Kesän alku

Vanhan mummon omenapuut kukkaloistossaan

Koulut päättyivät ja ansaittu kesälomakin on ehtinyt alkaa tässä kirjoittelujen välissä. Meillä jännitetään nyt nuoren opiskelupaikkaa ja siitä sitten alkaa jälleen uusi elämänvaihe kohti aikuisuutta ja uudenlaisia vastuita opiskelujen myötä. Muiden lasteni elämässä koulut on toistaiseksi käytynä ja jokainen heistä elää tällä hetkellä vuorotyön siivittämää arkeaan omillaan.

Mietin taannoin, onko onnistunut kasvatustehtävässään silloin, kun lapsi saa otteen omasta elämästään, osallistuu työelämään opintojensa päätteeksi ja alkaa suorittaa yhteiskunnallista tehtäväänsä, kuten pitääkin? Omalle kohdalle huoli herää ammatinvalinnasta lasteni kohdalla, kuinka pitkään he jaksavat tuota rooliaan suorittaa tunnollisina, mahdottomien vaatimusten yhä kasvaessa, resurssien koko ajan pienentyessä. Työtä riittää liiaksikin asti, vaan miten kauan oma jaksaminen riittää? Sanonta, ”nuorena sitä jaksaa” ei pidä paikkaansa siinä kohden, kun kuormitetaan liikaa, oli nuori taikka vanha.

En soisi lapsilleni sitä kuuluisaa burnoutiksikin kutsuttua uupumista, vaan se riski on koko ajan olemassa. Sitten tuo salakavala tila on uusiutumisherkkä, vaanii nurkissa hyökäten kimppuun, jos ei osaa olla varuillaan ja tunnistaa riittävän ajoissa niitä uupumiseen johtavia tekijöitä, joista monet on valitettavasti itsestä riippumattomia asioita, joihin ei siten voi edes vaikuttaa mitenkään.

On kuitenkin ihanaa vihdoin viimein päästä toivottamaan

Hyvää Kesän Alkua jokaiselle!

Keväisiä kuulumisia

Somekuplia

Kuvissa oleva karvainen kaveri istuu puistossa, penkillä ja seurailee ympäristön tapahtumia ihan kuin ymmärtäisikin jotakin? Kyseiselle penkille pitää aina hypätä ohi kulkiessa ja ihmettelen suuresti tätä tapaansa. Miksi juuri tuo penkki ja miksi siihen pitää päästä peräti istumaan? Aikansa seurailtuaan ympäristön liikkeitä, korvat kuulevat viimein ”mennään” käskyn.

Harmaita päiviä, kylmiä päiviä jälleen useampi peräkkäin. Hyvä niin, koska aurinkoisina päivinä lotraan aurinkosuojaa enemmän kuin tarpeeksi ihon palamisen estämiseksi. Tänä vuonna iho tuntuu reagoivan aurinkoon samantien ikävällä poltteellaan, joten pilviset päivät mahdollistavat pidemmän ulkoilun, mukavan ulkoilun.

Auringonvalon sieto on vuosikymmenien aikana vaihdellut paljon, joinain aikoina olen pärjännyt peräti ilman voiteitakin. Ja tällä hetkellä olo on kuin elokuvien vampyyreilla, jotka savuavat heti auringon noustessa taivaanrantaan. Vanhat loisteputkivalaisimet aiheuttavat myös oireita; ihon kirvelyä, pistelyä sekä voimakasta punoitusta.

Yleensä en hirmuisesti mieti, mitä päälleni laitan. Tälle kesää joudun pakostakin miettimään ihon suojaamista vaatetuksin. Kirpparilta löysin jo yhden peittävän, kevyen paidan kesän aurinkoisiin päiviin ja jotenkin tuntuu, että koko vaatekaapin sisus kesävaatteiden osalta uusiutuu vastaamaan tarvetta peittää näkyvissä oleva iho. Hattukin pitäisi löytää…

Alkuviikosta vietimme lapsenlapsen kanssa yhteisiä ulkoiluhetkiä käyden kävelyllä ja leikkipuistossa. On se vaan jännä, kuinka monessa asiassa ja esimerkiksi luonteenpiirteissä lapsi muistuttaa äitiään ja joissakin asioissa tulee mieleen isänsä. Sekoitus molempia siis ja kasvaessaan isommaksi tunnistan poikasessa myös hieman samoja piirteitä, kuin itsessä on ollut lapsuudessa. Esimerkiksi voimakas kieltäytyminen tietyistä ruuista ja raaka-aineista tuntuu kovin tutulta.

Uhmistelu on jäänyt jo vähemmälle ja talven kuluessa poikasesta on kuoriutunut ihka oikea leikki-ikäinen huimien mielikuvitusleikkien kera, joihin itsekin pääsin mukaan käpyjen, hiekan ja tikkujen muuttaessa muotonsa eläimiksi, metsäksi, ja kaupaksi. Pääsin poikasen mielikuvitusleikkeihin mukaan myös metsään, paistamaan makkaroita, paahtoleipää ja vaahtokarkkejakin sekä katselemaan ankkoja. Minusta on mukavaa seurata, kuinka lapsi kehittyy ja leikki kasvaa kehityksen mukana. Lapsi on selvästi onnellinen ja tiedoton suuresta maailmasta…

Viimeaikoina olen paljon miettinyt erilaisten laitteiden ja some-maailman seurauksia. Omatkin lapset ovat kasvattaneet puhelimen käteensä. Vain vanhimmalta puuttuu nettiaikakausi perusopetuksen ajalta. Siis kännykulttuuri, josta on tullut iso osa lasten elämää nykyisin.

