Aika, se kulkee taas nopeasti ja perässä en meinaa pysyä. Tarvitseeko edes? Ei välttämättä, mutta olisihan se mukavaa elää hieman hitaamminkin.
Meilläpäin ei ole vielä tullut ensilumia, joitakin hiutaleita satoi jäätyneeseen maahan ja seuraavassa hetkessä tiellä olikin jo pääkallokelit, vesisade jäätyi pinnoille kerrokseksi.
Koululaisten syysloma tuli ja meni ihan tarpeeseen sekin. Meillä huilattiin, pelattiin, käytiin elokuvissa ja yhtenä päivänä syömässä ulkona. Ei mitään sen ihmeellisempää, kuten ei ennenkään muksujen lomien aikaan.
Tällä viikolla olen saanut parina päivänä hoitaa pikkuista äitinsä työpäivän ajan ja samalla muistellut, miten ihmeessä olen jaksanut omien lasteni kanssa arjen aikoinaan?
No, nykyisin omaan jaksamiseen tosiaan vaikuttaa sairaudet ja lääkitykset, joten pitää olla itselleen ”armollinen” ja en voi todellakaan vertailla aikaa silloin ja nyt. Pääasia, että tällä hetkellä selviän arjestani ja voin sillointällöin toimia myös hoitoapuna pikkuiselle.
Hoitaessa pikkuista, meillä on selkeä ja samanlainen rytmi, kuin omillakin lapsilla oli minun ollessa kotona. Aamupuuroa, aamutoimia ja sen jälkeen ulkoillaan. Lounas ja päälle parin tunnin päikkärit, jonka jälkeen onkin välipalan vuoro ja sitten onkin jo äidin aika saapua töistään. Mummoillessa en ole kylläkään tehnyt lounasta valmiiksi ennen ulkoilua, kuten tapani oli omien lasten aikana hoitaessani heitä kotona.
Ulkona tulee hyvä nälkä sekä päiväunet maistuvat paremmin liikunnan ja raittiin ulkoilman seurauksena. Pikkuisen kasvaessa, myös ulkoilun kesto on kasvanut ja viimeksi hämmennyin hieman, koska poikanen pyysi päästä metsään kävelylenkin päätteeksi. Hyvä niin, koska itsekin viihdyn siellä ja pihasta pääsee suoraan polkua pitkin metsään. Kantojen ja kivien päältä pieni hyppi innoissaan ja polkuja pitkin kulkeminen näytti olevan jännittävää; ”Mistä pääsee takaisin mummon kotiin?”
Olen tyytyväinen matkasängyn hankintaan, tuiki tarpeellinen kapistus näin mummolan olosuhteisiin. Pikkuinen rauhoittuu unilleen omien rutiiniensa saattelema ja itsekin nukahdan hetkeksi hiljaisuuden vallatessa kodin keskelle päivää. Yökyläilyt sujuvat myös hyvin pikkuisen nukkuessa omassa pedissään.
Matkasänky on viimeaikoina saanut toimia myös porttina rajaten koiran ja pikkuisen tilat erilleen. Poikanen alkaa olla rohkea ja uskaltautuu jopa kokeilemaan miten koira reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja saattaa ärähtää varoituksen saatuaan tarpeekseen. Molempia on vahdittava tiukasti ja yleensä olen Uman vienyt turvaan parkekkeelle liian innokkaan taaperon edestä.
Onneksi koira on kärsivällinen ja kiltti heikompiaan kohtaan, pikkuinen vielä opettelee ja uhmaikäisenä myös saattaa kyseenalaistaa ja hakea rajoja myös koiran kanssa ja olenkin todennut parhaimmaksi pitää heidät toistaiseksi erillään, jos ja kun en ole jokaisessa hetkessä vieressä vahtimassa.
