lapsuus – Saman auringon alla

Ulkoisia ja vähemmän tärkeitä seikkoja

Autostamme hajosi ilmastointi juuri sopivaan aikaan. Viilennykselle ei ole ollut tarvetta näillä keleillä, onneksi. Auto on siis korjaamolla muutaman päivän ja heti on kovin orpo olo, ilman mahdollisuutta liikkua sujuvasti. Onneksi suurimmalla osalla lapsia on mahdollisuus kuskailla minua, jos tarve niin vaatisi.

Tulevaan kesään mahtuisi parit juhlat, joihin joudun hankkimaan valitettavasti uuden asun. Kävin hieman vakoilemassa tarjontaa ja yllätyin positiivisesti käsillä olevaan valikoimaan. Tyttären kanssa kiertelimme liikkeitä ja minulle tuli monessa kohtaa sellainen mummo-olo. Katselin siis jo selvästi varttuneemman väen vaatteita, osin siitäkin syystä, kun vatsani pömpöttää ikävästi ja isompien vaatekokojen rekeissä on huomioitu keskivartalolihavuus ihan mukavasti ja istuvuus on unohdettu asiallisesti. Tiedän nyt mistä löydän tämän kesän juhlamekon, joka peittää asiallisesti.

Ostoskeskuksessa olisi oikein mukava pikkuliike tarjonnan perusteella, mutta siellä on todella ikävä tunnelma asioida. Myyjät ilmaisevat ilmein ja elein ja sananpainoin hyvin selvästi ulkonäköä arvioiden, ettemme ole heidän näkökulmasta katsottuna toivottuja asiakkaita. Heti liikkeeseen astuttaessa tulee itselle sellainen kovin vaivautunut olo ja vaikka kyseisestä putiikista olenkin vuosien varrella hankkinut useita asuja, en asioi siellä mielelläni edellä mainituista kokemuksista johtuen. Asiakasprofilointi on toisinaan sieltä jostakin, ja selvästi on oppi mennyt myyjille perille. Käytetään sitä ammattitaitoa/energiaa vain niihin asiakkaisiin, jotka sopivat etukäteen valikoituun profiiliin. Valitettavasti se karkoittaa ainakin minut, joka en mahdu tavallisena arkena heidän profiiliinsa. Voihan sekin olla tietty yksi syy, että liikkeellä menee erittäin hyvin taloudellisesti ja heillä on oikeasti varaa valikoida asiakkaansa. Se on tosin aika epätodennäköistä tässä kaupungissa.

Vaan annas olla, kun menet liikkeisiin laittautumatta, pelkät arkiset vermeet päällä, samalla kun poikkeaa ruoka-ostoilla tai pikaisesti muuten jossakin jotakin asiaa toimittamassa. Myyjät liikkeissään katsovat silloin pitkin nenänvarttaan ja eivät edes tervehdi, menettäen varman ja maksavan asiakkaan siinä nyrpistellessään. Joidenkin liikkeiden hienous voisi näkyä siinä asiakaspalvelussakin ja olen tällaisiä liikkeitä oppinut varomaan ja vien varani sinne, missä asiakkaan ulkoinen olemus ei määritä palvelualttiutta. Ulkonäön tai vaatetuksen perusteella arvioimalla menettää asiakkaita, valitettavasti. Jos palvelua ja hyvää kohtelua saa vain laittautuneena viimeisen päälle, on tässä yhteiskunnassa jokin pahasti vinksallaan.

On kurjaa, miten pitäisi laittautua viimeisen päälle johonkin #x###xxx### ostoskeskukseen, pelkästään sen vuoksi, että saisi ikävän katseen pois iholta. Joskus olen ollut laittautuneena ja kyllä silloin myyjät juoksivat perään samaisessa putiikissa kysellen, miten voi palvella ja voi hitto sitä pokkurointia. Koin jotenkin ikäväksi myös sen mielistelyn, ja ”palvelualttiuden”.

Itse olen luopunut meikkaamisesta lähestulkoon kokonaan. Itseäni ei mokoma toimenpide kiinnosta tippaakaan ja en osaa olla niin kohtelias, jotta ehostaisin itseäni edes toisten vuoksi. En elä elämääni toisten vuoksi, ja miksi siis miellyttää muita, jos ja kun itselle asia on merkityksetön? Olen ihan sinut itseni kanssa, ilman kerrosta pakkelia kasvoilla.

Meikkaamattomuus on itselleni valinta, tietoinen valinta olla tekemättä kyseistä asiaa. Valinnan ansiosta säästyy euroset ja energia johonkin muuhun, itselleni mieluisampaan asiaan tai säästöön. Samoin on vaikkapa hiusten värjäämisen kanssa. Väri on melkoista myrkkyä keholle ja harvalla on enää tänäpäivänä oma luonnollinen hiusten sävy näkyvissä. Värjääminen/meikkaaminen on monelle osa jokapäiväistä elämää ja yksi osa identiteettiä, jolla saadaan iloa omaan elämään. Sekin on ihan ok. Juhliin on sitten ihan mukava minustakin laittautua, se nostaa hieman tunnelmaa ja saa tilanteen tuntumaan jännittävältä. Olen myös töissä ollessani pyrkinyt siistimään kuontaloni tietäen hyvin yleisen mielipiteen. Naisille itsensä ehostaminen tarkoittaa lähestulkoon samaa asiaa, kuin itsestä huolen pitäminen ja jos et meikkaa, et pidä itsestäsi huolta. Vaikka asiahan ei niin ole todellisuudessa. Olen työelämässäkin joutunut puolustautumaan omalta meikkaamattomuudeltani ihan samoin, kuin lapsena joistakin ominaisuuksistani ulkonäössäni.