Kauhistuin kymmenisen vuotta sitten, kun päiväkodissa piti aloittaa alle kolme vuotiaiden nettikasvatus. Siis tabletti kouraan ja pelaamaan jotakin kehittävää peliä tarkoituksena mm. lapsen omatoiminen ja sujuva laitteen käyttö. Kotona piti vanhempien aloittaa näille pienille asiaankuuluva nettikasvatus turvallinen käyttö huomioiden. Kotiin jaettiin lippua, lappua ja ohjekirjasta lasten netin käyttöön kannustamisesta ja turva-asioista ja oikein kannustettiin vanhempia lasten netin käytössä. Huh, olen edelleen sitä mieltä, ettei ihannemaailmassa olisi lasten mahdollista käyttää aikuisten laitteita ennenkuin lasten aivot ovat riittävän kehittyneitä ottamaan vastaan kypsästi sen, mitä siellä sitten onkaan.

Moni lapsi käytti laitetta sujuvasti ja esiin tuli juuri tuo runsas ruutuaika ja sen päivittäinen käyttö takaamaan vanhemmille niitä rauhallisia ja häiriöttömiä hetkiä. Toki muistan itsekin laittaneeni lapsilleni videolta pyörimään lastenelokuvan, kun piti saada kodin viikkosiivous tehtyä ja elokuvaa katsellen lapset pysyivät paikallaan ja poissa siivouksen tieltä.

Kymmenisen vuotta sitten alkoi ryhmissä olla paljon hälinää, ääntä, väkivaltaa, yleistä levottomuutta ja osaamattomuutta leikkimiseen sekä lasten puheenkehityksen viivästyminen yleisesti kiinnitti omankin huomion. Ylipäänsä pienten taaperoiden kehitys näytti hidastuneen ja tuottavan huolta yhä useampien kohdalla. Nämä olivat niitä lapsia, joiden ilme kirkastui kerran viikossa vartiksi—päiväkodin tablettihetkessä karkeasti yleistäen.

Moni näistä kehityksellisesti jäljessä olevista olivat todella taitavia ja tietäviä isojen lasten peleistä, elokuvista, jne. ja osa jopa piti tylsinä päiväkodin opetustuokiota, koska ei ollut tappoa ja räiskettä. Mitä sellaisesta pitäisi ajatella? Että pojat on poikia ja kuuluu ikään ihannoida väkivaltaa, joka on kuitenkin kaikessa muodossaan väärin ja ei hyväksyttävää toimintaa normaalissa elämässä.

Somesisällöt on käyttäjien tuottamaa kuvaa, videota ja ääntä. Alakoululaiset tekevät sisältöä someen. Aina löytyy jokin porsaanreikä kiertää ikärajoja, vanhempien valvontaa. Ero entiseen aikaan, kun ei ollut mitään liveä netissä, nykyiseen on enemmän kuin yö ja päivä ja kenenkään aivot ei voi kestää jatkuvaa tietotulvaa eri laitteiden välityksellä.

Uniongelmat, mielen ja tunteiden säätely ja hallinnan vaikeus, kehonkuvan vääristymät ja epätodelliset toiveet omasta ulkomuodosta, elämästä jne. tulevat pitkälti nykyisin laitteiden käytön seurauksena. Some koukuttaa, se on sen tarkoituskin. Käyttäjä jää koukkuun yhä nuorempana vääristäen normaalia kokemusta elämästä.

Some ja nettimaailma yleensäkin on erilainen kokemus eri käyttäjillä ja algoritmien vaikutuksesta se muokkautuu jokaiselle käyttäjälle omanlaiseksi riippuen siitä, mikä käyttäjää kiinnostaa ja mihin hän kiinnittää huomionsa. Voisi puhua kärjistetysti jopa aivopesusta ja manipuloinnista, mielenhallinnasta.

Aiemmin aikuisilla oli jokseenkin yhteneväinen kuva ympäröivästä maailmasta. Nykyisin on mahdollista muodostaa netin syövereiden perusteella täysin omanlaisensa kupla, mihin ajatukseen vain pitäen sitä totuutena, koska netti niin sanoo. Lapset pitävät esimerkiksi wikipediaa ja sen tietoja ehdottomana, ikäänkuin viimeisenä sanana, vaikka sielläkin on paljon virheitä johtuen siitä, että kuka tahansa ja missä tahansa pääsee muokkaamaan sisältöjä. Lasten maailmankuva muotoutuu sen mukaisesti, mitä ruutu heille näyttää eri algoritmien säätämänä.

Törmäsin itse omassa perheessä tähän algoritmiasiaan, kun nuorin lapseni hieman ärsyyntyneenä kertoili, miten eräässäkin kanavassa hänen jatkuvasti kuulemansa taustamusiikki oli tietynlaista. Siitä saimme aikaan hyvän keskustelun päätyen juurikin tuohon aivopesun logiikkaan, kuinka huomaamatta aivoille syötetään sellaista materiaalia, mitä ei normielämässä edes tulisi eteen. Onneksi lapseni oli tietoinen tästä algoritmien maailmasta ja tiesi itsekin mistä moinen ilmiö juontaa.

