Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.
Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.
Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.
Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.
Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!
Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.
Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.
Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?
Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.
Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.
Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.
Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.
Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.
Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.
Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.
Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.
Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.
Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.
Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.
Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.
21.syyskuuta, lauantai
Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.
Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.
Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.
Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?
Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.
Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.
Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.
Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.
Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….
Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.
Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.
Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.
Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.
Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?
26. syyskuuta 2024
Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.
Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.
Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.
Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.
Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?
Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.
Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.
Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.
Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.
Aikanaan syyskuussa oli yhtä lämmintä kuin nyt, ja muistelen miten lähdin hellemekko päällä synnyttämään esikoista. Sairaala oli lähellä, aikaan ennen näitä kaikkia säästöjä, sairaaloiden alasajoja ja sinne ajoi paikasta kuin paikasta muutamassa minuutissa, kauimmillaankin puolisen tuntia. Nykyisin on toisin, ja matkat ovat muuttuneet tunneiksi pahimmillaan. Meiltäkin synnyttäjien matka on vähimmillään tunnin kestoinen nykyisin ja peräkyliltä vielä enemmän.
Siihen aikaan saadessani esikoiseni, ensisynnyttäjät viettivät synnyttäneiden osastolla vastasyntyneen kanssa normaalisti useamman päivän, itsekin taisin olla sen neljä päivää opettelemassa imetystä ja vauvan hoitoa ja henkilökunnalla oli aikaa opastaa ja ohjata kädestä pitäen jopa imetyksessä. Kivut hoidettiin automaattisesti, sillä en muista joutuneeni edes pyytämään erikseen mitään kipulääkettä ja kysymyksiin ehdittiin vastailla kiireettä. Toisin on tänään, itsekseen pitää osata ja tietää asiat ja kipulääkekin pitää anella, ja sen saat jos joku muistaa antaa kaiken kiireen keskellä. Ohjausta ja neuvontaa on turha edes odottaa nykyisin, on pärjättävä ja opeteltava itse ja pulassa olet, jos sinulla ei ole langanpäässä tukea. Henkilökunnalla ei ole aikaa kysymyksiin, ei aikaa ohjata tai mitään muutakaan.
Niin, mihin jäinkään? Esikoisen kanssa kotiutuessa, ilma oli ehtinyt kääntyä syksyyn ja puut olivat saaneet kauniin ruskan niinä muutama päivänä, jotka sairaalassa tuolloin vietin. Mekossa oli erittäin kylmä kotiutua, ja lapsen isä oli tuonut minulle pyynnöstäni tietyt vaatteet, jotka eivät sitten kuitenkaan mahtuneet päälleni, enhän voinut tietää etukäteen miten keho palautuu pitkän raskauden jälkeen. Jotenkin luulin, että olisin ollut normaaleissa mitoissa, kun vauva on syntynyt. Ei tainnut olla puhetta vatsan palautumisen kestosta synnytyksen jälkeen?
Ensimmäinen yö kotona vastasyntyneen kanssa oli jotenkin jännittävä, en osannut oikein rauhoittua nukkumaan ja yöllä alkoi ulkona jonkinlainen syysmyrsky, jonka sateet piiskasivat ikkunalasiin, tuuli tuntui vinkuvan, pureutuvan läpi karmien ja sisällekin hiipi kylmyys. Valvoin ja katselin vastasyntyneen unta, odottaen milloin olisi aika jälleen harjoitella imetystä ja kuuntelin ulkoa kantautuvaa myräkkää.
Esikoisen ensimmäinen syksy oli kuitenkin lämmin, vielä lokakuun lopussa puut pudottelivat viimeisiä keltaisia lehtiään, kun viimein pääsin sieltä vauvakuplastani ulos vaunulenkeille ja arkeen alkoi hiipiä jonkinlaista rytmiä vauvan unien ja syöttöjen väliin.
Siitä kaikesta on aikaa, yli kaksikymmentä vuotta ja olisinko tuona syksynä arvannut mummoutuvani vielä joskus? Tuosta syksystä alkoi kuitenkin uusi elämänvaiheeni, joka on jatkunut näihin päiviin, muuttaen muotoaan ja kasvattanut ihmisenä aivan valtavasti.
