Asumisen menot pienentyvät

Edellisen kerran tehdessäni muuttoa, olin hieman omituisessa tilanteessa ja minun oli tavallaan pakko ottaa vastaan asunto, mikä ensimmäisenä sopi silloiseen elämäntilanteeseeni. Minun oli hyväksyttävä suhteellisen korkeat asumismenot kalliin vuokran lisäksi, ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa lasten vuoroviikkoasumisen jatkumisen takaamiseksi.

Tällä kertaa tilanne on toisenlainen ja iloisena saan jättää tämän vanhan kodin kalliine kustannuksineen jollekin muulle. Veden osuus on ollut ryöstöhintaista aina ja nyt kun senkin hintaa vielä nostettiin lisää, muuton jälkeen ei todellakaan tule ikävä tähän asuntoon. Sain juuri edellisen puolen vuoden vesimaksun ja vaikka kulutus on pysynyt samana kuutiometrilleen, laskuun oli hintojen korotuksen jälkeen tullut lisää vajaa sata euroa. Vuokran osuus asumiskustannuksista nousi myös vuoden alussa sadalla eurolla ja se olikin viimeinen niitti kaiken muun lisäksi.

Laskin kädessä ynnäilin käsillä olevan muuton vaikutuksia ja pelkkä taloudellinen säästö on huomattava, saatika kuinka paljon elämänlaatu nousee, sekä hermoparkani säästyvät jatkossa uuden kodin seinien sisäpuolella. Uskoisin myös fyysisen terveydentilan kohentuvan huomattavasti muuton myötä. Tiesin jo muuttaessa aikanaan ”pienestä” sisäilmaongelmasta, jonka syytä ei kukaan ollut löytänyt.

Ensimmäinen tavara viety ja kuva otettu uudessa kodissa

Kävimme viikonloppuna hakemassa uuden kodin avaimia ja oli ihan pakko viedä samalla kuvan maljakko sylissä, ikkunalaudalle toivottamaan tervetulleeksi uuteen kotiin. Maljakko on sen verran suuri, etten pakannut sitä ollenkaan särkymisen välttämiseksi. Kylläpä kutistui maljakon olemus tuossa paikallaan ikkunasyvennyksessään. Ympäristönkin mittasuhteilla on näköjään vaikutusta, ja vanhassa paikassaan kuvan maljakko on ikäänkuin vienyt paljon tilaa ympäriltään ja maljakko on tuntunut todella isokokoiselta ja raskaalta.

Avaimet uuteen kotiin saatuani muutto ikäänkuin tuli todelliseksi. Me todellakin muutetaan ja olen siitä koko ajan enemmän innoissani.

Tällä viikolla pikkuinen on tulossa neljäksi päiväksi äitinsä työvuorojen mukaisesti hoitoon, pari aamua ja pari iltaa. Muuttotouhuja tehdään sitten pikkuisen rytmin mukaisesti, jos tehdään? Tai siis on pakko tehdä, koska olemme sopineet yhdelle päivälle pikkukaverin hoidon kanssa peräkärryvuokrauksen, jotta ylimääräiseksi jäävät huonekalut ja muut ”rojut” pääsevät viimeiselle kierrokselleen kierrätysasemalle.

Elämänmuutos maistuu nyt mukavalle. Uskon koko vuoden olevan yhtä posiitiivista elämänmuutosta, vaikken vielä välttämättä tiedäkään, mitä missä ja milloin. Olen kuitenkin ottanut sen ensimmäisen askeleen kohti parasta mahdollista.

Parhainta mahdollista viikkoa myös sinulle!

Henkareita ei voi koskaan olla liikaa?

Ja muita ihan yhtä hirvittäviä ajatuksia tähän.

Investoin siis tänään pakon sanelemana henkareihin. Oma vaatesäilytykseni sijaitsee eteisen naulakossa, siinä mihin yleensä ulkovaatteet jätetään sisälle tultaessa. On siellä toki ne perheen takitkin ja osa miehen vaatteista. Eli minulla on noin puolet käytössäni eli tarkalleen ottaen noin 70cm tilaa henkareille/omille vaatteille.

Kaappitilaa minulla on kaksi hyllyä yhdestä kaapista, jaamme sen puoliksi miehen kanssa. Olen haaveillut jo vuosia omasta paikasta vaatteilleni, vaan vielä en ole bongannut meidän kotiin sopivaa kaappia tai vastaavaa. Kaappi saisi siten toimia myös tilan rajaajana ja näköesteenä nukkumiseen käytettyyn nurkkaukseen.

Pyykkihuolto meni uusiksi, kuivausrumpu ilmoitti jälleen haluavansa uusia osia ja niiden saapuminen maailmalta kestää aikansa. Tilaa meillä ei ole missään, että saisi kuivaustelineen johonkin oleskelemaan. Tällä hetkellä pieni teline on jo valmiiksi ahtaassa kylppärissä ja sitä joutuu siirtämään edestakaisin päästäkseen liikkumaan sen pari askelta paikasta toiseen. Miten hankalaa ja ärsyttävää.

