtaa uupumiseen myös lasten kohdalla ja ennen tällainen oli todella harvinaista.

Millainen on sinun nettikuplasi? Se lisääntyy, mihin huomiosi kiinnität; pätee erityisen hyvin netin syövereissä.

Mukavaa viikonvaihdetta ja lämpöisten kevätkelien odotusta jokaiselle!

Väkivaltaista asiaa

Kevättalvi, takatalvi saapui meillekin lumen ja pakkasen muodossa. Suurin osa lumisesta peitteestä ehti jo kertaalleen sulaa lämmön helliessä aurinkoisissa päivissä.

Iltaisin on kyllä todella omituista, kun valoisaa aikaa riittää yhdeksään asti ja lumet ovat maassa. Siinä yhdistelmässä on jotakin, mikä ei vain täsmää totuttuun.

Valon lisääntyminen on kyllä hieno juttu, ja erityisesti osaan arvostaa kodin valoisuutta, jota minun ei enää tarvitse millään kikkakolmosilla yrittää saada aikaan. Ikkunoista tulvii valoa, vaikkei aurinko edes paistaisi. Valoisuus saa aikaan iloa, hyvää mieltä.

Kuluu viikko, muutama päivä ja hetkessä auringonpaisteen ja lämmön seurauksena nurmi paljastuu näkyviin luvaten taas kevään edistymistä. Aamun sumuiset hetket eivät kerro tulevasta kelistä vielä mitään. Sataako vaiko paistaako päivän aikana?

Mietteitä, kun mieli yrittää kaataa kaikenlaista roskaa tietoisuuteen ja yritän hallita ajatusteni tulvaa, joka saattaa ryöpsähtää yli äyräidensä hetkenä minä hyvänä. Siirrän ajatuksia pois toisaalle, keskityn ulkoiseen ja otan käsittelyyn vain yhden ajatuksen kerrallaan mietittäväksi.

Jaottelen ja luokittelen; ne asiat, joille en mahda mitään, ne joiden ratkaisut eivät ole minun vastuulla. Sitten ne, joille voin tehdä jotakin, voin vaikuttaa asioihin omalla toiminnalla. Keskityn ratkaisuihin, kuinka toimia missäkin mahdollisessa tilanteessa.

Elämään tulee aina ylämäkiä, tasaisia vaiheita ja vuorostaan alamäkeä. Ainoa täysin varma asia onkin vain muutos, jatkuva muutos ja selviytyminen muutoksista on hyvin pitkälle kiinni omasta asenteesta ja kyvystä sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Voi joko jäädä paikoilleen ja vastustaa erilaisin keinoin tai sitten antaa virran viedä vastustelematta sen kummemmin?

Joskus hankaluudet elämässä voivatkin olla niitä mahdollisuuksia, avain ja aukeava ovi johonkin ihan uuteen? Riippuu ihan omasta asenteesta, ja omista sen hetkisistä kyvyistä, miten päättää suhtautua elämässä oleviin vaikeisiinkin asioihin.

Edellinen lause nostaa helposti tunteita, miten johonkin erityisen ikävään asiaan saisi jotakin positiivista? No ei saa, eikä välttämättä pidä saada. Silloin oikeastaan ainoa keino on hyväksyä se ikävä asia sellaisenaan, kuin se on ja ottaa elämään mukaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein taida ollakaan?

Viime aikoina on tapetilla ollut kiusaaminen, vaikka koko sana pitäisi unohtaa ja alkaa puhua väkivallasta sen eri muodoissa. Sanallinen väkivalta, fyysinen väkivalta, taloudellinen väkivalta, uhkailu, kunnianloukkaukset, ja niin edelleen. Usein myös aikuisetkin syyllistyvät väkivaltaisiin toimintatapoihin nöyryyttäen ja alistaen sekä sanallisesti pahoinpidellen lapsia ja nuoria. Ilmeet ja eleet voivat ehdollistetun väkivallan kohteen saada hulluuden partaalle, saatika supattelut ja kuiskimiset ja erilaiset haukkumasanat ohimennen sanottuina kenen tahansa taholta.

