Heränneitä aatoksia pakkaamisen lomassa

Löysin edellisen muuton jäljiltä laatikon, johon olin huolellisesti pakannut lasteni kanssa käyttämät askartelu,- ja muut tarvikkeet liittyen kyseiseen teemaan. Iso laatikko, hankala siirrellä ja nostella ja siis täysin unohdettuna komeron nurkkaan. Tyhjentäessä komeroa, kävin laatikon sisällön tiheällä kammalla niin sanoakseni ja kylläpä olin ollut huolellinen; mitään turhaa tai ylimääräistä siellä laatikossa ei edelleenkään ollut ja niin samat kamat kulkevat edelleen uuteen kotiin. Kirjoitin kanteen isolla, ”käytä pois!”.

Olen vuosia hillonnut askartelutarvikkeita komerossa, yhtenä syynä hankala sijoittelu säilytyksen suhteen ja siis käyttöönotto ollut mahdotonta. Osan laatikon sisällöstä lahjoitan lapsenlapselle ja toki toivon itsekin jaksavani askarrella hänen kanssaan jotakin. Samasta laatikosta löysin myös kadonneeksi luulemani kirjasen, jossa neuvotaan koirankarvojen kehräys langaksi asti…Karvaa riittää, se on sopivaa laatua ja ja..

Meillä on yksitoista isoa varsinaista muuttolaatikkoa käytössä. Tällä hetkellä niistä kahteen olen saanut joitakin juttuja pakatuksi. Olen nyt tyhjentänyt, pessyt ja pakannut eteisten kaapistot ja niiden tavarat. Tv- taso on tyhjä irtotavaroista sekä lipastojen sisältö on paketoitu. Seinät alkavat olla tyhjiä kelloja lukuunottamatta ja komeron pakkaus ja pölyjen pyyhintä jatkuupi vielä.

Sellaista irtosäläksi kutsumaani tavaraa olen poistanut lisää, vaikka koko ajan huomaankin oppineeni lapsuudesta ajatuksen ”Josko tätä vielä joskus tarvitsis?” Varmaan joo joskus kaikkea tarvitsee, ennemmin tai myöhemmin, muttei sen vuoksi kannata säilyttää vuositolkulla tavaraa nurkissaan. Onneksi tuota irtosälää on vähän ja kaikki tavarat on kuitenkin sellaista, mikä on jatkuvassa käytössä.

Pidän kiinni edelleen omasta säännöstäni eli noin kahden vuoden aikarajasta ja joissakin asioissa vuoden säilössä olleet tavarat saavat poistua. Ainoa poikkeus tästä on näköjään ne askartelujutut; saksia, erikoispapereita, huopaa ja erilaisia sabluunoita. Olin ennen innokas askartelemaan lasten kanssa, vaan nyt sekin on jo jäänyt ja onko säilytykseen nyt syynä ne muistot, vaiko mahdollinen tuleva tarve?

Luopumisen tuskaa en enää koe, samoin ns. tunnesiteet tavaroihin on pääosin poissa ja enemmän mietin poisheittäessä, miten jokin lajitellaan oikein? Joidenkin tavaroiden kohdalla saatan miettiä, olisiko siitä vielä iloa jollekulle muulle immeiselle, vaan sitten totean kokemuksen syvällä äänellä, ettei kannata myydä, saati lahjoittaa eteenpäin, koska tilanteet tavaran luovutuksessa saavat niin helposti surkuhupaisia käänteitä ja itselleni on yksinkertaisesti helpointa viedä jäteasemalle turhat tavarat.

Tälläkin hetkellä voisin antaa pois täysin käyttämättömän toppa-asun kouluikäiselle, vaan kun se on markettivaate, niin se ei valitettavasti kelpaa edes lahjoitettavaksi järjestöille. Järjestöt toivovat uusia, ja niitä merkillisiä vaatekappaleita, mikä on ihan ymmärrettävää sen lapsen näkökulmasta ajatellen. Sama juttu harrastusvälineiden kanssa, nekin joudun viemään suoraan jäteasemalle, koska käytettyinä ja vanhoina ja ehkä eimerkillisinä niitä ei voi käyttää. Joissakin lajeissa on myös turvallisuus,- yms vaatimukset välineistöön ja sekin on erittäin ymmärrettävää, ettei vuosia vanhoilla välineillä saa harrastetoiminnassa toimia.

