Kiitos vanhalle kodille

Jäät mieleemme monessa. Maisemat ikkunoissa, vaihtuva vuodenaikataulu milloin keltaisena, milloin luminen vuoristo, kesän varjoisat sävyt. Ymmärrän, miksi korpisana on alueella niin voimakkaana läsnä näiden vuosien jälkeen. Tänne vanhaan kotiin ei paista aurinko ja metsä on joskus ollut kovin tiheää ja vanhaa puustoa. Ympärillä on paljon vuoria, maanpainanteita, luontoa. Olen kaivannut auringonlaskuja, ja jatkossa näen ne omasta ikkunastani.

Eläimet luonnossa, lintujen viserrys kesäisin.

Kiitos vanhalle kodille, olet tehtäväsi tehnyt näiden vuosien aikana ja nyt on tullut aika vaihtaa maisemia. Annoit kokemuksen siitä, mitä en enää jatkossa kodissani toivo olevan. Kuntoilun kannalta portaikko sisällä on ihan ok, vaan kun selkä sanoo yhteistyösopimuksen irti, portaikosta muodostuukin päivittäinen selviytymistaistelu.

Kiitos kaikesta, vanha koti. Jotenkin minusta tuntuu, ettei jää ikävä. En koskaan tuntenut oloani kovin kotoisaksi täällä, ehkäpä seinien sisällä on liikaa asioita, joiden kanssa en tullut sinuiksi? Ehkäpä toivottomuus valtasi liikaa alaa mielessäni, toivottomuus kaiken rapistumisesta käsiin, ilman mahdollisuutta korjata tilannetta mitenkään? Loppusiivousta tekiessäni totesin, etten jää ollenkaan ikävöimään, en kokenut koskaan olevani kotona.

Kodilla on yllättävän suuri vaikutus kaikkeen elämään niin sisäisesti, kuin ulkoisestikin. Meille on ollut kovin hankalaa perheenä mahtua ylipäänsä vanhaan kotiin, keittiöön ei ole mahtunut kuin korkeintaan kaksi kerrallaan ja silloinkin on varmaa toinen toisiinsa törmäily ja jatkossa siitä ei ole pelkoa. Keittiössä mahtuu nyt touhuamaan useampi kerrallaan.

Jatkossa voimme liikkua kotona ilman jatkuvaa törmäilyä seiniin, kulmiin, huonekaluihin. Ei tarvitse väistää, kun kaksi on samassa tilassa. On hassua ajatella muuttavansa pienempään kotiin, mutta kuitenkin käytännössä suurempaan. Uudessa kodissa on näin ollen paljon turvallisempaa liikkua. Ja sitä liikkumisen turvallisuutta ihminen tarvitsee vanhetessaan.

Niin tosiaan, enemmän voisin kirjoittaa siitä, mitä en jää kaipaamaan sinusta vanha asunto, vaan sitä en tee. Kiitän ja se on siinä sitten.

Elämänlaatuun ja hyvinvointiin seinät ympärillä, siis koti missä oleskelee suuren osan ajasta, vaikuttaa ratkaisevasti. Sisustuksella voi jonkin verran vaikuttaa siihen, mitä silmä näkee ja tuulettamisella voi vaikuttaa siihen, miten ilma vaihtuu jos vaihtuu. Monia asioita olisi pitänyt tarkistaa ennenkuin päätimme muuttaa vanhan kodin seinien sisäpuolelle ja jokapäiväiset harmitukset saivat melkein yliotteen elämästäni ihan vain kodissa olevien puutteiden ja epäkohtien muodossa. No, se siitä nyt sitten. Kiitos, vanha koti.

Hei vaan, uusi koti!

Ensimmäinen yö on takana uuden kodin seinien suojissa. Vaikka talo on vanha, se oli yllättävän hiljainen yöaikaan ja johtuiko peräti suuren suuresta väsymyksestä, ettei yöllä mitkään äänet herättäneet? Voisi sanoa, etten ole aikoihin nukkunut niin hyvin koko yötä, kuin mitä ensimmäisenä yönä uudessa kodissa.

Touhua on riittänyt ja riittää vielä pitkäksi aikaa tavaroiden paikoilleen saattamisen myötä. Kaaos kotona on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, mikä juuri nyt vallitsee meillä. Siivoilen ja suunnittelen, ihan rauhassa. Tuntuu, kuin elämäni alkaisi aivan alusta ja niinhän se tavallaan sen tekeekin.

Uudessa kodissa on lukematon määrä positiivisia asioita. Luonto on lähellä tässäkin, pääsen koiran kanssa metsään ihan kotipihalta ja siinä riittää tutustumista pitkäksi aikaa molemmille. Ikkunanäkymät on luontoon, puihin. Sisäilma tuntuu olevan puhdasta ja ilma ainakin vaihtuu. Hankimme sisäilman puhdistimen uuteen kotiin ja se on jo toista viikkoa pöheltänyt menemään. Niin, ja en ole riittävän montaa kertaa vielä maininnutkaan tilan tunnusta, mikä nyt vallitsee kaaoksesta huolimatta.

Ps.Meille paistaa vihdoin aurinko sisälle! Mukavaa loppuviikkoa!

Asumisen menot pienentyvät

Edellisen kerran tehdessäni muuttoa, olin hieman omituisessa tilanteessa ja minun oli tavallaan pakko ottaa vastaan asunto, mikä ensimmäisenä sopi silloiseen elämäntilanteeseeni. Minun oli hyväksyttävä suhteellisen korkeat asumismenot kalliin vuokran lisäksi, ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa lasten vuoroviikkoasumisen jatkumisen takaamiseksi.