Avainasemassa väkivallan suhteen olemme me aikuiset kotona ja työpaikoilla. Liian moni lapsi joutuu asenteella ja yksinäisyydessä kulkemaan koko lapsuutensa; väkivaltaa ei kyetä tunnistamaan aikuisten toimesta valitettavasti. Lohdutuksena kuulee useinkin, ”älä välitä, ei ne sitä tarkoittaneet. ” Ja ihan varmasti tarkoittivat, ja tämä aiheuttaa väkivallan kokijassa ensinnäkin sen tunteen, ettei aikuinen ymmärrä, ei halua ymmärtää ja siitä alkaa hyvin usein se pienen lapsen henkilökohtainen helvetti, jatkuen pahimmillaan pitkälle aikuisuuteen saakka.

Miksi? Koska aikuinen ei kykene olemaan siellä, missä on lapsia. Aikuiselta puuttuu herkät korvat, jotka eivät sulkeudu havaitessaan soraääniä. Aikuiselta puuttuu näkökyky ja silmät sulkeutuvat nopeasti nähtyään jotakin, johon pitäisi puuttua. Aikuiselta puuttuu rohkeus, kyky asettua aikuisen paikalle lasten väkivallan edessä. Aikuiselta puuttuu tunne, ehkä siksi, koska ei ole itse kokenut väkivaltaa ja hän ei tiedä, kuinka toimia? Ehkä siksi, että aikuinen käyttää itsekin väkivaltaa elämässään ja ei ymmärrä itsekään oikean ja väärän eroa tai ymmärtää, muttei välitä siitä.

Olen itse valitettavasti nähnyt, miten koulumaailmassa aikuinen ei näe, ei kuule, ei tunne ja sitä kautta ei välitä lapsista, joita pitää ohjata, kasvattaa ja opettaa. Ja jos vahingossa huomaakin väkivaltaa, on helpompi ummistaa silmät ja toivoa parasta selitellen, että väkivalta vain kuuluu lapsuuteen koulumaailmassa, jossa lapsi viettää suuren osan elämäänsä.

Olen itse puuttunut, olen itse toiminut huomatessani järjestelmällistä väkivaltaa lasten keskuudessa. Yleensä porukassa on se yksi, joka kärsii suuresti ja yrittää viedä huomion pois itsestä olemalla väkivaltainen muille, niille samanlaisille heikoille, kuin itsekin on. Lapsi on aina heikko, ja niin sen pitää olla. Lapsena saa ja pitää olla heikko kasvaakseen askel kerrallaan vahvemmaksi, viisaammaksi kohti aikuisuutta. Joillakin lapsilla on voimakas tarve todistaa itsensä vahvaksi, pärjääväksi ilman, että ensin on saanut olla heikko ja puolustuskyvytön. Sellainen ärsyttää monesti väkivallan tekijää ja tämä haluaa nostaa heikosta esiin vahvuutta?

Ihminen on heikko, ihminen on vahva kaikkea samanaikaisesti. Pienet väkivallan tekijät eivät ehkä ole koskaan kuulleet itse olevansa hyviä sellaisina kuin ovat; rakastettuina ja arvokkaina. Tai ovat kuulleet, ilman tunnetta. Ehkä väkivallan tekijä ei ole itse koskaan kokenut omalle kohdalle väkivaltaa ja sen aiheuttamia tunteita? Pieni lapsi puree, tietämättä sitä, että se sattuu toiseen kovasti. Omakohtainen kokemus ikävästä/sattumisesta/kivusta kertoo lapselle paljon enemmän, kuin sanat ja se, ettei ole jotakin kokenut itse omakohtaisesti. Sattuu/sattua on vain sana, kunnes lapsi kokee itse, mitä se tarkoittaa. Sitä ennen lapsi ei ymmärrä itse sanaa, vaikka kuinka selittäisi.