Lasten ja nuorten kasvanut masentuneisuus ja muut mielenterveyden ongelmat ovat kasvaneet samassa tahdissa kuin vapaa laitteiden,- netin käyttö. Vanhemmat eivät kykene enää estämään/hallitsemaan sitä sisältöä, mitä lapsi katselee/näkee tahtomattaankin netistä, taikka mitä sisältöä lapsi itse tekee ja jakaa nettiin. Aina löytyy porukoista viimeistään se yksi, jonka nettiä ja käyttöä ei rajoiteta? Ja lapset osaavat myös kiertää rajoituksia ja estoja taitavasti ja sitähän ei kotona kerrota. Kieltämisen kulttuuri on vahva niin vanhemmilla, kuin lapsilla. ”Eihän nyt meillä, vaan siellä muilla”.

Mitä tulee kehittyviin aivoihin sitten? Usean tunnin selailu netissä ei varmastikaan tee hyvää kenenkään aivoille. Hallitsematon sisältö napsahtaa silmien eteen halusit tai et, siinä se sitten kuitenkin on ja kuva on jäänyt verkkokalvoille ikuisesti. Ajatella, että itse olin huolissani aikoinaan lapseni traumatisoitumisesta kirjan lukemisesta, kun nuorten kirjassa käsiteltiin vaikeita aiheita. Nykyisin samaa aihetta näkyy kuvattuina tekoina kaikkien saataville kannustaen somekäyttäjää itseäänkin toimimaan kenties samoin. Se mitä isot tekevät edellä, pienet tekevät perässä.

Somemaailma ei kunnioita kenenkään oikeutta kokea olevansa turvassa, arvokas, rakastettu ja tärkeä. Päinvastoin, somemaailma aiheuttaa paljon erilaista turvattomuuden tunnetta, arvottomuuden kokemuksia sekä huonommuuden tunteita. Jo pienestä pitäen näet, koet miten erilaisin tavoin kiusataan ja se toiminta taltioidaan kaikkien nähtäväksi, pieni saattaa joutua pelkäämään, ettei itse joudu samanlaisen nöyryytyksen kohteeksi?

Mitä enemmän kyseenalaista sisältöä lapsi näkee, sen normaalimmaksi nämä ilmiöt muuttuvat lapsen elämässä ja lapsi ei tunnista enää pidemmän päälle sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sama voi käydä aikuisillekin, heidän haksahdettuaan ja jäätyään riippuvaiseksi eri somealustoille. Nettiriippuvuus on sekin nykyajan vitsaus.

Olin itse koululainen, kun tietokoneet alkoivat yleistyä jokaisen käyttöön ja vuosikymmenen vaihtuessa lähemmäs 2000-lukua aavistelin, pelkäsin ja suorastaan inhosin ajatusta tietokoneavusteisesta elämästä. Olin jo silloin sitä mieltä, ettei tietokoneista ole kuin haittaa ihmisen elämässä ja niinhän siinä on sittemmin käynyt niin.

Lapset kasvavat kovin kieroon känny kädessään; todellisuus, sekä oikean ja väärän merkitys häviävät. Liian varhainen negatiivinen tunnekuorma tekee ihmisestä kylmän, tunteettoman kuplassa eläjän, ehkä ahdistus ja epämääräinen pahoinvointi kyläilevät silloin tällöin ja ne saadaan kuriin sitten pillereitä popsimalla, samoin kuin unikin saadaan aikaan pillereillä. Entisaikaan oli joitakin häiriintyneitä yksilöitä, nykyisin tuntuu netin syöverit olevan pullollaan sellaista materiaalia, jota mukamas täysin normaalit tuottavat muille jaettavaksi ja nähtäväksi somessa.

Lasten vasta kehittyvät aivot ja hermosto ja kaikki muu inhimillinen toiminta häiriintyy liiallisesta kuormituksesta, jota väistämättä saa osakseen sovelluksien ja somen kautta. On oikeastaan ihan turha ihmetellä, mistä lasten ja nuorten kasvava pahoinvointi ja epäterveet ilmiöt johtuvat.

Intouduin pohtimaan tätä aihetta katsottuani dokumentin tapaisen ohjelman, ”Valvontakapitalismin vaarat 2020”. Ohjelma oli ajatuksia herättävä ja varmasti mietittävää riittää jatkossakin. Jäin miettimään omaa somekuplaani, nettikuplaani ja totesin, että se on aika tylsä. Koirajuttuja, positiivisuushömppää ja mietelauseita, luontoa, ehkä historiaa vähäsen ja siinä se.

Oma käyttöni on aika vajaata, toki joskus uppoudun itsekin selaamaan syötteitä ja huomaan, miten useampi tunti häviää elämästä puhelimen äärellä ja sehän ei oikein ole ajankäyttöä, vaan sen tuhlaamista ja sen ymmärtäminen kismittää valtavasti.

Kaiken lisäksi netin äärellä vietetty hömppä-aika saa aikaan omalla kohdalla väsymistä ja haluttomuutta tehdä sen jälkeen oikeastaan mitään. Ikäänkuin aivot kokisivat pienimuotoisen tiltin, josta toipuminen taas kestää oman aikansa. Mieluummin virkistäydyn pikku nokosilla, ja sen jälkeen jaksaa taas puuhailla arkisten asioiden kanssa.

