Kyllä tämä taas tästä, elämä voittaa pikkuhiljaa. Hehkutan itsekseni, miten vihdoin ja viimein sain kodin yläkerran kuosiinsa eli siivottua. Wc:n lattiaa kontallani pestessä tosin meinasi usko loppua omaan ketteryyteen. Ei ole kroppa siinä kunnossa vieläkään, ettenkö säästänyt itseäni muutamilta kirosanoilta hikikarpaloiden noustessa otsikkoon.
Kokemuksesta jo tiedän kuinka liiallinen hetkittäinenkin kuormitus voi viedä petiin pariksi päiväksi ja jo pahaa pelkäsin, etten wc:n pesun jälkeen jaksaisikaan muuta huushollia puunata.
Fatiikki, tuo uusi sana omassa sanavarastossa on ilmiönä ollut tuttu jo lapsuudesta lähtien. Eli omassa kokemusmaailmassa täysin normaali ilmiö, jonka kanssa olen elänyt ymmrtämättä, ettei sellainen väsyminen ole normaalia rasituksen kestoon tai kovuuten nähden.
Fatiikki siis tarkoittaa voimakasta uupuneisuutta erityisesti rasituksen jälkeen, joskus ei tarvita sitä rasitustakaan. Kuuntelinhan koko lapsuuteni ajan, miten vain kuvittelen olevani väsynyt, niinpä niin. Saatan ehkä pienesti olla katkeranvihainen ajatellessani tiettyjä lapsuudenkokemuksia ja kait se on ihan ymmärrettävää.
Kaikkea en jaksa enää yhden päivän aikana touhuta, en vaikka kuinka haluaisin ja toivoisin. En, vaikka motivaatio riittäisi vuoren siirtämiseen, vastaan tulee oma kroppa, joka lakkaa aina jossakin kohtaa tekemästä yhteistyötä ilmoittaen saaneensa tarpeeksi. Kehoa ei voi loputtomiin pakottaa toimimaan ja itseään ei voi ruoskia toimimaan, jos keho niin päättää, että nyt riittää.
Joten, olen syystäkin kiitollinen! Perjantain siivouspäivä onnistui. Vaihteleva kuntoni näkyy myös askelmittarissa tai rannekkeessa. Huonoina päivinä liikkuminen on tahmeaa ja hidasta. Kävelyni hidastuu ja askelmäärät pienenevät. Ja sitten kuten eilen, kävely on nopeampaa ja askeleitakin kertyy yli oman asettamani tavoitemäärän ihan huomaamatta.
Tänään uskoakseni pääsen kaivamaan keskenjääneet villasukat vihdoin komerosta, nyt kun oma tavoite kodin siivouksen osalta on saavutettu. Neulominen on itselleni ikäänkuin palkinto hyvin tehdystä hommasta.
Elämän mukana olen huomannut asettaneeni tiettyjä juttuja ikäänkuin tärkeysjärjestykseen, arvottaneeni erilaisia tekemisiä sen mukaan, miten tärkeitä ne muka ovat. Eli, kodin arjen askareet siivouksineen kaikkineen ruuanlaittoineen yms. pitää olla hoidettuina ennenkuin voin itse alkaa tekemään vain omia juttujani, kuten käsitöitä, sisustusta tai muuta itselleni mieluista. Jotenkin vinksahtanutta, mutta kyllä, en voi neuloa, ennenkuin vaikkapa koti on kokonaan kiillotettu, ruoka valmiina ja pyykit koneessa.
Pikkulapsiarjessa edellinen olikin oikein motivoivaa, omat kivat tekemiset olivat ikäänkuin palkintoja kaikesta suoriutumisesta ja palkitsin itseni vähäpätöisillä omilla hetkillä silloin, kun lapset vaikka nukkuivat päiväuniaan ja tein jotakin pientä omaa, kuten luin kirjaa, neuloin tai aloittelin kirjoittamista. Koin valtavaa syyllisyyttä siltikin, yrittäessäni neuloa lapsille jotakin pientä tai yrittäessäni lukea kirjaa heidän mentyään nukkumaan. Varastin aikaa itselleni ja se oli silloin valtavan väärin.
Nykyisin tuollaiset ”säännöt” on jokseenkin turhia, vaikka ne elävät edelleen enemmän tai vähemmän arjessa. Osa näistä jutuista on siirtynyt myös lapsilleni ja en tiedä onko se ollenkaan hyvä vaiko huono juttu.
Eräänä iltana olimme tyttäreni kanssa videopuhelussa ja ehdotin hälle, että laittaa kynttilän pimeyttä karkottamaan ikkunapaikalle, johon lapsi tuumasi, ettei ole siivonnut ja ei siis halua kynttilää palamaan, juurikin koska ei ole siivonnut. Tunnistin tästä oman ”sääntöni”, eli itse en voi sytyttää kynttilöitä, kuin siivottuun kotiin ja ne kynttilät ovat ikäänkuin palkinto tai piste iiin päälle, merkki siitä, että jotakin on tehty. Hassua sinällään, mutta onhan siinä jokin ajatus takana ollut ennenmuinoin, mistä lie tuo tapa onkaan pesiytynyt meille?
Lasten ollessa pieniä imurointi oli jokapäiväistä, saatoin myös erityisesti kesäaikaan moppailla lattioita useamman kerran viikon aikana. Nykyisin mietin, olenko ollut hullu vai miksi ihmeessä piti niin tiuhaan olla siivoamassa kotia? Kuljin kirjaimellisesti tuolloin rätti toisessa kourassani ja muksu toisessa kainalossa tehden koko ajan jotakin. Siivoaminen oli osa jokapäiväistä arkea myös käydessäni vuorotöissä ja aina kotona oli toinen työpäivä odottamassa työvuoron jälkeenkin. En saata ymmärtää, miten olen jaksanut semmoista tahtia ja ei ole mikään ihme, jos vuosikausien väsyminen purkautuu vanhemmalla iällä?