Pakon sanelemana, tuumasta toimeen sitten ja henkarille on pyykit laitettava kuivumaan toistaiseksi. No, siinä sitten etsin ja etsin turhaan ylimääräisiä henkareita kotoa ja oli ihan pakko kauppareissulla ostaa uusia, jotta perheen pyykki saadaan kuivaksi. Toteutin samalla pitkäaikaisen toiveeni ja hankin vihdoinkin kahteen oveen lakanankuivaustelineet.

Hieman kauhulla ajattelen viikkoja, kun lapset ovat luonani. Pyykin määrä on edelleen suuri, vaikka korin pohja onkin jo saavutettu. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kaksi muksuista muutti omilleen. Kyllähän sitä pyykkiä tosiaan pesee, vaikka kuinka paljon. Eri asia on, miten saada kuivaksi ja karvattomaksi vaatteet. Koko pyykkihuollon toimivuus perustuu meillä juuri kuivausrumpuun.

No, eiköhän me tästäkin suoriuduta ihan kunnialla ja kekseliäisyydellä sen muutaman viikon, minkä kuivuri on käytöstä poissa.

Kauppareissu sujui odotusten mukaisesti ja koulutarvikkeet nuorelle tuli hankituksi. Vaateosastolle en häntä saanut sentään enää mukaan ja ehkä jonain toisena hetkenä sitten kokee tarvitsevansa vaatettakin. Kauppareissut tarkoittavat itselleni kidutusta ja vältän niin pitkälle kuin mahdollista kaikkea kauppailua. Valot, äänet, ihmiset jne saavat jokaikisen aistin ylikuormittuneeksi ja varsinkin isossa kaupassa jo pelkkä käveleminen käy urheilusuorituksesta, eli olen ihan takki tyhjänä kaupasta poistuessani.

Kello lähentelee jo yhtätoista illalla, mehunkeiton aloittaminen hieman venähti muutamalla tunnilla ja väsy on melkoinen. Odottelen vielä viimeiset marjat ämpärin pohjalta höyrystymään kattilaan, mehun pullotus ja huomiseen saa jäädä pakastus. Mehua tuli taas ihan hyvä määrä, melkein kymmenen litraa kahdesta ämpärillisestä.

Suunnitelmat muuttuvat lennosta ja elämä etenee aina tilanteiden mukaisina. Aamusta ei voi tosiaan tietää, mitä päivä tuo tullessaan ja aiottu siivouspäivä muuttui lennosta mummoiluun. Pikkuinen onnistui jälleen sulattamaan tämän mummon sydämen tullessaan halaamaan heti sisälle päästyään. Alan päästä jo jyvälle, mistä tässä mummona olemisesta onkaan kyse.

Vireitä päiviä

Mitäpä meille? Reissun jälkeen olo on ollut hieman pirteämpi ja virkistynyt. Vuoden kestänyt uupuneisuus alkaa todellakin hellittää otettaan ja tämä näkyy omassa tekemisessä. Vielä, kun tuo kroppa tulisi perässä yhtä nopeasti, kuin mieli tekisi touhuilla?

Koiruuden kanssa kävelylenkkien määrä on lisääntynyt, eli nyt olen kyennyt jälleen huolehtimaan melkein kaikki ulkoilutukset. Liekö syynä lämmin keväinen ilma ja auringonpaiste, jotka ovat vetäneet ulos lähes väkisin? Askeleiden määrä päivässä on tuplaantunut siitä, mitä se alimmillaan on ollut pitkään.

Vai onko syynä ollut piilevä apeus, johtuen omasta tulevaisuuden epävarmuudesta ja nyt kun vihdoin alkaa solmut ratketa, voin hengittää vapaammin. Uudelleenkouluttautuminen häämöttää jossakin tuonnempana, jahka kaikki tutkimukset, selvitykset ja hoidot on läpikäyty.

Jokatapauksessa, elämä menee eteenpäin. Askel kerrallaan ja olen kovin iloinen ja hieman ehkä yllättynytkin pitkän ja alavireisen vuoden jälkeen. Oloni on helpottunut, ja lusikkaa ei ihan vielä tarvitse nurkkiin heitellä, onneksi.

Oma lisääntynyt virkeyteni on tarkoittanut lisääntynyttä kykyä tehdä aivotyötä, jonka johdosta pystyn taas tarttumaan tekemisiinkin sillälailla normaalisti. Uupuneisuus aiheuttaa minulle aivosumun, joka estää tehokkaan ja nopean ajattelun esimerkiksi ja toimiin ryhtyminen on äärettömän hidasta, sekä vaatii paljon aikaa ja voimia.

