Somekuplia

Kuvissa oleva karvainen kaveri istuu puistossa, penkillä ja seurailee ympäristön tapahtumia ihan kuin ymmärtäisikin jotakin? Kyseiselle penkille pitää aina hypätä ohi kulkiessa ja ihmettelen suuresti tätä tapaansa. Miksi juuri tuo penkki ja miksi siihen pitää päästä peräti istumaan? Aikansa seurailtuaan ympäristön liikkeitä, korvat kuulevat viimein ”mennään” käskyn.

Harmaita päiviä, kylmiä päiviä jälleen useampi peräkkäin. Hyvä niin, koska aurinkoisina päivinä lotraan aurinkosuojaa enemmän kuin tarpeeksi ihon palamisen estämiseksi. Tänä vuonna iho tuntuu reagoivan aurinkoon samantien ikävällä poltteellaan, joten pilviset päivät mahdollistavat pidemmän ulkoilun, mukavan ulkoilun.

Auringonvalon sieto on vuosikymmenien aikana vaihdellut paljon, joinain aikoina olen pärjännyt peräti ilman voiteitakin. Ja tällä hetkellä olo on kuin elokuvien vampyyreilla, jotka savuavat heti auringon noustessa taivaanrantaan. Vanhat loisteputkivalaisimet aiheuttavat myös oireita; ihon kirvelyä, pistelyä sekä voimakasta punoitusta.

Yleensä en hirmuisesti mieti, mitä päälleni laitan. Tälle kesää joudun pakostakin miettimään ihon suojaamista vaatetuksin. Kirpparilta löysin jo yhden peittävän, kevyen paidan kesän aurinkoisiin päiviin ja jotenkin tuntuu, että koko vaatekaapin sisus kesävaatteiden osalta uusiutuu vastaamaan tarvetta peittää näkyvissä oleva iho. Hattukin pitäisi löytää…

Alkuviikosta vietimme lapsenlapsen kanssa yhteisiä ulkoiluhetkiä käyden kävelyllä ja leikkipuistossa. On se vaan jännä, kuinka monessa asiassa ja esimerkiksi luonteenpiirteissä lapsi muistuttaa äitiään ja joissakin asioissa tulee mieleen isänsä. Sekoitus molempia siis ja kasvaessaan isommaksi tunnistan poikasessa myös hieman samoja piirteitä, kuin itsessä on ollut lapsuudessa. Esimerkiksi voimakas kieltäytyminen tietyistä ruuista ja raaka-aineista tuntuu kovin tutulta.

Uhmistelu on jäänyt jo vähemmälle ja talven kuluessa poikasesta on kuoriutunut ihka oikea leikki-ikäinen huimien mielikuvitusleikkien kera, joihin itsekin pääsin mukaan käpyjen, hiekan ja tikkujen muuttaessa muotonsa eläimiksi, metsäksi, ja kaupaksi. Pääsin poikasen mielikuvitusleikkeihin mukaan myös metsään, paistamaan makkaroita, paahtoleipää ja vaahtokarkkejakin sekä katselemaan ankkoja. Minusta on mukavaa seurata, kuinka lapsi kehittyy ja leikki kasvaa kehityksen mukana. Lapsi on selvästi onnellinen ja tiedoton suuresta maailmasta…

Viimeaikoina olen paljon miettinyt erilaisten laitteiden ja some-maailman seurauksia. Omatkin lapset ovat kasvattaneet puhelimen käteensä. Vain vanhimmalta puuttuu nettiaikakausi perusopetuksen ajalta. Siis kännykulttuuri, josta on tullut iso osa lasten elämää nykyisin.

Kauhistuin kymmenisen vuotta sitten, kun päiväkodissa piti aloittaa alle kolme vuotiaiden nettikasvatus. Siis tabletti kouraan ja pelaamaan jotakin kehittävää peliä tarkoituksena mm. lapsen omatoiminen ja sujuva laitteen käyttö. Kotona piti vanhempien aloittaa näille pienille asiaankuuluva nettikasvatus turvallinen käyttö huomioiden. Kotiin jaettiin lippua, lappua ja ohjekirjasta lasten netin käyttöön kannustamisesta ja turva-asioista ja oikein kannustettiin vanhempia lasten netin käytössä. Huh, olen edelleen sitä mieltä, ettei ihannemaailmassa olisi lasten mahdollista käyttää aikuisten laitteita ennenkuin lasten aivot ovat riittävän kehittyneitä ottamaan vastaan kypsästi sen, mitä siellä sitten onkaan.

Moni lapsi käytti laitetta sujuvasti ja esiin tuli juuri tuo runsas ruutuaika ja sen päivittäinen käyttö takaamaan vanhemmille niitä rauhallisia ja häiriöttömiä hetkiä. Toki muistan itsekin laittaneeni lapsilleni videolta pyörimään lastenelokuvan, kun piti saada kodin viikkosiivous tehtyä ja elokuvaa katsellen lapset pysyivät paikallaan ja poissa siivouksen tieltä.

Kymmenisen vuotta sitten alkoi ryhmissä olla paljon hälinää, ääntä, väkivaltaa, yleistä levottomuutta ja osaamattomuutta leikkimiseen sekä lasten puheenkehityksen viivästyminen yleisesti kiinnitti omankin huomion. Ylipäänsä pienten taaperoiden kehitys näytti hidastuneen ja tuottavan huolta yhä useampien kohdalla. Nämä olivat niitä lapsia, joiden ilme kirkastui kerran viikossa vartiksi—päiväkodin tablettihetkessä karkeasti yleistäen.

Moni näistä kehityksellisesti jäljessä olevista olivat todella taitavia ja tietäviä isojen lasten peleistä, elokuvista, jne. ja osa jopa piti tylsinä päiväkodin opetustuokiota, koska ei ollut tappoa ja räiskettä. Mitä sellaisesta pitäisi ajatella? Että pojat on poikia ja kuuluu ikään ihannoida väkivaltaa, joka on kuitenkin kaikessa muodossaan väärin ja ei hyväksyttävää toimintaa normaalissa elämässä.

Somesisällöt on käyttäjien tuottamaa kuvaa, videota ja ääntä. Alakoululaiset tekevät sisältöä someen. Aina löytyy jokin porsaanreikä kiertää ikärajoja, vanhempien valvontaa. Ero entiseen aikaan, kun ei ollut mitään liveä netissä, nykyiseen on enemmän kuin yö ja päivä ja kenenkään aivot ei voi kestää jatkuvaa tietotulvaa eri laitteiden välityksellä.

