Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.
Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!
Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.
Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?
Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?
Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?
Paras vuodenaika
Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.
Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…
Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.
Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?
Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.
Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.
Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?
Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.
On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.
Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?