En ole ollut koskaan mitenkään pullantuoksuinen äippä, ja sitä en näköjään ole myöskään mummona. Arki ja arjen rutiinit kaikkineen on se minun tapani olla vanhempi. Muistelen, kuinka omat lapseni aikoinaan kyselivät, miksi en ollut samanlainen kuin kuin muiden lasten vanhemmat ja tuolloin ihmettelin kovin kysymystä. Nyt melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen tähänkin kysymykseen on tulossa vastauksia.
Marraskuu, ja ajatus kääntyy jo joulun puolelle. Ensimmäinen paketti on hankittuna ja kohta saa laitella loppuvuoden/talvisen sisustuksen uusiksi. En taida enempää malttaa odotella lunta tahi pakkasia, vaihdan ne matot seuraavan siivouksen yhteydessä ja yritän puhdistaa tassuja paremmin sisään tullessa.
Mielessäni on pyörinyt jo pitkään ajatus kirjoittaa elämänhallinnasta ja siitä, miten se näkyy arjessa tai mitä se oikein on.
Niin, elämänhallintaa on monenmoista ja eri rooleissa tapahtuvaa rutiinien muodostamaa tapaa toimia arjessa. Elämänhallinnasta puhuttaessa tarkoitan juuri arjessa tapahtuvaa elämää ja niitä pienenpieniä ja joskus suurempiakin rutiinien muodostamia kokonaisuuksia. Asioita, joita tekee ikäänkuin automaattisesti ilman sen kummempaa miettimästä ja yleensä vielä tietyssä järjestyksessä.
Itse esimerkiksi normaalisti aloitan aamun rutiinit astianpesukoneen tyhjennyksellä tai täytöllä sekä laitan pyykit koneeseen pyörimään. Sitä ennen tietysti aamiainen ja kahvia lääkkeiden kera. Toki oma vointi vaikuttaa paljon ja huonoina aamuina näiden rutiinien tekeminen kestää pidempään. Aamutoimet teen vasta juuri ennen ulostautumista, ja pedinkin petailen monesti vasta ulkoilun jälkeen. Lasten ollessa pieniä aloitin päiväni järjestään koneiden täyttämisellä ja tyhjäämisellä sekä aamupuuron ,-palan teolla herätellen muksuja yksi kerrallaan. Päivään mahtui paljon samoina toistuvia tekoja ruuanlaitosta siivouksiin ja toisinaan kaipaan jopa tuota hektistä aikaa, ollen samalla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä monet päivittäiset rutiinit on jääneet poiskin lasten kasvaessa.
Lasteni aikuistuessa, ja heidän alkaessaan haaveilemaan poismuuttoa lapsuudenkodista, oli elämänhallinnan perusteet erityisessä syynissä. Toivoin ja toivon jokaiselta nuorelta tiettyjä asioita tapahtuvaksi, ennenkuin edes alan / aloin keskustella tosissani itsenäistymisestä omilleen kunkin nuoren kanssa.
Pelkkä arjen asioiden osaaminen ei vielä ole elämänhallintaa. Nuori saattaa todellakin olla taitava monissa arjen askareissa ja tehdä asioita kotona esimerkiksi saadakseen rahaa. Matkaan tulee tietty mutta siinä vaiheessa, kun muutetaan omilleen ja kukaan ei palkitse niistä tehdyistä kotitöistä esimerkiksi sillä rahalla. Jos ja kun kotitöihin on ollut pelkkänä motivaatiotekijänä raha,(tai pakko) itsenäisyyden kynnyksellä omassa kodissa voipi tulla eteen pienimuotoinen ongelma, koska kukaan ei ole vaatimassa ja palkitsemassa hommista. Kukaan ei jaa tarroja jääkaapin oveen, kukaan ei kiittele tai huomaa mitä on tehty, tai mitä ei olla tehty. (no, ei kai kukaan enää nuorisoa tarroilla oikeasti palkitse, tiedän.)