Onko aikuisen ja lapsen aivoilla ja kyvyllä jaksaa ja suodattaa sitten eroja? On varmasti, ja lasten aivoitukset sietävät heikommin jatkuvaa tietotulvaa ja nopeasti liikkuvaa kuvaa. Väsyminen johtaa uupumiseen myös lasten kohdalla ja ennen tällainen oli todella harvinaista.

Millainen on sinun nettikuplasi? Se lisääntyy, mihin huomiosi kiinnität; pätee erityisen hyvin netin syövereissä.

Mukavaa viikonvaihdetta ja lämpöisten kevätkelien odotusta jokaiselle!

Väkivaltaista asiaa

Kevättalvi, takatalvi saapui meillekin lumen ja pakkasen muodossa. Suurin osa lumisesta peitteestä ehti jo kertaalleen sulaa lämmön helliessä aurinkoisissa päivissä.

Iltaisin on kyllä todella omituista, kun valoisaa aikaa riittää yhdeksään asti ja lumet ovat maassa. Siinä yhdistelmässä on jotakin, mikä ei vain täsmää totuttuun.

Valon lisääntyminen on kyllä hieno juttu, ja erityisesti osaan arvostaa kodin valoisuutta, jota minun ei enää tarvitse millään kikkakolmosilla yrittää saada aikaan. Ikkunoista tulvii valoa, vaikkei aurinko edes paistaisi. Valoisuus saa aikaan iloa, hyvää mieltä.

Kuluu viikko, muutama päivä ja hetkessä auringonpaisteen ja lämmön seurauksena nurmi paljastuu näkyviin luvaten taas kevään edistymistä. Aamun sumuiset hetket eivät kerro tulevasta kelistä vielä mitään. Sataako vaiko paistaako päivän aikana?

Mietteitä, kun mieli yrittää kaataa kaikenlaista roskaa tietoisuuteen ja yritän hallita ajatusteni tulvaa, joka saattaa ryöpsähtää yli äyräidensä hetkenä minä hyvänä. Siirrän ajatuksia pois toisaalle, keskityn ulkoiseen ja otan käsittelyyn vain yhden ajatuksen kerrallaan mietittäväksi.

Jaottelen ja luokittelen; ne asiat, joille en mahda mitään, ne joiden ratkaisut eivät ole minun vastuulla. Sitten ne, joille voin tehdä jotakin, voin vaikuttaa asioihin omalla toiminnalla. Keskityn ratkaisuihin, kuinka toimia missäkin mahdollisessa tilanteessa.

Elämään tulee aina ylämäkiä, tasaisia vaiheita ja vuorostaan alamäkeä. Ainoa täysin varma asia onkin vain muutos, jatkuva muutos ja selviytyminen muutoksista on hyvin pitkälle kiinni omasta asenteesta ja kyvystä sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Voi joko jäädä paikoilleen ja vastustaa erilaisin keinoin tai sitten antaa virran viedä vastustelematta sen kummemmin?

Joskus hankaluudet elämässä voivatkin olla niitä mahdollisuuksia, avain ja aukeava ovi johonkin ihan uuteen? Riippuu ihan omasta asenteesta, ja omista sen hetkisistä kyvyistä, miten päättää suhtautua elämässä oleviin vaikeisiinkin asioihin.

Edellinen lause nostaa helposti tunteita, miten johonkin erityisen ikävään asiaan saisi jotakin positiivista? No ei saa, eikä välttämättä pidä saada. Silloin oikeastaan ainoa keino on hyväksyä se ikävä asia sellaisenaan, kuin se on ja ottaa elämään mukaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein taida ollakaan?

Viime aikoina on tapetilla ollut kiusaaminen, vaikka koko sana pitäisi unohtaa ja alkaa puhua väkivallasta sen eri muodoissa. Sanallinen väkivalta, fyysinen väkivalta, taloudellinen väkivalta, uhkailu, kunnianloukkaukset, ja niin edelleen. Usein myös aikuisetkin syyllistyvät väkivaltaisiin toimintatapoihin nöyryyttäen ja alistaen sekä sanallisesti pahoinpidellen lapsia ja nuoria. Ilmeet ja eleet voivat ehdollistetun väkivallan kohteen saada hulluuden partaalle, saatika supattelut ja kuiskimiset ja erilaiset haukkumasanat ohimennen sanottuina kenen tahansa taholta.

Avainasemassa väkivallan suhteen olemme me aikuiset kotona ja työpaikoilla. Liian moni lapsi joutuu asenteella ja yksinäisyydessä kulkemaan koko lapsuutensa; väkivaltaa ei kyetä tunnistamaan aikuisten toimesta valitettavasti. Lohdutuksena kuulee useinkin, ”älä välitä, ei ne sitä tarkoittaneet. ” Ja ihan varmasti tarkoittivat, ja tämä aiheuttaa väkivallan kokijassa ensinnäkin sen tunteen, ettei aikuinen ymmärrä, ei halua ymmärtää ja siitä alkaa hyvin usein se pienen lapsen henkilökohtainen helvetti, jatkuen pahimmillaan pitkälle aikuisuuteen saakka.

Miksi? Koska aikuinen ei kykene olemaan siellä, missä on lapsia. Aikuiselta puuttuu herkät korvat, jotka eivät sulkeudu havaitessaan soraääniä. Aikuiselta puuttuu näkökyky ja silmät sulkeutuvat nopeasti nähtyään jotakin, johon pitäisi puuttua. Aikuiselta puuttuu rohkeus, kyky asettua aikuisen paikalle lasten väkivallan edessä. Aikuiselta puuttuu tunne, ehkä siksi, koska ei ole itse kokenut väkivaltaa ja hän ei tiedä, kuinka toimia? Ehkä siksi, että aikuinen käyttää itsekin väkivaltaa elämässään ja ei ymmärrä itsekään oikean ja väärän eroa tai ymmärtää, muttei välitä siitä.

