Avainsana: perhedynamiikka

Henkinen kipu, paha olo on ehkä kamalinta, mitä toiset ihmiset teoillaan saavat aikaan? Varsinkin sellainen sairas ja kieroutunut vuorovaikutus ”läheisissä” ihmissuhteissa. Toki on on vastaanottajan vastuulla, antaako muiden kohdella itseään kuin kynnysmattoa ja aina ne omat tunteet on omalla vastuulla.

Siinä sitä onkin ollut opettelua, kun jokin herättää niitä tunteita, triggeröi ja kuinka siihen kaikkeen sitten reagoikaan. Antaako tulla samalla mitalla takaisin, vaiko jättääkö vain omaan rauhaansa?

Se, että sinut on mahdollisesti koulittu lapsuuden aikana tiettyyn kaavamaiseen tapaan reagoida tunteisiin, tilanteisiin ja sinua käytetään hyväksi, vaikka niiden tunteiden avulla. Itse olin kiltti ja auttavainen tyttö, joka aina riensi apuun, kun puhelin pirahti kellonajasta riippumatta, tai välittämättä siitä, oliko minulla jotain kesken omassa huushollissa. Paikalle päästyä mitään hätää ei sitten ollutkaan, oli vaan ilmeisen kiva, kun tulin paikalle, seuraneidiksi. Tahi sitten oli sitä ja tätä kunpitäisitehdä hommaa ja kukapa kääri hihat ja alkoi hommiin? Omat tekemiset jäi kotona pahasti kesken, mutta sehän ei ketään kiinnostanut.

Myöhemmin, neljän alle kouluikäisen kanssa lähteminen ei onnistunutkaan ja sain etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka olivat onnistuneet sitomaan minut koukkuihinsa. Ymmärsin, apua itse pyytäessä tiukan paikan tullen, ettei sama toiminut minuun päin, minun piti kyetä pärjäämään itsekseni ja olinkin ”sellainen ja tälläinen”, kun kehtasin apua pyytää.

Viimeviikolla triggeröidyin sosiaalisen median kautta, ihan vähän vain, mutta tarpeeksi saadakseni pontta edelleen minussa tunteisiin menevien tapahtumien kulkua seuratessa. Pienen, ohikiitävän hetken ajan olin mielessäni jälleen se hyljätty ja epätoivottu lapsi, joka ei kyennyt kantamaan aikuisen vastuuta..Syyllisyys huokui ylitseni ja viha täytti sisimpäni yhtä varmasti, kuin hetkeä aiemmin olin ajatellut anteeksiantoa.

Puhumattomuus, asioiden selvittäminen suoraan, on kiellettyjen listalla. Puhutaan, mutta seläntakana; moititaan ja arvostellaan jollekulle muulle immeiselle, mutta suoraan ei kyetä puhumaan. Olen useinkin yrittänyt ottaa asioita puheeksi, ja aina hiljaisuus on taattu. Ei haittaa, olen oppinut pitämään puoleni hylkäämisen uhallakin. Siinä ei ole mitään uutta, se tuntuu kyllä, mutta kestän sen. Olen itse itselleni se aikuinen, jota olisin monesti tarvinnut elämäni aikana.

Kasaan vihani rippeet, totean etten ole vastuussa aikuisista ihmisistä, ja minua ei saa toimimaan edes psykologinen vallankäyttö sosiaalisen median kautta.

En sääli, päätän, että en reagoi mitenkään ja en silti voi olla kysymättä seuraavassa puhelussa, oliko se kirjoittelu vittuilua, kuten olen ennenkin todistanut vastaavia asioita juuri siinä merkityksessä. Vastuu ei ole minun harteillani, en myöskään tee asioita puolesta, varsinkaan sellaista, josta on seurauksena oman jaksaminen menetys, omien voimavarojen toiselle antaminen, jos ja kun tarvitsen kaikki jaksamisen omaan kotiin, omien lasteni kanssa elämiseen ja heistä huolen pitämiseen.

Minun rahkeeni eivät riitä muualle, ei tällä hetkellä ja sitä saa luulla ja olettaa minun pelkästä ilkeydestä ja vittumaisuudesta niin toimivan, kuten toimin. Minulla on oma elämä ja itse päätän, mihin omat voimani käytän.

Reagoin kuitenkin, kirjoitan tätä tekstiä tietoisena ja voimaantuneena. Tunteet tulivat, menivät. Tiedostan, kuinka sama kaava toistuu aina, mikään ei ole muuttunut toisten halveksunnassa ja paheksumisessa ja löylyä heitetään viellä vähän lissää. ”Se on sellainen ja tällainen, mutta onneksi sinä olet siinä tekemässä”.. ”Laitetaan naamakirjaan oikein ylistävät kirjoitukset, että se ja se saa lukea, kuinka kovasti olette tehneet töitä minulle.” Niin tuttua, niin ilkeää ja pahantahtoista toimintaa omia läheisiään kohtaan.

Minä voin valita, myös tämän asian kanssa ja päätin olla itselleni uskollinen, ensin oma perhe ja sitten vasta muut, jos jaksamista/haluamista riittää. Se on vain niin helppoa tuomita muut ymmärtämättä tosiasioita, olla uskomatta ja vain olettaa ja arvailla. Kun kysytään, mitä kuuluu? Voisi joskus kuunnellakin, eikä alkaa puhumaan päälle omia ongelmiaan.

Olen nyt hirveä ihminen, en välitä ja olen itsekäs. Vain, koska olen oppinu määrittämään omat rajani kaikessa. Olen hankkinut oman elämäni, johon ei kuulu valitettavasti tietyt asiat. Ja en suostu kokemaan tai olemaan syntipukki, syyllinen. Sitä en ole pienimmässäkään määrin.

Olen onnellinen, ja saan olla. Minun onni ei ole keneltään muulta pois. Kateus vie kalatkin merestä, taitaa olla ihan totta ja on mennyt todella kauan aikaa päästä pois ikeestä, kateuden kaiken kattavasta pahuudesta.

Kaikki on hyvin, se mikä toistuu usein samankaltaisena ilmiönä, ei tuo mitään uutta ja on onneksi ennakoitavissa. Suhtauminen asiaan on itsestä kiinni, samoin reagointi on omalla vastuulla. Kaikki on hyvin kuitenkin, kun ymmärtää olla lähtemättä juttuihin mukaan. Kaikki on hyvin, kun ei anna sekoittaa pakkaa sen enempiä ja vastuuttaa toisen omista asioistaan eikä haksahda ansaan, alkaen säälin tai muun tunteen ansiosta tekemään toivottuja palveluksia.