Ylläoleva on vain yksi mahdollinen esimerkki, ja tuo esiin vain yhden osan elämänhallintaa eli ne kotiin liittyvät rutiinit ja niiden oikea-aikaisen hallinnan. Samaan syssyyn kuuluu myös kyky huolehtia aikatauluista ja noudattaa niitä sekä toimia vastuullisesti esimerkiksi opinnoissa. Perusteet opitaan yleensä kotona ja jonakin päivänä on ihme tapahtunut;nuori haluaa ihan aikuisten oikeasti hallita oman elämänsä, niin hyvin kuin mahdollista ja mielestäni ennen tätä nuoren on turha haaveilla muuttavansa omilleen asumaan.
Itse olen edellyttänyt omiltani, että elämänhallinta pitää olla siinä määrin kunnossa, että tietävät itsekin pärjäävänsä arjessaan ilman valvovaa silmää ja vastuut ja velvollisuudet tulevat hoidetuiksi. Näyttöä tästä siis pitää löytyä jo kotona asuessa.
Siinä vaiheessa, kun nuoriso saa päähänsä mahdollisuuden omilleen muuttamisesta omasta mielestäni asiaa tulisi hieman jarrutella ja yhdessä pohtia aikuisten oikeasti asiaa. Onko nuorella riittävästi vielä tahdonalaisia kykyjä hallita itsenäisesti oma elämänsä? Vaikka nuori periaatteessa osaisikin kaiken tarvittavan, miten se osaaminen ja taidot oman elämänhallinnan kanssa näkyy juuri sillä hetkellä, kun kotona nuoren aloitteesta asiaa aletaan pohtimaan? Onko se nuoren oma tila sellainen, että oman elämän vastuunotto jo näkyy kaikessa siinä käsillä olevassa arjessa? Eli, asuuko perheessä kenties yksi aikuinen vai vielä teini-ikää läpikäyvä nuori?
Elämänhallinta käsitteenä on useimmiten täysin itsestäänselvää ja ehkä niinkin selviö, ettei sitä tule ajatelleeksi. Ei ennenkuin elämässä alkaa mahdollisesti tulla ongelma eteen elämänhallinnan rakoillessa jostakin päin. Joten, mitä elämänhallinta oikein pitää sisällään?
Rutiineja, rutiineja ja vielä kerran rutiineja
Itse en aikanaan edes tullut ajatelleeksi, kuinka tärkeitä nuo jokapäiväiset, pienet, samoin toistuvat kuviot arjessa ovatkaan. Kokemuksesta tiedän, kuinka erityisesti juuri nuo rutiinit ja niistä kiinni pitäminen hankalina aikoina pelastivat ja pitivät elämässä kiinni. Muistelen toisinaan, miten olisin voinut myös oksentaa pelkästä ajatuksesta samana toistuvien arjen kuvioiden keskellä, niin itsepintaisesti pidin kiinni niistä. Ja hyvä kun pidin kiinni, näin vanhana ajatellen. Elämänhallinta tuo mukanaan turvan, vaikka eteen tulisi mutkia matkaan, sitä tietää pärjäävänsä aina jotenkin ja arjesta ei pääse muodostumaan kaaosta. Arkirutiinit pitää kiinni elämänhallinnassa.
Rutiinit siis suojaavat elämässä erityisesti vaikeiden aikojen aikana. Ja erityisesti vaikeina aikoina niistä arjen perusrutiineista tulisikin pitää kiinni kynsin ja hampain kiinni. Kunhan niitä on ensin ehtinyt muodostua ja niitä on tietoisesti rakennettu elämään.