Uniongelmat, mielen ja tunteiden säätely ja hallinnan vaikeus, kehonkuvan vääristymät ja epätodelliset toiveet omasta ulkomuodosta, elämästä jne. tulevat pitkälti nykyisin laitteiden käytön seurauksena. Some koukuttaa, se on sen tarkoituskin. Käyttäjä jää koukkuun yhä nuorempana vääristäen normaalia kokemusta elämästä.

Some ja nettimaailma yleensäkin on erilainen kokemus eri käyttäjillä ja algoritmien vaikutuksesta se muokkautuu jokaiselle käyttäjälle omanlaiseksi riippuen siitä, mikä käyttäjää kiinnostaa ja mihin hän kiinnittää huomionsa. Voisi puhua kärjistetysti jopa aivopesusta ja manipuloinnista, mielenhallinnasta.

Aiemmin aikuisilla oli jokseenkin yhteneväinen kuva ympäröivästä maailmasta. Nykyisin on mahdollista muodostaa netin syövereiden perusteella täysin omanlaisensa kupla, mihin ajatukseen vain pitäen sitä totuutena, koska netti niin sanoo. Lapset pitävät esimerkiksi wikipediaa ja sen tietoja ehdottomana, ikäänkuin viimeisenä sanana, vaikka sielläkin on paljon virheitä johtuen siitä, että kuka tahansa ja missä tahansa pääsee muokkaamaan sisältöjä. Lasten maailmankuva muotoutuu sen mukaisesti, mitä ruutu heille näyttää eri algoritmien säätämänä.

Törmäsin itse omassa perheessä tähän algoritmiasiaan, kun nuorin lapseni hieman ärsyyntyneenä kertoili, miten eräässäkin kanavassa hänen jatkuvasti kuulemansa taustamusiikki oli tietynlaista. Siitä saimme aikaan hyvän keskustelun päätyen juurikin tuohon aivopesun logiikkaan, kuinka huomaamatta aivoille syötetään sellaista materiaalia, mitä ei normielämässä edes tulisi eteen. Onneksi lapseni oli tietoinen tästä algoritmien maailmasta ja tiesi itsekin mistä moinen ilmiö juontaa.

Lasten ja nuorten kasvanut masentuneisuus ja muut mielenterveyden ongelmat ovat kasvaneet samassa tahdissa kuin vapaa laitteiden,- netin käyttö. Vanhemmat eivät kykene enää estämään/hallitsemaan sitä sisältöä, mitä lapsi katselee/näkee tahtomattaankin netistä, taikka mitä sisältöä lapsi itse tekee ja jakaa nettiin. Aina löytyy porukoista viimeistään se yksi, jonka nettiä ja käyttöä ei rajoiteta? Ja lapset osaavat myös kiertää rajoituksia ja estoja taitavasti ja sitähän ei kotona kerrota. Kieltämisen kulttuuri on vahva niin vanhemmilla, kuin lapsilla. ”Eihän nyt meillä, vaan siellä muilla”.

Mitä tulee kehittyviin aivoihin sitten? Usean tunnin selailu netissä ei varmastikaan tee hyvää kenenkään aivoille. Hallitsematon sisältö napsahtaa silmien eteen halusit tai et, siinä se sitten kuitenkin on ja kuva on jäänyt verkkokalvoille ikuisesti. Ajatella, että itse olin huolissani aikoinaan lapseni traumatisoitumisesta kirjan lukemisesta, kun nuorten kirjassa käsiteltiin vaikeita aiheita. Nykyisin samaa aihetta näkyy kuvattuina tekoina kaikkien saataville kannustaen somekäyttäjää itseäänkin toimimaan kenties samoin. Se mitä isot tekevät edellä, pienet tekevät perässä.

Somemaailma ei kunnioita kenenkään oikeutta kokea olevansa turvassa, arvokas, rakastettu ja tärkeä. Päinvastoin, somemaailma aiheuttaa paljon erilaista turvattomuuden tunnetta, arvottomuuden kokemuksia sekä huonommuuden tunteita. Jo pienestä pitäen näet, koet miten erilaisin tavoin kiusataan ja se toiminta taltioidaan kaikkien nähtäväksi, pieni saattaa joutua pelkäämään, ettei itse joudu samanlaisen nöyryytyksen kohteeksi?

Mitä enemmän kyseenalaista sisältöä lapsi näkee, sen normaalimmaksi nämä ilmiöt muuttuvat lapsen elämässä ja lapsi ei tunnista enää pidemmän päälle sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sama voi käydä aikuisillekin, heidän haksahdettuaan ja jäätyään riippuvaiseksi eri somealustoille. Nettiriippuvuus on sekin nykyajan vitsaus.

Olin itse koululainen, kun tietokoneet alkoivat yleistyä jokaisen käyttöön ja vuosikymmenen vaihtuessa lähemmäs 2000-lukua aavistelin, pelkäsin ja suorastaan inhosin ajatusta tietokoneavusteisesta elämästä. Olin jo silloin sitä mieltä, ettei tietokoneista ole kuin haittaa ihmisen elämässä ja niinhän siinä on sittemmin käynyt niin.

Lapset kasvavat kovin kieroon känny kädessään; todellisuus, sekä oikean ja väärän merkitys häviävät. Liian varhainen negatiivinen tunnekuorma tekee ihmisestä kylmän, tunteettoman kuplassa eläjän, ehkä ahdistus ja epämääräinen pahoinvointi kyläilevät silloin tällöin ja ne saadaan kuriin sitten pillereitä popsimalla, samoin kuin unikin saadaan aikaan pillereillä. Entisaikaan oli joitakin häiriintyneitä yksilöitä, nykyisin tuntuu netin syöverit olevan pullollaan sellaista materiaalia, jota mukamas täysin normaalit tuottavat muille jaettavaksi ja nähtäväksi somessa.

Lasten vasta kehittyvät aivot ja hermosto ja kaikki muu inhimillinen toiminta häiriintyy liiallisesta kuormituksesta, jota väistämättä saa osakseen sovelluksien ja somen kautta. On oikeastaan ihan turha ihmetellä, mistä lasten ja nuorten kasvava pahoinvointi ja epäterveet ilmiöt johtuvat.

Intouduin pohtimaan tätä aihetta katsottuani dokumentin tapaisen ohjelman, ”Valvontakapitalismin vaarat 2020”. Ohjelma oli ajatuksia herättävä ja varmasti mietittävää riittää jatkossakin. Jäin miettimään omaa somekuplaani, nettikuplaani ja totesin, että se on aika tylsä. Koirajuttuja, positiivisuushömppää ja mietelauseita, luontoa, ehkä historiaa vähäsen ja siinä se.