Vuosiin mahtuu paljon, ja hetkessä elämisen taito; tässä ja nyt-tapahtuva elämä on jatkumo. Lapsen elämä on aina juuri siinä hetkessä, muuta ei tarvita. Lapsen elämässä aika on pitkää, se voi tuntua ikuisuuksilta ainakin, jos jotakin odottaa kuumeisesti?
Toisaalta, lapsuus on hyvin nopeasti ohi, aikuisena saa sitten olla koko loppuelämänsä ja on harmi, jos lapsuus häviää ennenaikojaan. Ehtiikö lapsi leikkiä, suorittaessaan pienenä aikuisena oman osansa yhteiskunnan velvollisuuksista? Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Kuinka moni leikki-ikäinen oikeastaan ehtii leikkiä arjessaan?
Maailma on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana, sen huomaan. Leikki-ikäinen on puheissaan olevinaan kovin isokin ja usein saa miettiä, mikä on ikätasoista juttua ja mikä ei. Mietin joskus, olenko jo ihan fossiili itsekin? Iloitsen jokainen kerta nähdessäni lapsenlapsen ja hänen mielettömän mielikuvituksensa, joka on nyt herännyt kukoistukseensa ja leikki on saanut uuden ulottuvuuden.
Millaisessa maailmassa elämme jälleen kahdenkymmenen vuoden päästä? Silloin nykyiset leikki-ikäiset ovat kaikesta päätellen aikuisia, vastuullisia sellaisia? Millaiseen maailmaan he kasvavat? MIllaisiin arvoihin, periaatteisiin oppivat? Mikä on heidän todellisuuttaan tuolloin?
Esikoinen on ollut aikuinen jo hyvän aikaa, ja näin syksyisin mieleeni palaa muistot juuri tuosta ensimmäisestä syksystä, jolloin elämä mullistui hyvällä tavalla, kun yhenäkin kaikesta arjesta tuli uutta ja ihmeellistä. Kovin on nopeasti vuodet vierineet, näin jälkikäteen ajatellen ja hetkeen pysähtyminen ainakin sillointällöin jätti pysyviä muistoja, joita voin nyt muistella.
Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.
Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!
Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.
Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?
Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?
Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?
Paras vuodenaika
Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.
Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…
Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.
Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?
Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.
Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.
Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?
Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.
On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.
Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?
Sateinen, harmaa ja tuulinen keli on ollut jo ihan lapsuudestani saakka lempparini ja edelliset viikot ovat olleet mukavia ulkoilun kannalta. No, siitä en hirmuisesti pidä, kun koira kastuu ja en usko koirankaan liiemmälti arvostavan minun laillani sadetta.
Täytyypä myöntää jokainen syksy aina uudelleen, miten olenkaan syysihminen, nautin ihan kaikilla aisteillani ympäröivästä maailmasta. Tuoksut, värit, ilman kosteus. Ennen kaikkea muutos, joka luonnossa tapahtuu niin nopeasti, sen valmistautessa pitkään talveen. Pidän enemmän hämärästä, harmaasta, kuin vaikka liian kirkkaasta paisteesta päivästä toiseen kesäiseen aikaan.
Kotiin on ihana tulla sateisen ja tuulisen sään armoilta, korostaa hämäryyttä ja luoda varjojen leikki kynttilöin. Jonakin hetkenä ilmojen viilentyessä riittävästi, voi odottaa pienten lumihiutaleiden leijailevan maahan asti. Sitä ennen lumen tulon voi jopa haistaa kylmenevässä ilmassa.
Kiitollisuus nousee pintaan, kaikki on hyvin. Hyvä olo, joka seuraa kiitollisuutta, ei ihan aina ole itsestäänselvyys. Olen itsekin joutunut miettimään satoja kertoja, mitä järkeä kiitollisuudesta ylipäänsä on? Tai miksi piti olla kiitollinen, kun elämästä puuttui niin paljon? Kun elämä oli liian hektistä, sattui ja tapahtui.