Olen itse valitettavasti nähnyt, miten koulumaailmassa aikuinen ei näe, ei kuule, ei tunne ja sitä kautta ei välitä lapsista, joita pitää ohjata, kasvattaa ja opettaa. Ja jos vahingossa huomaakin väkivaltaa, on helpompi ummistaa silmät ja toivoa parasta selitellen, että väkivalta vain kuuluu lapsuuteen koulumaailmassa, jossa lapsi viettää suuren osan elämäänsä.

Olen itse puuttunut, olen itse toiminut huomatessani järjestelmällistä väkivaltaa lasten keskuudessa. Yleensä porukassa on se yksi, joka kärsii suuresti ja yrittää viedä huomion pois itsestä olemalla väkivaltainen muille, niille samanlaisille heikoille, kuin itsekin on. Lapsi on aina heikko, ja niin sen pitää olla. Lapsena saa ja pitää olla heikko kasvaakseen askel kerrallaan vahvemmaksi, viisaammaksi kohti aikuisuutta. Joillakin lapsilla on voimakas tarve todistaa itsensä vahvaksi, pärjääväksi ilman, että ensin on saanut olla heikko ja puolustuskyvytön. Sellainen ärsyttää monesti väkivallan tekijää ja tämä haluaa nostaa heikosta esiin vahvuutta?

Ihminen on heikko, ihminen on vahva kaikkea samanaikaisesti. Pienet väkivallan tekijät eivät ehkä ole koskaan kuulleet itse olevansa hyviä sellaisina kuin ovat; rakastettuina ja arvokkaina. Tai ovat kuulleet, ilman tunnetta. Ehkä väkivallan tekijä ei ole itse koskaan kokenut omalle kohdalle väkivaltaa ja sen aiheuttamia tunteita? Pieni lapsi puree, tietämättä sitä, että se sattuu toiseen kovasti. Omakohtainen kokemus ikävästä/sattumisesta/kivusta kertoo lapselle paljon enemmän, kuin sanat ja se, ettei ole jotakin kokenut itse omakohtaisesti. Sattuu/sattua on vain sana, kunnes lapsi kokee itse, mitä se tarkoittaa. Sitä ennen lapsi ei ymmärrä itse sanaa, vaikka kuinka selittäisi.

Lapset apinoivat kaikkea, mitä ovat itse nähneet ja kokeneet. Ja missä lapset kokemuksiansa saavat? Kotona, heitä hoitavien aikuisten ja mahdollisten muiden ihmisten luona kodin ulkopuolella.

Kouluun mennessä on pieni lapsi on jo oppinut väkivallan alkeet joko kotona taikka päivähoidossa. Sosiaalistuminen ryhmään vaatii kyynärpäätaktiikkaa, ääntä, itsekkyyttä ja halua olla se kukkalan arvovaltaisin jäsen. Vaikka tasa-arvoisuuden pitäisikin olla kaiken kasvatuksen lähtökohta. Maailma ei vain ole tasa-arvoinen, valitettavasti. On ne voittajat ja sitten häviäjät. Kilpailu kaikesta alkaa jo ensimmäisenä päiväkotivuonna, päättyen ehkä yksittäisten ihmisten kohdalla kyllästymiseen ja muihin arvoihin elämässä?

Väkivallattomuus pitäisi olla itseisarvo, ja pieni päiväkotilainen ei tätä välttämättä tiedä, jos sellaista joutuu kokemaan ja näkemään isossa ryhmässä, ilman aikuisen välittämistä. Pahimmillaan pieni joutuu kokemaan tämän ammattiaikuisen julmuutta, kuten sitäkin olemme uutisoinneista lukeneet.

Maailmaan mahtuu niin paljon puhetta, turhaa puhetta, mutta vähän tekoja. Väkivaltaisessa maailmassa kasvaa väkivaltaisia lapsia. Lasten oikeankaltainen suojelu on kadonnut, lapsuutta ei oikeastaan enää ole ja kiitos siitä kuuluu erilaisille näytöille, joiden ruudut täyttyvät hallitsemattomasti väkivallasta. Se, mitä näkee ja kokee eniten, muuttuu normaaliksi.

Meillä aikuisilla on vastuu, vaan se vastuu tuntuu joko unohtuvan, siitä ei välitetä ollenkaan, tai aikuinen ei itsekään ymmärrä omaa vastuutaan väkivallan edesauttajana. On totta, että aina tulee se kovempi vastus eteen, jos väkivallan tielle on pakko lähteä elämässään. Vanha sanonta, ”väkivalta lopettaa vittuilun” on toiminut historiassa ja moni väkivaltaa kokenut on joutunut itse olemaan väkivaltainen halutessaan lopettaa itseensä kohdentuvan väkivallan.

Uskaltaisin väittää, ettei nykyisin ole väkivallatonta ympäristöä tai elämää. Väkivalta ja sen hiljainen hyväksyminen on pahinta, mitä voi lapselle tehdä, oli sitten minkä ikäinen vain.