Meilläpäin kirpparipöytähinnat ovat liian tyyristä lystiä työhön nähden ja vaatisi ainakin minulta kokopäiväisen sitoumisen asiaan, joten se on myös poissuljettu vaihtoehto. Uutta on pöytäviikkohinnan lisäksi laskutettava provisio kaikista myydyistä tavaroista, niin itseäni ei houkuttele ollenkaan suunnaton työ plusmiinusmiinus-palkalla. En halua ostaa itselleni työtä ja itseni tuntien jäisin miinukselle koko kirpparihommasta, sillä hinnoittelisin hinnat erittäin alhaisiksi.

Hankin muutaman uuden pahvilaatikon, joilla saa kevyemmät tavarat siirrettyä siististi uuteen kotiin. Välimatka ei kovin suuri ole uuden ja vanhan kodin välillä, joten joutaa ajella edestakaisin muutamana päivänä ja tyhjentää osa laatikoista uuden kodin siivousten lomassa. Onneksi uuden kodin pinnat vaikuttivat puhtailta käydessämme tutustumassa asuntoon ja se heti helpottaa urakkaa.

Muuttolaatikoita on alkanut kertyä seinustoille, ja seuraavat viikot ennen varsinaista muuttoa niitä laatikoita on vain pakko sietää ja katsella. Varsinainen koetus itselleni, vaan enköhän siitäkin selviä. Alkuviikosta sain tehtyä muuttoilmoituksia eri tahoille sekä uusittua sopimukset uuteen osoitteeseen. Toistaiseksi siis muuttoon liittyvät asiat alkavat olla kunnossa. Ainoa, mikä on vielä huolehtimatta, on muuttoapu painavien kodinkoneiden kanssa. Toki toivon, että lapsista olisi apua myöskin, mutta siihen en voi luottaa ollenkaan. Jos nuorimman kohdalle osuu isäviikot, niin hän ei pääse muuttoon ollenkaan mukaan.

Osa vanhoista lasten huonekaluista menee suoraan jäteasemalle, koska jatkokäyttäjiä ei omasta takaa enää löydy ja edelleen itselleni on suuren suuri ongelma alkaa mitään myydä, taikka lahjoittaa eteenpäin. Pääsen helpommalla, kun vien meiltä käytöstä pois jäävät asiat jäteasemalle.

Pakkaset tällä erää aiheuttavat meidänkin perheelle ylimääräistä kulkemista vanhan mummon kotiin. Putket jäässä, puita pitää viedä sisälle, pattereita käydä vahtimassa, ettei mummo niitä pienentele kylmiksi ja niin edelleen. Alkaa se vanhan mummon omakotiasuminen olla jo todella hankalaa, ainakin näin kovilla pakkasilla ja samat jutut siedettävänä jokaikinen talvi.

Vanha mummo ei tunnu ymmärtävän, kuinka hänen elämänlaatunsa paranisi huomattavasti kerros,-rivitalossa asuessa lähempänä palveluja ja keskustassa asuminen saattaisi tuoda myös lisää sosiaalista elämääkin? Joka talvi mummo kuitenkin tuumaa, että josko vielä tämän talven selviäisi mökissään, vaikka sitten jaksaakin valittaa ja odottaa, että joku huolehtisi hänen talonsa ongelmat pois päiväjärjestyksestä ilmaiseksi.

Omakotiasuminen vaatii omistajaltaan myös toimenpiteitä ja se tunnetusti maksaa vähintäänkin hankintojen osalta ja mikäli työt joutuu teettämään ulkopuolisella, niin siitäkin tulee kustannuksia. Vanha mummo tuntuu unohtaneen tämän seikan aivan täysin odottaessaan lastensa juoksevan heti avuksi, kun puhelin pirahtaa.

Aikansa kutakin. Aika näyttää miten vanhan mummon mökin käy? Nykyaikaiseen asumiseen mökki ei ole sellaisenaan kelvollinen, ja talo vaatisi suuremman peruskorjauksen kokonaisuudessaan. Vanhan mummon rahkeet eivät riitä remonttiin ja läheisten apu alkaa olla riittämätöntä juurikin sen vuoksi, että talon ongelmien ratkaisemiseksi tarvittaisiin jo ammattilaista ja isoa remonttia, johon mummon lapsilla ei kenelläkään ole halua, taikka mahdollisuutta.