Rutiinit ovat siis niitä pienenpieniä asioita, joita säännöllisesti ihminen tekee ja ne pääosin tähtäävät hyvinvointiin eri muodoissa sekä pitkällä tähtäimellä pitävät kunnossa. Syöt, juot, peseydyt ja huolehdit ympäristön puhtaaksi, liikut ja käyt kodin ulkopuolella, olet jossakin määrin sosiaalinen sekä huolehdit taloudenpidosta vastuullisesti. Näitä kaikkia asioita tulee tehtyä toistuvasti, usein tiettyyn aikaan ja tietyssä järjestyksessä ja rutiineja on myös helppo luoda tietoisestikin. Monet rutiinit on myös opittuna jo ihan lapsuudesta lähtien liittyen oman kehon hoitamiseen fyysisten tarpeiden kautta. Parhaimpia rutiineja ovatkin siten kaikenmaailman pienet hemmottelut arjessa, jotka tuovat iloa elämään.
Rutiinien puuttuessa elämä ajautuu kovin helposti ja nopeasti kaaokseen. Ja kuten positiivinen ruokkii positiivista, myös kaaoksella on taipumus laajentua ja levitä.
Koti on perusyksikkö. Koti on se paikka, missä saa ja voi voida hyvin, pitää voida hyvin. Koti on kaiken perusta ja rutiinit kutoutuvat kodin ympärille. Jollekin koti voi olla yhtäkuin reppu selässä, jollakin koti on se yksi huone. Jokatapauksessa on ne rutiinit, mitkä toistuvat samoina päivästä/viikosta/vuodesta toiseen luoden tunnetta turvasta ja jatkuvuudesta sekä siitä, että sinä itse hallitset omat rutiinisi ja olet niistä vastuussa, että ne tulee tehdyksi/huolehdituiksi.
Huolehdit itsestäsi ensin, ennenkuin kykenet ottamaan vastuuta muiden hyvinvoinnista. Kaiken voi opetella, myös aikuisena voi luoda itselleen ja elämälleen rutiineja, mikäli niitä ei jostain syystä ole lapsuudenkodissa oppinut. Rutiinit vähentävät ja poistavat kaaosta ympärillä, ne selkiinnyttävät ja järjestävät koko elämää edelleen luoden tunnetta jatkuvuudesta. Aikuisella vastuu on itsellään, kaikessa arjessa.
Olen vierestä kuullut, kuinka moni nuori on muuttanut liian aikaisin kokeilemaan siipiään omassa kodissaan ja lopputuloksena on elämään tullut kaaos. Raha-asiat ovat sotkussa, pahimmillaan on velkaannuttu pahasti ja nuori on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen. Opinnot tökkivät, koti on hujanhajan ja elämässä pitää kiinni enää jokin itseaiheuttettu riippuvuus tai ylitsepääsemätön kiinnostuksen kohde, joka vie kaiken ajan elämästä. Vaihtoehtoisesti vapaus maistuu niin makealta, ettei rutiinit kiinnosta, biletys ja kaverit menevät etusijalle ja jälleen seurauksena on oman elämän kaaos.
Olen myös omaksi järkytykseksi kuullut sellaistakin, missä vanhemmat heittävät lapsensa kylmästi ulos lapsuudenkodistaan ja toivovat parasta, vaikkei elämänhallinnantaitoja olisi ollenkaan kehittynyt. Sitten samat vanhemmat kantavat kassikaupalla valmista ruokaa toiseen osoitteeseen, maksavat vuokrat yms nuoren puolesta, käyvät siivoamassa sotkut pois ja maksavat nuoren elämää ilman, että kantaisi mistään vastuuta omineen, vanhemmat kyllä hoitavat varmaan niin pitkään kuin elonpäiviä riittää? Yhteiskunta sitten varmaan ottaa vastuun, vai kuka ottaa, jos ja kun ei itse sitä ymmärrä ottaa? Joskus käy niinkin, että nuori muuttaa opiskelemaan muualle ja on vielä liian kypsymätön elämään omillaan ja kantamaan itse itsestään huolta.