Olen ollut positivisesti yllättynyt , jättäessäni myös hiusvärin pois elämästäni useampi vuosi sitten. Lapsesta asti kuvittelin, luulin oman värini hiuksissa olevan ruman ja mitättömän värisen. Poikkeaahan oma luonnollinen väri hiuksissani ja muistan saaneeni hiusteni väristä palautetta jo alakoulun ”kavereilta”, jotka asiaa ihmettelivät ja oikeastaan heidän takiaan aloinkin jo hyvin nuorena värjäämään hiuksiani lopettaakseni sen iänikuisen ihmettelyn ja kommentoinnin oikeasta väristäni. Muistan joidenkin todenneen, ettei kenellekäkään voi olla sen väristä hiusta luontaisesti ja, että minun oli pakko heidän mielestään värjätä sitä salaa kotona ja näin siis alakouluikäiset väittivät minulle. Riitahan siitäkin sitten aina syntyi, minun ja muiden välille.

Punainen pigmentti minussa on ja pysyy yhdessä pisamien kanssa vuodesta toiseen ja sille en mahda mitään. Lapsena muistan, kuinka joku kertoi minulle, että pisamista pääsee eroon sammakonkutua sivelemällä iholle ja minähän sitten hyväuskoisena lapsena keväisin yritin karkottaa ominaisuuttani pois, kyllästyneenä erityisesti muiden ihmisten kommentteihin ulkonäöstäni. Häpesin hiuksiani ja kasvoille auringossa ilmestyviä pisamia aina siitä asti, kun ”kaverit” keksivät niistä alkaa huomauttamaan ja kyselemään, mitä ne ovat ja aikuiset tekivät samaa, muka ihastellen ja kertoen, miten ovat kivan näköisiä kasvoilla. Varmasti yrittivät tarkoittaa vain hyvää, vaan ominaisuuksilleen ei voi mitään itse ja jatkuva huomauttelu saa aikaan sen, että alkaa itse inhoamaan niitä asioita, joihin muut kiinnittävät toistuvasti huomionsa.

Äitiydestä

Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.

Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?

Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.

(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )

Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.

Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).

Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.

Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.

Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.

Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.

Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.

Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.

Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.

**Lapsuus kestää niin vähän aikaa; aikuisena ehtii/ joutuu olemaan koko loppuelämän**! Miksi siis kiirehtiä lasta aikuisten maailmaan?

Tee sitä, mitä rakastat

Kokeilemalla erilaisia asioita, menemällä rohkeasti kohti kiinnostavia juttuja, saa selville myös sitä, mistä pitää ja mistä ei.

Sanotaan, että ne asiat lisääntyvät elämässäsi, mihin kiinnität eniten huomiotasi. Tämä on totta, ainakin oman kokemuksen perusteella.

Tuleeko sitä sitten yleensä mietittyä edes, tekeekö elämässään juuri sitä, mitä rakastaa?

Muistelen omalla kohdalla aikaa ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Olin luovuttanut jo ajatuksissa mahdollisuuden tulla äidiksi. En ollut raskautunut yli vuoden yrityksistä huolimatta ja tein mielessäni vaihtoehtoisen pitkänajan suunnitelman, ilman lasta/lapsia.

Olin hiljaa hyväksynyt lapsettomuuden vaihtoehtona osana omaa elämää. Hain, pääsin ja ehdin opiskellakin nopeutetussa aikataulussa korkeakoulussa ja tähtäsin yliopistoon tulevaisuudessa. Mielessä oli ollut joko/tai uran ja perheen perustamisen välillä.

Positiivinen raskaustesti oli sittemmin kovin iloinen ja odotettu asia ja tiesin sisimmässäni, että äitiys on minun elämässä se, mihin haluan keskittyä kaikkein eniten. Tein siis valinnan joko ura tai äitiys todella tietoisesti ja vakaasti harkiten. Tiesin, etten voisi keskittyä kahteen suureen asiaan täysipainoisesti yhtä-aikaa ja valitsin elämääni äitiyden ja lapset, koska sain siihen odotuksistani huolimatta mahdollisuuden. Ja valintaani en ole katunut. Uraa ehtii luoda myöhemminkin, jos siihen on tarvetta lasten kasvettua isoiksi.

Olen siis saanut tehdä suuressa mittakaavassa juuri sitä, mitä rakastan. Olen saanut olla äiti ja nyt vielä mummokin. Toki kaikessa on haasteensa, ja niiltä ei säästy edes silloin, kun toteuttaa asioita, jotka ovat itselle niitä kaikkein tärkeimpiä/rakkaimpia asioita.