Lapset apinoivat kaikkea, mitä ovat itse nähneet ja kokeneet. Ja missä lapset kokemuksiansa saavat? Kotona, heitä hoitavien aikuisten ja mahdollisten muiden ihmisten luona kodin ulkopuolella.

Kouluun mennessä on pieni lapsi on jo oppinut väkivallan alkeet joko kotona taikka päivähoidossa. Sosiaalistuminen ryhmään vaatii kyynärpäätaktiikkaa, ääntä, itsekkyyttä ja halua olla se kukkalan arvovaltaisin jäsen. Vaikka tasa-arvoisuuden pitäisikin olla kaiken kasvatuksen lähtökohta. Maailma ei vain ole tasa-arvoinen, valitettavasti. On ne voittajat ja sitten häviäjät. Kilpailu kaikesta alkaa jo ensimmäisenä päiväkotivuonna, päättyen ehkä yksittäisten ihmisten kohdalla kyllästymiseen ja muihin arvoihin elämässä?

Väkivallattomuus pitäisi olla itseisarvo, ja pieni päiväkotilainen ei tätä välttämättä tiedä, jos sellaista joutuu kokemaan ja näkemään isossa ryhmässä, ilman aikuisen välittämistä. Pahimmillaan pieni joutuu kokemaan tämän ammattiaikuisen julmuutta, kuten sitäkin olemme uutisoinneista lukeneet.

Maailmaan mahtuu niin paljon puhetta, turhaa puhetta, mutta vähän tekoja. Väkivaltaisessa maailmassa kasvaa väkivaltaisia lapsia. Lasten oikeankaltainen suojelu on kadonnut, lapsuutta ei oikeastaan enää ole ja kiitos siitä kuuluu erilaisille näytöille, joiden ruudut täyttyvät hallitsemattomasti väkivallasta. Se, mitä näkee ja kokee eniten, muuttuu normaaliksi.

Meillä aikuisilla on vastuu, vaan se vastuu tuntuu joko unohtuvan, siitä ei välitetä ollenkaan, tai aikuinen ei itsekään ymmärrä omaa vastuutaan väkivallan edesauttajana. On totta, että aina tulee se kovempi vastus eteen, jos väkivallan tielle on pakko lähteä elämässään. Vanha sanonta, ”väkivalta lopettaa vittuilun” on toiminut historiassa ja moni väkivaltaa kokenut on joutunut itse olemaan väkivaltainen halutessaan lopettaa itseensä kohdentuvan väkivallan.

Uskaltaisin väittää, ettei nykyisin ole väkivallatonta ympäristöä tai elämää. Väkivalta ja sen hiljainen hyväksyminen on pahinta, mitä voi lapselle tehdä, oli sitten minkä ikäinen vain.

Aikuisen vastuulla on olla turvallinen aikuinen lapselle. Väitän, että todella harva aikuinen tähän kuitenkaan kykenee väkivallan edessä. Lapsi oppii kuitenkin mallista, jäljitellen sitä, mitä näkee ympäristössään.

Väkivallan tekijällä on aina vastuu teoistaan. Ja pitää muistaa, että myös provosointi väkivaltaan on väkivaltaa. Väkivallan tekijän vastuuta ei poista mikään syy. Väkivallan käytölle ei ole mitään hyväksyttävää syytä, kaikkein vähiten se yleisin selitys; ”toi ärsytti!”.

Tytöt ja osin nykyisin myös pojat taitavat sosiaalisen pelin, joka alkaa jo ennen eskari-ikää. Väkivallan keinoin nämä pienet kullannuppuset kipuavat sosiaalisessa arvoasteikossa yhä ylemmäs kierolla käytöksellään, hämäävät aikuisia ulkokultaisella, teeskennellyn kauniilla käytöksellään. Toiset eivät jää koskaan kiinni siitä, mitä tekevät silloin, kun joku ei ole näkemässä, siis aikuinen.