Rutiineja voi siis alkaa tekemään elämäänsä milloin vain, parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Monilta ongelmilta putoaisi pohja pois, kun elämänhallinnan osa-alueita pidettäisiin tärkeinä, ei itsestäänselvyyksinä. Pahoinvointi elämässä yleensä voi olla seurausta puutteellisesta elämänhallinnasta eli kaaoksesta, jonka voi kylläkin ja onneksi taltuttaa opettelemalla ottamaan vastuuta, vaikka niillä muodostetuilla rutiineilla.
Kun lapsi syntyy, harva miettii siinä hetkessä lapsensa elämää parikymmentä vuotta eteenpäin. Harva sitä miettii myöskään pikkulapsiarjen ja ruuhkavuosien tiimellyksessä. Pitäisikö kuitenkin, vanhempien jo ihan vauvan syntyessä miettiä se lopputulos, mihin omassa kasvatuksessa tähtää ensisijaisesti? Kuka miettii tietoisesti lapsensa tulevaisuuden taitoja elämänhallinnan kautta? Tavoite ohjaa silloin arjessa, automaattisesti ja vauvasta kasvaa joskus aikuinen, jonka on pärjättävä omillaan ja ehkä huolehdittava myös muista. Oppiiko lapsi pienestä pitäen kotonaan arjessa tarvittavat taidot, jotka määrittävät myöhemmin myös hyvän elämänhallinnan taidot?
Tietääkö vanhempi varmasti, ettei nuorensa kuole nälkään tai elä ötökkäinvaasion keskellä osaamatta pitää ympäristön siisteydestä huolta? Oppiiko lapsi ajattelemaan rahan käyttöä ja sitä, kuinka taloudellinen tilanne ei pääse karkaamaan käsistä ja osaa elää sillä mitä on käytettävissä ja ennakoimaan hieman tulevaa? Osaako ja kykeneekö nuori käymään ihan vain ruokakaupassa ja hieman suunnittelemaan rahan käyttöä niin, että se riittää myös laskuihin ja syömisiin? Oppiiko nykypäivän lapsi enää elämänhallinnan perusteita kotona?
Onko lapsillakaan enää rutiineja, jotka luovat perusturvan tunnetta ja elämänjatkuvuuden näkökulmaa elämään? Kaikkihan pitää olla kivaa ja hohdokasta tänä päivänä, ja usein tulee viestiä siitä, kuinka tylsää ja mälsää se peruselämä on. Mutta, aikuisen elämä kaikkine vastuineen ja velvollisuuksineen on pääosin sitä tylsää ja samaa päivästä toiseen. Yhtään en ymmärrä, mikä kiire nuorisolla on saada kokea aikuisten asioita, kun sitten ei osata kuitenkaan ottaa aikuisen vastuuta edes omista asioitaan?
Olin itse aikoinani osin väärässä, kun perustelin vanhimmille lapsilleni irrottautumista netistä ja puhelimesta tekemään muutakin. Perusteluni tuolloin oli tietämättä tulevaisuudesta, ettei puhelin esimerkiksi tuo/tee ruokaa kotiin, eikä se siivoa tai pese pyykkiä tai pese kehoa jne. Nykyisin on hyvä oppia, kuinka kotiin saa tarvittaessa puhelimen avulla sen kauppakassin, jos jostain syystä ei itse kauppaan pääse.Netin kautta voi myös opetella tekemään asioita vaikka omaan kotiin liittyen. Nykyisillä valmisruokien määrillä ei tarvitse myöskään nälkiintyä pahasti, joten pärjäähän sitä niinkin. Kotiin voit puhelimella tilata siivouksen, ja monia muita palveluja pyykkihuollosta lähtien. Peseytyminen taitaa vielä olla taito, jota ei puhelimella voi hoitaa?
Nykyisin puhelimesta saa arjen ja kodinhoitoon paljon neuvoja, jos jotakin ei osaa niin netin kautta voi hyvin videoiden ja muun materiaalin avulla opiskella. Kaikki tehdään nykyisin netissä ja netin välityksellä, kotoa ei oikeastaan tarvitsisi poistua lainkaan.