Olemme juhlineet pikkuisen 2-vuotissynttäreitä, juhlapäivän kunniaksi poikanen pääsi mummon ja vaarin kanssa bussiajelulle. Bussilaulu on enemmän ja vähemmän mopojen kanssa kiinnostuksen kohteena ja yllätys oli pienelle helppo järjestää; rattaiden kanssa matkustaminen kylälle ja takaisin sujui hyvin. Kokemus oli toivottavasti mieleenpainuva pikkuiselle, ja hoitopäivä menikin mukavasti ajellen bussilla.Neilikat kävin samalla reissulla hakemassa kukkakaupasta ja pitihän ne heti kuvata.

Yleensä keväällä ja kesällä lämpö aiheuttaa uupumista, nyt on jostain syystä käynytkin toisinpäin. Olen saanut ihan uutta virtaa aurinkoisen lämpöisistä päivistä. Tämä on omituista ja mukavaa kylläkin ja en valita. Kyllä olen uupumisista saanut ihan tarpeeksi jo.

Ja ettei nyt ihan kympillä elämä pääse hellimään, takapakkia tulee tasaiseen tahtiin selän kipuilun kanssa. Heti, kun hieman ”innostun” käyttämään kehoa, saan muistutuksen siitä, miksi niin tai näin ei pitänyt tehdä.

Kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi, hyvää kevättä kaikille!

Helmikuun parhaat

Helmikuun parhaat palat kuvina

Mummojuttuja eli pikkuinen kävi yökyläilemässä meillä ja heti käytin tilaisuuden hyväkseni, eli harjoittelin poikien hiusten leikkuuta. Alkuun saksin vain etuhiukset, jotka varmasti tuntuivat ikäviltä pikkuisen suussa ja silmillä ja myöhemmin sitten äitinsä pyysi myös takatukan lyhyeksi. Pitkän tukan hoitaminen pikkuisen vauhdissa osoittautui ainakin itselleni hieman haasteelliseksi hiuslaadun ollessa melkoisen takkuuntuvaa ja kihartuvaa lajia. Kokemuksesta tiedän, ettei mitkään maailman hoitoaineet auta tähän tukkalajiin. Säästin tupsun takatukkaa pieneen rasiaan.

On oikeastaan melkoisen jännää olla osa pikkuihmisen maailmaa, luottamus ja kaikki muu on rakentunut vähän kerrassaan pikkuihmisen ja meidän perheen jäsenien välille. Vuorovaikutus muuttuu sitä mukaa, kuin pikkuinen oppii puhumaan ja on mukavaa keskustella, kun selvästi toinen ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. Puheessa on jo 4 sanan lauseita ja sanavarasto karttuu hurjaa vauhtia. On hienoa nähdä kaikki se kasvu ja kehitys, mitä tapahtuu jatkuvasti.

Umppa se jaksaa aina vaan meditoida omissa huskymaisissa asennoissaan ja aina joskus näistä asennoista nappaan kuvan ohimennessäni. Tuossa kohden taisi olla nyt parhaat energiat tällä kertaa? Ulkoilukuvia en edelleen saa otetuksi, tekosyynä on liian kylmä ja tuulinen ilma ja kädet jäätyvät nopeasti.

Vanhalle mummolle annoin yhden kaktusruukun, (pelasti yhden kappaleen) ja odotettavissa on, että hyvällä hoidolla kasvi lähtee kasvuun ja poikasista saa sitten myöhemmin kunnon kasvin meidänkin kotiin. Meillä on sisällä näin talvisaikaan luonnonvaloa todella heikosti ja kasvit kärsivät myös siitä. Ikkunan läheisyyteen ei kylmän vedon ja patterin vuoksi voi sijoittaa kasveja, sen olen kokeillut. Kasveihin olisi taas kohta paneuduttava, ainakin mullanvaihdon ja ruukkujen vaihdon osalta. Vähän ikävöin kadonnutta kykyäni saada kaikenlaiset kasvit kukoistamaan, mutta kaupasta saa lisää tarvittaessa kasveja.

Helmikuu päättyi osaltani siivoukseen tyttären avustuksella, vaihdoin ilmavampaan järjestykseen olohuone/makuuhuonekombon ja edelleen kaipailen jotakin ideaa erottamaan nämä kaksi toisistaan jollakin tavoin. Samoin ulkoa sisään tullessa ensimmäiseksi huomio kiinnittyy sänkyyni, koska eteisen osuus on kovin hassusti myös ilman väliseinää. Uusin olohuoneeseen asetelman ja edelleen poltan kynttilää iltaisin. Kaapin kätköistä löysin valkoisen kynttilän tilalle ruusujen sävyisen punertavan kynttilän ja siinä hieman piristystä kevään odotukseen.

Pyykinpesunurkkaukseen on tulossa muutos, vihdoinkin. Saan asiaankuuluvan viikkaustason sekä säilytystilaa tavaroille, joita yleensä kylpy,-kodinhoitotilassa säilytetään. Sauna ei ole kovin turvallinen säilytystila kuitenkaan ja sinne olen joutunut sijoittamaan lauteille tilanpuutteen vuoksi joitakin arjessa jatkuvasti tarvittavia juttuja. Ja oikeastaan enempää en voi karsia tavaroista, kaikkea tarvitsen tasaisesti ja elämänlaatua en tietoisesti halua tämän enempää huonontaa.

