Irti näkymättömistä kahleista

Edellisestä tekstistä jäi epähuomiossa kuva laittamatta, vaan eipä se suuren suuri virhe ole. Hieman harmitti, kun tajusin asian ja päätin kuitenkin jättää lisäämättä kuvan tekstiin ja mietin, olisiko harmitus ollut sillä tavoin kuitattu?

Liian hätäisesti ei pitäisi tehdä mitään, sen olen huomannut tässä elämäni aikana useasti. Rutiinien muutokset aiheuttavat omalla kohdalla virheitä, ja oletin viimeksi jossakin pääni sisällä, että kuva olisi jo ollut lisättynä, kuten tavallisesti. En myöskään tavallisuudesta poiketen lukenut tekstiä ennen julkaisua, koska muistikuvani oli edellisen päivän toteamus kirjoitukseni valmiiksi saattamisesta ja se siitä.

Virhe syntyi omien mielikuvieni ja olettamuksieni takia. Luotin rutiineihini, jotka nekin joskus häiriintyvät ulkoisista häiriötekijöistä, yleensä keskeytyksistä. Luotin mielikuvaani tai muistooni asian loppuun saakka saattamisesta ja oletin tehneeni valmiiksi tekstin ja en viitsinyt tarkistaa sitä ennen julkaisua.

Rutiinien rikkoutuessa, taikka niiden muuttaessa muotoaan tapahtuu erehdyksiä, epähuomiossa tehtyjä asioita, unohduksia ja niin edelleen.

Olen aina kirjoittanut aamuisin, hörppien samalla kupin, jos toisenkin kahvia ja kirjoittanut. Aamukirjoitteluuni olen tekemässä muutosta, kuten muuhunkin elämääni ja se tarkoittaa rutiinien muutoksia. Valmistaudun jo hyvissä ajoin tulevaan, työssäkäyvän ihmisen arkeen.

Kaikki tapahtuu ajallaan. Tällä hetkellä huomaan, kuinka asioilla on (jälleen kerran) taipumus järjestyä parhain päin. On hienoa huomata, kuinka uupuminen alkaa olla taaksejäänyttä elämää ja ehkä jo osaan jatkossa paremmin huomioida vointini työelämässä? Ainakin toivon niin ja uskon vahvasti, että tuleva työni ei ole lähellekään samaa kuormitustasoa, kuin aiemmin toimiessani hoitoalalla.

Osaan nyt myös paremmin rajata henkilökohtaista elämääni, joka tähän hetkeen verrattuna oli kaaos ja omalle elämälle ei oikein ollut mitään tilaa.

Tämän syksyn aikana olen rajannut elämästäni aiemmin pakolliseksi luulemiani vastuita, muunmuassa vanhan mummon suhteen ja todennut, että oman jaksamiseni turvaamiseksi yhteiskunnan on huolehdittava osansa, kun palveluita on kerran saatavilla. Ja näin ollen esimerkiksi vanhan mummon peseytymiset järjestyvät toisaalla.

Emme ole enää vastuussa sisarukseni kanssa siitä, pääseekö mummo viikottain pesulle vaiko ei. Kyytipalvelut järjestyivät myös menneen kesän aikana ja mummo ei ole minun tai sisarukseni kyytien varassa. Sosiaalityöntekijä on myös kuvioissa mukana kartoittaen palveluita tarpeen mukaisiksi myös jatkoon.

Aloittaessani työt, haluan ihan oikeasti käyttää vapaapäiväni omaan perheeseeni, omaan kotiini. Rahkeeni eivät enää riitä siihen, että huolehtisin myös perheeni ulkopuolisista immeisistä. Olen itsekin mummo ja sen roolin haluan säilyttää mahdollimman jaksavana äidin roolini lisäksi.

Vanhan mummon asioita olen hoitanut lapsesta asti ja nyt on jonkun muun vuoro ottaa se taakka harteilleen, minä en enää kykene siihen. En halua suunnitella viikottain elämääni vanhan mummon tarpeiden pohjalta, kun omassakin elämässä on tarpeita, jotka väistämättä ovat jääneet toteutumatta vanhan mummon tarpeiden huolehtimisen vuoksi.

Kun olisin jo nuorempana osannut rajata elämääni paremmin? Oma luonteeni on sellainen, etten millään haluaisi uskoa muista ihmisistä pahaa, varsinkaan läheisistä ja sen vuoksi olenkin joutunut kokemaan suoranaista hyväksikäyttöä kiltteyteni vuoksi. Tilannetta on pahentanut myös se, kun en ole osannut sanoa oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan ei.