Maailma on muuttunut hyvin lyhyessä ajassa ja sitä en osaa määritellä, onko kaikki muutos ollut hyvää tai pahaa. Itse olen huolissani erityisesti lasten suuresta pahoinvoinnin määrästä, joka näkyy jokaisessa kadunkulmassa jollakin lailla. Pientenkin lasten väkivaltainen käytös heijastaa mielestäni perheiden laajempaa hätää siellä kulissien takana. Kenties lapset itse pääsevät käsiksi ja näkemään väkivaltaa ja muuta ihmisen silmille sopimatonta netin kautta ja tekevät itsekin sitä, minkä he luulevat normaaliksi tavaksi toimia? En tiedä, kauhistuttaa miten tuleva kokonainen sukupolvi on vääristynyt jotenkin piloille jo ennen kouluikää.
Jokohan kohta pääsen eroon olohuonetta koristavasta pöheltimestä? Onneksi jätin sen vielä paikoilleen edellisen viikkosiivouksen yhteydessä. Ilma sisällä on hyvin kosteaa ja pöhellintä apuna käyttänen sisäilman kosteus häviää parissa tunnissa. Nyt tuo hökötys on pelastanut jo kaksi kesää ja se 24 astetta sisällä riittää oikein hyvin, mikäli ulkona varjossa on sen yli 30 astetta. Mikä oli itsellä motiivi ko. laitteen hankintaan? No koira, ei itsestä niin väliksi, vaikka sydän meinaakin käydä kovilla kuumassa kodissa.
Osa meidän matoista jäi nyt pesulan pestäviksi. Jotenkin en vain ehtinyt enää mattopyykille, aina jollakin oli jotakin, mihin minua tarvittiin ja kenelläkään ei ollut vastaavasti aikaa lähteä auttamaan minua yhden ison ja painavan maton kanssa. Tässä kohden joudun antamaan periksi, omat voimat eivät riitä suuren ja läpimärän maton nosteluun ja on vain hyväksyttävä vaihtoehto B, pesula.
Komeron sain siivottua vihdoin eilen, ja eihän siellä enää ollutkaan mitään pois heitettävää tai ylimääräistä. Olin aiemmin jo siis tehnyt siivousta rankalla kädellä sielläkin. Ihmettelen kuitenkin, miksi minusta edelleen tuntuu sellaiselta, että meillä on ihan liikaa tavaroita? Onko ne nyt niitä, millä on jokin tunnearvo kuitenkin ja en vain raaski heittää pois? Vaikka todennäköisesti niitä ei kukaan tarvitse saatikka käytä enää missään? Olenkohan repsahtanut ajattelemaan ”Mitä jos joskus tarvitsen?”.
Kukat ovat edelleen hengissä, vaikka unohdan niitä kastella. Pyykkiä saan pestä paljon tai vähän riippuen perheen kulloisestakin kokoonpanosta. Juuri nyt olen saanut omat aluseni tyynyineen ja peittoineen kaikkineen pyöräytettyä koneessa, lasten vastaavat tuli jo aikoja sitten pestyä.
Ruokaakin laitan niillä viikoilla, kun lapset äitiviikollaan, ellei joku nuorista/miesystävä välttämättä halua harjoitella jonkin tietyn aterian valmistusta. Muutoin minusta tuntuu edelleen typerältä nähdä vaivaa pelkästään itseni ruokkimiseen ja jos miesystäväni ei olisi kuvioissa mukana, voisin elää lapsettomat viikot pelkällä kahvilla ja gluteenittomalla näkkileivällä. (Säästöä sekin).
Aina tai yleensä, kaikki asiat eivät mene niinkuin oli ajatellut tai toivonut. Silloin joutuu miettimään, kuinka asiat hoidetaan toisin ja joskus myös ikäänkuin antamaan periksi, vaikkapa niille omille periaatteilleen.
