Jotakin positiivista ilmoilla

Saa olla onnellinen!

Maanantai alkoi aikaisella herätyksellä, verikokeita ja sydänfilmiä vaihteeksi. Kaupassa pitäisi käydä.
Väsyn nopeasti ja päivittäin edessäni on valintoja tekemisten suhteen, joko/tai. Useampaan rupeamaan minulla ei voimat meinaa riittää tällä hetkellä. 
Esimerkiksi joko imuroin ja ulkoilutan koiran ja lepään loppupäivän. Ruuanlaitto jääköön seuraavaan päivään sitten. Toisena päivänä riittää, kun ulkoilutan koiran ja loppupäivä on levättävä. 
Siivoukset ja muut kotityöt yhdeltä istumalta saman päivän aikana olen saanut unohtaa jo aika päiviä sitten. Vähän kerrallaan tekemistä, lepo ja jälleen vähän jotakin aktiviteettia ja lepo. 

Kaikki fyysisesti vähänkään raskaat tekemiset verottavat jaksamista jopa useammalla päivällä eteenpäin ja monesti joudun harmittelemaan asiaa, jos, ja, kun, vaikka, esimerkiksi isomummon työmaalla on pitänyt jotakin tehdä ja sitten ei ole voimia enää kotiin, eikä omiin asioihin. Nyt ei tosin ole ollut voimia, edes sinne isomummon tykö. 

Erään kerran, tässä alkusyksystä, lääkäri oletti automaattisesti minun olevan masentunut, (väsynyt ja ei jaksa fyysistä rasitusta) ja alkoi puhua mieliala-lääkityksestä, jonka kela kuulemma vaatii joissakin tilanteissa. Kerroin lääkärille useaan otteeseen toistaen, etten ole masentunut, vaikka kyllähän se välistä korpeaakin, kun keho ei vaan toimi, ja mieli haluaisi tehdä sitä ja tätä. Sain eteeni testin täytettäväkseni. 
Kysyin, että jos kelan mieliksi pitää sitten jotakin lääkettä syödä, niin voisiko arvon tohtori määrätä jotakin piristävää, sellaista mikä laittaisi tuohon kehoon hieman vauhtia? En saanut lääkettä, masennustestistä ei herunut pisteitä sillä erää. Kyseinen tyyppi oli olevinaan tietävinään perustaudistani ja silti ei ymmärtänyt kaikenkattavaa uupumista/väsymistä muuksi, kuin masennukseksi. Kun keho uupuu, niin se ei ole automaattisesti masennusta.  

Itselläni on myös mennyt todella pitkä aika ymmärtää oman jaksamisen erikoisuus. Normaaliahan siis on, että hereilläoloaika koostuu kaikenlaisesta rasituksesta ja töissä jaksamisesta ja kotona suoriudutaan velvollisuuksista, ilman sen suurempia ongelmia. Itse en kykene moisiin suorituksiin enää, en edes kotitöissä. 

Tätä kestää taas aikansa. Kunnes, eräänä mukavana päivänä huomaan olevani jälleen jokseenkin toimintakykyinen. Tai niin ainakin toivon. Jokainen taudin pahenemisvaihe on jättänyt jotakin jälkeensä. 

Tänään oli helppo aamu, pitkästä aikaa ja sänkyä petaillessa totesin, kuinka olen onnellinen siinä hetkessä. Tuli jälleen se omituinen tunne, joka kertoo minulle jostakin positiivisesta ja hyvästä asiasta saapuvaksi elämään. 
Kierrettyämme vajaan neljän kilometrin pituisen pyörähdyksen vesisateessa, melkoisen hitaalla vauhdilla, Umalle tuli yhenäkin kummallinen kiire kotiin metsästä. Uma katsoi minua ja haukahti ja laittoi vaihteen päälle kohti kotipolkua ja ihmettelen edelleen, miksi käyttäytyi noin? Ei ole tyypillistä käytöstä ollenkaan. 

Lenkillä pohdin hieman omaa elämää ja mietin aivosolut kuumina, mitä ihmettä teen jatkossa elämässäni. Ikäänkuin aamullinen positiivinen olo liittyisi nyt jotenkin itseeni ja siihen, että kaikki kyllä järjestyy parhain päin ja löydän työn/opintojen saralle sen oman juttuni? 

Siinä metsäistä polkua tallustellessani silmiini osui jokin kiiltävä, pilkottaen lehtien seasta ja päätin kumartua katsomaan, mikä siinä olikaan ja ylläri, sulkakorvakoru. Nostin erikoisen ja kauniin korun näkyviin, roikkumaan kuusen oksaan ja toivon sen löytävän takaisin omistajalleen. 

