Tavoitteena iloa elämään!

Joskus elämän varrella on ollut aikoja, jolloin on tuntunenut olevansa ikäänkuin jumissa tai paikallaan kaikilla elämän alueilla. Mikään ei ole soljunut eteenpäin, ei ole ollut tavoitteita tai näköalaa tulevaan, tai jos jotakin onkin ollut mielessä, asia on tuntunut liian hankalalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Otollinen hetki alkaa valua mielessän kohti masennuksen syviä syövereitä siis.

Mitäpä edellisen kaltaisten hetkien kanssa olen tehnyt? Siinä hetkessä, kun olen ymmärtänyt asian? Aikoinaan nuorempana mietin, mitä ja missä olen, vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua ja tuolloin selkiintyi mielessä moni asia, elämä lähtikin kulkeutumaan tavoitteita kohti. Vuosia myöhemmin myös tajusin eläväni sellaista elämää, kuin olin silloin nuorena haaveillut.

Myöhemmin sitten tein ”leikkaaliimaa”-periaatteella paperille asioita, joihin halusin muutosta ja viimeksi kirjoitin ihan vain paperille vihkoon jokunen vuosi sitten asioita, joita elämääni toivoin. En tiedä, mikä taika siinä piilee, mutta olen huomannut jumittuneen elämän saavan vauhtia sen jälkeen, kun on itse itselleen listannut asioita, joihin muutosta haluaa. Nyt olisi jälleen minun aikani tehdä jonkinlaiset suuntaviivat elämääni. Muistissa on vielä edelliset; Sain juurikin sitä mitä halusin, eritoten työn ja varsinkin työnkuvan kanssa.

Tunnista, tunnusta ja toimi. Eli ensin tarvitsee tunnistella omassa elämässä ne asiat, jotka eivät ole sellaisia, kuin itse haluaisi niiden olevan. Tai saattaahan olla, että on jokin asia, mitä ei itse vielä näe tai ei halua nähdä vaikkapa ongelmana, mutta muut näkevät kehtaamatta asiaa kuitenkaan sanoa suoraan. Ja silloin pitää itselleen tunnustaa asia.

Toimiminen tulee myöhemmin, vähän niinkuin itsestään, alkuun riittää, kun pitää mielessä tunnistetun asian ja tekee jotakin, vaikka siivoaa sen ikuisuuskaapin, jonka syövereihin on hautaunut koko elämän kirjo.

Itselläni on paljon asioita, joihin pitäisi elämässäni saada jonkinlainen positiivinen muutos. Tosin, vielä useat asiat elämässäni ovat vähän niinkuin vaiheessaan, kesken vielä tai vasta aluillaan. Kirjoittaessa huomaan, että yritän kiirehtiä. Eihän minulla oikeastaan ole kiire mihinkään, joten miksi sitten taas muutoksia? Tunnista, sehän onkin vaikeinta tässä jutussa. Ja onko elämäni kuitenkaan sillä tavoin pysähdyksissä vielä? Niin, ei taida olla. Asiat ovat vain vaiheessaan, järjestäytymässä ja oikeastaan minun pitäisikin vain nyt löytää sopiva kompromissi eri asioiden kesken? Lopputulos, minkä haluan ja koen sopivaksi omaan elämäntilanteeseen lähitulevassa. Yleensä ihminen sen jo tietääkin, ääneen sanominen on vain jostain syystä vaikeaa, eli sen mitä oikeasti haluaa ja toivoo. Niin on itselläkin.

Suuntaviittoja, mitä ja mihin päin lähteä askeltamaan? Eli mitä tavoitteita on tulevassa. Tai ihan vain haaveilla, jos olisi mahdollista niin…Ja kirjoittaa heränneet aatokset ylös paperille, koneelle, ehkä piirtää tai etsiä kuvia ja liimata niitä johonkin vihkoon tai erilliselle paperille.