Tällä kertaa tilanne on toisenlainen ja iloisena saan jättää tämän vanhan kodin kalliine kustannuksineen jollekin muulle. Veden osuus on ollut ryöstöhintaista aina ja nyt kun senkin hintaa vielä nostettiin lisää, muuton jälkeen ei todellakaan tule ikävä tähän asuntoon. Sain juuri edellisen puolen vuoden vesimaksun ja vaikka kulutus on pysynyt samana kuutiometrilleen, laskuun oli hintojen korotuksen jälkeen tullut lisää vajaa sata euroa. Vuokran osuus asumiskustannuksista nousi myös vuoden alussa sadalla eurolla ja se olikin viimeinen niitti kaiken muun lisäksi.

Laskin kädessä ynnäilin käsillä olevan muuton vaikutuksia ja pelkkä taloudellinen säästö on huomattava, saatika kuinka paljon elämänlaatu nousee, sekä hermoparkani säästyvät jatkossa uuden kodin seinien sisäpuolella. Uskoisin myös fyysisen terveydentilan kohentuvan huomattavasti muuton myötä. Tiesin jo muuttaessa aikanaan ”pienestä” sisäilmaongelmasta, jonka syytä ei kukaan ollut löytänyt.

Ensimmäinen tavara viety ja kuva otettu uudessa kodissa

Kävimme viikonloppuna hakemassa uuden kodin avaimia ja oli ihan pakko viedä samalla kuvan maljakko sylissä, ikkunalaudalle toivottamaan tervetulleeksi uuteen kotiin. Maljakko on sen verran suuri, etten pakannut sitä ollenkaan särkymisen välttämiseksi. Kylläpä kutistui maljakon olemus tuossa paikallaan ikkunasyvennyksessään. Ympäristönkin mittasuhteilla on näköjään vaikutusta, ja vanhassa paikassaan kuvan maljakko on ikäänkuin vienyt paljon tilaa ympäriltään ja maljakko on tuntunut todella isokokoiselta ja raskaalta.

Avaimet uuteen kotiin saatuani muutto ikäänkuin tuli todelliseksi. Me todellakin muutetaan ja olen siitä koko ajan enemmän innoissani.

Tällä viikolla pikkuinen on tulossa neljäksi päiväksi äitinsä työvuorojen mukaisesti hoitoon, pari aamua ja pari iltaa. Muuttotouhuja tehdään sitten pikkuisen rytmin mukaisesti, jos tehdään? Tai siis on pakko tehdä, koska olemme sopineet yhdelle päivälle pikkukaverin hoidon kanssa peräkärryvuokrauksen, jotta ylimääräiseksi jäävät huonekalut ja muut ”rojut” pääsevät viimeiselle kierrokselleen kierrätysasemalle.

Elämänmuutos maistuu nyt mukavalle. Uskon koko vuoden olevan yhtä posiitiivista elämänmuutosta, vaikken vielä välttämättä tiedäkään, mitä missä ja milloin. Olen kuitenkin ottanut sen ensimmäisen askeleen kohti parasta mahdollista.

Parhainta mahdollista viikkoa myös sinulle!

Sisustustuunailua syksyyn

Siinä se vihdoin on, kello. Ja varmasti kuuluu, varmasti herättää koko talon väen alkaessaan tekemään työtään. Osa lapsista on perinyt minun aamu-unisuuden eli mikään ei heitä saa hereille, paitsi ehkä tämä vanhan ajan pirinäkone. Toimii minullekin. Sanoisinko, että muutamia kertoja on syksyn aikana tapahtunut herätyksen ohi nukkumista ja asialle oli tehtävä jotakin…

Sisustusta (jakkaran tuunaus)

Punonnan opettelu (ympyrän) muotoon) sujui yllättävän kivuttomasti. Itsellä ei ollut mitään tietoa, miten oikea-oppisesti homma aloitetaan.

Harmaan sisustuksen aika on meillä näköjään ohi. Luonnolliset värit valtaavat alaa alkaen eteisestä ja, kun tarpeeksi monta kertaa silmää ärsytti, keksin idean harmaan jakkaran tuunaamisesta. Sisal-narua jalkoihin ja muutaman tunnin näprääminen punontaa päällisen virkaa tekemään.

Parasta on, kun saa jotakin valmiiksi asti ja nyt kävi näin. Jee ja hyvä minä!!!

Lopputulos ihan ok, ainakin värien puolesta.

Umppaliini, tuo hassu koira tekee mitä pyydetään ja tällä erää pääsi nuorison viereen seuraamaan pelaamista. Nuo asennot jaksaa aina vaan ihmetyttää ja yllättää ja tämäkin hetki oli kuvattava. Ei sitä ihan joka päivä koiraa pelikaveriksi saa.

Uma on pienimuotoisella sairaslomalla kolautettuaan jalkansa puistoillessa, lepo auttaa rasitukseen, vaan painonhallinta vaatisi päivittäiset liikunnat ja toivottavasti piakkoin päästäisiin jo normaaliin lenkkeilyyn.

Omalle kohdalle mietin, voiko ihminen liikkua liikaa päivittäin? Olen jaksanut puuhastella kotona enemmän nyt, kun Uman kanssa lenkkeilyt on vähissä. Tai sitten flunssa alkaa vihdoin ja viimein helpottaa; ei siinä tällä kertaa mennyt kuin kuukausi yskiessä ja niistäessä.

Flunssan myötä minun piti unohtaa jälleen kerran kaikki ylimääräinen rasitus ja suunniteltu tekeminen. Piti mm. pestä pari ikkunaa ennen pakkasia, vaihdella verhoja sekä ravata kaupoilla etsien sitä sun tätä tarpeellista. (Lähinnä säilytysjuttuja sekä kukkasille erillisiä pikku tasoja, ehkä)

Syksyisiä hetkiä kaikille!

Heräämisiä

Herätys noin puoli kuuden aikaan aamulla. Saan olla iloinen, että kova työ on tuottanut tulosta ja sisäisen kelloni toimii hyvin. Olen lapsuudesta saakka nukkunut yli puoleen päivään, jos vain se on ollut mahdollista. Ja hyvin usein, jos koskaan, se ei ole ollut mahdollista.