Aikuisen vastuulla on olla turvallinen aikuinen lapselle. Väitän, että todella harva aikuinen tähän kuitenkaan kykenee väkivallan edessä. Lapsi oppii kuitenkin mallista, jäljitellen sitä, mitä näkee ympäristössään.

Väkivallan tekijällä on aina vastuu teoistaan. Ja pitää muistaa, että myös provosointi väkivaltaan on väkivaltaa. Väkivallan tekijän vastuuta ei poista mikään syy. Väkivallan käytölle ei ole mitään hyväksyttävää syytä, kaikkein vähiten se yleisin selitys; ”toi ärsytti!”.

Tytöt ja osin nykyisin myös pojat taitavat sosiaalisen pelin, joka alkaa jo ennen eskari-ikää. Väkivallan keinoin nämä pienet kullannuppuset kipuavat sosiaalisessa arvoasteikossa yhä ylemmäs kierolla käytöksellään, hämäävät aikuisia ulkokultaisella, teeskennellyn kauniilla käytöksellään. Toiset eivät jää koskaan kiinni siitä, mitä tekevät silloin, kun joku ei ole näkemässä, siis aikuinen.

Paljon puhutaan väkivallan kokijan syistä väkivallan joutumisen uhriksi. Kuinka väkivaltaa kokenut on sosiaalisesti taitamaton, on jokin ulkoinen näkyvä ominaisuus, hänessä ehkä näkyy vanhempien elämäntapa. Voi olla, että väkivallan kokijaksi joutuu lapsi, nuori omien mielipiteidensä taikka periaatteidensa vuoksi?

Olen itse sosiaalisesti taitamaton siitä syystä, etten yksinkertaisesti suostu valehtelemaan, olemaan epärehellinen ja toimimaan muita kohtaan väärin. Ominaisuuteni olen saanut ilmeisesti synnyinlahjana tai kirouksena, miten sen nyt sitten haluan ottaa, mutta kuitenkin kokemuksesta voin sanoa, että helpommalla olisin elämässäni päässyt, jos valehtelisin, puhuisin pahaa kaverista, haukkuisin ja arvostelisin muiden mukana ja tekisin kaikkea muutakin, mitä ne muut immeiset tekevät luonnostaan. Onko vastuu minun, jos koen väkivaltaa ominaisuuksieni takia? Pitääkö muuttua, jotta väkivalta loppuu?

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanoo vanha sananlasku jostakin päin maailmaa. Pitäisikö väkivaltaa kokeville opettaa väkivaltaa? Herjaamista, haukkumista, sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, joka ei aina ole ihanteiden mukaista? Jotkut, kuten itsekin olen syntynyt suuren oikeudenmukaisuuden taakka harteillani ja olen törmännyt niin lukemattomia kertoja siihen tosiasiaan, että se mikä on ihanteena, ei toimi käytännön elämässä kuitenkaan.

”Älä valehtele, valehtelu on rumaa” jne lauseet ovat tosiasiassa vain ulkokultaista höpötystä ja joskus joku lapsi ne saattaakin ottaa opikseen ja elämän ohjenuoraksi halutessaan tulla hyväksi ihmiseksi. Samainen lapsi ei myöhemmin voi ymmärtää, miksi muut saavat toimia miten toimivat, valehdella ja käyttää väkivaltaa sen eri muodoissa toimiessaan ryhmissä.

Sosiaalinen taitamattomuus on siis yksi mahdollinen syy joutua väkivallan kohteeksi ja samaan kehottaa myös tuo suuri uskonnollinen teesi, joka pyytää kääntämään toisen posken lyönnin jälkeen ja olemaan nousematta väkivallan tekijää vastaan. Se siis pyytää alistumaan väkivallalle ja luottamaan siihen, että niin saa palkinnon; kuolemassa pääsee taivaaseen.

Edellisen valossa voisi ajatella, että ihmiskunnassa on todellisuudessa kahdenlaisia tyyppejä. Väkivallan tekijöitä ja alistajia sekä sitten väkivallan vastaanottajia eli alistettuja tekijöiden valtaan ja tahtoon. Susia ja lampaita. Syö tai tule syödyksi?

Jotta siis voisi välttyä väkivallalta, pitää oppia itse käyttämään väkivaltaa piilossa, poissa toisten (aikuisten) katseiden alta. Pitää oppia ilkeäksi mutta kuitenkin silmän alla pitää osata käyttäytyä oikein. Pitää opetella puhumaan uskottavasti, vierittämään syy toisten niskaan ja valehtemaan sujuvasti. Pitää myös osata oppia manipuloimaan ja esittämään teatteria oikeissa tilanteissa, oikeaan aikaan ja saada kiitosta omasta erinomaisuudesta. Sitä on sosiaalinen lahjakkuus, jota väkivallan kokijalta vaadittaisiin, sekä kykyä syödä ensin, ennenkuin tulee syödyksi kauniisti sanottuna.

Valitettavasti lapsi, joka saa positiivista huomiota ja positiivista palautetta negatiivisesta toiminnasta, kasvaa kieroon. Lapsi oppii, miten sosiaalisesti toimitaan muilta salassa valehdellen, kieroillen ja muita syyttäen ja sitä sanotaan sosiaaliseksi lahjakkuudeksi, jolla varmasti pärjätään elämässä.