Uhma-ikä nostaa päätään

Mietin, pidänkö pientä taukoa kirjoittamiseen ja tulin siihen tulokseen, että katsotaan. Kirjoitan, mikäli tulee sellainen olo 🙂 . Pakkaset vaihtuivat jäätävään vesisateeseen, vaan onneksi lunta on paljon ja sen sulamiseen voipi mennä hetki, jos toinenkin ellei ihmettä tapahdu ja pakastu uudelleen.

Meillä elettiin jälleen hetki taapero-arkea pikkuisen ollessa meillä hoidossa ja tulihan tilanne omaan uneenkin. Näin hirmuisen painajaisen siitä, kuinka kiinnitin auton turvakaukaloon omaa poikavauvaa. Hautasin oman hentoisen unelmani viidennestä lapsesta täyttäessäni 35 vuotta.

Moni saa ikäisenäni sen ensimmäisen lapsen ja en voi kuin hattua nostaa heille. Vauva,-taapero,- yms uhmaiät, sekä kolmen lapsen teini-iät ja arjen itse läpikäyneenä voin rehellisesti tunnustaa, etten jaksaisi enää sellaista elämää. Nuorimmaisen teini-ikää eletään parhaillaan, mutta tähän saakka olemme selvinneet melkoisen hyvin. Johtuneekohan siitä, että jokaisella meistä on jo aiempaa kokemusta asiasta. Mummoilu sopii minulle vallan mainiosti.

Taaperon ollessa meillä kyläilemässä, nuorimmaiseni kutsui minua äidiksi taaperon kuullen ja pikkuisen ilme ja reaktio olivat erikoiset. Onko mummo äiti? Niin, piti selittää pienelle, että mummokin on äiti. Taaperoinen näyttää ymmärtävän, samoin niin pieneksi ihmisen aluksi puhetta tulee paljon ja hän käyttää jo kolmen sanan lauseita parhaimmillaan. Vielä hetki sitten hän toisteli yksittäisiä sanoja.

Kehitystä taaperosssa tapahtuu myös muuten, uhma-ikä alkaa nostaa päätään ja oma tahto näyttää olevan voimakas. Tuttua meidän perheessä. Pettymyksiltäkään ei voi välttyä ja tässä ensimmäisessä uhmaamisen iässä onkin tärkeää selkeä rajojen asetus. Samaan aikaan lapsen tulisi saavuttaa asiallisen myönteinen orastava minäkuva irtaantuessaan häntä hoitavista aikuisista ensimmäisen kerran.

Myöhemmässä vaiheessa niitä rajoja onkin sitten vaikeampaa alkaa asettaa, jos vanhemmista muodostuu enemmän kavereita, kuin vanhempia. Kaveri ei kykene asettamaan rajoja, eikä kieltämään lasta tai aiheuttamaan pettymyksiä. Joten, tässä vaiheessa viimeistään on alettava miettiä lapsen tulevaisuutta, sekä yhteiskunnassa pärjäämistä, joka perustuu pitkälti sisäistettyihin käytös,-tapa,-laki yms sääntöihin.

Nykyisin näkyy niin paljon rajattomia lapsia, jotka kuvittelevat voivansa tehdä mitä mieleen juolahtaa ja sitten koulussa viimeistään törmäävät ehkä ensimmäistä kertaa elämänsä aikana rajoihin ja siihen, että ei voi tehdä jotakin, vain koska huvittaa yms.

Sen minkä pienenä oppii, taitaa myös aikuisena. Kasvatusvastuu on hurja nykypäivän vanhemmilla, monet elävät perheinä kovin yksityistä ja yksinäistä elämää, verraten entisaikoihin, jolloin myös naapurusto ja koko kylä kasvattivat tarpeen tullen ja silmiä oli enemmän.

Monet ihmiset myös paheksuvat erityisesti julkisilla paikoilla vanhempia, jotka uskaltavat asettaa rajat pienokaiselleen, vaikka seurauksena on se valtava lapsen huutokiukku. Niin pitää kuitenkin toimia, riippumatta siitä missä ollaan ja tarpeen tullen voi poistua paikalta, jos tilanne ei hellitä.

Tsemppiä jokaiselle uhma-ikäisen vanhemmalle ja ei pidä pelätä tunteita, lapsi ei mene rikki rajoja asetettaessa. Päinvastoin, lapsi menee rikki, mikäli niitä rajoja ei kyetä asettamaan ja pitämään niistä kiinni. Rajat on rakkautta.