Aikaiset aamuheräämiset ovat olleet minulle yhtä tuskaa, vaikeita ja hermostuttavia. Kello seitsemän aamulla käänsin kylkeä ja pääsin vasta sikeän unen vaiheeseen, mutta eihän muu maailma nuku enää kello seitsemän aamulla.

Olen ollut myöhäinen iltavirkku, kukkunut hereillä vielä aamuyön tunteina, ihan pienestä pitäen. Aamuisin on luonnollisestikin väsyttänyt, jos on unta saanut pari,-kolme tuntia ennen herätystä.

Yhteiskunta ei anna mahdollisuutta elää ja olla oman rytminsä mukaista eloa. Valitettavasti. Kelloon ja aikaisiin aamuherätyksiin pitää opetella jo varhaisista ikävuosista alkaen.

Nyt kuitenkin sisäinen kelloni alkaa olla viritetty uudelleen. Asiaan saattaa ehkä vaikuttaa parempi unen laatu, kun uni on syvää eikä semmoista koiran unta.

Parempi unen laatu ja määrä omalle kohdalle on yksi suuren suurista kiitollisuuden aiheista. Olen kärsinyt koko ikäni huonosta nukkumisesta sekä yhteiskuntaan sopimattomasta sisäisestä vuorokausirytmistä.

Huonoa nukkumista en kuitenkaan ole eläesssäni kokenut ongelmaksi, vaikka se sellainen olikin tietämättäni. Miksikö? Koska en tiennyt paremmasta. Kun on ihan koko ikänsä nukkunut huonosti, se on itselle normaalia, eikä sitä edes osaa kaivata parempaa unta.


Tosiaan, kiitollisuuden kautta löydän pienen pieniä ja vähän isompiakin onnellisuuden kokemuksia. Koen, että kiitollisuus on valinta, joka on tehtävä jokainen päivä yhä uudelleen. Tästä seuraa automaattisesti sitten se, että saa olla onnellinen.

Vuosia sitten aloin tietoisesti etsimään elämääni tasapainoa, kaikkiin elämän eri osa-alueisiin ja ennenkaikkea itseeni. Pohtiessani nyt mennyttä ja peilatessani tätä hetkeä vuosia sitten olevaan, voin todeta tavoitteeni olevan totta tässä ja nyt. Tasapaino alkaa olla totta monella eri elämän alueella ja mikä parasta, sisäisesti olen myös saanut itseni aiempaa enemmän tasapainoon.

Hyvää loppuviikkoa kaikille lukijoille!

Kotona on hyvä olla

Sateinen, harmaa ja tuulinen keli on ollut jo ihan lapsuudestani saakka lempparini ja edelliset viikot ovat olleet mukavia ulkoilun kannalta. No, siitä en hirmuisesti pidä, kun koira kastuu ja en usko koirankaan liiemmälti arvostavan minun laillani sadetta.

Täytyypä myöntää jokainen syksy aina uudelleen, miten olenkaan syysihminen, nautin ihan kaikilla aisteillani ympäröivästä maailmasta. Tuoksut, värit, ilman kosteus. Ennen kaikkea muutos, joka luonnossa tapahtuu niin nopeasti, sen valmistautessa pitkään talveen. Pidän enemmän hämärästä, harmaasta, kuin vaikka liian kirkkaasta paisteesta päivästä toiseen kesäiseen aikaan.


Kotiin on ihana tulla sateisen ja tuulisen sään armoilta, korostaa hämäryyttä ja luoda varjojen leikki kynttilöin. Jonakin hetkenä ilmojen viilentyessä riittävästi, voi odottaa pienten lumihiutaleiden leijailevan maahan asti. Sitä ennen lumen tulon voi jopa haistaa kylmenevässä ilmassa.

Kiitollisuus nousee pintaan, kaikki on hyvin. Hyvä olo, joka seuraa kiitollisuutta, ei ihan aina ole itsestäänselvyys. Olen itsekin joutunut miettimään satoja kertoja, mitä järkeä kiitollisuudesta ylipäänsä on? Tai miksi piti olla kiitollinen, kun elämästä puuttui niin paljon? Kun elämä oli liian hektistä, sattui ja tapahtui.

On hirmuisen tärkeää ymmärtää, ettei toisten kautta voi saada mitään pysyvää. Ainoa, mikä on ja pysyy olet sinä itse. Kuvittelin itsekin aikoinaan olevani onneni huipulla, vaan vähänpä tiesin, voin nyt sanoa jälkeenpäin. Onni, onnellisuus lähtee syvältä sisimmästä.


Pinnallinen, näennäinen onnellisuus rakentuu ulkoisista jutuista, materiasta ja muista ihmisistä. Itsetuntemusta ei tarvita, ulkoisesti kaikki on saatu näyttämään hienolta ja muut voivat ehkä vähän kadehtiakin ihanaa elämää. Kolikolla on kuitenkin puolensa, onnessakin.

Aikoinaan havahduin keskellä lavasteita, kaiken piti olla paremmin kuin hyvin. Sisimmässäni en kuitenkaan ollut onnellinen ja koin peräti syyllisyyttä asiasta. Ulkoisesti elämäni oli täydellistä. Havahduin kuin unesta, hereille. En ollut tyytyväinen elämääni, sisin oli riekaleina ja mikään ulkoinen ei sitä voinut korjata. Ymmärsin olevani kovin onneton kaikesta ulkoisesta hyvästä huolimatta.

Uskalsin myöntää vuosien varrella itselleni monia kipeitä asioita, aloin nähdä asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tajusin tulleeni monessa suorastaan aivopestyksi lapsuudessa, ja jatkaneeni samaa harhaa itsekin. Maailmani romahti yksi pala kerrallaan, tai romutin sen ihan itse viimenään.

Yksinäisyydessä, tyhjässä kodissa viimein, alkoi työ itseni kanssa. Pala palalta olen rakentanut sisintäni kasaan, tavoitteena olla oikeasti onnellinen. Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika tavoitella onnellisuuden kokemusta. Olenko löytänyt onnellisuutta?