Kirjoitan tätä nyt, koska olen itse tilanteessa, jossa elämäni suuret suuntaviivat alkavat muotoutua uudelleen lasteni aikuistumisen myötä. Mitä sellaista teen jatkossa, mitä rakastan? Äitiys on tietenkin osana jatkossakin, mutta se ei ole aikuisten lasten määrittämää, hektistä perhe-elämää ja jatkuvaa keskittymistä vaativaa elämää. Niin, sopii kysyä mitä sitten, mitä seuraavaksi?

Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, en ole oman elämäni kannalta asiaa ajatellut sen kummemmin. Oikeastaan en ole ajatellut elämääni pidemmälle, ja nyt olisi jo korkea aika laittaa mietintämyssyä päähän. Mitä sen jälkeen, kun lapset on jokainen vuorollaan lentäneet pesästään?

Kuopuksen syntyessä ajatus kahdeksantoista vuoden päähän oli liian pitkä aika ajateltavaksi. Olen siirtänyt ja siirtänyt kerrasta toiseen oman elämän miettimistä, sitä mihin keskityn sitten, kun nuorinkin lapsista on aikuinen.

Pohdin äitiyden jatkamisen mahdollisuutta aikoinaan ammatillisesti ja ihan työksi asti. Nyt se ajatus on kuoppaan kaivettuna, haudattuna oman terveyteni vuoksi. Ei ole realistista edes ajatella ammatillista toimintaa lasten parissa tämän kehon kanssa tietäen omat haasteeni toisinaan jo ihan omassa arjessani.

On mietittävä, pohdittava jäljellä olevaa toimintakykä ja sen mukaisesti sitten toimittava. Aikoinaan kykenin tekemään monia vaihtoehtoisia suunnitelmia elämän varalle. Yksi kerrallaan ne ovat kariutuneet mahdottomina tai aikansa eläneinä pois ”to do-listalta”.

Tee sitä, mitä eniten rakastat? Toiseksi eniten, kolmanneksi eniten jne. On vaihtoehtoja olemassa paljonkin, tiedän sen. Vaan, kuinka saada itselle selvitettyä mahdollisuuksia? Ajatuksia ja ideoita ei niin vain enää tule mieleen, ikäänkuin mielikuvitus olisi poissa pelistä tässä tilanteessa.

Olen itselleni jo pitkään listannut asioita, joista muistan pitäneeni lapsuudessa. Lista on ollut jonkinlainen johtolanka unohtaessani elämän tiimellyksessä itseni ja listaa päivittelen sitä mukaa, kun muistan jotakin oleellista asiaan liittyen.

Lapsuuden kiinnostuksen kohteet, mielenkiinnon kohteet ovat tavallaan sisäsyntyisiä, luonnollisia ja ennenkaikkea aitoa minää, ennen yhteiskunnan ja muiden asioiden, aikuisten alkaessa vääristää ja muuttaa alkuperäistä.

Minua viehättää esimerkiksi edelleen ajatus omasta kukkakaupasta. Muistan tämän vaihtoehdon olleen kolmantena tai neljäntenä mahdollisena nuoruuden ammatinvalintaa koskevissa pohdinnoissani. Miten realistinen ajatus se tällä hetkellä olisi, on suuri kysymysmerkki. Ja en tiedä, haluanko edes selvittää ko. vaihto-ehtoa. Tähän mennessä niin moni vaihto-ehto kaatuu ja kuoppaantuu erilaisiin haasteisiin, joita en näe mielekkääksi alkaa edes selvittämään tai ne ovat perinpohjin ristiriidassa arvojeni kanssa. Haluanko esimerkiksi sitoa itseni tulevaisuudessa yhteen tiettyyn paikkaan esimerkiksi työn takia?

Tiedän, etten halua kiinnittää itseäni tulevaisuudessa mihinkään tiettyyn paikkaan ja olen viimeisen vuosikymmenen saatossa saanut asia kerrallaan irtaantua kaikista niistä sidoksista, jotka fyysisesti pitävät minut yhdessä ja samassa paikassa. Kuljen edelleen elämässäni sinnepäin, mitä lähdin tavoittelemaan havahtuessani muutokseen esimerkiksi omissa arvoissa tai tavoitellen tilaa voida kaikinpuolin hyvin.

Kokeilemalla erilaisia asioita, menemällä rohkeasti kohti kiinnostavia juttuja, saa selville myös sitä, mistä pitää ja mistä ei. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kokemuksesta tiedän, kuinka asiat elämässä lähtevät menevät siihen suuntaan, mihin on toivonut; Kunhan ensin tietää varmasti, mitä haluaa. Suuntaviivat kun on selvittänyt ensin itselleen, loppu sujuu sen jälkeen, kuin itsestään.

Ystävänpäivä

Artikkelikuvassa on tärkeä viesti ihan jokaiselle ja toivottavasti se laittaa miettimään itsekunkin merkitystä.

Muistan, miten alakoulussa omassa luokassa oli joka vuosi tyttöjen kesken kilpailu siitä, kuka sai eniten näitä kortteja, jotka oli jaettu ruokavälitunnin aikana pulpetteihin. Jännityksellä itsekin odotin kortteja ja useimpina vuosina koin suuren pettymyksen jäädessäni ilman kortteja. Jonain vuonna sain yhden, jonain toisena muutaman. En ollut tärkeä, en niin tärkeä kaveri kenellekään.

