Ajatuksia arkeen

Päivitin sivustoa hieman ja tein alkeellisen etusivun. Uusien asioiden oppiminen on mukavaa, varsinkin kun minä ja atk-laitteet/ohjelmistot emme sovi yhteen kovin hyvin. Käytin apuna kuvaa, jonka väreihin ja tunnelmaan tykästyin kovin saatuani sen valmiiksi.

Elämää etsien

Maailmankuva muotoutuu lapsuudessa pikkuhiljaa , alkaen vanhemman sylistä ja lapsuuden kodista laajentuen sitä mukaa, kuin pienen ymmärrys antaa myöden ja lapsi saa turvallisia kokemuksia lähiympäristön laajentuessa yhä etäämmälle tutustuista ympyröistään.

MIllaisen kuvan lapsi muodostaa mielessään maailmasta, ihmisistä yleensä?

Oma maailmankuvani ihmisineen on romuttunut useamman kerran tässä elämäni aikana. Jopa niin, että koen tulleeni aivopestyksi lapsuudessa. Tapani ihmetellä, etsiä ja kyseenalaistaa kaikkea ei ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, vaan on antanut suuren mahdollisuuden oppia erilaisia asioita monista eri näkökulmista käsin. Käsitykseni ihmisluonnosta on muotoutunut hyvin erilaiseksi, kuin mihin minun haluttiin uskovan lapsuudessa ja millaiseksi minua kasvatettiin.

Maailmankuvan romuttuminen on ehkä kuitenkin väärä sana kuvaamaan muutosta, jonka parissa myös työskentelen itseni kanssa? Ehkä laajentuminen tai vanhan ajattelun korvautuminen uudella olisi paremmin kuvaava? No, olkoon miten on asian laita, jokainen meistä varmaankin iän mukana kasvaa ja kehittyy edelleen uuden tiedon korvatessa tai täydentäessä jo opittua?

Kyseenalaistaessa kaikkea, ja kysyessä miksi-kysymyksiä, saattaa moniin asioihin saada erilaisiakin näkemyksiä ja oma ajattelu kehittyy ihan huomaamatta. Nykyisin oman ajattelun merkitys mielestäni korostuu, kun joka tuutista lävähtää silmien eteen kovin yksipuolistakin näkökulmaa asioihin. Itselleni esimerkiksi riitti tvstä uutisten katsominen jo vajaa parikymmentä vuotta sitten. Nykyisin tiedän kuitenkin paremmin, mitä maailmassa tapahtuu, vaikken uutisia tai tvtä seuraakaan.

Luen monia asioita jo päiviä ennen, ennen kuin sama uutisointi on ”lööpeissä”. Ihmettelen myös usein, miksi jokin tärkeä asia jää huomioimatta, kuten vaikkapa ne positiiviset tapahtumat ja seuraukset maailmalla? Eikö ihmiset halua positiivisia, iloisia asioita kuulla/nähdä? Vai onko nykyisin ihan se ja sama mitä maailmasta ja ihmisistä kerrotaan, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta? Vai onko ihmiset jo niin turtuneita valmiiksi pureksittuihin pelonsekaisiin juttuihin?

Entäpä erään uhoaminen historiallisiin tapahtumiin vedoten ja niin oikeuttaen tekonsa? Kuinka pitkälle historiaan katsotaan, satoihin vuosiin vaiko tuhansiin vuosiin?

Kysymyksiä itselle

Nykypäivänä elo on hyvin kiireistä, väsyttävää ja uuvuttavaa. Onko sellainen elämän tarkoitus? Ei ole, elämän ei pidä olla jatkuvasti ja vuosikausia näännyttävää ja ilotonta. Onni tulee eläen, juuri siinä hetkessä ja mitä elo sitten loppujen lopuksi onkaan? Se on se perusarki, joka on väistämättä jokaisella ihmisellä ihan omanlaisensa.