Paljon puhutaan väkivallan kokijan syistä väkivallan joutumisen uhriksi. Kuinka väkivaltaa kokenut on sosiaalisesti taitamaton, on jokin ulkoinen näkyvä ominaisuus, hänessä ehkä näkyy vanhempien elämäntapa. Voi olla, että väkivallan kokijaksi joutuu lapsi, nuori omien mielipiteidensä taikka periaatteidensa vuoksi?

Olen itse sosiaalisesti taitamaton siitä syystä, etten yksinkertaisesti suostu valehtelemaan, olemaan epärehellinen ja toimimaan muita kohtaan väärin. Ominaisuuteni olen saanut ilmeisesti synnyinlahjana tai kirouksena, miten sen nyt sitten haluan ottaa, mutta kuitenkin kokemuksesta voin sanoa, että helpommalla olisin elämässäni päässyt, jos valehtelisin, puhuisin pahaa kaverista, haukkuisin ja arvostelisin muiden mukana ja tekisin kaikkea muutakin, mitä ne muut immeiset tekevät luonnostaan. Onko vastuu minun, jos koen väkivaltaa ominaisuuksieni takia? Pitääkö muuttua, jotta väkivalta loppuu?

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanoo vanha sananlasku jostakin päin maailmaa. Pitäisikö väkivaltaa kokeville opettaa väkivaltaa? Herjaamista, haukkumista, sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, joka ei aina ole ihanteiden mukaista? Jotkut, kuten itsekin olen syntynyt suuren oikeudenmukaisuuden taakka harteillani ja olen törmännyt niin lukemattomia kertoja siihen tosiasiaan, että se mikä on ihanteena, ei toimi käytännön elämässä kuitenkaan.

”Älä valehtele, valehtelu on rumaa” jne lauseet ovat tosiasiassa vain ulkokultaista höpötystä ja joskus joku lapsi ne saattaakin ottaa opikseen ja elämän ohjenuoraksi halutessaan tulla hyväksi ihmiseksi. Samainen lapsi ei myöhemmin voi ymmärtää, miksi muut saavat toimia miten toimivat, valehdella ja käyttää väkivaltaa sen eri muodoissa toimiessaan ryhmissä.

Sosiaalinen taitamattomuus on siis yksi mahdollinen syy joutua väkivallan kohteeksi ja samaan kehottaa myös tuo suuri uskonnollinen teesi, joka pyytää kääntämään toisen posken lyönnin jälkeen ja olemaan nousematta väkivallan tekijää vastaan. Se siis pyytää alistumaan väkivallalle ja luottamaan siihen, että niin saa palkinnon; kuolemassa pääsee taivaaseen.

Edellisen valossa voisi ajatella, että ihmiskunnassa on todellisuudessa kahdenlaisia tyyppejä. Väkivallan tekijöitä ja alistajia sekä sitten väkivallan vastaanottajia eli alistettuja tekijöiden valtaan ja tahtoon. Susia ja lampaita. Syö tai tule syödyksi?

Jotta siis voisi välttyä väkivallalta, pitää oppia itse käyttämään väkivaltaa piilossa, poissa toisten (aikuisten) katseiden alta. Pitää oppia ilkeäksi mutta kuitenkin silmän alla pitää osata käyttäytyä oikein. Pitää opetella puhumaan uskottavasti, vierittämään syy toisten niskaan ja valehtemaan sujuvasti. Pitää myös osata oppia manipuloimaan ja esittämään teatteria oikeissa tilanteissa, oikeaan aikaan ja saada kiitosta omasta erinomaisuudesta. Sitä on sosiaalinen lahjakkuus, jota väkivallan kokijalta vaadittaisiin, sekä kykyä syödä ensin, ennenkuin tulee syödyksi kauniisti sanottuna.

Valitettavasti lapsi, joka saa positiivista huomiota ja positiivista palautetta negatiivisesta toiminnasta, kasvaa kieroon. Lapsi oppii, miten sosiaalisesti toimitaan muilta salassa valehdellen, kieroillen ja muita syyttäen ja sitä sanotaan sosiaaliseksi lahjakkuudeksi, jolla varmasti pärjätään elämässä.