Taapero-arkea

Tyttären ostosreissu muutama viikko sitten peruuntui meidän kaikkien sairastuessa lähes samanaikaisesti. Uuden työvuorolistan saatuaan sovimme tyttären kanssa, että pikkumies tulee meille yökylään, jotta äippä saa hieman hengähdystaukoa arkeensa. Käytännössä hän on yksinään joutunut vastaamaan heidän perheensä arjen sujumisesta, suorittamaan opintonsa loppuun ja nyt jatkaa sitten vuorotyötään toistaiseksi. Joten, hän on niin ansainnut oman päivänsä pitkään, pitkään aikaan.

Itseäni hieman jännitti, kuinka yökyläily meillä sujuu. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että pikkuinen nukkuu meillä hyvin. Illalla kellon ollessa 20 iltatoimien ja iltapalan jälkeen, kävimme miehen kanssa yhdessä viemässä väsyneen pojan matkasänkyynsä alakertaan, joka on nyt tyhjillään omien lasten ollessa isäviikoilla.

Mukaan pikkuinen taapero sai oman tyynyn, vesipullon ja tärkeäksi muodostuneen unilelun. Nostettuani pikkuisen sänkyyn, hän oikein silmin nähden rentoutui, pötkötteli selällään peiton alla ja muistutti mummoa sanoen ”valo pois” näyttäen katosta loistavaa lamppua ja hymyillen vilkutti hyvänyön toivotukset.

Omien lasteni kohdalla nukutussessiot olivat jokseenkin pitkiä. Johtuen siitä, ettei lapsilla ollut vanhempien vuorotöiden takia muodostunut selkeää rutiinia oikeastaan mihinkään muuhun, kuin jatkuvaan hoitopaikan vaihtumiseen. Milloin lapset hoitopaikasta haettiin kymmenen jälkeen, kotona oltiin vasta hieman ennen yhtätoista ja nukkumaan pääsivät lähempänä puoltayötä ja aamulla piti jo herätä klo 6.00 lähtemään päiväkotiin tai muuhun hoitopaikkaan. Vain äitiyslomien aikaan sain lapsille kotona olemisen luksusta. Perhepeti toimi aikanaan parhaiten takaamaan minun ja lasten muutaman tunnin unet yöaikaan. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, kuinka väsyneitä lapset olivatkaan tuosta tuollaisesta elämänrytmistä, hoitopaikasta hoitopaikkaan raahautumisesta? Itseä vaivasi ne kuuluisat ”äitiaivot” ja siihen vielä yhdistettynä hoitoalan kolmen viikon vuorotyölistat järjettömine työaikoineen ja työvuorosuunnitteluineen. Pahinta olikin juuri tuo ilta-aamu ja sekä pätkä-aamu ja yö sitten vielä siihen päälle.

Olen siis aina vaan kovin iloinen, kun näen miten luottavaisena pikkuinen osaa nukahtaa itsekseen ja vieläpä omaan sänkyynsä. Yö meni erittäin hyvin, pikkuinen nukkui puoli kuuteen asti ja heräsin itse juuri ennenkuin alakerrasta alkoi kuulua puhetta.

Sain siis itsekin hyvät unet nukutuksi. Aamutoimet teimme kiireettömästi ja puoli seiskan maissa pikkuisen mieli alkoi tehdä aamiaista. Itse join kupillisen kahvia, valvoessani pikkuisen mustikkavadelmapuuron lusikointia.

Iltapalaa kynttilän valoa ihmetellen!

Kahdeksan jälkeen pääsimme ulos ihmettelemään lunta, autoja ja kirpeää pakkasilmaa yhdessä Uman kanssa. Liukkaus onkin uusi ilmiö poikaselle, saatika paksujen talvitamineiden kanssa liikkuminen ja leikkiminen. Parasta pojan mielestä taisikin olla kävely rattaiden vierellä ja myöhemmin mummon pihassa bongatut monet autot sekä aina niin ihmeellinen ritiläkaivo, jonka päältä on hauskaa kävellä kivien ropistessa kaivoon.

Ulkoillessa saa aina aikaan hyvän nälän ja niin kävi tälläkin kertaa. Poikanen on ollut koko ikänsä melkoisen huonolla ruokahalulla ja näyttää, että vasta ihan viimeaikoina syömiset on lähteneet sujumaan oikean näläntunteen kurniessa vatsassa.

Hämmästyin, kuinka reippaasti jaksoi ateriansa syödä ja lisäksi hän halusi myös mummon tekemää kasvissosemuusia, jota edelliseltä päivälliseltä jäi. On mukava kuulla toisen suusta ”namnam”, kun ruoka on suunmukaista. Porkkanaperunasipuliparsakaalimuussia teen jatkossakin, vaihtelua pelkkään perunaan ja sopi oikein loistavasti kanan kanssa.

Uma meinasi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja hypätä mamman sänkyyn, jonne on ehdoton nounou. Äkkilähtö tuli tälläkin kertaa ja pikkuisen läsnäolo kodissa ei muuta sääntöä mihinkään, vaikka Uma ehkä ajatteli muuta.