Kahta samanlaista kokemusta, näkemystä, elämää ei ole. Missä piilee ongelma silloin, kun omasta arkielämästä ei enää löydä onneaan, iloa? Missä on vika, kun mikään ei tunnu miltään? Onko aistien/tunteiden/kokemusten negatiivinen ylikuorma täyttänyt jokaisen huokosen ja kolon ja kökkö valuu yli äyräiden, koska luonnollista puhdistumaa ei pääse omaan elämään? Mikä tuo elämään raikkautta, mikä puhdistaa ja virkistää omaa elämää juuri silloin, kun koko oma maailma tuntuu raskaalta ja sietämättömältä?

Luonto ojentaa käsivartensa meitä kohti toivottaen meidät tervetulleiksi nauttimaan sen kauneudesta, mutta me pelkäämme sen hiljaisuutta ja ryntäämme ahtaisiin kaupunkeihin ja sulloudumme yhteen kuin julmaa sutta pakenevat lampaat.” -Kahil Gibran-

Isoja suuntaviivoja tälle vuodelle

Tammikuu, uuden vuoden ensimmäiset päivät. Meillä elellään rauhakseltaan arkea ja vapaapäiviä vielä tämä viikko. Jouluisia asioita keräilen vähän kerrassaan laatikkoonsa, josko tulevana jouluna sitten laittaisin paremmin ja enemmän joulua? Kuusen takaisin laitto kaappiin tuntuu aina jotenkin hieman haikealta. Yksi osa vuotta on mennyt nopeasti, vastahan oli marraskuu ja joulukuun alku..

Tälle vuodelle toivon erityisesti liikunnan ja terveellisen syömisen sopivaa tasapainoa. Vaikka jo nyt liikunkin paljon siihen nähden, mitä kroppa oikeasti sietää, ja vaikka määrällisesti pistän poskeeni vähän syömisiä, se ei kuitenkaan näy puntarilla. Taitaa tuo ikä tehdä tehtäviään ja hidastaa myös aineenvaihduntaa siinä määrin, että minun on ihan pakko tehdä keventäviä muutoksia omaan ruokavalioon. Suositusten mukainen syöminen ei ole omalle keholle se oikea juttu, ainakaan tuon painon suhteen, joten lisää työtä teettää, kun alan melkein summamutikassa kokeilemaan, millä tavoin painon saan takaisin niihin sopiviin lukemiin.

Ihanaa, kun on saanut nukkua yönsä hyvin. Se tarkoittaa omalle kohdalle helppoa heräämistä ja ylösnousua sängystä. Vuosiin en muista, että aamuisin olisi ollut mitenkään helppoa edes avata silmiä, saatika jaksaa nousta peittojen alta pois. Kipu, joka on pitänyt yöuneni huonoina jo hyvin pitkään, on nyt ilmeisesti taltutettu ja hitsi, miten olenkaan iloinen ollut nyt näinä aamuina.

Minulla oli hyvää tuuria sen suhteen, etten joutunut kokeilemaan monia erilaisia lääkityksiä, vaan sain heti ensimmäisenä sen oikean lääkkeen, joka vie kehosta kivun melkein kokonaan pois. Kovin paljoa en voi kehua paikkakuntamme terveydenhuoltoa, niin paljon on takana huonoja kokemuksia niin itsellä, kuin lähipiirilläkin. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, sillä sain yllättäen avun, joka oikeasti auttaa selviämään myös arjestani melkein tavalliseen tapaan. Tätä ihmettä olen saanut elää nyt muutaman viikon.

Tammikuun maisema näyttää tältä iltapäivällä, aurinkokin ehti hetken värjäämään puita punertaviksi

Kipu tekee minut kovin totiseksi, jäykäksi myös muutoin, kuin kehosta. Nyt jaksan hymyillä, nauraa ja olla enemmän läsnä perheessä. Nuoriso on selvästi hieman hämillään, ovathan hekin jo pitkään tottuneet äitinsä toisenlaiseen olemiseen ja kireähköön ulosantiin, johon kipu on niin voimakkaasti myös vaikuttanut.