Olin lapsena melkoisen näkymätön jopa ikätovereilleni. Luokassa oli sietämätöntä jälleen, minulta kyseltiin montako korttia sain ja naurunremakka oli suuri, kun en pystynyt näyttämään yhtään korttia, myös ihmettely suureen ääneen muiden taholta oli todella kiusallista, olla nyt sillä tavoin huomionkohteena, kun yleensä sitä sai olla omineen. Tai no omineen, kyllähän luokkatoverit kovaan ihmettelivät monenmoisia asioita elämästäni; Minulla ei ollut luistimia, ei suksia, ei kunnollista pyörää, erikoiset vaatteet, hiukset sekaisin ja laittamatta jne. Ei sellaisia asioita itse ymmärtänyt, puutetta ja huono-osaisuutta kaikessa elämässä, mutta kyllä ikätoverit tekivät selväksi vuosien kuluessa sen kaiken ainaisella puuttumisella jokaiseen asiaan.

Joten, voin ihan rehellisesti sanoa inhoavani koko ystävänpäivän ajatustakin. Onko maailmassa ystävyyttä, jos on uskominen otsikoihin ja yleiseen maailmantilanteeseen? Onko ystävyyttä olemassa ihmisten voidessa pahoin ympäri maailmaa?

Mitä ystävyys on? Mitä se merkitsee kenellekin? Kuka taitaa rakkauden sitten, kun se vaaleanpunainen hörhelö on sulanut värittämästä näkökenttää?

Kenelle voit sanoa jokaikinen päivä ”Olet rakas ja tärkeä!” ?

Alkuperäinen ystävänpäivä on jollain lailla liittynyt ihmisen ja luonnon hedelmällisuuden varmistamiseen/ kunnioittamiseen ja kristinusko korvasi pakanalliset riitit tässäkin asiassa omalla merkityksellään, kertoo nopea selaus netin ihmeellisessä maailmassa. Nykyisellään ainakin suomessa tämä(kin) alkujaan pakanallinen riitti on väenväkisin tekemällä tehtyä kaupallista kulttuuria.

Joulun taikaa etsien

Arkikuulumisia

Vuosia kotiimme on eksynyt jouluksi yksi joulutähti koristamaan keittiön pöytää. Tänä vuonna monilatvainen sellainen.

Edelliset pari viikkoa on olleet kovin kiireisiä minun mittapuulla. Lääkäriä, röntgeniä ja kovien pakkasten myötä lasten kouluihin viemistä ja hakemista. Viikonlopusta näyttää myös muodostuvan autoiluralli ympäri pitäjiä ja olen hyvin iloinen saatuani siivoiltua kotia jouluun yhden kokonaisen päivän. Puhtaat matot lattialle ja vielä aion laitella jouluisia liinoja ja vähän kuitenkin jotakin jouluun liittyvää koristelua. Kuusikin meille laitettiin jo ajoissa. Olen kiitollinen saatuani vihdoin ihan oikean lääkkeen kipuihini ja se on tämän joulun paras lahja itselleni. En ollut ymmärtänytkään, kuinka kipeä koko kroppani on ollut, en ennenkuin sain kokea kivuttomuuden lempeän olotilan. On todella mukava kokemus olla omassa kehossa sillain normaaliolotilalla, liikkuminen on helpompaa ja nyt ei mene aamujäykkyydessä koko päivää tuskaillessa. Kaikkinainen liike kehossa on paljon enemmän normaalia ja se mahdollistaa taasen paljon tekemisiä, jotka on väistämättä jääneet vähemmälle viimeaikoina.

Joulun taikaa etsien

Joulunvieton mielekkyys ja syy on ollut hakusessa jo pidempään. Lasten ollessa pieniä, en kyseenalaistanut perinteitä (uskonnollisia) tai tapoja viettää joulua. Meille se oli ja on edelleen lasten juhla pääasiassa.

Tällä hetkellä tiedän enemmän kuin silloin joskus. On hauskaa miettiä mennyttä siltä osin, että ymmärrän kuinka ”silmät kiinni” olenkaan elänyt aikanaan. Nykyisin uskallan jo kyseenalaistaa paljon enemmän ja jo pelkästään se tieto, että joulua on juhlittu paljon aiemmin; Jo ennen kristinuskon saapumista täällä pohjolassa.

Talvipäivän seisauksen aikana pimeys täyttyy ympäröivässä luonnossa äärimmilleen ja tämän jälkeen alkaa päivät pidentyä, sekä valoisa aika lisääntyä. Joulu on sekoitus monenlaisista uskomuksista ammoisilta ajoilta ja monet meidänkin perinteet sisältävät pakanallisia ja ei niin kristillisiä piirteitä. Pyhä on pyhää riippumatta siitä, missä viitekehyksessä se koetaan. Joulu ei siis ole pelkästään ja vain ja ainoastaan kristillinen juhla.

Joulun merkityksellisyyden etsintä jatkuu omalla kohdallani, se mikä joskus vuosikymmeniä sitten alkoi.