Kotiin tultaessa oloni oli virkistynyt huomattavasti, se, mitä ei ole kuukausiin tapahtunut. Vähänkö on siistiä, kokea olevansa edes hetken aikaa virkeä! Nyt pitää vaan jarrutella, etten väsytä itseäni tässä harvinaisessa olossani. Monesti tällaisen päivän päätteeksi olen ikäväkseni saanut huomata, kuinka sitten itse rasitan voimani uuvuksiin, koska on vain käytettävä hetki hyväksi  ja tehtävä niitä asioita, joista saan vain haaveilla pahimpina väsymisen päivänä. 


Nyt se on alkanut, koko päivän jatkuva hämärä, harmaa taivas, kosteus.

Iloa kotiin tuo pienet valot sekä kanervat

Olohuoneen vaihtuva näkymä marraskuussa

Tänään on hyvä päivä!

Tänään on hyvä päivä, tänään on hyvä päivä…

Nykyisin tuo ylläolleva toive värittää aamujani, viimeistään siinä kohdin, kun olen päässyt pöydän ääreen miniaamiaista nauttimaan. Ennen muinoin vihasin aamuja, en tiennyt mitään sen kamalampaa, kuin herätä yön jälkeen ja todeta olevani ihan yhtä väsynyt, kuin illalla nukkumaan mennessäsi. Monesti tuntui, kuin en olisi nukkunut ollenkaan koko yössä ja/tai aamuyön myöhäisinä tunteina nukahdin herätyksen soidessa parin tunnin perästä.

Tänään on hyvä päivä!

Omalla asenteella ja sisäisellä puheella on kovin suuri merkitys. Oikeastaan ainoa asia, minkä voi valita on juuri tuo oma asenne ja tapa suhtautua ihan kaikkeen. Parasta on, kun tietoisesti jo aamusta pyrkii kääntämään oman mielen parempaan päin.

En uskonut aiemmin mihinkään ylimalkaiseen positiivisuushömppään ja minua ärsytti edes lukea ihmisten kirjoituksia onnellisesta elämästään. Tai ärsytti, tulin paremmin sanoakseni hyvin surulliseksi, koska omalle kohdalle ne asiat tuntuivat niin kaukaisilta ja epätodellisilta.

Nyt olen kuitenkin opetellut valitsemaan oman asenteeni, jo heti aamusta ja toivon tänään olevan hyvä päivä. Vastuu omasta asenteesta on yksin minulla. Jos herään väsyneenä, kipeänä, kankeana, päätän siitä huolimatta, että tänään on kaikesta huolimatta hyvä päivä. Positiivisella asenteella on suurempi merkitys elämään, kuin ihan heti uskoisikaan ja tätä olen saanut ihmetellä jo pienen tovin.

Yhtenä iltana tein iltapalaleipiä ja teetä. Siinä palaa tehdessä muistin, miten avuton ihminen voi olla joutuessaan täysin toisen avun varaan ja niinkin pieni asia, kuin leivän teko ei luonnistu. Yhenäkin olin kovin kiitollinen, siinä hetkessä siitä tilanteesta. Seisoin siinä voidellen leipää, laittaen päällysteitä;juustoa ja kurkkua samalla teen hautuessa kupissa. Paljoa ei vaadi, että löytyy se pienikin aihe kiitollisuuteen ja sen myötä onnellisuuteen ja näiden kautta positiiviseen asenteeseen.

Toki kaiken takana piileksii ne ikävämmät kokemukset, jotka opettivat ainakin sen, mitä ei ainakaan omaan elämään halua. Ikävät asiat elämässä näyttävät myös sen suunnan, mitä kohti on mahdollista kulkea, jos niin päättää tehdä. Sen päinvastaisen reitin? Uskon jotenkin siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja ihmiselo on täynnä oppimista. Vaan voisiko se olla jotakin muutakin?

Jatkuva oppiminen on melkoisen raskasta ja pidemmän päälle myös tylsää. Mitä kaiken vastapainoksi? Hattaraa ja poreita, iloa ja leikkiä? Huoletonta vastuuttomuutta? Mitä? Siinäpä kysymys ja valitettavasti en ole ennustaja, en tiedä mitä seuraavan kulman takana odottaa ja sitä ei voi kuin ottaa ne seuraavatkin askeleet eteenpäin. Toivoen parasta mahdollista.