Arki, alkaa aalla sekin. Pikkuinen on kiinnostunut kirjaimista, mummo-kirjain on hänestä hauska bongattava kaikenlaisen tekstin seasta ja ilo on silminnähtävä hänen löytäessään jostain kirjaimen M. Onkohan lukemisen siemen istutettu? Pikkuisella lapsenlapsella on näköjään hyvät hoksottimet ikäisekseen ja monessa arjen asiassa kyllä osaa yllättää niin positiivisesti, muussakin, kuin kirjainten bongaamisessa. Luonnetta pikkuisesta löytyy myös, aivan kuten äidistäänkin ja se on hyvä se.
Oma arkeni on tällä erää ja vaihteeksi hyvin rauhallista. Rauhallisuuteen on muuten omasta mielestäni vaikeampi sopeutua, kuin jatkuvaan hektisyyteen. Olen saanut käännettyä nyt omaa luontaista rytmiäni enemmän aamuun, ja iltakukkuminen ja kaikenlainen iltatekeminen on jäänyt.
En tiedä sitten, onko hyväksi vääntää omaa luontaista sisäistä kelloa, vaikka mielessäni pohdin myös sitä mahdollisuutta, että oma sisäinen kelloni olisi jotenkin vääristynyt varhaisessa lapsuudessa? Jokatapauksessa minusta on mukavampi aloittaa aamut aikaisin.
Aikaisin aloittaessa ehdin ulos säälliseen aikaan koiran kanssa ja heräämiseen ei vierähdä ihan koko päivää. Tänään aamusta oli vuorossa yhden koneellisen verran tummia vaatteita pesuun ja huomasin kasvien vaativan vettään kipeästi, joten kipittelin edestakaisin keittiön ja olohuoneen väliä ahkeraan.
Kukkien kastelu unohtuu ja ruukut saavat todellakin kuivahtaa kunnolla kasteluiden välillä, sääli kukille. Viimeisin kuollut kasvi oli pylvästyräkki, joka eräänä aamuna näytti saaneen tarpeekseen huonosta hoidostaan. Sai ilmeisen liikaa vettä kerralla? Poikaset tästä kasvista ovat vielä toistaiseksi elossa.
Lenkillä ollessa mietin, pääsenkö kotiin asti ja ohikulkijoilta sain katseita kävellessäni hitaasti, hitaammin ja viiltävä kipu selkärängasta varpaisiin asti notkautti askeleen, toisenkin sähköiskujen sarjan seuratessa perässä päästä varpaisiin muutamia kertoja. Yritän kävellä mahdollisimman varoen, mutta epätasainen ja jäinen tie yllättää jalan alla aiheuttaen kipua jalkojen joutuessa eri korkeuteen. Pieni horjahdus, askeleen rytmin muutos tai selän asennon vääränlainen muutos saavat aikaan hiljaisen perkeleen huulilleni kivun seurauksena. Kaikkeen onneksi tottuu, enää en huomaa varpaiden puutumista molemmissa jaloissa, kuin ohimennen.
Lenkillä mietin myös, kuinka ja miten ulkoilutan koiran, jos ja kun käteni liikkeet ja koiran vetäminen ja nykäisyt alkavat olla haastavia? Haastetta jo riitti, kun yhden tien varrella asustaa suuri oravayhdyskunta ja, kun kyseessä on saalisviettinen koira, oli hihnassa pitelemistä vietin viedessä korvat mennessään. Siinä ne oravat juoksivat edestakaisin tienpientareelta toiselle suoraan silmien edessä ja monen monta kurrea luikki ja leikki puiden rungoissa kiiveten ylös ja alas. Ilman koiraa näkyä olisi ollut ilo seurata pidempäänkin.
Kaurapuuron olen opetellut myös syömään ulkoilun jälkeen, kaurapuuroa ja kauranäkkileipää ilman levitettä. En osaa sanoa, onko mikään muuttunut mihinkään suuntaan? Puntarin lahjoitin tarpeettomana pois ja vyötärön lihavuuden voi mitata mittanauhalla, joka kertoo enemmän, kuin pelkkä puntari. Vyötärön ympärysmitta ei ole muuttunut, vaikka kevennys syömisiin on ollut huima. Päivittäistä liikunnan määrää en voi lisätä tahi sitten jää väsymisen vuoksi kaikki muut arjen askareet kokonaan tekemättä. Jo nyt koen huonoa omaatuntoa tekemättömien askareiden edessä.
Ehkä syön vielä jotenkin väärin tai liikaa tai liian vähän? Keski-ikäisen keho on näköjään mysteeri, se toimii itselleni tuntemattomalla tavoin ja en koe pääseväni jutun jäljille ollenkaan. Tai, ihmettelen suuresti sitä, kuinka on mahdollista laihtua, syödä usein ja paljon ja vain istua sohvalla tuijottamassa sarjoja useampi kuukausi peräjälkeen ja sitten lihoa vastaavasti, eli syödä vähemmän, liikkua enemmän ja seistä suurimman osan päivästä. Jotenkin tuo ei käy järkeeni ollenkaan.
Noh, koira on tyytyväinen saadessaan suuren suuren porkkanan aamiaisensa lisäksi ja onkin aika kohta käydä päivälevolle. Sitä ennen pyykit kuivuriin ja keittiön puunausta. Mielessä pyörii vielä kysymys, kuka meillä sitten siivoaa, kun minusta ei ole siihen? Asennot, joissa joutuu kumartamaan, aiheuttavat tuskalliset seurauksensa ja kodin askareissa ei kumartumisilta voi välttyä, ei huonoilta työskentelyasennoilta.
Joitakin toimia kotona olen yrittänyt muuttaa niin, ettei asennot pääse kipeyttämään selkää lisää. Saunasta otin alimman askelpenkin pesukoneen eteen ja siinä istuen pyykit pääsevät koneeseen/kuivuriin. Astianpesukoneen tyhjennys sujuu, kun oikein keskittyy välttämään selän kumartamista ja nykyisin kaikki astiat sijaitsevat samassa kaapissa, minulle sopivalla korkeudella. Wc-pöntön/lattian pesuun en ole vielä keksinyt selkää säästävää tapaa toimia. Vaihtoehtoina on kumartelun ja lattialla konttaamisen väliltä valitseminen ja kumpikaan ei ole se paras vaihtoehto.
Pienestä sitä saakin oman mielen iloiseksi. Kukkien kastelusta se lähti ja päätin pitkästä aikaa pyyhkäillä pölyt pois sieltäkin, mihin en ole rättiä näyttänyt ties koska milloin viimeksi? Pesin myös pölyyntyneet lasiesineet ja järjestelin hyllyjä uudelleen. Tein sellaista, mikä aikaisemmin kuului omaan viikkosiivoukseen hyvin tiiviisti.
Sairastaessa monesta itselleen tärkeästä asiasta joutuu luopumaan ja itse edes muista enää, mistä kaikesta arjessani olen jo päästänyt irti?