Arki, mitä se on? Jokaisella on omanlaisensa ja arki koostuu itse kullekin erilaisista tärkeistä/vähemmän tärkeistä, mutta toistuvista kuvioista ja asioista.
Olen itse iloinen, että arki on jälleen lomien jälkeen koittanut meidänkin perheeseen. Ihanaa, kun on lukujärjestys jääkaapin ovessa ja ulkona sataa enemmän tai vähemmän. Herätys, lapset kouluun, koiran kanssa ulos, päiväunet? Keittiö, pyykit, siivous, ruuanlaitto, kauppareissu, ruokailut, menot, läksyt, iltapalat, suihkut ja niin edespäin. Arjessa asiat toistuvat lähes samankaltaisina ja melkein ennakoitavissa on päivän kulku viikosta toiseen. Vielä en osaa heittäytyä extempore mihinkään poikkeavaan menoon taikka tekemiseen, vaan minun pitää saada tietää hyvissä ajoin etukäteen mahdolliset muutokset arjessa.
Lasten ollessa alle kouluikäisiä, varsinaiseen arkeen kuului paljon epäsäännöllisyyttä ja epävarmuutta. Olimme molemmat vanhemmat töissä ollessamme vuorotyössä, lasten isä myös oli töidensä vuoksi paljon poissa perheen arjesta tuohon aikaan. Lapset tietysti elivät vanhempiensa vuorotyön mukaisesti elämää ja asioiden ennakointi oli melkoisen mahdotonta.
Ensimmäisen lapsen aloittaessa koulutaivaltaan epäsäännöllisen arjen pyörittäminen alkoi olla sula mahdottomuus. Vuorotyöläisten epäsäännölliset työajat näkyivätkin alkuun koululaisen elämässä yksinolemisena, ja minun vuorotyöni päättyikin melkoisen nopeasti koulukkaiden jäädessä käytännössä yksin kotiin useiksi tunneiksi ja olipa aikoja, jolloin itse näin koululaisia sen pari kertaa viikon aikana hereillä, jos hyvä tuuri sattui.
Arkeen tuli enemmän säännöllisyyttä koulujen alkamisen myötä ja koululaisten lukujärjestykset alkoivat sanella kellonaikoineen arjen marssijärjestystä. On jotenkin helpottavaa saada nykyisin lasten lukujärjestykset keittiön oveen, onhan nuo rytmittäneet elämää jo sen 15 vuotta.
Tätä miettiessä tulee mieleen, miten lapsen ensimmäiset seitsemän vuotta ovat loppujen lopuksi niin lyhyt aika. Tämän jälkeen lukujärjestys, omatoimisuus ja liittyminen yhteiskuntaan askel askeleelta määrittävät suuren osan pienen ja oikeastaan koko perheen elämää. Peruskoulua ei voi käydä vuoropäivähoidon tavoin. Muu yhteiskunta ei pyöri vuorotyöläisten tavoin sekään.
Tässä siis yksi näkökulma omaan tärkeäksi muodostuneeseen ennakoitavaan arkeen ja siihen, miten lasten lukujärjestykset ja aiemmin myös harrastukset määrittivät ajankäyttöä ja sen sujuvaa suunnittelua.
Toinen näkökulma siihen, miksi ihan tavallinen perusarki on itselleni niin tärkeää, liittyy vahvasti omaan ehkä jopa traagiseen menneisyyteen.
Arjen askareet ovat koko elämäni ajan olleet se perusturva. Lapset pitivät huolen siitä, että arjen oli vain yksinkertaisesti toimittava. Pyykit oli pestävä, ruoka laitettava, kaupassa oli käytävä, koti siivottava jne. ja töissäkin oli käytävä hammastakin joskus purren. En saattanut jättää lapsia missään tilanteessa ”heitteille”, niin sanoakseni. Arjen sujuminen piti minut liikkeessä, siinä pikkulapsiarjen/koululaisarjen/teinivuosienarjen pyörityksessä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan omia asioita, ei myöskään muiden juttuja.