Viimeksi sanoessani ei ,puhelimeeni kilahti viesti, joka ei ollut minulle tarkoitettu, mutta ilmaisi erittäin hyvin sen, kuinka olen ollut vain hyväksikäytettävä ja siedettävä orja vanhan mummon elämässä. Aiemmin olen toiminut ja tehnyt hänen tahtonsa mukaisesti ja heti, kun asetan rajat hänelle, äänensävy muuttuu toiseksi. Viesti, jonka sain ja jonka piti mennä sisarukselleni ,kuului näin sanasta sanaan:

"Sanna kirjoitti viestin että on pahoillaan
mutta ei voi hakea minua viikonloppuna
suihkuun.
Saatanan paska akka se on
mikä sitä oikein riivaa"
(kolme naamaväärinpäin hymiötä)

Olen kyseisen ihmisen taholta paljon sietänyt, antanut anteeksi ja toivonut parempaa/muutosta elämäni aikana ja nyt joudun toteamaan, että tämä oli nyt tässä. Tämä saatanan paska akka, riivattukin vielä jollain tavalla kirjoitti vanhalle mummolle viestin, jossa ilmaisi yhteydenpidon päättyvän siihen paikkaan ja hänen olisi enää turha ottaa yhteyttä.

Kaikella on rajansa, myös minulla. Ja kun asettamistani rajoista/sopimuksista yritetään jatkuvasti luikerrella jollakin konstilla, ei viimenään muu auta, kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan ja tulipahan kerralla myös selväksi se, mitä vanha mummo minusta ajattelee. Yhteydenpidon katkaisuun on toki useita muitakin painavia syitä, mutta tuo saamani viesti nyt ratkaisi asian lopultakin.

Vanhan mummon asioiden hoito on siirretty onnistuneesti toisaalle, heitteille hän ei siis jää yhteiskunnan kantaessa vastuunsa hänestä. Minä saan vihdoinkin vapauteni, elää ja hengittää ihan omaan tahtiini.

Tavoitteena iloa elämään!

Joskus elämän varrella on ollut aikoja, jolloin on tuntunenut olevansa ikäänkuin jumissa tai paikallaan kaikilla elämän alueilla. Mikään ei ole soljunut eteenpäin, ei ole ollut tavoitteita tai näköalaa tulevaan, tai jos jotakin onkin ollut mielessä, asia on tuntunut liian hankalalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Otollinen hetki alkaa valua mielessän kohti masennuksen syviä syövereitä siis.

Mitäpä edellisen kaltaisten hetkien kanssa olen tehnyt? Siinä hetkessä, kun olen ymmärtänyt asian? Aikoinaan nuorempana mietin, mitä ja missä olen, vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua ja tuolloin selkiintyi mielessä moni asia, elämä lähtikin kulkeutumaan tavoitteita kohti. Vuosia myöhemmin myös tajusin eläväni sellaista elämää, kuin olin silloin nuorena haaveillut.

Myöhemmin sitten tein ”leikkaaliimaa”-periaatteella paperille asioita, joihin halusin muutosta ja viimeksi kirjoitin ihan vain paperille vihkoon jokunen vuosi sitten asioita, joita elämääni toivoin. En tiedä, mikä taika siinä piilee, mutta olen huomannut jumittuneen elämän saavan vauhtia sen jälkeen, kun on itse itselleen listannut asioita, joihin muutosta haluaa. Nyt olisi jälleen minun aikani tehdä jonkinlaiset suuntaviivat elämääni. Muistissa on vielä edelliset; Sain juurikin sitä mitä halusin, eritoten työn ja varsinkin työnkuvan kanssa.

Tunnista, tunnusta ja toimi. Eli ensin tarvitsee tunnistella omassa elämässä ne asiat, jotka eivät ole sellaisia, kuin itse haluaisi niiden olevan. Tai saattaahan olla, että on jokin asia, mitä ei itse vielä näe tai ei halua nähdä vaikkapa ongelmana, mutta muut näkevät kehtaamatta asiaa kuitenkaan sanoa suoraan. Ja silloin pitää itselleen tunnustaa asia.

Toimiminen tulee myöhemmin, vähän niinkuin itsestään, alkuun riittää, kun pitää mielessä tunnistetun asian ja tekee jotakin, vaikka siivoaa sen ikuisuuskaapin, jonka syövereihin on hautaunut koko elämän kirjo.