Olen jäljillä, jos noin voin sanoa. Kiitollisuus johtaa useimmiten onnellisuuden kokemukseen. Päätös haluta olla oikeasti onnellinen kahdeksantoista vuotta sitten, johdatti minut kovin raskaisiin päätöksiin, luopumisiin ja erilaisiin kompromisseihin. Koko elämäni perusteet ovat saaneet uuden muodon, ehkäpä kestävämmän ja minuuteni, koko olemassaoloni on kuin kirjoitettu uudelleen.

Kiitollinen ja onnellinen elämä ei kohdallani ole siis mikään pikkujuttu, jonka vain olen päättänyt haluta aikoinaan. Aidosti hyvä olo ei ole tullut itsestään, vaan olen tehnyt paljon kaiken sen eteen melkein parin vuosikymmenen verran. Sisäinen työ itseni kanssa jatkuu edelleen, olen saanut avaimia oviin ja mitä enemmän tunnen itseäni, kiitollisuuden kokemuksetkin lisääntyvät samoissa määrin.

Mukavaa ja syksyistä viikkoa jokaiselle!

Elämä on!

Iloa huonekasveista

Nopeasti on syys alkanut ja lisääntyvän hämärän pilvisinä päivinä todella huomaa. Lokakuu on alkamaisillaan tarkoittaen sitä, että syyskauden puoliväliä elellään jokseenkin kesäisissä lämpötiloissa.

Ulkona vihmoo vettä, taivas on harmaana ja puut valmistautuvat muun luonnon tapaan talviunilleen. Tänä vuonna koivut ovat olleet ensimmäisinä pudottamassa lehtiään, jotka eivät ole kunnolla vaihtaneet edes väriään vielä. Muutamia vaahteroita olen nähnyt punertavina, mutta ilmeisen lämpimän sään vuoksi luonnon värileikki antaa vielä odottaa itseään. Sienet tuntuvat villiintyneen kasvuun ja niitä näkyy tienvarsillakin ihan kiitettävän kokoisina rykelminä, monina lajikkeina. Linnut ovat parvina lennelleet kohti eteläisempiä näkymiä kattomme yllä.

Olen laitellut kotiin uusia ja vanhoja huonekasveja, istuttanut ja juurruttanutkin mummon kanssa yhteistuumin molempiin koteihin näitä hyvän mielen tuojia. Onnistuu homma näin syksylläkin, näköjään.

Huonekasveja on nyt paljon enemmän, kuin aikoihin ja niille paikkojen löytäminen teettää taas hieman työtä. Peikonlehti suurimpana sai seinähyllyyn oman paikkansa, samoin toinen samanmoinen pääsi hämärään seinän ja hyllyn välitilaan.

Kultaköynnökselle tein ruukkuun ympyrän mallisen tuen, jota pitkin voi kasvaa, jos kasvaa. Vielä olisi muutama juurrutettu köynnöksen oksa odottamassa istuttamista, kunhan saisin aikaiseksi hankkia sopivan ruukun.

Ajattelin kokeilla amppeliin kultakäynnöstä, josko kasvaisi paremmin siinä? Kasvin sijoittelu ikkunan eteen luonnistuu amppelissa parhaiten. Kultaköynnös on valoa vaativa kasvi ja meillä menestyminen on tämän vuoksi heikkoa kodin yleisen pimeyden vuoksi. Vaikka ikkunoita on, valoa ei riitä tarpeeksi edes ihmisten tarpeiksi. Onneksi emme tästä kärsi kovinkaan paljoa, hämärän hyssy on arkea meillä, meille.

Aaloe on uusin tulokas, ja saa nyt nähdä, miten se meillä menestyy?

Kuvissa olevien muiden kasvien nimiä en tähän hätään valitettavasti saa mieleen. Kasvin nimen tietämisellä ei ole minulle väliä/merkitystä, ja en paina niitä mieleeni mitenkään erityisesti.

Nuorena hoidin huonekasvit varsin hyvällä menestyksellä. Nykyisin en voi sanoa samaa. Unohdan jutella kasveille, unohdan myös kastelun joskus pidemmäksikin aikaa. Lannoitus on hepreaa jne. Altakasteluruukut pelastavat jonkinverran, mutta osa lajikkeista ei tykkää kasvaa niissä. Saan pidettyä yleensä kasvit kitukasvuisina hengissä, toisin kuin mummo. Hänen hoidossaan kasvit kasvavat liiankin hyvin, liian suuriksi lyhyessä ajassa ja toisinaan saan häneltä hävitykseen päätyviä kasveja meille.

Kaikesta huolimatta pidän huonekasveista ja elämä ilman niitä olisi kovin väritöntä ja ja. Huonekasvit ovat ilo elämässä, vaikka sen pienen tahi isomman hetken, minkä ehtivät säilyä hengissä.

Vuosi blogia takana

Vuosi on vierähtänyt blogin parissa nopeasti, uskomatonta miten nopeasti kuukaudet on vaihtuneet. Edelleen kirjoitan yhtä innoissani kuin aloittaessa, into ei ole hiipunut. Kiitos kaikille teille lukijoille.

Aloittaessa en osannut odottaa niin nopeaa lukijamäärien kasvua ja sama tahti jatkuu edelleen. Kiitokset ihan jokaiselle vielä kerran.

Tylsästä arjesta löytyy paljon niitä positiivisia asioita, kun hieman jaksaa nähdä vaivaa löytääkseen ne. Jokaisesta päivästä löytyy vähintäänkin se yksi hyvä asia, joka on huomion ja mainitseminen arvoinen.

”Saa olla onnellinen!” on tämän blogin kantava ajatus kaikenlaisten elämänkokemusten ja tavallisen arjen keskiössä. Tai no tavallisen ja tavallisen.