Perikunnan juttuja

Ulkona satoi jotain valkoisen oloista, lunta jäätyneeseen maahan. Saa nähdä, millainen talvi on tänä vuonna? Oma toiveeni olisi paljon lunta, kuten parina edellisenäkin. Lumen määrä aiheuttaa keskustelua ja yleinen mielipide taitaa olla mitä vähemmän, sen parempi? Pakkastakin saisi olla, mielellään koko talven ja pitkälle kevääseen saakka.

Sata vuotta ainakin

Hankimme vanhan mummon pihamaan lumitöihin avustajan, lumilingon. Mummohan ei sitä itse osaa käyttää, muttei meidän tarvitse selkiämme rikkoa siinä pihassa, kolatessa kiireellä useita kymmeniä senttejä satanutta lunta ja hyvällä tuurilla myös jäätynyttä ja painunutta. Me harvoin pääsemme tositoimiin juuri silloin, kun lumisade on ohi ja pari edellistä talvea lumitöiden osalta on ollutkin melkoisen tekemätön paikka vanhan mummon pihassa.

Tekemätön paikka vanhan mummon pihassa on myös ollut lehtien haravointi. Piha on jokseenkin suuri, meitä mummon lapsia on useampia. Silti vuodet ovat vierineet ja kenelläkään ei ole sitä paria tuntia aikaa tai tahtoa varata pihan talkoisiin. Onneksi on ruohonleikkuri, jonka käyttö sekin on jäänyt perheeni vastuulle. Vanha mummo ei jaksa eikä kykene huolehtimaan pihastaan.

Lisätään yhtälöön useamman sukupolven rojut piharakennuksessa. Kenen huoleksi nekin jäävät joskus? Vintillä on ollut hauskaa ja ”hauskaa” piipahtaa; ahdistus iskee, kun tiedän kenen vastuulle nekin tavarat jäävät. ”Jos jotakin vielä joskus tarvitsee” on ollut vanhan mummon ja talossa häntä ennen asuneiden motto.

Mummon mökki, mummon koti ja kukapa nyt kodistaan haluaisi pois? Olisihan sitä helpompiakin tapoja elää ja olla? Rivi,-kerrostalossa ei olisi lumitöitä, ei pihatöitä vuodenaikojen mukaan. Asunnon lämmityksestä ei tarvitsi huolehtia, ei olla jatkuvasti puusouvissa kantamassa pilkottuja puita taloon sisälle.

Entäpä itse mökki sitten? Talossa itsessään ei ole pesumahdollisuutta, piharakennuksessa on puusauna, jossa ei kovien pakkasten jälkeen kulje vesi. Kukaan ei jaksa pesuvesiä kantaa piharakennukseen putkiston jäätymisen jälkeen. Talossa itsessään olevat putkistot myös jäätyvät myös kovilla pakkasilla ja mikään lämmityskaapeli ei kykene pitämään sulana näitä alkeellisia virityksiä, jotka on tehty joskus aikoinaan ja kovien pakkasten jälkeen viimeistään jokainen vesiputki on jäässä ja sitä voi kestää kuukaudenkin.

Kieltämättä, yli satavuotias mökki kaipaisi myös jatkuvaa kunnostamista ja vanhan mummon lapsilla ei riitä varat/aika / mielenkiinto/taito kunnostamiseen. Ja vaikka riittäisikin, ketään ei loppupeleissä kiinnosta pitää mökkiä timmissä kunnossa. Sääli, koska kyseessä on kuitenkin aito hirsitalo, paanukattoineen ja kiviperustuksineen kaikkineen. Tai talo, mökki kokonsa puolesta. Alkujaan varmaankin ollut osa isompaa maatilan rakennuskantaa ja päätalo tuhoutunut? Kukapa nyt kodistaan vapaaehtoisesti lähtisi? Olen kuullut jokainen kesä jo yli kymmenen vuotta saman lauseen;

”Katsotaan nyt vielä ensi talvi, ja mietitään muuttoa sitten ensi keväänä.”

No, niinhän se on, ettei ihmistä voi omasta kodistaan pakottaa pois, ei vaikka siinä ei kykenisi enää omatoimisesti asumaankaan. Mökki ja pihapiiri on valitettavan rapistunutta.

Homeisia, rikkinäisiä tavaroita/rojua

Olen yrittänyt parhaani mukaan ennakoida tulevaa, tietäen kaiken sen monien sukupolvien rojun määrän piharakennuksessa. Ajatuskin siitä, että ne rojut joskus kaatuvat minun ja muiden vanhan mummon lasten niskaan kauhistuttaa ja ahdistaa.