Väkivallan hiljainen hyväksyminen on pahin mahdollinen teko, mitä voi tehdä väkivallan oikeutuksen jälkeen. MIkään syy ei oikeuta väkivaltaan, se pitää muistaa jokaisen aikuisen, vaikka aikuistenkin elämässä vanhan ajan nakkikioskitappelut öiseen aikaan lopettivatkin jonossa veetuilun liian suurilta egoilta ja suun soittajilta ja etuilijoilta. Samaa tekevät nykyisin lapset sillä erotuksella, etteivät jalkoihin jäävät puolustaudu välttämättä mitenkään ja väkivallalla saadaan aikaan valtaa.

Miltä minusta tuntuu

Kodin tuntua

Kuvia ja arkea

Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.

Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.

Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.

Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.

Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…

Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.

Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.

Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?

Parhainta mahdollista loppuviikon aikaa kaikille!

Marraskuun ajatuksia

Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?

Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.

Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.

Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.

Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.

Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.

Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.

Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.

Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.

Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.

Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.

Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!

Kiusaaminen on väkivaltaa

Aikuisille kerrotaan väkivallan eri muodoista erilaisissa ihmissuhteissa, eri elämäntilanteisiin liittyen monissa eri kanavissa, niin somessa kuin fyysisellä ilmoitustaulullakin unohtamatta perinteisiä median kanavia.

Näissä aikuisten kanavissa ei puhuta kiusaamisesta, vaan väkivallasta. Suoraan ja kaunistelematta kuten pitääkin. Kehoitetaan nollatoleranssiin asian kanssa ja ottamaan yhteyttä avuntarjoajaan.

Lasten suorittamana väkivalta muuttuukin kiusanteoksi, mikä ihmetyttää kovin. Lasten tekemänä väkivaltaa normalisoidaan, vähätellään, lakaistaan maton alle ja sitä ei usein edes aikuinen halua nähdä saati tunnustaa. Kun aikuinen selittää väkivallan uhrin syyksi, sitä ei hyväksytä mutta koulumaailmassa tämä on normaali kaytäntö hakea uhrista se vika ja syy.

Huonompi juttu on se, miten olemme jokainen kasvaneet väkivallan kulttuuriin, paikoissa missä väkivalta normalisoidaan ja väkivaltaa vähätellään. Väkivallan hyväksyminen alkaa siis jo varhaiskasvatuksesta, jatkuen läpi koko elämän perusopetuksen tehdessä parhaansa lakaistakseen ilmiön maton alle kädettömänä ja sama hiekkalaatikkomeininki jatkuu sitten niissä ”aikuisten”työpaikoissa.

Väkivalta jalostuu ikävuosien karttuessa ja perusopetus tekee omaa kasvatustyötään asian normalisoimiseksi, kuten varsin hyvin tiedämme. Sanotaan ihan kasvatusalan ammattilaisten toimesta väkivallan olevan osa normaalia lasten ja nuorten elämää ja se pitää vain kuulemma hyväksyä, siihen ei kuulemma voida puuttua.

Mikä tekee väkivallasta hyväksyttävää lasten ja nuorten parissa? Mutta sitten se sama väkivalta kohdistuessaan aikuiseen onkin rikosseuraamuksen piirissä? Kun lapsi lyö, se on normaalia sanotaan. Mutta, iän karttuessa sama lapsi lyö uudelleen ja uudelleen. Lyöminen on väkivaltaa puhtaimmillaan. Lapsena opitut tavat istuvat tiukassa aikuisuuteen asti.

Milloin lasten harjoittama väkivalta muuttuisi ei-hyväksytyksi toiminnaksi? Suurin osa kasvatusalan ihmisistä ei edes tunnista lasten harjoittamaa väkivaltaa ja mietinkin, tarvitaanko tällaiseen omakohtaista kokemusta vai ovatko nämä tyypit itse sitten niitä kouluaikojen kiusaajia, jotka pitävät väkivallan normalisointia yllä?

Parisuhteessa tai missä tahansa aikuisten välisessä suhteessa (paitsi työpaikat) väkivaltana pidetään muitakin asioita, kuin pelkkää fyysistä koskemattomuutta loukkaavaa toimintaa. Tämän pitäisi ulottua ihmisen jokaiseen elämänalueeseen iästä riippumatta.

Väkivalta luo lisää väkivaltaa, se on ikävä totuus. Miksi lasten harjoittama väkivalta hyväksytään ihan yleisesti normaaliksi osaksi lasten elämää? Mutta aikuisten elämässä siitä tulee jollain lailla jopa tabu, josta ei saa ääneen mainita?

On hurjan ristiriitaista; ensin lapsuudessa koet ja näet ja saatat harjoittaa kaikenlaisia väkivallan muotoja osana normaalia lapsuuttasi jatkaen samaa myös työpaikoillasi ja sitten siitä tuleekin aikuisten yksityiselämässä rangaistavaa. Perheiden sisällä väkivalta on myös rikos, mutta koululaisyhteisöissä sama toiminta normalisoidaan aikuistenkin taholta.

Onko niin, että ihminen on väkivaltainen eläin, joka ihan huvikseen ja omaksi ilokseen käyttää väkivaltaa omien etujen saavuttamiseen?

Edelleen tarvitaan tietoisuutta ensinnäkin siitä, mikä on väkivaltaa. Aikuiset eivät itsekään välttämättä tiedä sitä, koska ovathan hekin käyneet oman perusopetuksensa ja oppineet väkivallan normaaliuteen. Onneksi tämän päivän vanhemmat ovat alkaneet heräillä tämän asian puoleen ja väkivallasta puhutaan, ei enää vähättelevästä kiusaamisesta.