Oma käyttöni on aika vajaata, toki joskus uppoudun itsekin selaamaan syötteitä ja huomaan, miten useampi tunti häviää elämästä puhelimen äärellä ja sehän ei oikein ole ajankäyttöä, vaan sen tuhlaamista ja sen ymmärtäminen kismittää valtavasti.

Kaiken lisäksi netin äärellä vietetty hömppä-aika saa aikaan omalla kohdalla väsymistä ja haluttomuutta tehdä sen jälkeen oikeastaan mitään. Ikäänkuin aivot kokisivat pienimuotoisen tiltin, josta toipuminen taas kestää oman aikansa. Mieluummin virkistäydyn pikku nokosilla, ja sen jälkeen jaksaa taas puuhailla arkisten asioiden kanssa.

Onko aikuisen ja lapsen aivoilla ja kyvyllä jaksaa ja suodattaa sitten eroja? On varmasti, ja lasten aivoitukset sietävät heikommin jatkuvaa tietotulvaa ja nopeasti liikkuvaa kuvaa. Väsyminen johtaa uupumiseen myös lasten kohdalla ja ennen tällainen oli todella harvinaista.

Millainen on sinun nettikuplasi? Se lisääntyy, mihin huomiosi kiinnität; pätee erityisen hyvin netin syövereissä.

Mukavaa viikonvaihdetta ja lämpöisten kevätkelien odotusta jokaiselle!

Kirje masentuneelle mielelle

Elämästäsi tuntuu kadonneen jotakin, eikö vain? Värit, ilo ja onnellinen olo? Kaikki on nykyisin synkkää harmaata, ahdistavaa sumua ja pimeyttä. Mikään ei ilahduta, vaikka saatat nauraa ja hymyillä esittäen muiden mukana. Sisälläsi kalvaa pohjaton epämukavuuden tunne, mikään ei tunnu oikein miltään. Ellei sitten kökköä oloa lasketa; jos jokin tuntuukin, niin se on sitä itseään sitten.

Sinusta saattaa tuntua, ettet oikein näe eteesi, paksu harmaa usva on saartanut mielesi ja kykysi aistia hyviä asioita tuntuu kadonneen?

Sinusta ehkä tuntuu, kuin olisit pimeässä, pohjattomassa kaivossa. Ilman mahdollisuutta kiivetä ylös. Olet ehkä kuin säkissä, jota ei kukaan saa auki. Rimpuilet aikasi, odottaen lopulta ihmettä tapahtuvaksi; ihmettä, että joku avaisi säkin suun ja valo virtaisi jälleen.

Parhaimmillaankin elosi on yhtä suossa tarpomista. Sumuisessa harmaassa liejussa tallaamista pääsemättä kunnolla etenemään. Kärsit, kärsit kärsimästä päästyäsi aamusta iltaan, illasta aamuun. Kärsimys ei jätä rauhaan edes yöksi, koska uni ei tule. Vaihtoehtoisesti nukkuisit vuorokauden ympäri, ollen ihan liian väsynyt kaikkeen elämään.

Huono ja epätoivoinen olotila on kanssasi koko ajan, olet käpertyneenä, solmussa omaan tilaasi.

Ihmettelet, mikä sinua oikein vaivaa ja soimaat itseäsi omasta saamattomuudestasi kaikkien asioiden kanssa. Elosi on yhtä tuskaa ja kärsimystä.

Taidatkin tietää ne syyt, miksi olet mieli maassa, voimatta tehdä niille asioille mitään. Mikään ei muutu. Koet olevasi täysin yksin kaikkien niiden hankalien asioiden kanssa ja kukaan ei ymmärrä sinua. Totta onkin, ettei kukaan voi ymmärtää sinun sisäistä kokemusmaailmaa. Tottaon, ettei kukaan ymmärräkään sinua. Sinun on siis itsesi vuoksi ymmärrettävä itse itseäsi. Ymmärryksen myötä tulee kyky olla itselleen armollinen.

Kahta samanlaista ihmistä samoine kokemuksineen ei ole olemassa. Masennuksia on niin montaa, kuin on ihmisiäkin ja jokainen reagoi eri asioihin ja tilanteisiin eri tavoin. Ainoa todellakin, joka ymmärtää olet sinä itse.

Mikään määrä lohdullisia sanoja ei sinua auta suostasi pois. Se matka on vain kuljettava, matka ilman määränpäätä. Uppoat, kaadut, jämähdät paikoillesi vielä useita kertoja ja sumu sakenee kietoutuen ympärillesi. Mikään määrä apua ei auta ja voi olla, että ihmiset ympärilläsi väsyvät sinuun ja sinun kaameuteen. Niin se vain on, masennus on sairaus, josta on yksin selviydyttävä.

Masennus on kuin matkalippu helvettiin. Perille et pääse koskaan, matka on täynnä kurjuutta, epäonnistumisia, ikäviä tuntemuksia. Olet yksin, ilman minkäänlaista apua ja menetät toivosi lukemattomia kertoja. Luovutat, kunnes matka jatkuu jälleen.

Masennusta ei voi valita osakseen, se tulee jos on tullakseen, ikäänkuin kierona lahjana muistuttamaan kaikesta jo koetusta vielä kertaalleen. Masennus vääristää kykysi ajatella, tuntea ja kokea positiivia asioita. Masennus on toisaalta hyvin rehellinen, ja suora kertoen heikkoutesi, huonoutesi kaikessa mahdollisessa. Masennus kääntää jokaisen kiven ja kannon etsiessä asioita, paikkoja mihin takertua.

Masennusta ei oikein voi lääkitä kokonaan pois, oireita voi lievittää jonkinverran. Puhumisesta ei ole apua, ja voit puhua kuulijat tainnoksiin saamatta ikävää oloa pois. Oikeastaan jokainen keino yrittää vaientaa/helpottaa masennuksen tunnetta, kasvattaa masennusta entisestään.

Masennus on kuin polku, joka vain on kuljettava loppuun asti. Perille on pitkä tie, lähes toivoton kulkea. On parempi jäädä kaivoon, kuin hukata voimansa kiipeämiseen, sieltä ei pääse pois. Ei, ennenkuin masennuksen mitta on täysi ja vähän ylikin. Masennus on yksi keino oppia lisää itsetuntemusta, ymmärrystä.