Vielä on muistissa omien lasten kanssa vietetty aika kotiäitinä ja kyllähän se on rankempaa, kuin työssäkäynti kodin ulkopuolella. Lapsille kylläkin säästävämpää, kuin pitkä päivä/ilta/yö/aamu paiväkodissa ja tänä päivänä voisi olla, etten laittaisi ollenkaan omiani päivähoitoon, tietäen nykyisen kurjan tilanteen lähes jokapuolella hoitoalalla.

Tätä kirjoittaessa pikkuinen nukkuu jälleen, päiväunia. Iltapäivälle, välipalan jälkeen, ajattelin käydä isomummoa moikkaamassa. Siellä on leikkikaluina semmoisia aarteita, mitä ei tämän päivän kaupoista enää löydä kovin helpolla. Pikkumies on niin kovin innostunut miehisistä laitteista, autoista, mopoista ja työkaluista ja isomummolan aarteista löytyykin pari leikkimopoa, joilla on mukava päristellä menemään.

No, suunnitelmat muuttuvat, kuten yleensä. Lähdimmekin ulos rataslenkille toistamiseen välipalan jälkeen, ulkoiluttamaan Uma-koiraa ja bongailemaan autoja. Äiti-ikävää ja väsymistä oli sen verran, etten hennonut pikkuista lähteä raahaamaan muualle. Tutussa ympäristössä on turvallisinta sittenkin touhuilla ja niinpä ulkoilun jälkeen leikimme, söimme jälleen ja yhdessä teimme pikkuisia kotitöitä ja parasta illan aikana taisikin olla porrasharjoitukset, joita malttoi tehdä useamman ylösalas-kiipeilyn. Väsyneenä ja koko päivän touhunneena, iltatoimet pitikin tehdä jo ajoissa ja puurokaan ei millään maistunut ja niinpä peti kutsui jo yöunille kello 19. Unta riittikin sitten lähes 11 tuntia putkeen ja ilo äitinsä näkemisestä seuraavana päivänä oli suuri.

Kyllä olin itsekin todella väsynyt puuhakkaan taaperopäivän jälkeen ja päivittelin vielä illalla tyttärelle, kuinka ihmeessä olen jaksanut sitä silloista, meidän näköistä pikkulapsiarkea aikanaan?

No, tiukat rajat lapsilla, aina samanlaisena toistuva perusarki kotiäitinä ollessa sekä hyvä yritys perusarjen pitämisestä koossa vuorotöiden lomassa? Hyvä ennakointi, etukäteissuunnittelu aina kolme viikkoa kerrallaan työvuorojeni puitteissa, ja ja piti muistaa käydä kaupassa heti päiväkodista/hoidosta lapset haettuaan. Olihan se aikaa ja oman väsymisen huomasi aina silloin, kun ote alkoi lipsua ja asioita unohtaa. Huonoin esimerkki taitaa olla se, kun en enää väsyneenä töistä ajaessa muistanut, missä tai kenellä lapset olivatkaan hoidossa iltavuoroni ajan.

Olen itse 42 vuotias tällä erää ja voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi enää yhtään raskautta, vauva-arkea. Taaperon perässä liikkuminen, pukemiset, kantamiset ja nostelut käyvät pidemmän päälle kipeästi lihaksiin ja leikattuun rintalastaan. Huomaan kyllä myös, kuinka positiivisesti pikkuinen on vaikuttanut yleiseen virkeyteen, joka tuppaa itsekseen kotoillessa laskemaan.

Huomaan, kuinka ihanaa on olla mummo, isovanhempi tietäen, että pikkuinen on pikapuoliin äitinsä huomassa. Olen jotenkin kovin tyytyväinen siitä, että sain omat lapseni nuorena aikuisena ja että saan olla nyt tärkeä ihminen toisellekin sukupolvelle.

Mummoutta ei oikein ehdi miettiä juuri siinä hetkessä, kun on täysi tohina taaperon kanssa päällänsä, vaan onko se sitten sitä, kun kokemukset tallentuvat sydämeen, mielikuvat ja tunnelmat jäävät sinne jonnekin mielen sopukoihin ja syntyy niitä muistoja, jotka kantavat läpi elämän?

Ihan syksyä

Kauan odotettu syksy saapuu vihdoinkin. Viileät kelit, vesisateet ja ennenkaikkea kauniit maalaukselliset värit luontoon. On ihan huikean mahtavaa kävellä Uman kanssa nauttien kirpeistä, kosteista ja viilenevistä keleistä. Päivät hämärtyvät ja pimeys laskeutuu aina vain aikaisemmin. Luonnollinen kierto päättyy värien loistoon.