Jokaisen vanhemman pitäisi tehdä itselleen selväksi, mikä on väkivaltaa ja tämän jälkeen tehdä itselleen selväksi hyväksymisen kanssa se kuuluisa 0-toleranssi. Väkivaltaa ei pidä hyväksyä missään muodossa, ei kenenkään toteuttamana. Lapset ja nuoret eivät ole poikkeus väkivallan suhteen. Lasten ja nuorten tekeminä väkivalta ei ole yhtään hyväksytympää, kuin aikuistenkaan.

Kouluissa ja muissa paikoissa pitää pystyä luottamaan kaikenlaiseen koskemattomuuteen ikätoverien kuin muidenkin taholta. Ihan samoin, kuin kotona ei ole hyväksyttävää käyttää väkivaltaa missään tilanteessa.

Kasvatuksen piirissä henkinen väkivalta aikuisten taholta on valitettavan yleistä ja jopa tahattomasti moni aikuinen onnistuu käyttämään lapseen väkivaltaa nöyryyttämisen muodossa. Sitten ihmetellään myöhemmin, kun lapsella on kadonnut kunnioitus tiettyjä aikuisia kohtaan esimerkiksi.

Väkivallan eri muotoja jaetaan fyysiseen, henkiseen ja taloudelliseen väkivaltaan. Fyysinen väkivalta sisältää monenmoista eri muotoa ja niitäkin me jokainen olemme kokeneet jo varhaiskasvatuksesta alkaen normaalina osana elämää.

Fyysistä väkivaltaa on siis koskeminen/tarttuminen toiseen negatiivisessa/häiritsevässä tarkoituksessa, ilman toisen lupaa ja aina ei tarvitse satuttaa tai sattua. Fyysiseen väkivaltaan kuuluu myös esineiden kautta ja avulla toiseen kajoaminen (tavaroiden ottaminen kädestä, vaatteiden anastus, omaisuuden tuhoaminen, tavaroilla heittely kohti, jne) Tähän ongelmaan auttaisi jo kovasti se, että kaikenlainen toiseen koskeminen olisi kiellettyä ilman vastapuolen lupaa koskien niin aikuisia, kuin lapsiakin ja lasten ohjeistaminen turvakasvatuksen turvin ihan samoin kuin lapset oppivat pienestä pitäen, ettei toisten tavaroihin tai omaisuuteen saa kajota. Tönimiset, läpsyt, ns. vahingossa toiseen kajoamiset leikin varjolla jäisivät pois tällaisilla säännöillä nopeasti. Lapset ymmärtävät hyvin nopeasti kehorauhan merkityksen, lapset oppivat nopeasti kunnioittamaan toisen koskemattomuutta, jos vain aikuinen on tukemassa ja muistuttamassa.

Henkiseen väkivaltaan kuuluu sitten se kaikki muu toiminta. Loukkaavat puheet, eristäminen muista, ilmeet, eleet, uhkaukset, manipulointi ja niin edelleen. Lapset käyttävät tätäkin väkivallan muotoa taitavasti. Nykyisin osasta lapsia kasvaa sellaisia silmänpalvojia, jotka käyttäytyvät kiltisti, kun aikuinen on läsnä, mutta unohtavat jokaisen säännön aikuisen poistuessa paikalta ja väkivalta voi mennä hyvinkin hurjaksi erittäin nopeasti.

Taloudellinen väkivalta lasten kohdalla tarkoittaa kotona opittuja arvojen eriarvoistavaa itsetietoista käytöstä, jossa ollaan kaveria vain niiden ”hyvästä perheestä” olevien kaverien kanssa ja halveksunta niitä muita kohtaan näkyy lasten käytöksessä.

Olisi paljon jo siinä, että tietoinen väkivaltakasvatus ja 0-toleranssi toimisi myös lasten kanssa. Lapsille itselleen annettava turvakasvatus, sekä jo pelkkä puheeksi ottaminen arjessa, kaiken väkivallan suhteen ehkäisisi mielenterveydenongelmia myöhemmin aikuisuudessa ainakin.

Väkivaltaa ei pidä hyväksyä, eikä sitä tule mahdollistaa missään tilanteessa myöskään lasten parissa. Lasten harjoittamana väkivalta ei ole yhtään oikeutetumpaa, kuin aikuisten harjoittamana. Väkivallasta pitää puhua lastenkin kanssa, ettei lapsi opi väkivallan eri muotojen olevan normaalia.

Vanhemmissa on voimaa, ja ainoa mihin vanhempana voi vaikuttaa parhaiten ja tehokkaimmin on tietoisuuden lisääminen siitä, mitä kaikkea väkivalta on ja mihin väkivallalla pyritään, kun sitä käytetään? Väkivallalla pyritään hallitsemaan ja alistamaan kohde tekijän vallan alle. Pelko on yksi keino saada toinen myös tekemään kaikenlaista. Väkivallan tekijä on lapsuudessaan nähnyt ja oppinut käyttämään väkivaltaa, valtaa suhteessaan muihin’ja niinkö haluamme omien lastemme kasvavan?

Väkivaltaan lasten keskuudessa on uskoakseni hankala puuttua, koska useimmilta aikuisilta on itseltäänkin hämärtynyt raja sekä tietoisuus siitä, mikä kaikki on väkivaltaa, käyttäen väkivaltaa tiedostamattaan itsekin sujuvasti.