Masentuneena olet kuin kuplassa. Et kuule, näe muita. Vaellat pimeydessä, täysin yksinäsi, määräämättömän ajan. Ajanjaksoa ei voi kiirehtiä, ehkä tila päättyy tai ei pääty? Kärsimys on kärsimystä, ja vastaanlaittaminen ei paljoa auta, päinvastoin. Lieka ympärillä kiristyy tehden olon entistäkin kurjemmaksi.

Mitä sitten tehdä, jos mitään ei voi tehdä? Hyväksyä se ikävyys osaksi elämää ja opetella elämään sen kanssa. Oikeastaan muuta ei ole tehtävissä. Hidastaa kulkemista, ottaa vain sen yhden askeleen kerrallaan, eikä edes yrittää juosta suossa.

Pysähdy, hengitä ja opettele tuntemaan itsesi. Menneellä on väliä; tunteet, ajatukset, päätökset. Anteeksianto, ymmärrys. Jonakin päivänä valonsäde pilkistää ja hälventää sumun ympäriltä. Jonakin päivänä huomaat kaivon täyttyneen kyynelistä. Askel ei uppoudu suohon, vaan alla onkin kova maa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä.

Jonakin hetkenä on helpompi hengittää, on parempia hetkiä ja sitten on kokonaisia parempia päiviä, tulee romahduksia. Kyllä se siitä, ehkä. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Masennus on yksi keino itsetuntemukseen, kaikki ei voi olla aina hyvää ja hyvin. Kaikella on se kuuluisa kolikon kääntöpuoli ja masennus on kolikon toinen puoli, joka sekin pitää nähdä, oppia tuntemaan. Masennuksen kanssa voi oppia tulemaan toimeen, jopa niin, ettei se häirinne elämää kovin vahvasti.

Masennuksella on aina jokin tarkoitus, ainakin se saa ihmisen pysähtymään ja miettimään itseään ja elämäänsä. Kaikelle tulee stoppi, joka on viestinä, ettei samoin voi enää jatkaa elämäänsä. Jonkin on itsessä, ajatuksissa, elämässä muututtava. Oletko uskollinen itsellesi ja omille tarpeillesi? Teetkö elämässä sitä, mitä haluat vaiko onko muutoksen paikka sittenkin?

MIkään määrä lohdullisia sanoja ei riitä masentuneelle, mikään määrä ymmärrystä, apua ja tukea ei riitä. Masennus loppuu, kun riittävä määrä itsetuntemusta, syitä ja seurauksia jne. on tunnistettu, tunnustettu ja toimittu. Opittu sietämään voimakkaat tuntemukset, ymmärtämään niiden luonnollinen vaihtelu, hallitsemaan mieltä, ajatuksia jne. Masennuksella on monia tehtäviä, jokaisella se on hieman omanlaisensa. Ja voi kysyä, mikä tarkoitus masennuksella on juurikin omalle kohdalle, mitä sen on tarkoitus näyttää/opettaa minulle?

Masennus on kuin matka, sekin päättyy joskus johonkin, aivan samoin kuin alkoikin joskus jostakin. Kädestä kiinni, lempeästi. Siinä on uusi seuralainen, tai vanha. Ihan miten vaan. Sen kanssa on vain elettävä. Masennus on kuin pakollinen oppikurssi elämän tarkoituksen etsimistä, tarkoitusta jota ei vain kykene näkemään nurinkurisesti synkän mielen vallatessa kaiken tilan.

Ihminen on ihmeellinen olento. Jaksaa, vaikkei jaksaisi jaksaa. Koneisto käy ja kukkuu, huonosti hoidettunakin. Masennuksesta huolimatta vastuu itsestä pitäisi jaksaa kantaa. Vastuu omista ajatuksista, tunteista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Hyvin usein ne omat ajatukset masentavat entisestään, ne aiheuttavat lisää masentavia tuntemuksia ja ne taas lisää masentavia ajatuksia. Kierre on loputon, ja voimia ei tunnu olevan negatiivisen kierteen katkaisuun. Kaikki on ikävää, mikään ei huvita, kiinnosta, ei jaksa, ei halua…Kukapa sen kissan hännän ylös nostaa, ellei kissa itse?

Masentuneena on helppoa vierittää vastuu kaikesta toisten niskoille. Kaikki on jonkun muun syytä, jopa ne omat tuntemukset ovat jonkun toisen aiheuttamaa, vaikkei asia todellakaan ole niin. Masennus tuppaa vain vääristämään niin ajatukset kuin tunteetkin hyvin erikoisella tavalla. Masennuksen lasien takaa on kovin vaikeaa nähdä yhtään mitään, katse on kovin kapealla tavoin rajoittunut.

Mesennus on kuin viesti, joka kehoittaa opettelemaan itsen tuntemista ja oman hyvinvoinnin opettelua ja vastuunottoa kaikesta itsestä lähtevästä sekä tunnistamaan omia rajoja jne.

Vuosi blogia takana

Vuosi on vierähtänyt blogin parissa nopeasti, uskomatonta miten nopeasti kuukaudet on vaihtuneet. Edelleen kirjoitan yhtä innoissani kuin aloittaessa, into ei ole hiipunut. Kiitos kaikille teille lukijoille.

Aloittaessa en osannut odottaa niin nopeaa lukijamäärien kasvua ja sama tahti jatkuu edelleen. Kiitokset ihan jokaiselle vielä kerran.

Tylsästä arjesta löytyy paljon niitä positiivisia asioita, kun hieman jaksaa nähdä vaivaa löytääkseen ne. Jokaisesta päivästä löytyy vähintäänkin se yksi hyvä asia, joka on huomion ja mainitseminen arvoinen.

”Saa olla onnellinen!” on tämän blogin kantava ajatus kaikenlaisten elämänkokemusten ja tavallisen arjen keskiössä. Tai no tavallisen ja tavallisen.

Elämässäni on paljon muuttuvia tekijöitä, joihin en oikein voi itse vaikuttaa, muutoin kuin ottamalla oikein hyvän asenteen niitä asioita kohtaan. Ja kyllä sitä asennetta usein myös koetellaan.

Olemme vuoroviikkoperhe, lapseni ovat kasvaneet parin viikon välein vaihtuvassa ympäristössä, koulun ollessa se yksi tuttu pysyvä tekijä elämässä kahden kodin lisäksi. Vuoroviikkoihin sopeutuminen on ollut (24h/7/365) äitiyden jälkeen hyvin haastavaa ja lasten hyvinvoinnin eri osa-alueet ovat eron jälkeen korostuneet entisestään. Haasteellinen erotilanne jatkui melkein kymmenen vuotta itse eron jälkeenkin, joka sekin kuormitti suunnattomasti jokaisen osapuolen arkea.