Elämässäni on paljon muuttuvia tekijöitä, joihin en oikein voi itse vaikuttaa, muutoin kuin ottamalla oikein hyvän asenteen niitä asioita kohtaan. Ja kyllä sitä asennetta usein myös koetellaan.

Olemme vuoroviikkoperhe, lapseni ovat kasvaneet parin viikon välein vaihtuvassa ympäristössä, koulun ollessa se yksi tuttu pysyvä tekijä elämässä kahden kodin lisäksi. Vuoroviikkoihin sopeutuminen on ollut (24h/7/365) äitiyden jälkeen hyvin haastavaa ja lasten hyvinvoinnin eri osa-alueet ovat eron jälkeen korostuneet entisestään. Haasteellinen erotilanne jatkui melkein kymmenen vuotta itse eron jälkeenkin, joka sekin kuormitti suunnattomasti jokaisen osapuolen arkea.

Olemme aikuisten lasten ja murrosikäisten lasten perhe, olen isovanhemmuuden kynnyksellä opettelemassa toisenlaista vanhemmuutta. Olen saatellut puolet tenavista jo vuosia sitten omiin koteihinsa oppimaan elämää omineen. Elämä on yhtä oppimista, se ei pääty koskaan…

Eron jälkeen olen etsinyt tasapainoa niin lasten elämään, kuin omaankin. Tasapainoa työn ja kodin /lasten välille, tasapainoa omaan elämään sairauksien kanssa. Olen etsinyt itseäni ennenkaikkea, sitä mikä minä olen tässä maailmassa ja mikä merkitys kaikella onkaan, mitä järkeä tai tarkoitusta varten olen tässä ja nyt?

Kirjoituksissa peilautuu ainakin jollain tasolla historiani ja elämänkokemus, sekä niitä vähäisissä määrin opittuja elämän lainalaisuuksia.

Blogini on seurausta ajanjaksosta, jolloin lähdin tietoisesti hakemaan onnellisuutta elämääni, ymmärtäessäni aikoinaan eläväni vain muiden odotusten mukaista elämää, esittäen omaa rooliani kulisseissa. (hyvin esitinkin, onnistuin huijaamaan jopa itseäni)

Onnellisuus on olla oma itsensä, sellaisena kuin on sattunut syntymään. Sitä toki kasvaa, kehittyy ja oppii elämän varrella unohtamatta kuitenkaan, ettei se onnellisuuskaan ole itsestään selvyys. Perustyytyväisyys elämään voisi olla synonyymi käyttämälleni ”Saa olla Onnellinen!” lauseenparrelle.

Saa olla; eli ei ole pakko, jos ei halua. Saa olla”, antaa mahdollisuuden valintaan, ja teemme päivittäin erilaisia valintoja. Joskus saa olla surullinen, masentunut, vihainen, rakastunut ja niin edelleen. Tunnetiloja voi olla päällä yhtä aikaa useampia, elämä kaikessa on kovin kerroksellista ja lomittain menevää. Ja mihin kiinnität eniten huomiota, se korostuu eniten.

Olen kulkenut hyvin synkkiä aikoja elämäni varrella. Sain masennuksen varmaan syntymälahjaksi ja samanlaatuisen mielenlaadun tukemaan masennusta. Poisoppiminen negatiivisesta maailmasta on ollut kovan työn takana, ja tänä päivänä edelleen ihmettelen, opettelen positiivista elämän puolta. Puolet masennuksesta on asennetta elämässä, puolet jotakin muuta.

Masennuksen takana piilee paljon negatiivisia tunnekuormia, paljon ikäviä korjaamattomia kokemuksia, rakkaudettomuutta itseä ja muita kohtaan, luottamuksen puutetta niin ihmisiin, kuin elämään yleensäkin.

Masennus on yksi keino herätellä ihmistä, pysäyttää ihminen, siinä omassa elämässään pohtimaan omaa olemassa-oloaan ja tarkoitustaan tässä ajassa, tässä hetkessä. Masennuksestakin voi oppia, siitäkin voi kasvaa ja ammentaa elämään paljon positiivista, vaikkei heti arvaisi niin käyvän jälkeenpäin.

Uskon, että jokainen kokee jossakin elämänsä vaiheessa masennuksen synkän jakson. Masennuksellakin on mielestäni aina jokin tarkoitus, kasvattaa ihmistä ”parempaan” päin. Masennuksella on aina jokin viesti kerrottavanaan ihmisen kasvua ajatellen ja mikäpä sen parempi oppi, kuin kokea itse? Oman kokemuksen kautta syntyy parempi ymmärrys myös muita ihmisiä kohtaan, on helpompi olla ihminen ihmiselle, jos itse tietää mistä toinen puhuu, jos on kokenut jotakin samankaltaista elämässään.

Jostain olen tullut siihen päätelmään elämässä, että kaikella on aina tarkoituksensa. Kaikella on aina syynsä. Ja kaikella on aina seurauksensa. Sama ajatus on pitänyt pintansa myös masennuksen kanssa. Kolikollakin on kääntöpuolensa, samoin kuin vaikka yöllä ja päivällä on vaihtelunsa. Vaihtelu itsessään kahden eri puolen välillä on luonnollisessa ympäristössä hyvin luonnollista, mikä tuppaa hyvin usein unohtumaan kiireessä ja elämän melskeessä, suorittamisessa. Aina ei voi olla onnellinen, eikä aina voi olla surullinen.

Opettelen olemaan onnellinen, menneestä ikävästä huolimatta. Blogi on toiminut hyvänä apuvälineenä matkallani kohti onnellisuutta ja parempaa itsetuntemusta. Samalla toivon voivani ehkä hieman inspiroida muita kanssakulkijoita; polku on pitkä, kivinen, kuoppainen ja yksin sen saa kulkea synkissä varjoissa, pimeydessä. Eräänä päivänä se on kuitenkin poissa, aurinko nousee ja valaisee lämmittäen kylmästä kärsivää.

