Voi koiraa, voi mummoa, voi sitä ja voi tätä. Joskus on ihan kivakin vain voivotella eri asioita tai tapahtumia elämässä. Tai no kiva ja kiva, yritän olla hauska useinkaan siinä onnistumatta. Sarkasmia, niin juuri sitäpä sitä. Joku ymmärtää paremmin ja joku huonommin.
Tänään tuli aamusta vaihteeksi voihkaistua ”Voi Umaaa”, heti herättyä.Tyynyjen kääntö sohvan istuinosalle on ehkäissyt koiran kiipeämisen sohvalle tähän asti.
Jotakin on aina keksittävä, kun elämässä alkaa olla liikaa jotakin ja Itse tympäännyin koiran karvoihin sohvalla. Siis siihen jatkuvaan imurointiin, jota en jaksaisi harva se päivä tehdä. Selkäni ottaa kipeää imurin varressa roikkumisesta ja olen sen verran mukavuuden halua tavoitteleva, etten imuroinnin vuoksi välttämättä halua selkääni kipeyttää jatkuvasti. Pidän kivuttomasta olotilasta kuitenkin enemmän, pidän myös karvattomasta sohvasta tavattomasti ja sen myötä karvattomista vaatteista.
Koirakin on mukavuuden haluinen yksilö ja kun oma petinsä on ollut pesun jälkeen kuivumassa, on sohva vetänyt puoleensa erityisesti. Uma oli viiikolla yksin ollessaan käynyt alakerrassa muksujen huoneissa, tällä kertaa oli itse avannut kiinni olevan oven. Kumma koira, kun ei rappusia normaalisti kulje sisätiloissa ja koira ei tule alas pyynnöstä, mutta yksin ollessa näköjään ramppaa niissäkin. Lähtiessäni kotoa en muistanut laittaa portaiden porttia kiinni.
Uman seikkailut nuorison huoneessa päättyi ilmeisen iloiseen herkutteluun ja kuten kelle tahansa karkkia liikaa vetäneelle, huonoon oloon ja oksentamiseen. Onneksi herkut tulivat ulos itsekseen, suklaalaskuri näytti onneksi vähäistä määrää, mutta silti varauduin jo henkisesti kiikuttamaan eläimen lääkäriin.
Kotiin tullessa Uman käytös ja olemus paljasti hänen käyneen tutkimusmatkalla alakerrassa. Siinä kohden taisi jo olla koiralla todella huono olo, ja kun yläkerrassa ei ollut tapahtunut mitään erikoista, alakerrassa paljastui tyhjä karkkipussi sekä suklaalevyn jäänteet. ”Voi Umaaaaa!” kuului useamman kerran suustani sen iltapäivän aikana.
Eipähän unohdu portti auki taas hetkeen ja näyttää siltä, ettei suljettu ovikaan enää pidättele, mikäli on päättänyt johonkin mennä.
Loppu hyvin kuitenkin, Uma toipui seuraavaan päivään ja minä sulattelen tapahtumia edelleen. Pesty peti kuivui patterin edessä useamman päivän ja onpahan sekin nyt puhdas jouluksi sitten.
Elämässä sattuu ja tapahtuu toisinaan, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Varmaa on, että aina tapahtuu jotakin. Olen omassa elämässäni huomannut sen, miten sitten kaikenlaiset tapahtumat ja sattumat alkavat tipahdella eteen ja syliin ikäänkuin kaikki samassa paketissa. Kaikenmoista voi tapahtua ja yleensä ne asiat eivät sitten ole mitenkään mukavia sattumuksia. Kaikki tapahtuu vähän niinkuin yksi kerrallaan, kun alkaa tapahtumaan.
Yleensä tapahtumien vaikutukset sitten ulottuvat minuunkin, vaikkei itselle välttämättä tapahtuisikaan mitään. Kärsin siis muiden mukana ja korjaan, siivoan, harmittelen, lohdutan jne. Autan sen minkä voin vähintäänkin.
Tässä on nyt ollut melkoista tapahtumien sarjaa edellisten viikkojen aikana, sellaista ikävää, josta itsekin olen ottanut osumaa ja pitkäänhän olikin elämässä erityisen hiljaista ja tapahtumatonta aikaa, että melkein jo unohti tämän toisen puolen näistä sattumista ja tapahtumista.
Ikävien sattumusten sarjan keskiössä sitä alkaa väistämättä miettiä, mikä ihmeen tarkoitus kaikella sillä on, mitä tapahtuu? Onko se niin, että kun elämä tuntuu mukavalta ja siedettävältä jonkin aikaa, toipuu edellisistä juuri ja juuri ja sitten se elämän pyöritys alkaakin uudelleen? Nuorempana mietin jo melkein tosissani elämäni olleen kirottua jotenkin, kun aina vaan sai kuraa niskaan ilman, että olisin ollut edesauttamassa tilanteita tai tapahtumia mitenkään, ja silti niiden tapahtumien vaikutukset kärsin minä tai läheiseni.