On hirmuisen tärkeää ymmärtää, ettei toisten kautta voi saada mitään pysyvää. Ainoa, mikä on ja pysyy olet sinä itse. Kuvittelin itsekin aikoinaan olevani onneni huipulla, vaan vähänpä tiesin, voin nyt sanoa jälkeenpäin. Onni, onnellisuus lähtee syvältä sisimmästä.
Pinnallinen, näennäinen onnellisuus rakentuu ulkoisista jutuista, materiasta ja muista ihmisistä. Itsetuntemusta ei tarvita, ulkoisesti kaikki on saatu näyttämään hienolta ja muut voivat ehkä vähän kadehtiakin ihanaa elämää. Kolikolla on kuitenkin puolensa, onnessakin.
Aikoinaan havahduin keskellä lavasteita, kaiken piti olla paremmin kuin hyvin. Sisimmässäni en kuitenkaan ollut onnellinen ja koin peräti syyllisyyttä asiasta. Ulkoisesti elämäni oli täydellistä. Havahduin kuin unesta, hereille. En ollut tyytyväinen elämääni, sisin oli riekaleina ja mikään ulkoinen ei sitä voinut korjata. Ymmärsin olevani kovin onneton kaikesta ulkoisesta hyvästä huolimatta.
Uskalsin myöntää vuosien varrella itselleni monia kipeitä asioita, aloin nähdä asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tajusin tulleeni monessa suorastaan aivopestyksi lapsuudessa, ja jatkaneeni samaa harhaa itsekin. Maailmani romahti yksi pala kerrallaan, tai romutin sen ihan itse viimenään.
Yksinäisyydessä, tyhjässä kodissa viimein, alkoi työ itseni kanssa. Pala palalta olen rakentanut sisintäni kasaan, tavoitteena olla oikeasti onnellinen. Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika tavoitella onnellisuuden kokemusta. Olenko löytänyt onnellisuutta?
Olen jäljillä, jos noin voin sanoa. Kiitollisuus johtaa useimmiten onnellisuuden kokemukseen. Päätös haluta olla oikeasti onnellinen kahdeksantoista vuotta sitten, johdatti minut kovin raskaisiin päätöksiin, luopumisiin ja erilaisiin kompromisseihin. Koko elämäni perusteet ovat saaneet uuden muodon, ehkäpä kestävämmän ja minuuteni, koko olemassaoloni on kuin kirjoitettu uudelleen.
Kiitollinen ja onnellinen elämä ei kohdallani ole siis mikään pikkujuttu, jonka vain olen päättänyt haluta aikoinaan. Aidosti hyvä olo ei ole tullut itsestään, vaan olen tehnyt paljon kaiken sen eteen melkein parin vuosikymmenen verran. Sisäinen työ itseni kanssa jatkuu edelleen, olen saanut avaimia oviin ja mitä enemmän tunnen itseäni, kiitollisuuden kokemuksetkin lisääntyvät samoissa määrin.
Kauan odotettu syksy saapuu vihdoinkin. Viileät kelit, vesisateet ja ennenkaikkea kauniit maalaukselliset värit luontoon. On ihan huikean mahtavaa kävellä Uman kanssa nauttien kirpeistä, kosteista ja viilenevistä keleistä. Päivät hämärtyvät ja pimeys laskeutuu aina vain aikaisemmin. Luonnollinen kierto päättyy värien loistoon.
Saan hurjan paljon iloa pelkästään luonnosta ja alati muuttuvista näköaloista vuodenaikojen mukaan. Mieli piristyy kummasti siirtyessä rakennetusta asfalttiviidakosta hieman sivuun ja lenkkeilyä pääsee harrastamaan metsään asti. Kotiin on mukava tulla, keittää kuumaa teetä lenkin päätteeksi. Kyllä, se oli hyvä päätös, aina vaan jaksan pohtia sattumien summaa, joka Uman meille lopulta toi.