Eräänä päivänä huomaa, miten syvään sitä onkaan juurtunut, ihan pienet tai vähän isommatkaan asiat eivät hetkauta elämän tuulissa. Olen oppinut vähän niinkuin kantapään kautta, miten oma asenne vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä ja asenne on aina valittavissa. Voit päättää millaisella asenteella milloinkin suhtaudut elämääsi. Ikävään mielenmaisemaan ei ole pakko jäädä märehtimään, sillä se kasvaa, mitä viljelet.

Kiitos kaikille ja mukavaa viikkoa!

Haaveiluja

Viikolla ilman lämpötila laski ihan reilusti alle kymmeneen asteeseen yötä vasten, sisällä alkoi nopeaan ilma jäähtyä ja huomasin kaipaavani villasukkia yöksi. Olin kuitenkin liian väsynyt lähteäkseni niitä erikseen etsimään alakerrasta ja yöunet häiriintyivät ihan selkeästi pienen vilun vuoksi. Lämmityskausi ei ole vielä alkanut tässä taloyhtiössä ja kokemuksesta tiedän, että kylmä tulee vielä useasti kotiimme vierailulle ennen joulua. Kaksia peittoja ja päiväpeittoja joudun säilömään jokaiselle perheenjäsenelle tämän vuoksi.

Neulon mielelläni, siis sitten kun on oikeasti aikaa ja voimavaroja paneutua siihen puuhaan. Haaveilen pienesti villasukkien tekemisestä. Edellinen vuosi sukkien neulonnan parissa jäi selkäkipujen vuoksi, yritin aloittaa puuhaa todeten, etten pysty istumaan siinä asennossa, missä voisin tehdäkin jotakin.

Tälle syksylle on jäänyt paljon rästiin tekemistä, koko edellisen vuoden ajalta, juurikin selän rajoittaessa liikkumistani ja kaikkea tekemistä. Nyt pääsen jo haaveilemaankin ja parina päivänä olen myös toteuttanut näitä lähinnä siivoukseen liittyviä rästiin jääneitä juttuja.

Suurempia unelmia, toiveita tai haaveita minulla ei tällä hetkellä olekaan. Jotenkin ajatusmaailmani kulkee kummallisia polkuja ollen liiankin realistinen itse itselleni. Haaveilen yleensä asioita, joita on realistista ajatuksen tasolla toteuttaa. Haaveilen hyvin pieniä ja mitättömiä arjen asioita, sellaisia, joita on mahdollista omalla toiminnalla saada aikaan.

Vanhemmiten olen itsessäni huomannut yhä enemmän kykenemättömyyttä suurten asioiden haaveiluun. Kokemus on jollaintapaa opettanut, ettei juuri ne minun haaveilut ota tuulta siipiensä alle. Tai sitten elämässä on aina se jokin ylitsepääsemätön este jonkin haaveen toteutumiselle.

Ongelmahan on yksinkertaisesti itsessäni. En usko itsekään omiin unelmiini, sillätavoin oikeasti. Elämäni aikana olen saanut niin monesti pettyä, ilmeisesti vääränlaisten unelmien vuoksi? Vaiko ehkä väärään aikaan ja paikkaan kohdennettuja unelmia?

Noh, ihan sama. Mennyttä on vähän vaikea lähteä pohtimaan sen enempää. Uskon vahvasti siihen ajatukseen, että asiat ovat tapahtuneet, kuten niiden on pitänytkin tapahtua ja elämäni on mennyt juuri niinkuin on pitänytkin mennä.

Meneillään on jonkinlainen välivaihe elämääni tarkastellessa, isossa mittakaavassa. Olen tiennyt rajoitteeni esimerkiksi työn kanssa jo vuosia ja siltikin sinnitellyt kilttinä tyttönä, koska niin pitää tehdä eikä haikailla turhia. Edellinen on siis se oppi, mikä minuun leimattiin kasvuikäisenä ja tiukassa on aate, ”ei saa unelmoida turhia”. Pitää olla järkevä, toimia yhteisen hyvän eteen, vaikkei oikeasti edes kykenisi.

Nyt on aika jatkaa uuden oppimista aiempaa terveemmällä asenteella itseään kohtaan. Ehkä elämässäni on pitänyt unohtaa omat jutut ja laittaa ne sivuun toistaiseksi? Tiedänkin jo, että ihmisenä olen ollut melkein asiassa kuin asiassa sellainen joko/tai tyypin ihminen. Nuorempana olin myös hyvin musta,-valkoinen tyyppi ja iän myötä olen löytänyt niin värit, kuin harmaan eri sävytkin elämään ja asioihin. Olen siis kasvanut ihmisenä ja en mitenkään päin voi sanoa olevani enää se sama ihminen, mikä olin vaikka kymmenen vuotta sitten.

Olen unohtanut, jos koskaan edes oppinut oikeasti unelmoimaan suuria. Monia lapsuuden haaveita toteutui aikuisena ihan normaalina osana normaalia elämää ja olin enemmän kuin tyytyväinen, kiitollinen kaikesta. Uusia suuria haaveita en ole sittemmin kyennyt muodostamaan syystä, etten tiedä oikeasti mitä juuri minä toivoisin tai haluaisin? Siinä mielessä heikko itsetuntemukseni tässä ajassa näkyy ja olen ehkä liian realistinen itseäni kohtaan? Vaiko kenties vain laiska pohtimaan?

Mikä siis on järkevää haaveilua ja mikä turhaa haihattelua tässä hetkessä? Elän elämääni sen mukaan, mitä eteen kulloinkin tulee. Otan vastaan sen, mikä annetaan. Ja kyllä, joskus toivoisin, viime viikkoina yhä enemmissä määrin voivani vaikuttaa edes hitusen siihen kummaan yhtälöön, mikä elämääni ohjailee.