Olemme aikuisten lasten ja murrosikäisten lasten perhe, olen isovanhemmuuden kynnyksellä opettelemassa toisenlaista vanhemmuutta. Olen saatellut puolet tenavista jo vuosia sitten omiin koteihinsa oppimaan elämää omineen. Elämä on yhtä oppimista, se ei pääty koskaan…

Eron jälkeen olen etsinyt tasapainoa niin lasten elämään, kuin omaankin. Tasapainoa työn ja kodin /lasten välille, tasapainoa omaan elämään sairauksien kanssa. Olen etsinyt itseäni ennenkaikkea, sitä mikä minä olen tässä maailmassa ja mikä merkitys kaikella onkaan, mitä järkeä tai tarkoitusta varten olen tässä ja nyt?

Kirjoituksissa peilautuu ainakin jollain tasolla historiani ja elämänkokemus, sekä niitä vähäisissä määrin opittuja elämän lainalaisuuksia.

Blogini on seurausta ajanjaksosta, jolloin lähdin tietoisesti hakemaan onnellisuutta elämääni, ymmärtäessäni aikoinaan eläväni vain muiden odotusten mukaista elämää, esittäen omaa rooliani kulisseissa. (hyvin esitinkin, onnistuin huijaamaan jopa itseäni)

Onnellisuus on olla oma itsensä, sellaisena kuin on sattunut syntymään. Sitä toki kasvaa, kehittyy ja oppii elämän varrella unohtamatta kuitenkaan, ettei se onnellisuuskaan ole itsestään selvyys. Perustyytyväisyys elämään voisi olla synonyymi käyttämälleni ”Saa olla Onnellinen!” lauseenparrelle.

Saa olla; eli ei ole pakko, jos ei halua. Saa olla”, antaa mahdollisuuden valintaan, ja teemme päivittäin erilaisia valintoja. Joskus saa olla surullinen, masentunut, vihainen, rakastunut ja niin edelleen. Tunnetiloja voi olla päällä yhtä aikaa useampia, elämä kaikessa on kovin kerroksellista ja lomittain menevää. Ja mihin kiinnität eniten huomiota, se korostuu eniten.

Olen kulkenut hyvin synkkiä aikoja elämäni varrella. Sain masennuksen varmaan syntymälahjaksi ja samanlaatuisen mielenlaadun tukemaan masennusta. Poisoppiminen negatiivisesta maailmasta on ollut kovan työn takana, ja tänä päivänä edelleen ihmettelen, opettelen positiivista elämän puolta. Puolet masennuksesta on asennetta elämässä, puolet jotakin muuta.

Masennuksen takana piilee paljon negatiivisia tunnekuormia, paljon ikäviä korjaamattomia kokemuksia, rakkaudettomuutta itseä ja muita kohtaan, luottamuksen puutetta niin ihmisiin, kuin elämään yleensäkin.

Masennus on yksi keino herätellä ihmistä, pysäyttää ihminen, siinä omassa elämässään pohtimaan omaa olemassa-oloaan ja tarkoitustaan tässä ajassa, tässä hetkessä. Masennuksestakin voi oppia, siitäkin voi kasvaa ja ammentaa elämään paljon positiivista, vaikkei heti arvaisi niin käyvän jälkeenpäin.

Uskon, että jokainen kokee jossakin elämänsä vaiheessa masennuksen synkän jakson. Masennuksellakin on mielestäni aina jokin tarkoitus, kasvattaa ihmistä ”parempaan” päin. Masennuksella on aina jokin viesti kerrottavanaan ihmisen kasvua ajatellen ja mikäpä sen parempi oppi, kuin kokea itse? Oman kokemuksen kautta syntyy parempi ymmärrys myös muita ihmisiä kohtaan, on helpompi olla ihminen ihmiselle, jos itse tietää mistä toinen puhuu, jos on kokenut jotakin samankaltaista elämässään.

Jostain olen tullut siihen päätelmään elämässä, että kaikella on aina tarkoituksensa. Kaikella on aina syynsä. Ja kaikella on aina seurauksensa. Sama ajatus on pitänyt pintansa myös masennuksen kanssa. Kolikollakin on kääntöpuolensa, samoin kuin vaikka yöllä ja päivällä on vaihtelunsa. Vaihtelu itsessään kahden eri puolen välillä on luonnollisessa ympäristössä hyvin luonnollista, mikä tuppaa hyvin usein unohtumaan kiireessä ja elämän melskeessä, suorittamisessa. Aina ei voi olla onnellinen, eikä aina voi olla surullinen.

Opettelen olemaan onnellinen, menneestä ikävästä huolimatta. Blogi on toiminut hyvänä apuvälineenä matkallani kohti onnellisuutta ja parempaa itsetuntemusta. Samalla toivon voivani ehkä hieman inspiroida muita kanssakulkijoita; polku on pitkä, kivinen, kuoppainen ja yksin sen saa kulkea synkissä varjoissa, pimeydessä. Eräänä päivänä se on kuitenkin poissa, aurinko nousee ja valaisee lämmittäen kylmästä kärsivää.

Eräänä päivänä huomaa, miten syvään sitä onkaan juurtunut, ihan pienet tai vähän isommatkaan asiat eivät hetkauta elämän tuulissa. Olen oppinut vähän niinkuin kantapään kautta, miten oma asenne vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä ja asenne on aina valittavissa. Voit päättää millaisella asenteella milloinkin suhtaudut elämääsi. Ikävään mielenmaisemaan ei ole pakko jäädä märehtimään, sillä se kasvaa, mitä viljelet.

Kiitos kaikille ja mukavaa viikkoa!

Masennus ei ilmesty syyttä

Masentuneita on kahdenlaisia. On niitä, joiden masennus ei missään tapauksessa näy ulospäin. He piilottavat sisäisen synkän maailmansa muilta ja kärsivät hiljaa omineen silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Ulospäin he esittävät kaiken olevan hyvin, jaksavat hymyillä aurinkoisesti ja auttavat toisia, elävät toisten tunteissa mukana myötätuntoisesti ja ”väsymättä”. Nämä masentuneet suojelevat läheisiään omilta tunteiltaan ja oloiltaan sekä ovat kaikessa hyvin epäitsekkäitä, ajatellen aina vain muiden parasta.