Saan hurjan paljon iloa pelkästään luonnosta ja alati muuttuvista näköaloista vuodenaikojen mukaan. Mieli piristyy kummasti siirtyessä rakennetusta asfalttiviidakosta hieman sivuun ja lenkkeilyä pääsee harrastamaan metsään asti. Kotiin on mukava tulla, keittää kuumaa teetä lenkin päätteeksi. Kyllä, se oli hyvä päätös, aina vaan jaksan pohtia sattumien summaa, joka Uman meille lopulta toi.

Pikkumiehen kuumeilun vuoksi olin torstaipäivän hoitamassa pipiä poikaa, jotta äitinsä pääsi töihin. Työnantaja oli ollut sitä mieltä, ettei enää saisi olla poissa lapsen sairauden vuoksi ja niinpä mummo pääsi hoitovuoroon hieman yllättäen. Perjantain omat suunnitelmat menivätkin uusiksi minun huiliessa väsymistä pois, ne yöunet kun eivät palauta tätä kehoa ja vasta opettelen toisenlaisia palautumisen kikkakolmosia.

Lauantaille oli mummolassa puuhaa riittämiin puunkannon merkeissä. Onneksi sisarukseni päätti lähteä talkoisiin mukaan ja liiterissä pinot kasvoivat joutuisaan. Sateinen ja pilvinen päivä piti olla ja varauduin mielessäni kastumaan litimäräksi kantaessani halkoja liiteriin. Niin ei onneksi käynyt, sade piti taukoa sen parisen tuntia alkaakseen uudelleen heti, kun viimeisiä tikkuja keräilimme maasta.

Perinteisesti söimme saunanlämmityksen lomassa, tällä kertaa mummo jaksoi paistella karjalanpaistia ja perunamuusia. Lisukkeena miesystävä savusti pöntössä lohta katajan voimin ja olipahan jälleen onnistunut lohi. Nyt jälkeenpäin harmittelen, kun en ehtinyt kuvia napsia. Umppa sai putkiluun kaikkine päällysteineen ja jaksoi sen kimpussa useamman tunnin nakertaa herkkuja irti luusta.

Edellinen viikko oli jotenkin levoton, montaa asiaa olisi pitänyt tehdä ja hoitaa alta pois ja kun asiaa ajattelen tarkemmin, mitään en oikeastaan saanut aikaan. No, tässä kohden olen opetellut olemaan itselleni armollinen. Aina ei asiat mene edes arjessa niinkuin halkipoikkijapinoon. Tilanteet muuttuvat ja omia asioita voi siirtää hamaan tulevaan, muttei kuitenkaan loputtomasti.

Kotosalle on kummasti päässyt kertymään pieniä ja vähän suurempiakin keskeneräisyyksiä. Parveke, kiikkutuoli, matot, (en vieläkään ole saanut vietyä niitä pesulaan) nyt muutamia mainitakseni. Itselleni on kova pala jättää tekemisiä parempaan hetkeen, oman levon ja voinnin mennessä etusijalle. Hampaat irvessä jaksamisen äärirajoilla on mennyttä elämää.

Parvekkeen kanssa ongelmana on se, etten tosiaan tiedä mitä ja miten olisi järkevää ja käytännöllistä se sisustaa talvea varten. Asialla ei ole kiirus ja se onkin viimeisiä juttuja, mihin energiaani tuhlaan. Ennen oli helppoa laittaa kanervat tai sen näköiset kesäkukkien paikalle sekä vähän jotakin vihreää ja mietinkin, olenko ehkä mennyt liian pitkälle oman kitsasteluni kanssa, kun parvekkeen ostokset on poissa laskuista?

Kiikkutuolissa tarvitsen hieman miehistä apua, ja sitä ilmeisti saan odottaa seuraavat viisi vuotta, kunnes heitän osat roskiin turhautuneena odottamaan apua? Matot vaan nyt unohtuvat, koska minulla ei ole samalle suunnalle menoja ja on aina yhtä raivostuttavaa lähteä erikseen jonkun pikkujutun takia ajelemaan.

Inspiraatiota siis odottelen taas kaikenlaiseen tekemiseen ja Umallekin pitäisi saada se oma paikka tehtyä, sekin vaatii hieman ajatustyötä, kankaan ostamista ja ompelua ja mitä pikemmin, sen paremmin. En siedä karvoja sohvassa ja kun raukalla ei ole tällähetkellä omaa paikkaa, niin sohva on oikein hyvä Uman mielestä.

Näillä mennään taas hetki ja ilo kaiken keskeneräisen loppunsaattamisesta onkin sitten suuri. Sitä odotellessa siis 🙂

Positiivisuutta ilmoilla

Edellisten päivien kiireet on ohitse ja paluu tuikitavalliseen ja tylsähköön arkeeni koittaa jälleen. Tai, no; Arki nyt harvemmin on tylsää omalla kohdallani ja niinä päivinä, kun ei tapahdu mitään, elo on suorastaan luksusta.