Tälle vuodelle mahtuu myös muita isompia tavoitteita omaan elämääni. Nyt alkaa varmistumaan pikkuhiljaa kroppani kestämättömyys toimia enää siinä ainoassa työssä, mikä on omalta tuntunut. Selkäkipuni on vihdoin otettu tarkastelun alle ja ensimmäisen röntgenin jälkeen sain kuulla, että siellä todellakin on ongelmia. Kyllä tässä onkin sinnitelty jo vuosia omatoimisesti selän ongelmien kanssa.

Mitä ja miten alkaisin opiskelemaan, kun tuntuu, ettei mikään muu ole lähellä sydäntä? Asiaa olen pohtinut itsekseni jo reilun kymmenen vuotta saamatta vastausta, joten ihme pitäisi tuon asian suhteen tapahtua?

Ai niin, uuden koneeni myötä olen alkanut harjoitella erilaisten ohjelmien käyttöä. Aiempi ikivanha läppärini ei mahdollistanut edes yksinkertaisten ohjelmistojen käyttöä ja nyt runsauden määrä yllätti minut täysin. Olen päässyt laitteeni kanssa 2020-luvulle.

Äiti on vähän väsynyt

Elämä sitä heittää kuperkeikkaa, tasaisin väliajoin ja milloin minkäkin hankaluuden muodossa. Se on vain elämää ja niille asioille ei oikein sattuessaan mahda mitään muuta, kuin elää aina sen mukaan, mitä eteen tulee. 

Suunnitelmat, toiveet, ajatukset ja kaikki muu voi vaihtua ihan silmänräpäyksessä toisenlaisiin ja tunteet niiden mukana. Joskus olen helpompina hetkinä miettinyt, kuinka tylsää elämä olisikaan, jos se olisi aina sitä samaa rutiinia päivästä toiseen. 
Meidän perhepiirissä ei kovin pitkään ole ikinä saatu nauttia niistä tylsistä ja tasaisen arjen hetkistä. Aina on jollakin perheenjäsenellä jotakin, jos ei itsellä, niin on muilla sitten senkin edestä. 

Sitten, kun jotakin tapahtuu, yleensä muutokset arjessa koskevat minuakin jollain lailla, joskus enemmän tahi vähemmä ja aina joudun jossain määrin ja jokatapauksessa reagoimaan jotenkin.  Äitiyden taakka on joskus raskas,  äitiys ei ole pelkkää tanssia arjessa. Miksi en oppinut sitä silloin, kun toimin äitinä äidilleni? 

Opin jo melko varhain, ettei elämää kannata suunnitella sen kummoisemmin, koska omalle kohdalle on lähestulkoon aina tähänkin mennessä käynyt niin, että ne omat suunnitelmat voi unohtaa suosiolla muiden asioiden viedessä ajan, rahan,jaksamisen ja  kaiken huomion. 

Itse suunnittelin edeltäneille lapsivapaille viikoilleni huilaamista, hieman parempaa puunausta kotiin ja muita pikkuisia juttuja keskittyen tarkoituksella oman voinnin parantamiseen. Ja kuinka sitten todellisuudessa meni nämä edeltävät kaksi viikkoa? 

Ensimmäisen lapsivapaan viikon sairastin pedin pohjilla, miettien kuka voisi auttaa mm. koiran lenkityksessä todeten olevani melko omillani asian kanssa. Muutamasti joku lapsista sattui poikkeamaan meillä ja samalla käytti koiran ulkona. Samaisella viikolla myös lasten kyytitarve paikasta toiseen oli akuutti, vaikka lapset isänsä luona. Sama jatkui toisellakin viikolla, plus että pikkuinen sairastui ja tarvitsi hoitajan kotiinsa ja heti perään sairastui äitinsä, ollen itse kovin sairaana ja loppuviikko onkin mennyt tiiviisti heidän parissa. 