Nuorenahan sitä jaksaa! Edellinen lause saa vieläkin niskavillani pystyyn. Jaksaa jaksaa, kärsi, kärsi ja kirkkaimman kruunun saat! Ei, ei noin enää 2022-luvun suomessa. Niin, nykyisinkin vielä törmään ilmiöön, missä äiti-ihmisille on sälytetty kaikki vastuu perheen arjesta. Äiti käy työssä, hoitaa lapsien arjen hoitopaikkoineen, siivoaa, pesee pyykit, laittaa ruuan, käy kaupassa ja valvoo kipeän lapsen kanssa lähtien vielä aamuksi töihin isännän vetäessä lonkkaa odottaen kuninkaallista palvelua ihan vaan sen vuoksi, että on poika. Mistä vuosisadalta moinen juontaa juurensa?
Tämän päivän poikien kasvatukseen kuuluu tasa-arvo perheen sisällä niin hyvässä, kuin pahassakin. Pojat ovat kykeneviä ja samalla tavoin oppivaisia tekemään ja jakamaan arjen vastuut ja askareet siinä missä tytötkin.
Nykypäivänä ei kukaan nainen halua puolisokseen kädetöntä ja saamatonta ja avutonta miestä, jolla ei soppakauha ja rätti pysy kädessä työkaluista puhumattakaan. Nykymiehen yleisvaatimus onkin kyetä kaikkeen siihen samaan, mihin nainenkin kotona ennenvanhaan on kasvatettu. Jos nykymies ei osaa pestä omia vaatteitaan, tai kaydä kaupassa, valmistaa syötävää ja terveellistä ruokaa; se on turha mies ja taakka puolisolleen. Samoin on muidenkin elämän perusasioiden kanssa siivoamisesta lähtien.
Nainen, äiti, puoliso ei ole mikään yleistyökone, joka toimii vuorokauden ympäri väsymättä. Kotityöt ja normaali elämä vastuineen ei ole mitään avaruusteknologiaa. Jopa ihan pieni oppii tekemällä ja yhdessä. (tämän huomasin jälleen omaksi iloksi lapsenlapsen kanssa, joka kiikutti minulle pesukoneesta puhtaita pyykkejä ripustettavaksi narulle erään kerran ollessani hoitamassa pientä.)
Nykypäivänä tyttölapsia ei kasvateta siihen, että he olisivat pelkästään kotona äitiyden kultainen huntu kasvoillaan, se on mennyttä maailmaa. Nykypäivän tyttö/nainen on tasa-arvoinen siinä missä mies käyden samallatavoin palkkatyössä. Kuitenkin, edelleen näkyy ilmiötä, jossa mies vaatii passausta ja palvelua puolisoltaan tehden itse itselleen elämän mukavaksi omilla jutuillaan osallistumatta perheen elämään milläänlailla, paitsi olemalla taakaksi toiselle.
Kenen tehtävä on sitten opettaa mies kotitöihin, vastuuseen ja arkeen? Onko se lapsuudenkodissa opittua eli vanhenpien/kasvattajien vaiko jääkö rasittava ja riitauttava ja erkaannuttava työ ja opetus (nalkutus) kädestä pitäen sitten sille raukalle tulevalle tyttöystävälle tai puolisolle ?
Tänä päivänä on jo itsestään selvää, että perheessä on tasa-arvo miehen ja naisen kesken ja työt jakautuvat suht tasaisesti tai niin ainakin pitäisi olla. Jos ja kun molemmat vanhemmat käyvät kumpikin työssä, asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Kodin vastuut kuuluvat aikuisille ensisijaisesti, ja mikä on sellainen mies, joka ei tällaistä vastuuta kykene ottamaan?
Edellisen kaltaisia ajatuksia olen pohtinut jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja olen itse siis saanut erittäin sukupuolineutraalin ja tasa-arvoisen kasvatuksen. En siis oman lähtökohtani vuoksi kykene nykypäivänä ymmärtämään ilmiötä, jossa aikuinen mies ei kykene ottamaan vastuuta omasta tai perheen elämästä samalla lailla, kuin nainen eli tekemään kotityötä siinä missä nainen lapsineen.
Näitä ajatuksia heräsi tuossa muistellessani mennyttä ystävääni, jonka piti kiiruhtamaan tasan kello 11 lämmittämään miehelleen lautasellinen ruokaa, koska tämä ei hallinnut kuin syömisen tv äärellä. Minun kävi tuolloin niin sääliksi ihmistä, joka joutui passaamaan miestään ja hänelle se oli aivan normaalia naisen tapaa toimia. Silloin elettiin kuitenkin jo tätä vuosituhatta ja rehellisesti sanottuna en ollut ikinä kuullutkaan moisesta tavasta, miehen passaamisesta ja sisäisesti päätin, että jos joskus saisin poikia, he kyllä oppisivat pitämään itsestään huolen eivätkä tarvitsi siihen hommaan ketään muuta ja puoliso saa olla puoliso ilman velvollisuutta opettaa tai vaihtoehtoisesti passata poikiani/poikaani. Kait passaminen on ollut tapana joskus menneinä vuosisatoina miehen raahautuessa kotiin järjetömän raskaasta ruumiillisesta työstä väsyneenä, kaadettuaan ensin karhun tai pari 😉