Viimeviikolla toinen wc-pönttö alkoi vuotaa, oli tuottanut lattialle lätäkön sitä itseään huuhdeltaessa ja aiheutti minulle suuremman työn kuin yleensä putsatessa pönttöä. Otin kuvan huoltoa varten ja lähetin netissä pyynnön asiaa varten. Useampi päivä meni odotellessa ja perjantaina viimein selvisi, että koko pönttö oli irti alustastaan, jotenkin noussut pois paikoiltaan ja sen vuoksi vuoto. Asia on nyt onneksi korjattu ja elämä jatkuu jälleen normisti.

Lauantaina mummolan piha sai taas elämää, nurimmaiseni jatkoi puunpilkontaa kirveeen kanssa ja täytyy myöntää, että hän on tehnyt kesän aikana todella suuren työn ison koivun kanssa ja taskurahoja tienannut mukavasti. Minä pääsin kokeilemaan käytettynä hankittua vedettävää ruoholeikkuria ja ehkäpä se homma siitä iloksi vielä muuttuupi, kun ei tarvitse koko lihasvoimaa käyttää työntämiseen. Se on yksi (h….tin) työmaa, se mummolan piha ja aina, kun sinne piipahtaa kylään, on jokin odottamassa tai jotakin pitää tehdä. Nykyisin itse olen lauantaipäivien jälkeen niin väsynyt, että kotona en meinaa jaksaa omia kotipuuhiani.

Sunnuntaina kuljetin lapsia autolla isälleen kera pyörän takatelineessään ja ihmetys oli suuri niin lapsella, kuin itselläkin huomatessani puhelimeni takaluukun päällä alkaessani ottaa pyörää pois kyydistä. Siinä se puhelin oli koko matkan matkustanut ja pysynyt onneksi paikoillaan juuri samassa kohdassa, mihin olin sen jättänytkin.

Maanantai-illasta sain yökylään pikkumiehen, joka tosin nukkui suurimman osan aikaa kiltisti. Ensin pitkät 20-07 yöunet ja sitten siihen aamupäivästä parin tunnin päikkärit päälle. Pikkumies suoritti keväällä loistavin arvosanoin unikoulua ja hienosti hän osaa nukahtaa omaan rauhaansa. Päiväunilleen rauhoittui myös yhtä hienosti. Tissitakiainen pärjää siis ainakin vajaan vuorokauden ilman vanhempiaan. Ehdimme tiistaina ulkoilla parisen tuntia käppäillen koirapuistoon ja takaisin tullessa lastenleikkipuiston kautta kotipihalle.

Oli jännä olo siinä vaiheessa, kun tajusin vanhempien unohtaneen jättää poikasen rattaat pihaan. No, Uman piti päästä jokatapauksessa aamuisille tarpeilleen, ja päätin kävellä sinne koirapuistoon (500m) yhdessä taaperon kanssa. Hienosti reissu menikin, juuri kävelemään oppinut on todella innokas harjoittelemaan uutta taitoaan ja kiirehän meillä ei ollut. Matkan varrelle osui monta jännittävää juttua; hienoja kukkia nurmikolla, liikennemerkkejä, muurahaisia ja muita ötöjä sekä mopo. Onneksi Uma on tottunut kulkemaan vetovyössä ja se jättää minulle molemmat kädet vapaiksi ja tällä reissulla huomasin, kuinka Uma osaa huomioida taaperon todella taitavasti liikkuessaan ja korvatkin olivat kuulolla hienosti.

Tervetuloa toistekin yökylään, pikkuinen!

Tänään olen ihan vain huilannut, tai siis olen yrittänyt ottaa rennommin. Nukuinkin peräti seitsemään asti. Koko kesän olen palloillut ylhäällä jo viidestä saakka ja illat on venyneet tarpeettoman myöhäisiin kellonaikoihin todella usein. Univaje kolkuttelee ovella, mikäli sama rytmi vielä jatkuu ja sitä en riesaksi mielelläni huoli.

Uman kanssa olikin miellyttävä ilma ulkoilla, pitkästä aikaa teimme hieman pidemmän lenkin ja koirapuistossakin piti käväistä.

Kotiin tullessa minulle tuli kovin omituinen tunne, ihan kuin jokin asia olisi muuttumassa tai jotakin hyvää tapahtuisi piakkoin. Yleensä koen asian toisinpäin, eli aavistelen jotakin ikävää. Vaihteeksi siis on ihanaa sukeltaa vaaleanpunaisten lasien taakse kokemaan positiivisia aatteita ja tunteita.

Tunteet jäävät usein arjessa taka-alalle, kaikenlaisen tekemisen viedessä huomion toisaalle. Ei ikäänkuin ehdi jäädä kokemaan ja mutustelemaan, miltä tuntuu ja sitten iltaisin on jo liian väsynyt pohtimaan omaa tunnemaailmaansa. Olenkin nyt iloinen, kun tunteet ehtivät tänään ensin, ja kotityötkin sujuvat makustellessa hyvää oloa, joka kumpuaa jostakin..Olisikohan meillä nyt fengshuit sitten kohdillaan 🙂 .