Omaan elämään kaipaan ainakin lisää iloa, pirskahtelevaa ja kuplivaa iloa, jokaiseen päivään. Sitä toivon myös läheisilleni. Edelliset vuodet on olleet kaikin puolin kovin raskaita itsekullekin, monien itsestä riippumattomienkin asioiden kanssa elämään sopeutumista ja sietämistä ja ilo on toisinaan ollut kovin kaukana meidän jokaisen elämästä. Joten ilo elämään on tervetullutta!

ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu juhlat kasvatus kevät kiitollisuus kipu kirjoittaminen kiusaaminen koira koti kotityöt lapsenlapsi lapset lapsuus lepo luonto masennus mummoilu muuttaminen muutto Onnellisuus onni positiivinenasenne rutiinit sisustus sle säästäväisyys tavarat terveys toipuminen tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus vuoroviikkovanhemmuus ympäristö

maaliskuu 2024
ma ti ke to pe la su
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Kuluvana vuonna uskalsin viimein toteuttaa vuosien mittaisen haaveeni oman blogin kanssa. Minulta asian todeksi saattamiseen vaadittiin melkein viisitoista vuotta 🙂 Vuodet ovat hioneet terävät särmät pyöreiksi ja soljuviksi sanoiksi antaen mielikuvitukselle raamit oikeiden kuvien kautta. Kaikella on tarkoituksensa!

Kuinka tämän nyt sanoisi?

Saa Olla Onnellinen

(pieni varoituksen paikka, sisältää muutaman ruman sanan)

Henkinen kipu, paha olo on ehkä kamalinta, mitä toiset ihmiset teoillaan saavat aikaan? Varsinkin sellainen sairas ja kieroutunut vuorovaikutus ”läheisissä” ihmissuhteissa. Toki on on vastaanottajan vastuulla, antaako muiden kohdella itseään kuin kynnysmattoa ja aina ne omat tunteet on omalla vastuulla.

Siinä sitä onkin ollut opettelua, kun jokin herättää niitä tunteita, triggeröi ja kuinka siihen kaikkeen sitten reagoikaan. Antaako tulla samalla mitalla takaisin, vaiko jättääkö vain omaan rauhaansa?

Se, että sinut on mahdollisesti koulittu lapsuuden aikana tiettyyn kaavamaiseen tapaan reagoida tunteisiin, tilanteisiin ja sinua käytetään hyväksi, vaikka niiden tunteiden avulla. Itse olin kiltti ja auttavainen tyttö, joka aina riensi apuun, kun puhelin pirahti kellonajasta riippumatta, tai välittämättä siitä, oliko minulla jotain kesken omassa huushollissa. Paikalle päästyä mitään hätää ei sitten ollutkaan, oli vaan ilmeisen kiva, kun tulin paikalle, seuraneidiksi. Tahi sitten oli sitä ja tätä kunpitäisitehdä hommaa ja kukapa kääri hihat ja alkoi hommiin? Omat tekemiset jäi kotona pahasti kesken, mutta sehän ei ketään kiinnostanut.

Myöhemmin, neljän alle kouluikäisen kanssa lähteminen ei onnistunutkaan ja sain etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka olivat onnistuneet sitomaan minut koukkuihinsa. Ymmärsin, apua itse pyytäessä tiukan paikan tullen, ettei sama toiminut minuun päin, minun piti kyetä pärjäämään itsekseni ja olinkin ”sellainen ja tälläinen”, kun kehtasin apua pyytää.

Viimeviikolla triggeröidyin sosiaalisen median kautta, ihan vähän vain, mutta tarpeeksi saadakseni pontta edelleen minussa tunteisiin menevien tapahtumien kulkua seuratessa. Pienen, ohikiitävän hetken ajan olin mielessäni jälleen se hyljätty ja epätoivottu lapsi, joka ei kyennyt kantamaan aikuisen vastuuta..Syyllisyys huokui ylitseni ja viha täytti sisimpäni yhtä varmasti, kuin hetkeä aiemmin olin ajatellut anteeksiantoa.