Väkivallan hiljainen hyväksyminen on pahin mahdollinen teko, mitä voi tehdä väkivallan oikeutuksen jälkeen. MIkään syy ei oikeuta väkivaltaan, se pitää muistaa jokaisen aikuisen, vaikka aikuistenkin elämässä vanhan ajan nakkikioskitappelut öiseen aikaan lopettivatkin jonossa veetuilun liian suurilta egoilta ja suun soittajilta ja etuilijoilta. Samaa tekevät nykyisin lapset sillä erotuksella, etteivät jalkoihin jäävät puolustaudu välttämättä mitenkään ja väkivallalla saadaan aikaan valtaa.

Miltä minusta tuntuu

Meilläpäin on ollut todella synkkiä, sumuisia päiviä, aurinkoa ei ole näkynyt aikoihin. Lumi ympäristössä on muuttunut märäksi mustaksi, nollakelien myötä myös tiet on hurjassa kunnossa, jäätä ja jään päällä vettä. Kaikkialla mustaa, likaisen ruskeaa. Ulkona on suorastaan rumaa, kuten niin usein ennenkin keväisin. Kaikki on kosteaa, ja harmaata, värit tuntuvat kadonneen plussakelien myötä.

Liikkuminen on vähän niinkuin arpapeliä, ja saa jännittää pysyykö sitä pystyssä seuraavalla askeleella. Metsässä tiiviiksi tallatut polut antavat periksi ja jalka uppoaa syvälle vetiseen lumihankeen. Olisi nyt saanut talven pakkaset jatkua muutaman viikon vielä.

Havahduin yhtenä hetkenä siihen, etten ole tässä kaikessa elämän tiimellyksessä ehtinyt pysähtyä omien tunteideni äärelle ollenkaan. Olen touhunnut koko ajan jotakin, ikäänkuin paennut mahdollisuutta pysähtymiseen ja olen vältellyt kohtaamasta itseäni. Toki tekemistä on ollut paljon sattuneesta syystä ja minun pitäisi jo pikkuhiljaa osata höllätä, etten ihan uupuisi pelkästä kotona touhuamisesta.

Mikä tunne on sellainen nyt, mitä en halua kohdata ja mikä haluaa välttämättä tulla kohdatuksi? Epävarmuus? Epätietoisuus? Jokin negatiivinen tunne se kuitenkin on, mikä pitäisi käsitellä ja kohdata.

Lenkillä ollessa vältän kokemasta mitään tunnetta, samoin kotosalla ollessa. Mitä siis pelkään? Kokemuksesta tiedän tunteideni olevan melko voimakkaitakin ja niiden läpi kulkeminen on raskasta. Pelkäänkö väsyväni kenties? Kurkkiiko masennuksen synkkä huntu jossakin?

Vai onko niin, että aavistelen muutoksia elämääni alitajuisesti ja mahdolliset muutokset saavat aikaan tiedostamatonta pelkoa? Ulkoinen keli ja muutto myös muistuttavat minua eräästä samankaltaisesta elämäntilanteesta vuosikymmeniä sitten. Silloinkin olin juuri muuttanut, kevät oli pitkä ja synkkä ja elämässä tapahtui siihen aikaan paljon, tai oikeastaan siitä keväästä kaikki suurempi ikävä vasta alkoi, kun tarkemmin asiaa mietin.

Nyt kuitenkin, elämässäni on asiat ihan eri mallilla, olosuhteet myös. Lapseni ovat aikuisia tai melkein ja itsekin saan nauttia mummona olemisesta. Tulevien muutosten myötä myös pienenpieni jännitys kuplii pintaan ja en tiedä, kuinka reagoisin siihen?