Sitten on niitä, joiden masennus näkyy, kuuluu ja tuntuu hyvin voimakkaasti ulospäin muille ihmisille. Nämä masentuneet eivät kykene nauramaan, elämään muiden kanssa iloissa ja suruissa ja ikävät ajatukset ja tunteet tarttuvat ympäristöönkin väistämättä. He eivät ole hiljaa, eivätkä peittele omaa sisäistä oloaan. Kaikki on kurjaa ja mikään ei koskaan ole hyvin. Itsekkyys näkyy kaikessa masentuneen elämässä ja sairauden taakse voi hyvin kadota ja olla vain saamapuolella ihmisten parissa.

Joku on joskus sanonut, kuinka masennus muuttaa ihmistä sisältäpäin. Masentunut Itsekäs ihminen oppii masennuksen kautta olemaan vähemmän itsekäs ja ajattelemaan enemmän muita, heidän tunteitaan, tarpeitaan jne. Masentunut epäitsekäs ihminen taas oppii ajattelemaan/kunnioittamaan enemmän itseään ja omia tunteitaan ja halujaan/tarpeitaan.

Edellisen kautta itse ymmärrän hyvin masennuksen tarkoitusta. Epäitsekkyys ja muiden ajattelu on liiallista ja masennuksen tarkoituksena olisi opettaa ihmistä ajattelemaan enemmän itseään, olemaan vähemmän epäitsekäs. Ja itsekkään ihmisen ollessa kyseessä, masennuksen tarkoituksena olisi oppia olemaan enemmän epäitsekäs, ajattelemaan muita enemmän.

Masennuksesta on onneksi viimeaikoina puhuttu enemmän, sitä on tuotu esiin enemmän. Kansantautihan se on, ainakin tilastojen valossa. Lääkkeitä määrätään ehkä liikaakin, aivojen kemiaa muuttamaan. Puhutaan ”onnellisuuspillereistä”. Ympäristötekijöistä ei puhuta, ei siitä, mikä on masennuksen taustalla yleensä. Monesti ihminen masentuu epäsuotuisassa ympäristössä, tilanteessa, jossa muutos koetaan mahdottomana ja näköalattomana. Kun elämästä häviää kokemus tarkoituksellisuudesta tai se on väärä, mukaan astuu vaivihkaa alakulo, joka muuttuu myöhemmin masennukseksi, ellei ajoissa tartu toimeen ja muuta omaa suuntaansa.

Masennus luonnollinen seuraus luonnottomasta. Suomalaiset ovat ahkeria masentumaan, vaikka maailmalla meidät tituleerataan maailman onnellisimpien joukkoon. Kuinka masentuneita muualla maailmassa sitten ollaankaan?

On totta, että masennus voi viedä kyvyn omaan elämänhallintaan, kykyyn tehdä työtä tai mitään muutakaan. Pahimmillaan masennus vie tilaan, jossa vain hengaillaan aivottomasti pahan olon ja synkkien ajatuksien velloesssa , ja ainoa päivittäinen toimenpide omassa maailmassa on wc-käynnit. Itse en tiedä, onko olemassa niin pahoin masennuksen alasajamia, ettei kykenisi käymään edes wcssä tarpeillaan. Onko vaipoissa kulkevia pelkkiä masentuneita olemassa? Tuskin ainakaan avohoidossa. Kaiken muun normaalin toiminnan masennus voi siis viedä katkolle.

Kuten kaikessa, vastuu omasta olosta on ihmisellä itsellään. Toki on olemassa ne asiat ja tapahtumat, jotka ovat ihmisen ohjanneet suohon. Liian usein masentunut jää loukkuun omiin ajatuksiinsa, jotka kiertävät samaa kehää ja ruokkivat edelleen ikäviä tunteita, ahdistuneisuutta ja lisää pelkoja sekä muita negatiivisia asioita. Vastuu ajatuksista on myös ihmisellä itsellään. Masennuksella on aina jokin viesti, jokin tarkoitus ihmisen elämässä. Se ei ilman hyvää syytä asustele ihmisissä.

Erilainen näkökulma masennukseen

Jokaiselle tulee elämänsä jossakin vaiheessa ainakin hetkellisesti ja pienesti, ellei sitten pitkäaikaisesti ja suuresti, masennus. Tuo mielen ja tunteiden vääristäjä, joka kertoo säälimättä totuuksia, joista ehkei ole aiemmin edes tiennyt, ei ole aiemmin nähnyt semmoisia juttuja.

Se on kova puhumaan omaa kieltään, useimmat alkavat uskoa sen juttuihin, kun sen puhuman kielen on ensin oppinut. Siitä tulee osa normaalia, myöhemmin se jo on koko elämä. Se kietoo synkkään usvaiseen kuplaansa ihmisen vääristäen/hävittäen oikeastaan kaiken, mikä yrittää tulla sisään tai ulos. Masennuksen synkässä kuplassa ihminen on täysin yksin, eristetty omaan onkaloonsa. Se on kuin vankila, josta pääsee sitten ulos, kunnes on oppinut jotakin?

Masennuksen kavereina viihtyvät erilaiset pelottavatkin tunteet, ahdistukset ja pelot ja arvottomuuden tunteet nyt ainakin. Mielen synkkä ja musta kupla ei päästä sisäänsä valoa, ei oikeastaan mitään, mikä ei ole samassa linjassa sisäisen pahan olon kanssa.

Taiteessa masennus kuvautuu sielun synkkänä yönä ja taiteilijat osaavatkin tuoda tätä ajanjaksoa paremmin esiin ja käyttää synkkää puolta hyväkseen.Moni onnistunut teos onkin tehty masennuksen kourissa, maailmantuskan ahdistaessa. Heitänkin ilmoille oman ajatukseni; sielusta ja siitä, että masennus olisikin sielun tapa kertoa, että ihminen on kulkenut/kulkemassa väärään suuntaan elämässään.

Masennuksen avulla, sen pahoinvoinnin ja pahan olon tarkoituksena olisikin pysäyttää ja saada ihminen etsimään sitä alkuperäistä omaa elämäntarkoitustaan, kaikkea hyvää ja hyvinvointia tuottavaa ympäriltään ja masennus alkaisi helpottaa vasta silloin, kun ihminen alkaa kääntyä juuri sille omalle tarkoitetulle polulleen etsimään omaa elämäntehtäväänsä ja luonnollista eloaan?

Olen paljon miettinyt sitä, kuinka luonnossa itsessään ei ole hyvää, eikä pahaa. Kaikki vain on ja kiertää omia polkujaan. Silti, luonto on muutoksessa luonnollisesti koko ajan, kaikki tapahtuu kausittain, sykleittäin ja miksi ihminen olisi mitenkään poikkeus tässä luonnon kierrossa? Onko eläimet masentuneita luonnossa, omassa luonnollisessa elinympäristössä? Ihminen on onnistunut tosin muuttamaan luonnollistakin ympäristöä paljon ja se ei välttämättä ole enää sellainen, kuin sen on alunpitäen pitänyt olla. Ekosysteemit horjuvat ja romahtavat ympäri maailman kaventaen ja tuhoten luonnollista elintilaa kaikilla lajeilla.