Aikuisen vastuun merkitys

Lapsuudessani opin joulun olevan stressaava ja voimia syövä suoritus kaikkineen elementteineen ja viimehetkillä tekemättä jääneiden asioiden kiireellä tekemisineen. Vieläkin huomaan itsessäni nousevan hienoisen stressin, ahdistuksen kaikesta siitä, mitä muka olisi vielä tekemättä ja hoitamatta jouluksi. Niin moni lapsuuteni joulun aatonaatto ja aatto meni siivotessa kiireellä lattioita pesten ja pölyjä pyyhkien, koristellessa kotia, leipoen, käyden apuna kaupassa ruoka,-lahjaostoilla viimehetkillä joulurauhan julistus päättyen kotiin käveltäessä, kuusen koristelussa, huolehtien ja paapoen ja rauhoitellen pienempiä sisaruksia, paketoiden lahjoja vielä pari tuntia ennen niiden avaamista ja kokien huonoa omaatuntoa, kun en kyennyt aikuisen mittapuihin tekemisissäni saadessani moitetta ja yrittäessäni parhaani. Ymmärrän, etten saanut olla lapsi, en tosin tiennyt muustakaan tavasta olla ja elää. Kannoin suurta taakkaa huolehtien, että jouluksi kaikki olisi ollut hyvin ja niinkuin piti olla, pitkälle aikuisuuteen asti.

Tämän huomatessani, (onneksi siis huomaan) pysäytän itseni, istun alas ja hengitän syvään todeten, ettei mikään tai kukaan velvoita minua tekemään (enää) täydellistä joulua. Kukaan ei sanele, ei pyydä, ei vaadi tekemäään mielenpahoituksen uhalla jotakin. Maailma ei kaadu siihen, jos pyhänä pesenkin koneellisen pyykkiä, jokin asia jää kokonaan unohduksiin tai tekemättä, kaupasta unohtui jokin ainesosa yms.

Joulu ei ole riippuvainen siitä, mitä tekee tai mitä hankkii tai on hankkimatta, tekemättä. Tärkein on rento ja rauhallinen yhteinen oleminen perheen kanssa, oli kokoonpano suuri tai pieni. Kiire, alkava stressi ja ahdistus loppuvat siinä paikassa, kun istahtaa alas ja miettii hetken, mikä olikaan se tärkein asia elämässä yleensä.

Tärkeintä ei ole täydellinen joulu kuitenkaan, miellyttäen ja välttäen pahoittamasta mieliä. Saa sitä joulunakin pahoittaa mielensä, jos on aihetta. Turha on pelätä tunteita—Eri asia sitten, kuinka asian/tunteen näyttää tai tuo esille, vaiko kostautuuko asia jotenkin läheisille?

Sinisen sävyisiä mietteitä

Edelliset viikot on menneet jotenkin nopeasti ja aika kuluu taas ihan käsittämättömällä nopeudella. Samalla huomaan, kuinka en taas pääse kiinni rutiineihin, väsyttää liikaa ja olo on henkisesti melkoisen tahmea.Ulkona on sumuisen sateaa ja niin on omassa päässäkin taas sellainen aivosumu, että huhheijaa vaan.

Hyvin alkaneen syksyn myötä mukaan tuli joku ihme flunssa ja sen jälkeen oloni on kurjistunut entisestään jatkuvien lihas,-nivelkipujen ja väsymyksen ja kaiken mahdollisen oireen kera. Peti kutsuu puoleensa huilaamaan useasti päivän aikana ja tätä nyt taas kestää jonkin aikaa ja oma sietokyky on kovilla, olisi paljon muutakin tekemistä, kuin huilata sängynpohjalla. Monta asiaa jäi nyt odottamaan parempia päiviä ja kyllähän se kismittää vietävästi.

Syksy on itselleni monesta syystä tärkeää aikaa. Syksyyn on liittynyt läpi elämäni tapahtumia, joiden vaikutukset elävät edelleen minussa niin hyvässä kuin pahassakin. Keho muistaa, vaikkei mieli muistaisi ja se taitaa tuntua nyt myös huonontaen oloani entisestään.

Viikonloppuna eksyimme kävelyllä tyttäreni ja hänen pienensä kanssa minun lapsuuteni maisemiin. Kävin itsekseni kulkemassa samaa metsäistä polkua, jota olin ihan pikkuisena tallustellut leikkiessäni ulkona aamusta iltaan. Yritin katsella ympärilleni, kuin pikkuinen minä olisi ollut jälleen siinä..On helpottavaa olla aikuinen, minä ja katsella maailmaa hieman laajemmin, kulkea hetken käsi kädessä sen pienen tytön kanssa..

Armollisuus itseä kohtaan

Saa olla onnellinen!

Itselleen armollinen?

Mitä, eikö sitä saakaan ruoskia itseään yli-inhimillisiin suorituksiin täydellä teholla kokien yhä lisääntyvää uupumista ja huonoa omaatuntoa kaikesta siitä, mihin ei yltänyt yhden päivän aikana?

Miten oma elämä olisi ollut toisenlaista, jos sairauteni (sle) olisi tunnistettu jo silloin, kun olin lapsi? Olisinko saanut levätä ilman leimautumista laiskaksi ja haluttomaksi? Olisiko koulunkäynti sujunut paremmin, jos kaikenkattava ja jatkuva väsymys olisikin tunnistettu oireeksi sairaudesta ja lukuisat muut oireet ja kokemani kivut otettu tosissaan eikä olisi leimattu luulosairaaksi?