Puhumattomuus, asioiden selvittäminen suoraan, on kiellettyjen listalla. Puhutaan, mutta seläntakana; moititaan ja arvostellaan jollekulle muulle immeiselle, mutta suoraan ei kyetä puhumaan. Olen useinkin yrittänyt ottaa asioita puheeksi, ja aina hiljaisuus on taattu. Ei haittaa, olen oppinut pitämään puoleni hylkäämisen uhallakin. Siinä ei ole mitään uutta, se tuntuu kyllä, mutta kestän sen. Olen itse itselleni se aikuinen, jota olisin monesti tarvinnut elämäni aikana.

Kasaan vihani rippeet, totean etten ole vastuussa aikuisista ihmisistä, ja minua ei saa toimimaan edes psykologinen vallankäyttö sosiaalisen median kautta.

En sääli, päätän, että en reagoi mitenkään ja en silti voi olla kysymättä seuraavassa puhelussa, oliko se kirjoittelu vittuilua, kuten olen ennenkin todistanut vastaavia asioita juuri siinä merkityksessä. Vastuu ei ole minun harteillani, en myöskään tee asioita puolesta, varsinkaan sellaista, josta on seurauksena oman jaksaminen menetys, omien voimavarojen toiselle antaminen, jos ja kun tarvitsen kaikki jaksamisen omaan kotiin, omien lasteni kanssa elämiseen ja heistä huolen pitämiseen.

Minun rahkeeni eivät riitä muualle, ei tällä hetkellä ja sitä saa luulla ja olettaa minun pelkästä ilkeydestä ja vittumaisuudesta niin toimivan, kuten toimin. Minulla on oma elämä ja itse päätän, mihin omat voimani käytän.

Reagoin kuitenkin, kirjoitan tätä tekstiä tietoisena ja voimaantuneena. Tunteet tulivat, menivät. Tiedostan, kuinka sama kaava toistuu aina, mikään ei ole muuttunut toisten halveksunnassa ja paheksumisessa ja löylyä heitetään viellä vähän lissää. ”Se on sellainen ja tällainen, mutta onneksi sinä olet siinä tekemässä”.. ”Laitetaan naamakirjaan oikein ylistävät kirjoitukset, että se ja se saa lukea, kuinka kovasti olette tehneet töitä minulle.” Niin tuttua, niin ilkeää ja pahantahtoista toimintaa omia läheisiään kohtaan.

Minä voin valita, myös tämän asian kanssa ja päätin olla itselleni uskollinen, ensin oma perhe ja sitten vasta muut, jos jaksamista/haluamista riittää. Se on vain niin helppoa tuomita muut ymmärtämättä tosiasioita, olla uskomatta ja vain olettaa ja arvailla. Kun kysytään, mitä kuuluu? Voisi joskus kuunnellakin, eikä alkaa puhumaan päälle omia ongelmiaan.

Olen nyt hirveä ihminen, en välitä ja olen itsekäs. Vain, koska olen oppinu määrittämään omat rajani kaikessa. Olen hankkinut oman elämäni, johon ei kuulu valitettavasti tietyt asiat. Ja en suostu kokemaan tai olemaan syntipukki, syyllinen. Sitä en ole pienimmässäkään määrin.

Olen onnellinen, ja saan olla. Minun onni ei ole keneltään muulta pois. Kateus vie kalatkin merestä, taitaa olla ihan totta ja on mennyt todella kauan aikaa päästä pois ikeestä, kateuden kaiken kattavasta pahuudesta.

Kaikki on hyvin, se mikä toistuu usein samankaltaisena ilmiönä, ei tuo mitään uutta ja on onneksi ennakoitavissa. Suhtauminen asiaan on itsestä kiinni, samoin reagointi on omalla vastuulla. Kaikki on hyvin kuitenkin, kun ymmärtää olla lähtemättä juttuihin mukaan. Kaikki on hyvin, kun ei anna sekoittaa pakkaa sen enempiä ja vastuuttaa toisen omista asioistaan eikä haksahda ansaan, alkaen säälin tai muun tunteen ansiosta tekemään toivottuja palveluksia.