Masennus voisi siis olla luonnollinen reagointitapa ihmisille, silloin kun ei haluta kuulla, ei nähdä tai tuntea ehkäpä sielun tarpeita, ehkäpä ihmisen omia luonnollisia ja alkuperäisiä tarkoitusperiä, mitä ne sitten ikinä on olleet/ovat. Ihminen ajautuu masennuksen polulle unohtaessaan oman ihmisyytensä,tarkoituksensa osana suurta luontoa?

Tunteet, joita masennus tuo mukanaan, ahdistukset ja pelot voisivat olla tienviittoja takaisin siihen, että ihminen palautuu elämässään sopusointuun luonnon kanssa? Meidän tarkoitus ei ole tuhota maata, ei pilata hyvin suunniteltua toimivaa luonnon omaa järjestelmää omaksi eduksemme. Kaikella on tarkoituksensa, niin myös ikävillä tunteilla.

Tunteet ylipäänsä peilaavat meille sitä, mikä on oikein ja hyvää=positiiviset tunteet ja sitä mikä on väärää ja huonoa=negatiiviset tunteet.

Ikävä tunne on kuin peili, joka auttaa näkemään mihin suuntaan ei ehkä enää kannattaisi jatkaa ja jos omia tunteitaan ei kunnioita ja kuitenkin päättää mennä edelleen samaan, ikäviä tunteita aiheuttavaan suuntaan, ahdistuneisuus ja pelot lisääntyvät ja voimistuvat edelleen kertoen/ huutaen väärästä suunnasta elämäntiellä, erkaantumisesta kauemmaksi siitä omasta elämäntehtävästä, elämän luonnollisuudesta.

Voisi siis ajatella, ettei masennus ja sen mukanaan tuomat asiat ole normaalia ihmisellekään. Luonnossa tuskin on myöskään normaalisti masennusta, silloin kun kaikki on kunnossa. Masennus olisi näin ollen, kuin luonnollinen hätähuuto, seuraus epänormaaliin ympäristöön, jossa kaikenlainen luonnollisuus on kadonnut.

Yhteys luontoon koetaan vahvistavana ja joskus peräti parantavana asiana. Ja omasta mielestä sitä se onkin, jo ihan oman kokemukseni kautta.

Mielestäni kaikella on tarkoituksensa ja niin se pätee myös masennuksenkin kanssa. Masennuksella on oma tehtävänsä ihmisen kokoisessa elämässä ja siitä voi oppia paljon hyvää, kun sen aika joskus koittaa. Ihmismielen on kuljettava läpi synkkien aikojen, käytävä pohjalla ehkä useammankin kerran ymmärtääkseen jotakin olennaista juuri omassa itsessään, muissa sekä maailmassa yleensä. Kuten näkyväisessä on päivä ja yö, vuodenajat vaihtelevat erilaisine ilmoineen, on myös näkymättömissä omat vaihtelunsa, päivänsä ja yönsä eri mittaisine kestoineen.

Harmaa(t) päivä(t)

Kuinka tähän nyt tulin, vaikka kuinka olen yrittänyt pitää pintani ja pysyä paikoillani? Niin, hyvä kysymys tosiaan ja melko lailla tiedänkin vastaukset.

On helppoa pitää mieli positiivisena, kun turvallisuuden tunne ei ole uhattuna ja nälkä ei kurni vatsassa. Vaan arvata saattaa, mitä tapahtuu nälän ollessa suuri ja kaapissa ei ole soveltuvaa ruokaa ja neljän päivän makkarakeittokuurin jälkeen viidentenä päivänä keiton ajatuskin ällöttää. Gluteeniton näkkileipä on lopussa, tai sitä on syöty jo useampana päivänä peräjälkeen. Riisijauhoista tehty mustikka”manna”puuro epäonnistui siinä määrin, ettei se ole syötävää enää jääkaapissa vietetyn yön jälkeen ja ja ne samat jutut viikosta toiseen syömiset alkavat ällöttää enemmän, kuin olla mieluummin syömättä.

Ja osaan olla syömättä, lapset eivät niinkään. Ja kun on syömättä, minussa ei riitä energia edes siihen vähään, mitä normaalisti. Askeleita on kertynyt vajaa 200 tänään ja olen todella väsynyt.

Mieli takkuaa siis urakalla, ei jaksa, ei kiinnosta kuin pahainenkin murrosikäinen. Ehkä minullakin on murrosikä? Sellainen, vanhemiseen liittyvä? Ehkäpä olen saamassa uuden kohtauksen? Ehkäpä ja ehkäpä. Aina ei voi olla hyvä päivä, kyllä se jo tiedetään ja kai sitä saa ilman syytäkin olla rättipoikkirikkiväsynyt ja huolissaan asioista, joiden pitäisi jollain piakkoin järjestyä jotenkin?


Masennus naamioituu itselläni fyysiseen väsymiseen. Juuri, kun koin alkavani selvitä uupumisen taakasta, tuo vihulainen pääsi iskemään oikein kunnolla. Onhan niitä asioita elämässäni, joista voin ihan hyvin olla masentunut, ja kun nälkä jälleen kurnii, olo todellakin on turvaton.

Ajatus ei oikein kulje, eikä tarvinne. Mitä voin itse millekään, sellaiselle asialle, johon en voi vaikuttaa mitenkään. Olo muuttuu lannistetuksi ja nöyryytyksen kokemus vaanii lähistöllä odottaen omaa vuoroaan.

On aika, vaan en tiedä, onko oikea aika? Meinaan kaivaa muistini mustista lokeroista jotakin, mikä ei vielä ole päässyt päivänvaloon. Ja siinä sitä onkin rämpimistä ja räpeltämistä. Noh, ei nyt ihan noin radikaalisti sentään, mutta jotakin pientä ja sitäkin arvokkaampaa voi olla edessä?

Saa sitä siltikin olla onnellinen, vaikka siitä harmaudesta ja synkkyydestä? Elämään kuuluu kaikenlaiset vivahteet ja vuorossa on jälleen se harmaampi mielenmaisema. Ihan kuten luonnossa, aina ei voi olla se aurinkoisin päivä. Joskus tuulee, on harmaata ja sitäkään ei ikuisesti kestä.