Kaikesta lapsuudessa saamastani arvostelusta, ja rangaistuksista opin että en halunnu olla laiska, en haluton ja vielä vähemmän luulosairas. Opin aikuisten tavoin mitätöimään ja väheksymään kehoni viestit, opin hampaat irveessä suorittamisen ja jaksamisen vaikkei olisi jaksanut. Jo alakouluikäisenä ihan kirjaimellisesti yritin parhaani ja oman jaksamisen rajat hämärtyivät varhain.

Kuulin ihan vasta hiljattain, siis muutamia vuosia sitten, kehoituksen olla itselleen armollinen ja omaan korvaan asia vaikutti kovin hämmentävältä. Olinhan elänyt koko ikäni tilassa, jossa on piti jaksaa vaikkei jaksanut. Armoa ei saanut, eihän nyt nuori ihminen voinut olla väsynyt, ennenkuulumatonta ja usein sain myös kuulla syyllistäviä ja syyttäviä kommentteja siitä, kuinka väsyminen oli omaa syytäni jne. Vuosien kuluessa opin virheellisesti luulemaan normaalin elämän olevan sellaista, mitä kehossani tunsin ja koin ja että niin oli kaikilla muillakin ja vähän kerrassaan sopeuduin oman kehoni ikäviin moninaisiin oireisiin.

Niin tai näin, kaikesta selviää ja itsekin olen päässyt pelkällä sisulla ja kovalla tahdonvoimalla elämässäni eteenpäin ja olen mielestäni hyvin suoriutunut elämän eteen tuomista vaatimuksista, näin jälkikäteen ajatellen.

Saadessani teini-ikäisenä vihdoin syyn oireilleni ja lääkityksen alkaessa purra, pääsin elämään suhtkoht normaalia jaksamisen aikaa ilman sen suurempia muitakaan oireita. Unohdin vuosiksi koko sairauden olemassaolon. Toki oireita oli, samoin kuin lapsuudessa, mutta kaikenkattava väsymys oli poissa vuosikausia. Siihen ikään mennessä olin kuitenkin jo oppinut ruoskimaan itsestäni irti kaiken, pyrkimään omaan parhaaseen asiassa kuin asiassa ja olin oppinut ennenkaikkea elämään yli omien jaksamisen rajojen kaikessa elämässä.

Omien tuntemuksien, olotilojen ja ylipäänsä oman itsen opittu mitätöinti elämässä on aiheuttanut useamman uupumisen niin työelämässä kuin kotonakin. Jälkeenpäin minun on kuitenkin turha voivotella ja olisipitänytsitäjatätä. Armollisuutta onkin ymmärtää, että ihminen toimii ja tekee aina siinä hetkessä juuri sen oman parhaansa, juuri sillä tietämyksellä, ymmärryksellä ja taidolla mikä sillä hetkellä on mahdollinen. Ymmärrän, etten ole tiennyt tai osannut toimia toisin, kuin ruoskia itseni väkipakolla toimimaan ihan jo sieltä lapsuudesta totuttuun tapaan. Jos jotakin pitää tehdä, tee perinpohjin kunnolla on iskostettu selkärankaani.

Nyt siihen itseni ruoskimiseen ei ole enää tarvetta, olen saanut muutaman vuoden mutustella sitä, mitä on olla itselleen armollinen niin fyysisellä, kuin henkiselläkin puolella. En vaadi itseltäni enää mahdottomia ja yritän muistaa omankin olemassaolon. Tätä edesauttaa onneksi lasten kasvaminen kohti aikuisuutta ja pikkuhiljaa heille itselleen siirtyvää vastuun opettelua omista elämistään.

Olen alkanut hahmottaa enemmän sitä, mikä on normaalia muille, ei ole välttämättä minulle. Kuten herkkyys tai väsyminen, väsymys-luulin pitkään, että kaikilla muillakin on aina samanlainen väsymisen tila, kuin itselläkin yötä päivää ja eihän se niin ole. Tarvittiin traumaterapeutti kertomaan minulle, mikä on normaalia ja mikä taas ei ole normaalia kehossa ja tuntemuksissa. Nyt tuon vajavaisen ymmärryksen tunnustaminen tuntuu niin hölmöltä, mutta itse olen kehossani elänyt luullen monia fyysisiä oireita aivan normaaleiksi ilmiöiksi.

Arjessa tämä näyttäytyy monin uusin tavoin myös perheen muille jäsenille ja aikanaan lapsista saattoi tuntua äidin uudet kuviot oudoilta. Olinhan ollut koko heidän olemassaolon vuodet robotti, joka toimii aina, riippumatta siitä, mitä ympärillä tai itsessäni tapahtui. Nykyisin osaan jo sanoa, kun keho huutaa lepoa ja pitää ottaa se huilitauko pötkötellen. Tai, jos en jaksa jotakin muuta juuri sillä hetkellä.