On erikoista ajatella, että istun tässä ja kirjoitan pohtien elettyä ja koettua. Mieleen hiipii väistämättäkin ajatus, siitä mitä lähtisin seuraavaksi tavoittelemaan? Ammatin vaihto siintää edessäpäin ja nyt minulla voimia pohtia sitäkin asiaa tarkemmin. Mitä haluan? Mihin riitän ja kykenen?

Iltapäivä on jo pitkällä, kello on yli neljän kirjoittaessani tätä ja valoisaa aikaa riittää vielä tunnin verran. Päivä on pidentynyt ja talven pimeys alkaa kadota. Kohta koittaa kevät, aurinkoiset maaliskuun kelit tuovat toivottavasti iloa ulkoiluun koiran kanssa ja pikkupakkanen pitäisi lumet vielä hetken maassa.

Kodin tuntua

Elämässä on välillä kiireitäkin, jopa meillä ja kirjoittelu on hieman jäänyt taka-alalle. Jokunen viikko takaperin minusta tosiaan tuntui kaiken elämän ikäänkuin pysähtyneen niille sijoilleen. Nyt, kun mietin aikaa taaksepäin, elämä (ennen muuttoa) näkyy ikäänkuin unenomaisena, harsomaisena hengähdystaukona ja nyt on aika jälleen herätä tuosta horroksesta.

Edelleen, saapuessani kotiin ja avatessani ulko-ovet, hengähdän tyytyväisyyttä. Koti, vihdoinkin. Mitä pidempälle aikaa kuluu, niin sen paremmin huomaan esimerkiksi huonekaluissa muutostarpeita. Kiirus ei ole kuitenkaan, yksi asia kerrallaan ja ihan rauhassa miettien.

Keittiönpöytä eriparituoleineen on seuraavana uusintalistalla. Sitten olisi eteisen kalusteet ja viimeisenä olohuoneen puolella on myöskin tarvetta uudistaa kalustus sopimaan paremmin ympäristöönsä. Vain nuoren tyypin huoneen kalustus taitaa jäädä entiselleen.

Nuori kertoi pitävänsä uudesta huoneestaan, ja tuntui siellä viihtyvän näin äidinkin näkökulmasta. Verhojen uusimisen myötä muksu sai toivomansa mustat pimentävät verhot ja tulipa oikein tyylikkään näköinen kokonaisuus siitäkin ikkunasta. Nuoren huone jaetaan kahteen, joten itselleni saan ihan pienen tilan käyttööni ja ajattelin jonkinlaista vaatehuoneen ja harrastustilan yhdistelmää? Tyyppi hämmästytti äidin sanoillaan tuumaten, ettei tarvitse niin isoa tilaa itselleen ja ehdotti itse huoneen puolittamista. Mikäpä siinä, sopii oikein hyvin minullekin.

Kuinkahan osaisin käsitellä, kuvailla kodin tunnelmaa? Niitä asioita, mitkä tuovat sen kodin tunnun? Monet pienet ulkoiset seikat? Vaiko se oma hyvä olo kodin seinien sisällä? Molemmat varmaankin. Kylässä käyvät vanhemmat lapset alkuun ihmettelivät kodin valintaa, vaan nyt ovat jo ymmärtäneet valintani ja ilmeisesti ovat nähneet piristymiseni ja selkeän tervehtymisen ja innostukseni kodin parissa. Hieman jo pelkään, piristynkö jopa liikaa aiemman totaaliväsymisen vastapainoksi? Melkein kymmenen vuotta menikin taistellessa päivittäistä väsyä ja muita harmituksia vastaan.

Kodin tuntu tulee itselleni niin monesta seikasta ja se mikä puuttui edellisestä, löytyy ilmeisesti nyt uudesta. Kaikki on oikeastaan päinvastoin nyt, verrattuna entiseen. Ahtaus muuttui tilavaan tilaan ja mahdumme kaikki samaan paikkaan yhtäaikaa, varsinkin keittiöön. Vanhan kodin hämäryys ja valon puute ovat historiaa ja valo tulvii kotiin suurista ikkunoista. Ympäristö on vanhaa ja luonnon keskellä, mutta kuitenkin kaupungin palvelut on kävelymatkan päässä ja autoa ei tarvitse päästäkseen kauppaan tms.

