Osa ihmisistä ei pidä lumesta syystä tai toisesta. Ehkä elämä menee hieman sekaisin, kun lunta sataa paljon ja ympäristön kaaos siirtyy automaattisesti omaankin elämään eri muodoissaan?
Pidän itse lumesta, mitä enemmän sitä on, sen mukavampaa. Lumikuorrute puiden oksilla luo pehmeyttä ja silmäniloa. Ympäristö on lumisateen jälkeen ainakin hetken puhdas, valkoinen ja hiljainen (ellei aurauskaluston kilinää ja kirskuntaa asfalttia vasten lasketa).
Saatan itsekin toki manata ylimääräistä hankaluutta, joka paljosta kertyneestä lumesta aiheutuu; Autoa on hankala saada puhtaaksi lumesta, pihaa on kolattava, vaatteita ravisteltava lenkin jälkeen ja onhan se paksussa lumikerroksessa kieltämättä hankalaa tarpoakin, auraamatta jääneen kävelytien pientareella.
Pahinta on ehkäpä ne muut; kiukkuiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta harmittelevat lumen aiheuttamia ongelmia. Vuodesta toiseen valittavat samoja asioita, ikäänkuin talvi ja lumi tulisivat aina yhtä yllätyksenä. Valitus ei auta valitettavasti, se ei muuta olemassa-olevaa tilannetta ja pahimmillaan kuulija pahoittaa kovastikin mielensä toisen huonosta tuulesta ja kovasta noituamisesta.
Sää on asia, mihin emme voi kukaan oikein vaikuttaa, joten miksi siihen on niin vaikea suhtautua neutraalisti ja vain kiltisti sopeutua? Kovasti marmattamalla se oma olo tuntuu entistäkin kurjemmalta; krääk, krääk…
Sama pätee oikestaan moneen. Elämässä on asioita, joihin ei oikein voi itse vaikuttaa muutoin, kuin yrittäen sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Todistin tässä taannoin aivan huikeaa vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä ja olin itse, että ”vau!” Se oli ihan jotain ”nextlevelillä” olevaa vuorovaikutusta, jollaista en ollut koskaan kuullut.
MIkä oli tuon yllämainitun vuorovaikutuksen suola? Rehellinen aito puhe, joka perustui niin kokijan tunteeseen, kuin faktaankin ja tietysti toisen rajojen kunnioitukseen ja ihmisarvostukseen. Vastaanottaja tunnisti, tunnusti ja toimi asiallisesti ja aikuismaisen esimerkillisesti. Tuossa vuorovaikutustilanteessa meni kaikki nappiin, ja asiaa ei jääty enää purkamaan toinen toistensa seläntaakse jurputtamaan, tilanteeseen ei vedetty muita mukaan, ei menty persoonallisuuksiin tai tunteet eivät estäneet asiallista keskustelua.
Ylläolevassa on tavoitetta itsellekin, vaikkakaan se ei estä toista ihmistä ”tulemasta silmille” asiattomasti. Tiedän myös, että oma rehellisyys on liikaa monille ja vuosikymmenien aikana olenkin oppinut varovaiseksi sen suhteen, mitä suustani päästelen. Yleensä on parempi, etten sano mitään.
Tunteisiin kun nyt pääsin pienen aasinsillan kautta, niin jäin pohtimaan ihan toisenlaista vuorovaikutuksellista tilannetta, joka sai minut hieman pois tolaltani juurikin sellaisen ”silmille tulemisen” muodossa. Jouduin siis toisen sanallisen oksennuksen kohteeksi syyttä suotta, vain olemalla siinä sopivasti kohdalla. Tämän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia pysyä tasapainossa kohdatessani samaisen ihmisen ja ikäänkuin vaistomaisesti välttelen kohtaamasta, kunnes pääsen taas takaisin tasapainoon tukevasti.
Asiat voi ilmaista niin monin eri tavoin ja vaikka kuulijalla onkin vastuu omista ajatuksistaan, tunteistaan jne, ei kenelläkään ole oikeutta kohdella toista huonosti tai peräti väkivalloin. Sanallinen väkivalta on myös väkivaltaa, ja sitä taikka seurauksia ei pidä vähätellä.
Ollessani lenkillä koiran kanssa, en päässyt mielikuvissani irti tapahtuneesta tilanteesta. Mielessäni kertasin asiaa toistuvasti ja edelleenkin se tulee mieleen filminauhana mieleen. Tilanteessa siis traumatisoiduin ja siinä oli jokin triggeri, joka laukaisi minussa jonkin vanhan asian, kehomuiston ja alitajuiseen haudatun tilanteen/tilanteet. Tässä on ehkä se suurin syy, miksi niin tietoisesti välttelen ihmiskontakteja ja sosiaalisia tilanteita. Tasapainoon pääseminen vie oman aikansa, kuten myös pohdinta, miten jatkossa kohtaan vastaavanlaisen tilanteen?
Tasapaino mielen ja tunteiden kanssa on sen verran uutta minulle, että tässä hetkessä harmittaa (lievästi sanoen) joutua pois raiteiltaan. Työ itseni kanssa jatkuu, ja seurauksena on ylimääräistä kuormaa, joka taasen väsyttää ihan fyysisesti. Edistystä on kuitenkin tapahtunut, koska nyt tunnistan aiempaa paremmin epätasapainon ja erityisesti sen, mikä siihen johti.
Entinen minäni olisi rakentanut tässä vaiheessa suojamuurit, ja jatkanut elämää välittämättä tapahtuneesta ja todennut miten ihminen on ihmiselle susi. Nykyinen minäni huolehtii jo paremmin hyvinvoinnistaan ja sentään välittää siitä, mitä tapahtui.
Loppuviikko meneekin tasapainon hakemisessa ja ennenkaikkea oman hyvinvoinnin varmistamisen parissa. Paljon unta, vähemmän liikuntaa, sopivasti mielekästä tekemistä, hyvää ruokaa ja läheisiä ihmisiä. Kyllä se siitä olo korjaantuu tasapainoisemmaksi pikkuhiljaa.