Itselläni on paljon asioita, joihin pitäisi elämässäni saada jonkinlainen positiivinen muutos. Tosin, vielä useat asiat elämässäni ovat vähän niinkuin vaiheessaan, kesken vielä tai vasta aluillaan. Kirjoittaessa huomaan, että yritän kiirehtiä. Eihän minulla oikeastaan ole kiire mihinkään, joten miksi sitten taas muutoksia? Tunnista, sehän onkin vaikeinta tässä jutussa. Ja onko elämäni kuitenkaan sillä tavoin pysähdyksissä vielä? Niin, ei taida olla. Asiat ovat vain vaiheessaan, järjestäytymässä ja oikeastaan minun pitäisikin vain nyt löytää sopiva kompromissi eri asioiden kesken? Lopputulos, minkä haluan ja koen sopivaksi omaan elämäntilanteeseen lähitulevassa. Yleensä ihminen sen jo tietääkin, ääneen sanominen on vain jostain syystä vaikeaa, eli sen mitä oikeasti haluaa ja toivoo. Niin on itselläkin.

Suuntaviittoja, mitä ja mihin päin lähteä askeltamaan? Eli mitä tavoitteita on tulevassa. Tai ihan vain haaveilla, jos olisi mahdollista niin…Ja kirjoittaa heränneet aatokset ylös paperille, koneelle, ehkä piirtää tai etsiä kuvia ja liimata niitä johonkin vihkoon tai erilliselle paperille.

Omaan elämään kaipaan ainakin lisää iloa, pirskahtelevaa ja kuplivaa iloa, jokaiseen päivään. Sitä toivon myös läheisilleni. Edelliset vuodet on olleet kaikin puolin kovin raskaita itsekullekin, monien itsestä riippumattomienkin asioiden kanssa elämään sopeutumista ja sietämistä ja ilo on toisinaan ollut kovin kaukana meidän jokaisen elämästä. Joten ilo elämään on tervetullutta!

ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu kasvatus kesä kevät kierrätys kiikkutuoliprojekti kiitollisuus kiusaaminen koira kokemuksia koti kuulumisia lapsenlapsi lapset lapsuus luonto masennus mummoilu muutokset muuttaminen muutto oma elämä Onnellisuus onni pohdintaa sisustus sle syksy taapero terveys tunteet työ ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus väkivalta

helmikuu 2025
ma ti ke to pe la su
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
2425262728  

Kuluvana vuonna uskalsin viimein toteuttaa vuosien mittaisen haaveeni oman blogin kanssa. Minulta asian todeksi saattamiseen vaadittiin melkein viisitoista vuotta 🙂 Vuodet ovat hioneet terävät särmät pyöreiksi ja soljuviksi sanoiksi antaen mielikuvitukselle raamit oikeiden kuvien kautta. Kaikella on tarkoituksensa!

Kuinka tämän nyt sanoisi?

Saa Olla Onnellinen

(pieni varoituksen paikka, sisältää muutaman ruman sanan)

Henkinen kipu, paha olo on ehkä kamalinta, mitä toiset ihmiset teoillaan saavat aikaan? Varsinkin sellainen sairas ja kieroutunut vuorovaikutus ”läheisissä” ihmissuhteissa. Toki on on vastaanottajan vastuulla, antaako muiden kohdella itseään kuin kynnysmattoa ja aina ne omat tunteet on omalla vastuulla.

Siinä sitä onkin ollut opettelua, kun jokin herättää niitä tunteita, triggeröi ja kuinka siihen kaikkeen sitten reagoikaan. Antaako tulla samalla mitalla takaisin, vaiko jättääkö vain omaan rauhaansa?

Se, että sinut on mahdollisesti koulittu lapsuuden aikana tiettyyn kaavamaiseen tapaan reagoida tunteisiin, tilanteisiin ja sinua käytetään hyväksi, vaikka niiden tunteiden avulla. Itse olin kiltti ja auttavainen tyttö, joka aina riensi apuun, kun puhelin pirahti kellonajasta riippumatta, tai välittämättä siitä, oliko minulla jotain kesken omassa huushollissa. Paikalle päästyä mitään hätää ei sitten ollutkaan, oli vaan ilmeisen kiva, kun tulin paikalle, seuraneidiksi. Tahi sitten oli sitä ja tätä kunpitäisitehdä hommaa ja kukapa kääri hihat ja alkoi hommiin? Omat tekemiset jäi kotona pahasti kesken, mutta sehän ei ketään kiinnostanut.

Myöhemmin, neljän alle kouluikäisen kanssa lähteminen ei onnistunutkaan ja sain etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka olivat onnistuneet sitomaan minut koukkuihinsa. Ymmärsin, apua itse pyytäessä tiukan paikan tullen, ettei sama toiminut minuun päin, minun piti kyetä pärjäämään itsekseni ja olinkin ”sellainen ja tälläinen”, kun kehtasin apua pyytää.