Nyt tilanne on kahden lapsivapaaviikon jäljiltä se, että oma koti on ahdistava kaikkine sotkuineen, ja tiedossa on suurempi siivous, mutta oma jaksaminen ei anna myöden. Umppaliini on joutunut tyytymään hyvin lyhyisiin ulkoiluhetkiin ja kun olen yksin vastuussa koirasta, koen erittäin huonoa omaatuntoa tämänkin asian puolesta. Olen kaikessa tohinassa unohtanut 

Vanha mummo ei pääse omaan saunaansa, koska yksinkertaisesti en kykene repeämään enää sinnekin ja hällä käy päivät pitkäksi yksinäisyydessään. Ei vaan ehdi, ei jaksa, kun omakin tontti on huolehtimatta.Pesulle piti sitten meille hakea ja viedä takaisin.  Miksi sitten toimin, niinkuin toimin? 

Voisin toki sanoa, ihmisille, lapsilleni, että yrittäisivät pärjätä omineenkin ja ,kun nuoriso on isäviikolla, isä voisi huolehtia lastensa asiat. Se vain ei mene niin, ei meidän tapauksessa. Pikkuisen äidille olisin voinut sanoa toisin, tehdä toisin myös ja jättää hänet selviämään yksinään arjestaan sairaan lapsen kanssa ollen itsekin sairaana, kuten itsekin jouduin aikanaan selviytymään, korkea kuume ei ollut mikään tekosyy jäädä petiin potemaan, piti jaksaa vaikkei jaksanut. 

Yritän tehdä parhaani, muistissani on vielä tänäkin päivänä ne elämäni tuskaisimmat ja kauheimmat äitiyden huipentumat sairaana ollessani, ja haluan auttaa lapsiani siinä, missä itse jäin yksin aikoinaan. Sellaiset kokemukset eivät kasvata, ei ainakaan parempaan äitiyteen.

Äitiys on omalla kohdallani usein omien tarpeiden ja toiveiden ja suunnitelmien sivuuttamista hamaan tulevaan. Jokainen määritelköön kuitenkin itse omalle kohdalle missä se oma raja menee ja toiset ovat onnekkaita sen suhteen, että on olemassa se kuuluisa hyvä tukiverkosto. 
Omalla kohdalla äitiys on lehmänhermoja sekä liiankin venyvää pitkää pinnaa eli suomeksi sanottuna tilanteesta riippuen melkoisen rajatonta. Tietyissä asioissa ja tilanteissa en sano ei, vaan vastaan kyllä syystä. Olematon tukiverkosto on kehittänyt kykyni selviytyä omineni, yksin joskus hyvinkin raskaassa arjessa. 
Omalla kohdalla kaltoinkohtelu on opettanut toimimaan toisin, venymään ja ajattelemaan ehkä liikaakin toisen tunteita, elämää kaikkineen, taikka, sitä mitä mahdollinen kieltäytyminen aiheuttaisi, taikka mahdollinen toiselle tuleva haitta, mikäli jokin asia ei onnistu. 
Äitiyteni on hyvin pitkälle lasten mahdollisimman hyvän elämän mahdollistamista tilanteessa, jossa toinen osapuoli kuorii kermat päältä ja rusinat pullasta. Tasapainoilua kaikessa. Joskus suoranaista selviytymistä helvetin esikartanosta tai oli vielä joitakin vuosia sitten. 

Sitä mukaa, kun saan vuosissa etäisyyttä omaan menneeseen, alan välähdyksenomaisesti tunnistaa tilanteita, joissa minun tapaani toimia käytetään vain hyväksi ja saadaan etuja itselle minun avulla. Se on kurjaa huomata, vaan minkä ihminen luonnolleen voi? Kaikissa meissä on olemassa taipumus hyvään sekä pahaan ja juuri hyväksikäyttäen muita, ihmiset yleensäkin kiipeävät sosiaalisessa elämässä etuja saavuttaen ylemmäs. 

On erikoista kirjoittaa näin illalla omaa ajatusvirtaa ylös. Väsyneenä moni normaalikin asia saa ihan omat mittasuhteet ja merkityksen. Olen tällä hetkellä kovin väsynyt, lepääminen ei oikein onnistunut ja seuraavat pari viikkoa on jälleen täynnä velvollisuuksia äitinä, vanhempana, aikuisena, mummona yms.