Olen jo vuosia tehnyt siivoustyötä mummon luona, vähän kerrallaan. Nykypäivänä roskien lajittelu kannattaa tehdä jo kuormaa kasatessa, jotta jäteasemalla asiointi helpottuu. Useamman kuorman vieneenä tämänkin tiedän ja juuri se jätetavaran lajittelu onkin kaikkein työläin vaihe. Itseäni kismittää maksaa jätteestä, jota en ole itse aiheuttanut, ja mitään järkevää/ehjää/homeetonta ei ole vielä myytäväksi asti löytynyt.

Tulevaisuuteen pitää varautua, ainakin ajatellen mökin mahdollista myyntiä. Olen ymmärtänyt, ettei kukaan lapsista halua riesaa itselleen mökistä, joka pitäisi remontoida lattiasta kattoon ja paljon siltä väliltä. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen enemmän talovanhus pääsee rapistumaan huonolla ylläpidolla. Pelkkä asuminen ja talon lämmitys ei paljoa vaikuta hiljaiseen rapistumiseen.

Joissakin perheissä tällaiset perikunnan asiat hoituvat yhteisillä sopimuksilla ja puhalletaan koko porukan voimin yhteiseen ”hyvään”. Rakentavassa hengessä sopia, kuka tekee mitäkin ja niitä talkoitakin olisi. Meillä ei valitettavasti toimita näin. Mummon mökki toimii rasitteena jokaiselle, joka ei ole omalla hiljaisella päätöksellä jättäytynyt pois ”vastuusta”.

Yhden sisarukseni kanssa olemme jo kertaalleen siivonneet ainakin sadan vuoden metallit tontilta ja rakennuksesta. Kiitokset hänelle vielä näinkin sekä halukkuudestaan osallistua jatkossakin varastojen tyhjennykseen. Noottia saa ne, joiden katseet kulkevat nenän viertä pitkin alaspäin tai ne, jotka eivät viitsi edes viesteihin vastata kiireidensä keskeltä. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään ehkä löytää sitten?

Rapistuva talovanhus

Talon omistaminen vaatii aina jonkinlaisia toimenpiteitä, ylläpitoa. Mekin nykyisin vain harmittelemme, jos ja kun jokin talon asia vaatisi toimintaa. Ei meitäkään enää kiinnosta, kun yksin saisimme pakertaa ja puurtaa ja toimia rahapussina vielä kaiken päälle. Viimeksi muutama vuosi sitten saimme parin sisaruksen haukut ja epäilyt päällemme, kun erehdyimme mummon toiveesta kunnostamaan sisätiloja ja saunan saunomiskuntoon. Samaa virhettä emme toiste tee.

Mummon mökki pihapiireineen rapistuu vuosi vuoden jälkeen entisestä kukoistuksestaan. Tavarat homehtuvat rauhassa ulkorakennuksen vintillä päivänpaisteen ja veden tihkuessa kattotiilien lävitse. Ikkunan pokat pitäisi kunnostaa, maalata kuten rakennuksetkin. Kuistille olisi hyvä uusia lahonneita laudan pätkiä, kuistin portaat kunnostettiin turvallisuuden nimissä, kun jalka meni läpi laudasta astuessa jokunen vuosi sitten.

Onneksi sentään sauna lämpiää puutavaralla, jota löytyy paljon poltettavaksi varastoista. Vuosien homehtumisen jälkeen huonekaluista ei saa sisätiloihin soveltuvaa käyttöesinetttä tai tavarat on rikkoontuneina ja korjauskelvottomina vain viety pois silmistä. Mistään ei ole voitu luopua, ei edes käyttökelvottomista jutuista ja niin sitten se tavaramäärä on kasautunut. Ehkä asiaan on vaikuttanut myös laiskuus? Onhan se nyt todella hankalaa viedä jäteasemalle jotakin ja siitä joutuu vielä maksamaankin, joten ilmaiseksi voi säilöä omissa nurkissa?

Jaaha, tällainen avautuminen tällä kertaa. Pikkujuttuja elämän isossa pyörässä ja herneitä on odotettavissa nenukoihin taas lisää ajatusteni myötä. Semmoista elämä on, toisinaan. Kaikkia immeisiä ei voi miellyttää, ja pahin taitaa ollakin se oma lähipiiri, suku.