Viimeviikolla triggeröidyin sosiaalisen median kautta, ihan vähän vain, mutta tarpeeksi saadakseni pontta edelleen minussa tunteisiin menevien tapahtumien kulkua seuratessa. Pienen, ohikiitävän hetken ajan olin mielessäni jälleen se hyljätty ja epätoivottu lapsi, joka ei kyennyt kantamaan aikuisen vastuuta..Syyllisyys huokui ylitseni ja viha täytti sisimpäni yhtä varmasti, kuin hetkeä aiemmin olin ajatellut anteeksiantoa.

Puhumattomuus, asioiden selvittäminen suoraan, on kiellettyjen listalla. Puhutaan, mutta seläntakana; moititaan ja arvostellaan jollekulle muulle immeiselle, mutta suoraan ei kyetä puhumaan. Olen useinkin yrittänyt ottaa asioita puheeksi, ja aina hiljaisuus on taattu. Ei haittaa, olen oppinut pitämään puoleni hylkäämisen uhallakin. Siinä ei ole mitään uutta, se tuntuu kyllä, mutta kestän sen. Olen itse itselleni se aikuinen, jota olisin monesti tarvinnut elämäni aikana.

Kasaan vihani rippeet, totean etten ole vastuussa aikuisista ihmisistä, ja minua ei saa toimimaan edes psykologinen vallankäyttö sosiaalisen median kautta.

En sääli, päätän, että en reagoi mitenkään ja en silti voi olla kysymättä seuraavassa puhelussa, oliko se kirjoittelu vittuilua, kuten olen ennenkin todistanut vastaavia asioita juuri siinä merkityksessä. Vastuu ei ole minun harteillani, en myöskään tee asioita puolesta, varsinkaan sellaista, josta on seurauksena oman jaksaminen menetys, omien voimavarojen toiselle antaminen, jos ja kun tarvitsen kaikki jaksamisen omaan kotiin, omien lasteni kanssa elämiseen ja heistä huolen pitämiseen.

Minun rahkeeni eivät riitä muualle, ei tällä hetkellä ja sitä saa luulla ja olettaa minun pelkästä ilkeydestä ja vittumaisuudesta niin toimivan, kuten toimin. Minulla on oma elämä ja itse päätän, mihin omat voimani käytän.

Reagoin kuitenkin, kirjoitan tätä tekstiä tietoisena ja voimaantuneena. Tunteet tulivat, menivät. Tiedostan, kuinka sama kaava toistuu aina, mikään ei ole muuttunut toisten halveksunnassa ja paheksumisessa ja löylyä heitetään viellä vähän lissää. ”Se on sellainen ja tällainen, mutta onneksi sinä olet siinä tekemässä”.. ”Laitetaan naamakirjaan oikein ylistävät kirjoitukset, että se ja se saa lukea, kuinka kovasti olette tehneet töitä minulle.” Niin tuttua, niin ilkeää ja pahantahtoista toimintaa omia läheisiään kohtaan.

Minä voin valita, myös tämän asian kanssa ja päätin olla itselleni uskollinen, ensin oma perhe ja sitten vasta muut, jos jaksamista/haluamista riittää. Se on vain niin helppoa tuomita muut ymmärtämättä tosiasioita, olla uskomatta ja vain olettaa ja arvailla. Kun kysytään, mitä kuuluu? Voisi joskus kuunnellakin, eikä alkaa puhumaan päälle omia ongelmiaan.

Olen nyt hirveä ihminen, en välitä ja olen itsekäs. Vain, koska olen oppinu määrittämään omat rajani kaikessa. Olen hankkinut oman elämäni, johon ei kuulu valitettavasti tietyt asiat. Ja en suostu kokemaan tai olemaan syntipukki, syyllinen. Sitä en ole pienimmässäkään määrin.

Olen onnellinen, ja saan olla. Minun onni ei ole keneltään muulta pois. Kateus vie kalatkin merestä, taitaa olla ihan totta ja on mennyt todella kauan aikaa päästä pois ikeestä, kateuden kaiken kattavasta pahuudesta.

Kaikki on hyvin, se mikä toistuu usein samankaltaisena ilmiönä, ei tuo mitään uutta ja on onneksi ennakoitavissa. Suhtauminen asiaan on itsestä kiinni, samoin reagointi on omalla vastuulla. Kaikki on hyvin kuitenkin, kun ymmärtää olla lähtemättä juttuihin mukaan. Kaikki on hyvin, kun ei anna sekoittaa pakkaa sen enempiä ja vastuuttaa toisen omista asioistaan eikä haksahda ansaan, alkaen säälin tai muun tunteen ansiosta tekemään toivottuja palveluksia.