Edellisissä mietteissä lähdin siis ulos ja lenkille. Tuntui todella kurjalta ja huomasin, miten mielialani laski kirjoitukseni myötä kuin lehmänhäntä. Onneksi kotiin tullessa olo oli parempi ja metsässä käveleminen paransi mielialaani.

Sain ajatuskulkuni pysäytettyä ja järkeistettyä. Ymmärsin oman ongelmani. Kyse ei siis olekaan muusta, kuin minuun kohdistetuista odotuksista ja muiden ihmisten pettymisistä heidän odotustensa täyttymättömyydestä minun suhteen. En täytä odotuksia suomeksi sanottuna. En ole juuri sellainen, kuin joku omissa mielikuvissaan haluaisi minun olevan ja pettyy sitten minuun kovin sanoin.

Ymmärsin samalla, miten en ole ehtinyt käsitellä itsekään omaa muuttunutta ja vähentynyttä kykyä toimia arjessa. Olen rehellisesti sanottuna yrittänyt vain ikäänkuin selviytyä päivästä toiseen sivuuttaen enemmän tai vähemmän omat tuntemukset sairauksien kanssa eläessä.

Syön kiltisti sydän,-reuma,-tulehdus,-ja kipulääkkeet ajattelematta itse sairauksia, jotka vaikuttavat toimintakykyyn joskus enemmän ja joskus vähemmän. Se, että joskus on se hyvä päivä, ei tarkoita todellakaan sitä, että palaudun lineaarisesti parempaan päin.

Vuosien kokemuksella osaan sanoa, että aina on tullut romahdus fyysisessä voinnissa parempien hetkien jälkeen. Edellinen on asia, mihin en voi itse vaikuttaa mitenkään, paitsi hyväksymällä tosiasiat sellaisena kuin ne näyttäytyy.

Askelmittarissa näkyy hyvin vointini. Pylväissä näkyy neljän päivän sykleissä voinnin kohentuminen, huippupäivä ja sitten voinnin lasku ja täydellinen romahdus eli huilipäivä ja sitten taas sama alkaa alusta.

Jos jaksan paremmin jonakin hetkenä tai päivänä, tarkoittaa samalla myös voinnin romahtamista seuraavassa hetkessä. Kykyni toimia vaihtelee ja usein myös romahtaa muutamaksi päiväksi, jolloin on vain levättävä. Kaikenlaiset yllättävät tilanteet on tämän vuoksi haasteellisia.

Kirjoitin alkuun, miten olen ”unohtanut” omat tarpeeni melkoisen pitkälle muiden hyvinvoinnin mennessä etusijalle. Äitinä ja vanhempana itsensä sivuun laittaminen on tarpeellista tiettyyn rajaan asti ja tuo raja vaihtelee tilanteiden mukaan. Olenkin nyt tilanteessa, jossa pitäisi löytää niitä asioita elämääni, mitkä tuovat positiivista jaksamista ja virtaa elämään, arkeen yleensä. Sellaisia ihan oikeasti voimaannuttavia juttuja, niitä minun omia juttuja.

Elokuun juttuja

Olemme elokuussa lisänneet koiran kanssa liikkumista niin määrällisesti, kuin laadullisesti. Umppa on laihtunut keväästä paljon . Mittaan koiran paksuimmasta kohdastaan ja tulos tähän mennessä on -7cm. Minun huono liikuntakyky edellisen vuoden aikana näkyi myös koiran lihomisena. Runsaan puistoilun myötä Umasta on kehkeytymässä kelpo sosiaalinen koiruus.

Vähän väriä alkavaan syksyyn kynttilän muodossa. Perjantaisin viikkosiivouksen jälkeen on ihana istahtaa paikoilleen ja vain olla nauttien hetki, jos toinenkin. Olohuoneen puolella järjestys pitäisi vaihtaa ”talviasentoon”, jotta ikkunanäkymä olisi jälleen huoneen pääosassa.

Vaihdan sisustusta jokseenkin usein. Sisustustauluja en samaa tahtia halua ostaa, joten yleensä väsään ne itse. Heinät on kerätty jo useampi vuosi sitten ja edelleen sopivat hienosti syksyiseen olotilaamme.

Tämä on tällainen tulostinkokeilu, ja ei lainkaan hassumpi lopputulos. Saatan harjoitella uudemman kerran kuvien kanssa leikittelyä.

Makuukammarin puolella on myös ensimmäistä kertaa ikinä kehyksiä ja oman silmän mukaista ”tunnelmaa”. Väliaikaiseksi tarkoitettu hyllykkö on nyt etsinyt paikkaansa muutostamme asti eli vuosia, ja nykyisin mööpeli on hieman tarpeeton kaikessa epäkäytännöllisyydessään. Saa nyt kuitenkin vielä hetkisen majailla tuossa, ennenkuin keksin käytännöllisemmän ratkaisun.

Muistilappuja jos tarvitsee, niin voihan ne olla itsetehtyjäkin? Tulostimen kokeilun tulos tämäkin.

Kaikenlaista pientä olen jälleen jaksanut puuhastella, mikä näkyy kotona uusiutumisena, melkein jokaisen huoneen kohdalla. Pään sisäinen sumu hälvenee ja pahin uupuneisuus alkaa olla näköjään takana päin.

Hyvää syksyn alkua!

Piiri pieni se vaan pyörii ja pyörii

”Laiskottelee vaan kotona”, ”menisi töihin, niinkuin muutkin kunnon ihmiset”, ”aina sairaslomalla”, ”mitä sitä nyt eläkkeelle havittelee, terve ihminen”, ”kunhan jaksaa esittää sairasta”….

Monetkaan sairaudet ja ongelmat ihmisen kehossa eivät näy ulospäin, valitettavasti. Ihmisen kokemus sairaudesta ja sairaudet ylipäänsä ei välttämättä tule ilmi satunnaisten kohtaamisten aikana. Kukapa sitä nyt ensimmäisenä alkaisi luettelemaan omia oireitaan ja vaivojaan tai jaksaisi valittaa niistä jatkuvasti, kuormittaen lähipiiriä?