Kiitollinen elämä

Kiitollinen elämä ei ole itsestäänselvyys, ei ainakaan itselle. Olen tietoisesti opetellut kiitollisuutta jo vuosien ajan. Alkuun olikin todella vaikeaa keksiä kiitollisuuden aiheita oikeastaan yhtään mistään ja nyt näen jatkuvasti aihetta kiitollisuuteen.

Koti, siis katto pään päällä ja seinät pitämässä kylmyyden loitolla on yksi suurimmista ja melko päivittäisistä aiheista olla kiitollinen. Samoin jäljellä oleva terveys sekä liikunta,-ja toimintakyky antaa aiheen kiitollisuuteen. Sekä edelliseen liittyen oman kykyni olla itselleni armollinen tässä arjessani. Olen kiitollinen omasta ajasta, mahdollisuudesta lepoon silloin, kun tarvitsen sitä.

Uskon myös vahvahti omaan toipumiseen, sekä hassusti myös siihen, että olen juuri siinä missä minun pitääkin olla tällä hetkellä. Olen juuri tässä elämäntilanteessa, jotta oppisin huomioimaan oman itseni ennen muita. Jotta oppisin kuuntelemaan mieltäni ja kehoni vointia.

Olen Kiitollinen yksinkertaisista perusasioista, ihmisistä lähelläni. Koirasta, jolla on tärkeä tehtävä kanssani. Hyvin nukutuista yöunista ja nykyisin virkeistä aamuhetkistä. Oma tavoitteeni on aamujen kanssa saavutettu ja nautin hämäristä rauhallista hetkistä, pienten tavaksi muodostuneiden rutiinien kera.

Saan siis olla arjessani koko ajan kiitollinen, ja sen myötä ymmärrän kuinka runsasta elämäni on ihan näinkin. Masentuneena kiitollisuus on todella vaikeaa, mustien linssien läpi ei yksinkertaisesti näe mitään ja kaikki positiiviset tunteet ovat kadonneet. Olen sitä mieltä, että jokainen kokee masennuksen syvät syöverit jossakin elämänvaiheessaan.

Joku kokee masennuksen jo lapsena, nuorena. Joku vasta aikuisiällä tai vieläkin myöhemmällä iällä. Väitän, että masennuksellakin on oma henkisen kasvun tarkoituksensa; ilman valoa ei ole pimeyttä ja ilman pimeyttä ei ole valoa. Kolikolla on kääntöpuolensa myös näissä asioissa. On erittäin ikävää, kun masennuksen syövereihin jää kiinni, sieltä ei pääse nousemaan ja tila pitkittyy vuosikausien mittaiseksi kaamokseksi.

Kiitollisuus on yksi keino alkaa avartamaan omaa synkkää ja masentunutta mieltä. Itse sain aikanaan ohjeeksi miettiä viisi hyvää asiaa päivästä ja kirjoittaa ne ylös. Oli muuten todella vaikeaa alkaa keksimällä keksimään yhtään mitään ja usein ihan viittä hyvää asiaa en millään saanut päivästäni raavittua kokoon. Kuitenkin, se muutama hassu asia päivittäin tehosi ja kuukausien kuluessa risukasaan alkoi paistaa aurinko, hyvin vähän kerrallaan, mutta paistoi kuitenkin. Olin tuolloin melkoisen nuori, oikeastaan ihan lapsi vielä.

Tällä hetkellä huomaan menettäneeni unelmoinnin taidon. Jostain syystä en ole kyennyt unelmoimaan enää vuosiin samalla tavoin, kuin muistan tehneeni joskus ennen.

Palaan muistoissani ihan ensimmäiseen oikeaan unelmaani. Halusin lapsena kovasti matkustaa jollekin saarelle, jossa palmut liehuvat vienossa tuulessa, meri on lämmin ja ilta-aurinko värjää taivaan vaaleanpunaisenlilan sekoituksiin joka ilta. Keinuisin riippumatossa ja vain nauttisin olostani siellä. Löysin pieniä kuvia, ja niitä liimailin vihkoihin, koulupöytäni kirjoitusalustaan ja milloin minnekin ja iltaisin haaveilin joskus pääseväni kyseisiin paikkoihin.

Haaveilin joskus lapsuudessa myös matkasta Islantiin, näkemään tulivuoria sekä ikijäätä ja mustaa hiekkaa, kuumista lähteistä puhumattakaan. Joskus myös kuvittelin pääseväni kokemaan sademetsän ja Afrikan savannit. Lapsena unelmointi oli vaivatonta ja sitä ei häirinnyt ikävä raadollinen todellisuus.

En koskaan ole matkustanut lentokoneella. Autoillen pääsin lapsena pari kertaa lappiin sekä laivalle. Aikuisena sitten oman perheen kanssa kävimme pienillä reissuilla matkailuautoillen ja ne reissut olivat itseni kannalta yhtä helvettiä, tahallista elämän vaikeuttamista pienessä kopissa ja jokainen kerta kotiinpaluu oli enemmän kuin ihanaa.

En ole päässyt vielä etelän saarelle, en ole käynyt missään lämpimässä maassa, en edes siellä Islannissa. Ensimmäisen lapsen raskausaikana kävin laivalla Tallinnassa, kävellen jonnekin kilometrien päähän satamasta ja takaisin ja totesin, että oli viimeinen reissu minulle. Nälkäisenä, ison mahan kanssa kipujen kanssa sellainen ei tulisi toistumaan. Piti säästää, ei ollut varaa tuolloinkaan taksiin tai kyytiin määränpäähän. Että olihan kokemus sekin. Sama homma juuri synnyttäneenä Tukholmassa, ei kiitos enää vastaavaa ja en ole laivallakaan käynyt yli viiteentoista vuoteen.

Olen miettinyt, että matkailu olisi itselleni kovin stressaavaa. Ihan kokemuksen puutteesta. Hermoilisin todennäköisesti itselleni ikävän olon ja koko reissu menisi pieleen sen vuoksi. Ehkä kuolinvuoteella kadun sitä, etten päässyt matkustamaan ja kokemaan/näkemään maailmaa. Olen jo unohtanut toiveeni matkailusta, unelmoinnin koen turhana sen suhteen, elämän realiteettien vetäessä yliviivaustussilla ajatukset sivuun. Silti, olisihan se mukava kokea millaista olisi matkustaa ulkomaille? Ehkä?

Matkailu on kuitenkin epäympäristöystävällistä ja voin lohduttautua sillä, että olen matkailun suhteen säästänyt maapallon varoja. Voin sanoa olevani jossakin suhteessa ekologinen ja ympäristötietoinen.