Pidin arjesta lasten kanssa siis kynsin ja hampain kiinni. Jaksoin, vaikken olisi enää jaksanut askeltakaan, unohdin, kun olisi pitänyt muistaa. Ensisijaisesti ajattelin lapsiani ja muita läheisiä, itsestä ei niin ollut väliä. (Ja näin jälkikäteen ajatellen, olisi ollut hyvä, jos olisin voinut edes joskus pitää itsestänikin huolta. ).
Arjen rutiinit pitävät elämän kasassa, vaikka ympärillä kuinka velloisi myrsky. Se, että on vastuussa jostakin, jonkun hyvinvoinnista, saa ainakin minussa aikaan toimintaa, joka erityisesti mahdollistaa arjen normaalin rullaamisen kaikkien kriisienkin keskellä. Kun arkeen on muodostunut tietty rytmi, sama järjestys, joka toistuu joka päivä samankaltaisena, asiat tulevat hoidetuiksi, kuin selkärangasta, enempiä miettimättä. Jokainen päivä yllätyksistä huolimatta kulki omaa tuttua rataansa rutiinien rytmittäessä päivän kulkua.
Jälkeenpäin vasta ymmärrän, kuinka vaikeiden asioiden ja tilanteiden kanssa olen ollut oman elämäni kanssa ja millainen rooli juurikin sillä arjella ja sen rutiineilla olikaan. Kriisien keskellä ja niiden jälkeen on siis todella tärkeää pitää kiinni juuri niistä tylsistä, puuduttavista ja ikävistäkin rutiineista. Ne vievät elämää hetki hetkeltä eteenpäin, poispäin ikävistä tapahtumista/tilanteista, kunnes joskus jossain on aika ja kyky käsitellä ne yhdeksi osaksi elämää.
Arki ja sen rutiinit jatkuvat kaikesta huolimatta, elämä jatkuu, vaikka ehkä jotakin on tullut lisää tai jotakin jäänyt pois elämästä.
Lasten kasvaessa oma aika ja omanlainen arki muuttavat muotoaan. Jossakin kohtaa sitä huomaa omaksi ilokseen, kuinka pieninkin on jo kovin omatoiminen monissa asioissa ja sitten kuitenkin samaan aikaan tarvitseva. Monia taitoja on vielä opeteltavana, ajatellen hänenkin tulevaa omaa arkea ja elämää omassa kodissa. Paljon olisi vielä opeteltavaa, vaikka viellä hänkin on sitä mieltä, että asuu kotona vielä kolmekymppisenä 🙂 Niin ne kaikki ovat sanoneet ja kun kypsyyttä on riittävästi, he juosten ovat muuttaneet omilleen, muodostamaan sitä omaa arkeaan ja elämäänsä. Kaikkea ei välttämättä kotona ehdi oppia, elämä taitaa sitten opettaa loput ja jos on viisas, ottaa opikseen kerrasta, eikä samaa virhettä tee toiste?
Sitä mukaa, kun elämä on rauhoittunut ja tasaantunut hulinoiden jälkeen, itselläkin on eritavoin aikaa. Tuo aika on nostanut pintaan paljon menneestä käsittelemättömiä asioita, niitä jotka vain kylmästi sivuutin arjen pitäessä pään kasassa. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää pätee omallakin kohdalla.
Joten, pyykkiä pestään jatkossakin ahkerasti, koira pitää huolen siivouksen tarpeesta ja marmatusta tulee myös kuulumaan suustani yrittäessäni perustella ja opettaa jälkikasvun pahnanpohjimmaiselle miksi tietyt arjen asiat pitää osata/viitsiä tehdä itse. Samalla opettelen marmattamaan itselleni omista tarpeistani, tietäen sen, ettei niistä kukaan muu huolehdi, ellen itse.