Elämä on mysteeri, josta ei ilmeisesti pääse jäljille mistään suunnasta? Silloin, kun sattuu ja tapahtuu, sitä väistämättä miettii, miten olisi voinut tehdä toisin tai olisko jonkin asian kenties ja ehkä voinut välttää jotenkin? Sitten kun ymmärtää, ettei mitään olisi voinut ennakoida, ei arvata etukäteen; kun tuntuu huonolta tuurilta, epäonniselta sattumalta, joka nyt vain tapahtui.
Niin, kaikkea ei voi ennakoida, kaikkeen ei voi varautua, vaikka kuinka yrittäisi. Onko sattuma olemassa kuitenkin? Huono tuuri, hyvä tuuri? Onni ja epäonni?
Se, miten varsinkin ikäviin tapahtumiin sitten suhtautuu, on asia erikseen. Miten asiat ottaa ja kuinka reagoi mihinkin juttuun? Kuinka katkaista negatiivisten tapahtumien ketju, vai onko se edes omissa käsissä? Kyllä olen itsekin ehtinyt elämäni varrella pohtia pahasta silmästä lähtien kaikenmaailman selityksiä omalle ikävälle tuurilleni, olen ikäänkuin peilin edessä pohtinut mikä vaikutus omalla toiminnalla, ajatuksilla jne. on ollut ja olisko voinut toimia jotenkin erilailla, olisko voinut kenties estää jonkin asian tai muuta.
Loppujen lopuksi sitä sitten aina tulee samaan päätelmään, asiat tapahtuvat, jos tapahtuvat. Ikävien sattumusten sarja käy kylässä säännöllisesti, viime vuosina onneksi yhä harvemmin ja harvemmin, mutta silti jokainen ikävä tapahtuma harmittaa, suututtaakin ja vielä rumempaa sanaa käyttäisin, jos kehtaisin.
Ei voi kun todeta, että elämä on. Tuo loppuunkulunut kaiken kertova lauseen tynkä. Elämä on. Voi vain yrittää suhtautua jotenkin elämässä tapahtuviin juttuihin ja huumorilla, jos yhtään sellaiseen kykenee. Elämä on.
Vai onko sittenkään? Asennettahan voi aina hioa timanttisemmaksi, omaa suhtaumista voi aina muuttaa paremmaksi ja paremmaksi. Mitä se sitten tarkoittaakaan omalla kohdalla?
Kaikki on kuitenkin hyvin nyt ja saan kiinni edelleen elämän positiivisista jutuista kaikesta ikävästä huolimatta. Tässä kohdin olen siis kasvanut jälleen ihmisenä, koko elämäni ei romahda ja mieli ei pääse synkistymään, vaikka asioita tapahtuukin ympärillä itselle ja muille läheisille. Jälleen olisi montaa eri tarinaa kerrottavana, mutta kukaan ei todellakaan uskoisi, että kaikki jutut olisi tapahtuneet yhdelle ja samalle ihmisille ihan muutaman päivän sisällä, joten pysyköön tarinat tässä meillä, seinien sisällä.
Viimeisin olikin, kun onnistuin kylmän maitokahvin kaatamaan syliini, mitä ei ole aikoihin tapahtunut. Kaikkein huvittavinta olikin, että hetkeä aiemmin pohdin, vaihdanko päälleni kotivaatteet, vaiko enkö sen ”pyhäpaidan” tilalle. Olin laiska, en vaihtanut kotivaatteita ja hetken päästä minulla oli valkoisella neuleella maitokahvit sylissäni. Että joo, kyllähän sitä olisi kannattanut vaihtaa hetimiten vaatetus, kun kotiin tullee, eikä vasta sitten myöhemmin. Onneksi koko sylin täyttävä tahra hävisi pesussa kuitenkin.
Tällaisina kausina, kun aina jotakin ikävää tuntuu tapahtuvan koko ajan, sitä alkaa ihan toisella lailla varomaan ja miettimään tekosiaan, hidastamaan tahtia entisestään ja harkitsemaan huolella ja jopa siirtämään erinäisiä päätöksiä myöhemmälle ajankohdalle. Koko elämänmittainen kokemus tekee hieman varovaiseksi, kun surkeiden sattumusten sarja tuntuu iskeneen omaan nilkkaan.
Parempaa tätä viikkoa kaikille!