Nykyisin opettelen kuuntelemaan omaa kehoa, niitä viestejä ja signaaleja, jotka antavat vihjeitään siitä, mitä keho kulloinkin tarvitsee;lepoa, liikuntaa, yms. Asioita, jotka olisi pitänyt oppia jo lapsuudesta lähtien. Oikeastaan vasta maattuani sairaalassa reilun kaksi viikkoa, ymmärsin esimerkiksi miltä lihaksien kuuluu tuntua levossa, ja kuinka levon jälkeen koko kehon liikuttaminen on rentoa. Sellaista en siis ollut kokenut oman muistini mukaan ja en osannut edes ikävöidä rentoa kroppaa. Nyt tiedän, miltä kuuluisi lihaksiston tuntua ja tiedän mitä tavoitella siinäkin asiassa. Kipu, jäykkyys ja jännitys kehossa ei ole normaalia.

Tässäkin pätee sanonta, mitä ei ole kokenut, sellaista ei osaa edes toivoa. Itselleni muodostui siis lapsuudessa moni kehollinen vaiva normaaliksi olotilaksi. Sen myötä en ole osannut kuvailla tai kertoa jonkun olevan ongelma, kun ei ole minkäänlaista muistikuvaa jäljellä normaalista olosta.

Terapian jatkuessa ymmärsin, kuinka olin kohdellut ja antanut muidenkin kohdella itseäni kaltoin kaikki edelliset vuodet ja se taas auttoi minua ymmärtämään lisää erityisesti oman hyvinvoinnin tavoittelun tärkeydestä sekä siitä, kuinka olla armollinen myös itseä kohtaan aivan samoin, kuin olemme/pyrimme olemaan ymmärtäväisiä muitakin kohtaan.

Nykyisin siis jo voin melko hyvällä omallatunnolla sanoa vaikkapa olevani liian kuormittunut tai peräti kykenemätön juuri nyt johonkin. Kun ennen olisin tosiaan itkenyt ja hoitanut velvollisuudet osaamatta edes pyytää apua. Ja se on siis ihan ok, ei tarvitse jaksaa, jos ei kerta kaikkiaan jaksa.

On ihan ok, vaikka pyytääkin apua. Yksin ei tarvitse selviytyä, jos on joku, jolta pyytää apua. On ihan ok, jos siirtää askareita toiseen päivään, toiseen hetkeen ja ottaa kehon tarvitseman levon tai mitä ikinä tarvitseekin ja tekee hieman myöhemmin loppuun asiat, jotka ovat kesken. Sekin on ihan ok olla omanlaisensa ihminen.

Säästäväisyyttä ja itsepäisyyttä

Pieni johdatus historian kautta omaan tekemiseen

Olen aina ollut kovin säästäväinen. Lapsena onnistuin säästämään 5 markan eli vajaan euron viikkorahalla pyörän, siis uuden sellaisen. Säästin toista vuotta ja tein myös paljon ylimääräisen rahan eteen ihan oikeaksi luokiteltua työtä, josta sai palkaksi hieman enemmän. Pyörä oli halvin, minkä isosta citymarketista sai, siinä oli ne toivomani 21 vaihdetta ja muistan, miten onnellisena ajoin ensimmäiset kilometrit opetellen käsijarrujen ja vaihteiden käyttöä. Sitten kaikki ei mennytkään niinkuin strömsössä.

Kotimatkalla oli useampi kilometri kuoppaista hiekkatietä, rikkoen takapyörän laakerit ja poljin minkä jaloistani sain irti, vaihtaen aina vaihdetta pienemmälle. Ihmettelin raskasta kulkua kovin ja minua ohjeistettiin vaihteiden käytössä ja en kuulemma ollut vain osannut käyttää pyörän vaihteita oikein. Muutaman päivän yritin ajaa koulumatkoja rikkinäisellä pyörällä ja tuomio pyörälle oli kurja paikkakunnan pyörähuollossa. Uusi pyöräni olisi kaatopaikkatavaraa, valmistettu niin huonosti ja vaihteet eivät kestäisi ja pyörän takalaakeri oli siis antanut periksi jo ensimmäisillä kilometreillä. Pyörä taisi olla ensimmäisiä kiinalaisia tuontipyöriä edulliseen hintaan.

Takapyörän laakerin vaihto olisi tullut hyvin tyyriiksi, ja koko pyörän vaihteisto olisi pitänyt samalla vaihtaa, koska vastaavia varaosia ei ollut. Hinnaksi olisi tullut uuden pyörän hintainen remontti ja sinne jäi se pyörä. Pettymys oli valtava, uuden pyörän ilo vaihtui suuttumukseen ja niinpä aloin entistä kovemmin säästämään seuraavaan uuteen pyörään. Kuunneltani huollon saarnaa siitä, mikä kaikki uudessa pyörässäni oli vialla ja näyttipä jopa sitten malliksi minulle suomalaisen vastaavan pyörän. Silloin tein päätöksen, että juuri se kyseinen pyörä olisi vielä jonain päivänä allani. Tein työtä käskettyä, säästin ja säästin ja onneksi seuraavana kesänä pääsin ihan oikeisiin kesätöihin ja ensimmäisellä oikealla kunnon palkallani kävin ostamassa juuri sen kyseisen pyörän, joka oli silloista suomalaista laatua ja kestäisi hyvällä käytöllä ja huollolla vuosikymmenet.