Pikkumiehen kuumeilun vuoksi olin torstaipäivän hoitamassa pipiä poikaa, jotta äitinsä pääsi töihin. Työnantaja oli ollut sitä mieltä, ettei enää saisi olla poissa lapsen sairauden vuoksi ja niinpä mummo pääsi hoitovuoroon hieman yllättäen. Perjantain omat suunnitelmat menivätkin uusiksi minun huiliessa väsymistä pois, ne yöunet kun eivät palauta tätä kehoa ja vasta opettelen toisenlaisia palautumisen kikkakolmosia.
Lauantaille oli mummolassa puuhaa riittämiin puunkannon merkeissä. Onneksi sisarukseni päätti lähteä talkoisiin mukaan ja liiterissä pinot kasvoivat joutuisaan. Sateinen ja pilvinen päivä piti olla ja varauduin mielessäni kastumaan litimäräksi kantaessani halkoja liiteriin. Niin ei onneksi käynyt, sade piti taukoa sen parisen tuntia alkaakseen uudelleen heti, kun viimeisiä tikkuja keräilimme maasta.
Perinteisesti söimme saunanlämmityksen lomassa, tällä kertaa mummo jaksoi paistella karjalanpaistia ja perunamuusia. Lisukkeena miesystävä savusti pöntössä lohta katajan voimin ja olipahan jälleen onnistunut lohi. Nyt jälkeenpäin harmittelen, kun en ehtinyt kuvia napsia. Umppa sai putkiluun kaikkine päällysteineen ja jaksoi sen kimpussa useamman tunnin nakertaa herkkuja irti luusta.
Edellinen viikko oli jotenkin levoton, montaa asiaa olisi pitänyt tehdä ja hoitaa alta pois ja kun asiaa ajattelen tarkemmin, mitään en oikeastaan saanut aikaan. No, tässä kohden olen opetellut olemaan itselleni armollinen. Aina ei asiat mene edes arjessa niinkuin halkipoikkijapinoon. Tilanteet muuttuvat ja omia asioita voi siirtää hamaan tulevaan, muttei kuitenkaan loputtomasti.
Kotosalle on kummasti päässyt kertymään pieniä ja vähän suurempiakin keskeneräisyyksiä. Parveke, kiikkutuoli, matot, (en vieläkään ole saanut vietyä niitä pesulaan) nyt muutamia mainitakseni. Itselleni on kova pala jättää tekemisiä parempaan hetkeen, oman levon ja voinnin mennessä etusijalle. Hampaat irvessä jaksamisen äärirajoilla on mennyttä elämää.
Parvekkeen kanssa ongelmana on se, etten tosiaan tiedä mitä ja miten olisi järkevää ja käytännöllistä se sisustaa talvea varten. Asialla ei ole kiirus ja se onkin viimeisiä juttuja, mihin energiaani tuhlaan. Ennen oli helppoa laittaa kanervat tai sen näköiset kesäkukkien paikalle sekä vähän jotakin vihreää ja mietinkin, olenko ehkä mennyt liian pitkälle oman kitsasteluni kanssa, kun parvekkeen ostokset on poissa laskuista?
Kiikkutuolissa tarvitsen hieman miehistä apua, ja sitä ilmeisti saan odottaa seuraavat viisi vuotta, kunnes heitän osat roskiin turhautuneena odottamaan apua? Matot vaan nyt unohtuvat, koska minulla ei ole samalle suunnalle menoja ja on aina yhtä raivostuttavaa lähteä erikseen jonkun pikkujutun takia ajelemaan.
Inspiraatiota siis odottelen taas kaikenlaiseen tekemiseen ja Umallekin pitäisi saada se oma paikka tehtyä, sekin vaatii hieman ajatustyötä, kankaan ostamista ja ompelua ja mitä pikemmin, sen paremmin. En siedä karvoja sohvassa ja kun raukalla ei ole tällähetkellä omaa paikkaa, niin sohva on oikein hyvä Uman mielestä.
Näillä mennään taas hetki ja ilo kaiken keskeneräisen loppunsaattamisesta onkin sitten suuri. Sitä odotellessa siis 🙂