Ehkä tuo fyysinen tila on se asia, mitä olen kaivannut kaikki nämä vuodet? Ehkä se on se tunnelma, mikä huokuu vanhoista ikkunanpuitteista ja seinistä? Narisevat lattiat? Ehkä se on se pieni täydellinen rosoisuus, mikä on kestänyt aikaa ja tulee kestämäänkin? Ehkä kodin tuntu tulee historian havinasta? Paksut, kiviseinät pitävät ulkomaailman loitolla ja kotona saa olla tietämättä äänistä ulkona, vain pisaroiden ja tuulen voi kuulla ikkunaan osuvien oksien kautta. Öisin kirkkaalla ilmalla näkyy jopa tähdet ikkunaan kurkistaessa ihan omasta sängystä käsin.

Mummoilu on lähtenyt muuton jälkeen pikkuhiljaa sujumaan sekin. Muuton tiimellyksessä en oikein ehtinyt keskittyä, kun muuttokaaosta piti olla selvittämässä ja tavaroita laitella paikoilleen. Ihanaa, kun keittiössäkin on nyt tilaa lapsenlapsen omalle istuimelle, ja ei ole ahdasta ja näinollen myös vaaranpaikat on tilanahtauden vuoksi poissa. Lapsenlapsi saa liikkua vapaammin, ilman vaaraa jatkuvasta törmäämisestä/kompastumisesta johonkin ja koiran voin ”eristää” vartioimaan luutaan oven taakse.

Pikkuinen oli ensimmäistä kertaa yökylässä uudessa kodissa ja itsekin nautin eritavoin mummoilusta, kun moni elämää hankaloittanut este on poissa. Tiedättehän sen tunteen, kun koko ajan saa olla silmät selässäkin ja varoittelemassa ja muistuttelemassa ja vahtimassa kaikkea tekemistä, koska vaaranpaikkoja on näkyvillä liikaa. Nyt uudessa kodissa meno on rennompaa myös mummoilun kannalta ja minun ei tarvitse jatkuvasti vahtia jokaista askelta silmä tarkkana, vaan voin toisen antaa kulkea leikkien mukaisesti. Ulkoilimme uudessa metsässä, jossa lumikökköjen heittely mäkeä alas viihdytti pitkään ja polkua pitkin kävelykin sujui hyvin. Tällä hetkellä kaikenlaiset kepit ovat se juttu ja niitä pitikin keräillä kourallinen mukaan otettavaksi.

Vielä on joitakin juttuja ratkaistavana kodin säilytyksen suhteen, ja sen vuoksi osa tavaroista on laatikoissaan odottamassa omaa paikkaansa. En vain jotenkin jaksa enää hötkyillä ja ajan kanssa löydän ne parhaimmat ratkaisut asiaan, kuin asiaan. Edelleen, kiire ei ole minnekään. Tein väliaikaisia säilytyslaatikoita päällystämällä paperilla muutossa käytettyjä pahvilaatikoita ja oma silmä kestää näin paremmin katsella niitä laatikoita kaapin päällä.

Tämä kuluva vuosi taitaakin olla eräänlainen vanhasta irtipäästämisen teemavuosi ja on aika alkaa sulkea ovia enemmänkin takana, jotta uudet ovet voivat avautua jossakin toisaalla. Aamuisella lenkillä tajusin, että olen vähän kuin jumissa myös ammatillisen olemukseni kanssa ja en pääse asiassa eteenpäin, ennenkuin olen jättänyt hyvästit vanhalle identiteetilleni hoitajana.

Hyvää loppuviikkoa kaikille!

Kuvia ja arkea

Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.

Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.

Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.

Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.

Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…

Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.

Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.

Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?

Parhainta mahdollista loppuviikon aikaa kaikille!

Marraskuun ajatuksia

Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?

Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.

Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.

Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.

Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.

Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.

Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.

Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.

Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.

Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.

Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.

Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!