No, Kun kyse on minusta niin eihän mikään mene, kuten siellä jossain pohjoisessa. Seuraavana talvena uusi pyöräni varastettiin erään kirjastoreissun aikana ja kävelin pitkän matkan takaisin ihmetellen, miten siinä niin kävi. Pyörä oli ollut lukossa, avaimet olivat taskussani todisteena siitä. Siihen aikaan lukosta ei saanut avaimia pois, jos ei laittanut lukkoon. Joten pettymys oli jälleen suuren suuri ja pieni ihminen oppi orastavasti, mitä tarkoittaa isojen ihmisten viljelemä vi…tus.

Seuraavana kesänä ostin jälleen kesätyörahoillani uuden ja samanlaisen pyörän, hieman eri värityksellä. Se säilyikin joitakin kuukausia ja sekin varastettiin. Paikkaa en enää edes muista, en aikaa. Poliisisetä oli jo tuolloin aivan hukassa varastettujen pyörien kanssa ja vaikka molemmissa edellisissä pyörissä oli nimeni ja henkilötunnukseni, niitä ei löytynyt koskaan.

Jälleen säästöni hupenivat uuteen pyörään ja tällä kertaa sellaiseen, joita olen nähnyt tähän päivään mennessä vain yhden liikenteessä minun lisäkseni. Silloin päätin, että olkoon väritykseltään niin erikoinen, että sen tunnistaa jo pelkästä ulkonäöstä ja tuollahan tuo on vielä käyttökelpoisena vielä parinkymmenenkin vuoden jälkeen. Itse en tosin enää sillä kykene menemään, vaatii hieman parempaa fysiikkaa se kapistus. Nykyisin ajelen, jos ajelen tyytyväisenä mummopyörällä, joka mahdollistaa myös koiran kanssa jolkottelun.

Opin siis jo hyvin pienestä tahdonvoimalla tekemisen, jos päätin jotakin, se myös piti. Pidin kiinni siitä, mitä tavoittelin ja sain myös omalla työlläni sen, mitä kulloinkin tarvitsin. Säästin ja säästin. Olisin saanut käytettyjä, vanhoja pyöriä ja yhden sellaisen käytetyn pyörän jälkeen en voinut enää kuvitella missään tapauksessa itselleni moista kapistusta.

Lapsuuden kokemukset köyhyydestä jättivät jälkensä ja opetti paljon myöhempää elämää varten. Tänä päivänä olen hyvin kiitollinen niistä kokemuksista, ja olen pärjännyt jokseenkin hyvin tiukan paikan tullen. Opin säästämisen jalon taidon, kuinka centtiä venytetään tarpeeseen ja miten voi elää hyvinkin niukilla tuloilla, saaden sen mitä eniten tarvitsee, mikäli vain tahtoa tarpeeksi löytyy säästämiseen. Opin käytännössä sananlaskun, ”ei ne suuret tulot, vaan pienet menot”.

Joku saattaa tässä kohdin miettiä, miksi ei kelvannut se käytetty pyörä, jos kerta oli niin köyhää? Ajoin minikokoisella pyörällä koulumatkat, kunnes polvet alkoivat hipoa leukaa. Pieni tokaluokkalainen ei vielä ymmärtänyt muiden puheita kiusanteoksi. Sain uuden pyörän, mutta koulumatkalla eräänä kelmeänä syksyaamuna rekan aiheuttamana kaaduin? pyörälläni ojaan, ja siinä rytäkässä pyörän runko renkaineen vääntyi. Säästyin itse suuremmilta vammoilta, oli onnea onnettomuudessa ja ojan pohjalla ollut suuri kivikin sijaitsi vain senttien päästä päästäni. Tuohon aikaan ei ollut käytössä kypäriä vielä. Tämän jälkeen minulle hankittiin käytetty pyörä, joka oli kuin suoraan jostain viiskyt-luvulta ja koko lukuvuoden kuuntelin ”koulukaverien” kiusaamista pyörän ulkonäöstä ja erityisesti siitä, ettei ollut ollut varaa hankkia uutta edellisen tilalle. Kaikilla muilla oli uudet ja hienot vaihdepyörät, ja minua siis kiusattiin sen vuoksi, koska pyöräni poikkesi niin paljon muiden pyöristä.

Tuolloin päätin, että seuraava pyöräni olisi uuden uusi, samoilla ominaisuuksilla kuin muillakin. Toisten sanomiset tuntuivat loukkaavilta ja opin häpeämään käytettyä pyörää ja en millään ymmärtänyt pienillä aivoillani, miksi en saanut uutta tilalle ja piti sillä vanhalla rumalla ajaa. Vaihtoehtoja ei siis ollut, paitse se oman rahan kerääminen. Kiusaaminen loppui pyörän osalta saatuani uuden, ja se osaltaan vahvisti sitä, että pitää olla samanlainen kuin muut, jos aikoo välttyä kiusaamiselta.

Tulipa pitkä johdanto, sille että ajattelin kirjoittaa ihan tavallisesta säästäväisestä elämäntyylistä meidän perheessä ja tämä teksti saa jäädä seuraavien kirjoitusten aihioksi.