Lääkäri ja terveydenhuolto ovat valittamisen paikkoja, ei suku taikka ystävät. Läheiset eivät voi tehdä oireille yhtään mitään, läheiset eivät voi helpottaa oloa, kyllä sekin asia on omalla vastuulla ja viimekädessä sitten myös terveydenhuollossa. Läheiset voivat korkeintaan kuunnella ja tarjota arkeen sellaista konkreettista ja käytännönläheistä apuaan, mikäli jaksavat omalta elämältään vielä auttaa.

Omalle kohdalle pyrin ihan tietoisesti välttämään omien ikävien oireiden esille tuomista, ei tule edes mieleeni saatika, että lapsuudenperheeni kesken olisi ylipäänsä mahdollista kertoilla omista asioita. Suurin osa läheisistäkin taitaa olla tietämättömiä , taikka sitten ihan vain välinpitämättömiä minun suhteeni. Uskoisin, että tietämättömyys aiheuttaa ikäviä kommentteja.

Onneksi osaan sivuuttaa ikävät kommentoinnit, ylenkatseet ja selän takana haukutut ajattelemattomat lauseet. Itsepä tiedän millaisessa kehossa elän ja mihin se kykenee milloinkin. Kaikesta huolimatta olen yrittänyt pitää yllä positiivista ilmapiiriä, välittämättä omasta kokemuksesta kehossani. Tai no, osaan ja osaan ollakseni täysin rehellinen. Kyllähän arvostelu tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja satuttaa kovasti, mikä on ilmeisestikin ilkeiden ihmisten tarkoituksena, haavoittaa ja lyödä lyötyä, jottei oma elämä tuntuisi niin kurjalta. Jokaisen elämässä on niitä ikäviä asioita, jotka ehkä mieluummin sivuutetaan, kuin kohdataan silmästä silmään.

Teen asioita kuunnellen itseäni, omaa oloa ja jaksamista. Tarkemmin ajatellen, opettelen edellämainittuja asioita. Olen oppinut viimeisten vuosien aikana huomaamaan niitä asioita, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä, huomionarvoisia ja tärkeitä.

Kun joku puhuu omasta pahasta olostaan käsin, se ei ole mitään mukavaa kuultavaa. Silloin ihmisen puhe tuntuu vierestä kuunnellen jopa mielipuoliselta, täysin käsittämättömältä. Kun paha olo puhuu ihmisessä, kuulijat jäävät hämmennyksen ja joskus jopa täyden epäuskon varaan, kysellen itseltään mitä oikein tapahtuu ja mikä tuota toista oikein riivaa? Miksi se puhuu noin ja sanoo noin?

Kateus on myös yksi suuri syy siihen, mikä saa toisen ihmisen puhumaan toisesta ilkeästi. Onko kateus pahaa oloa sitten? Olen pyrkinyt itse jättäytymään pois sellaisista ihmissuhteista, joista itselleni tulee vain paha mieli tai muuta pääosin negatiivista tunnekuormaa. Ymmärrän, etten voi vaikuttaa kuin omaan itseeni ja omaan elämääni. Toisia ei voi muuttaa ja vastuu kaikesta olemisesta ja tekemisestä ja sanomisista on aina jokaisella itsellään.

Harvakseltaan saan haukut, ylenkatseita ja kuulen, miten minua tai elämääni on arvosteltu hyvinkin rankoin sanan kääntein. Vieläpä tuntematta minua tai minun arkea yhtään paremmin, syystä ettei haukkujaa itseään kiinnosta tutustua paremmin, saati että jaksaisi kysyä kuulumisia, kuunnella kuulumisia.

Oli miten oli, myös minulla on vastuuni tällaisissa tilanteissa. Minun vastuulla onkin valita, kuinka suhtaudun puheisiin, ihmisiin ja minun vastuulla on myös se, miten reagoin, jos reagoin jotenkin eli päästänkö esimerkiksi ihon alle ikävät puheet, jota en tässä tapauksessa kylläkään tee. Asia ei ole uusi minulle ja olen oppinut vuosien varrella jättämään omaan arvoonsa puheet. Toki nyt reagoin, kirjoittaen tähän näin, ja totean miten olisi todella, todella mukavaa jos kysyttäisiin minun asioista ihan minulta suoraan ja lauottaisiin sitten samat asiat suoraan minulle, eikä rasiteta muita ihmisiä tyhjänpäivillä arvailuilla ja haukkumisilla. Syytön se kolmas osapuoli on kaikkeen siihen, mitä joutuu kuuntelemaan.

Sairauksista huolimatta olen valinnut oman asenteeni, sen miten itseeni suhtaudun. Puolustaudun hieman ja totean, etten enää yksinkertaisesti kykene ohittamaan oman itseni hyvinvointia oikein missään tilanteessa. En halua enää toimia vastoin omaa hyvinvointia, laiminlyödä omia tarpeita ja tuntemuksia. Minä olen myös yhtä arvokas, kuin vaikkapa perheeni muut jäsenet ja myös minä ansaitsen sitä samaa huolenpitoa, kuin mitä annan ja olen antanut muille koko ikäni. Armollisuus itseä kohtaan pitää opetella kaikessa.

Jos joku tekee toisin, eli heittäytyy omassa elämässään marttyyrin asemaan oli tilanne mikä tahansa, se on sen ihmisen oma valinta, kuten tällaisestä toiminnasta aiheutuneet seurauksetkin. Vastuu omasta toiminnasta on aina jokaisella itsellään, mikä pitäisi olla itsestään selvää.

En usko, että kenelläkään on niin täydellistä elämää. Ajatella, kuinka hyvin useimmilla ihmisillä olisikaan asiat, jos he käyttäisivät sen saman enegiansa oman elämän huolehtimiseen ja korjaamiseen, kuin mitä he käyttävät muiden ihmisten ja elämien vatvomiseen?