Pitkään olen pohtinut unelmointia, mitä se oikein on? Täytyy tunnustaa tässä, kuinka olen unohtanut tuon hyvin tärkeän taidon. En siis osaa enää unelmoida.
Unelmointihan tarkoittaa jonkun itselleen tärkeän asian saavuttamista jollakin tavoin. Minusta on tuntunut jo pitkään, että olen elämässäni saavuttanut kaiken sen, mistä olen joskus aikoinaan osannut unelmoida. Ja toisaalta, olen niin realistisesti ajatteleva, etten tohdi edes unelmoida mistään sellaisesta, minkä järjellä tiedän mahdottomaksi. Rajoitan siis itse itseäni asian kanssa ja arjessa elän hetki hetkessä ottaen vastaan sen, mitä eteen tulee.
Toki voisin unelmoida matkoista johonkin ulkomaille, erilaisten asioiden saavuttamisesta elämään, eri asioiden saamisesta vaikkapa helpottamaan arkea, uudesta kodista jne. Vaan tiedän näiden asioiden olevan täysin mahdottomia ja epärealistisia toteutumaan monista eri syistä johtuen. Talous ei anna myöden matkustamiselle, hyvä jos kotikaupungissa pääsee liikkumaan paikasta a pisteeseen b ja silloinkin on mietittävä, onko lähteminen järkevää ja voiko samalle suunnalle sitten käydä ruokaostoilla yms.
Sairastelujen myötä oma talous on jatkuvasti epävarmaa, jokainen kuukausi on yhtä säästämistä pelkkiin laskuihin. Uuden kodin unelma hajosi siihen, etten yksinäni saa hoitajan pienellä palkalla asuntolainaa ja nyt tähän päälle tuli oman toimintakyvyn merkittävä lasku, niin tuskin tulevaisuudessakaan on sijaa minkäänlaiselle asuntolainalle. Joten, oman kodin haaveen olen saanut haudata myös.
Toki voisin unelmoida työnteosta, joka ottaisi huomioon nykyisen terveydentilani, ehkäpä sellainen olisi jossakin? Kevyt, osa-aikainen ja palkalla tulisi myös toimeen ilman mitään muita tukia? Ihan heti ei tule omaan mieleen yhtään ainoaa työnkuvaa. Positiivista on kuitenkin, että nyt pahin uupumus alkaa ilmeisesti hellittämään ja huomaan todellakin miettiväni, mitä seuraavaksi työnteon saralla tapahtuu mahdollisesti ? Hoitotyö on jatkossa poissuljettu raskaan työnkuvan ja vuorotöiden vuoksi. Olen toisinaan leikilläni ilmaissut, että jos jossakin olisi kahvinkeittäjän hyvinpalkattu työnkuva paikkakunnalla vapaana, olisin melkein heti valmis töihin. Vaan, kun sellaista ei ole ja eikä tule. En myöskään saa päähäni yhtään sellaista ammattia tai työnkuvaa, johon sopisin hoitotyötä lukuunottamatta. En tiedä muusta, ei ole kokemusta muunlaisesta työstä, kuin toimia hoitajana.
Työ tarkoittaa vielä tällä hetkellä itselleni raskasta fyysistä, epäsäännöllistä kolmen viikon jaksoissa työvuorolistan mukaanelämistä, ilman sosiaalisia kontakteja vapaa-ajalla, perheen laiminlyömistä työvuorojen ja niiden jälkeisten väsymisten vuoksi sekä huonoa unta ja pohdintaa/pelkoja ilkeiden ja elämäänsä kyllästyneiden työyhteisön jäsenien kohtaamisista seuraavissa vuoroissa liian pienellä palkalla siihen nähden, että koko elämä määräytyy vain ja ainoastaan työn ja työvuorojen sanelemana. ”Itse olet alasi valinnut!” ”Olet tiennyt alaasi valitessa vuorotyön luonteen”, jne. kommentteja ilmaistessasi toiveesi vapaasta jostakin tärkeästä päivästä lasten vuoksi. Kuulostaa aika ilkeältä omaankin korvaan, näin ,kun saa asian kirjoitettua sisimmästä ulos.
Entisaikaan hoitajalta vaadittiinkin naimattomuutta ja lapsettomuutta ilmeisen hyvästä syystä. Kuinka kävisi nykyisin, jos pääsyvaatimuksena olisikin naimattomuus, sekä lapsettomuus, ja työn menettäisi siinä samalla, kun jompikumpi tai molemmat ehdot eivät enää täyttyisi? On todella vaikeaa hoitoalalla sovittaa yhteen oma vapaa-aika käsittäen perheen, sekä sosiaalisen elämän ja työn.
Nykyisellään minun vaikea edes kuvitella haluavani tehdä hoitajan hommia. Palkka on todella kehno siihenkin nähden, että koko elämä on yhtä työvuoroista toipumista siihen asti, kunnes jäät uupumisen vuoksi sairaslomalle. Omalle kohdalle hoitotyö muuttui niin raskaaksi, että yhdestä työvuorosta en toipunut kolmessakaan päivässä, ja en ollut palautunut ollenkaan edeltävistä työvuoroista astuessani jo uuteen työiltaan tai päivään. Palkka on kehno siihen nähden, että luovut käytännössä kaikesta normaalista elämästä työsi vuoksi. Palkka on kehno siihenkin nähden, että käytät omaa kehoasi työvälineenä, jaksamatta vapaa-ajalla enää huoltaa sitäkään kuntoon, vaikka kuinka olisi e-passia käytössäsi.
Mistä siis unelmoisin? Työstä? Toimeentulosta? Paremmasta voinnista sairauksien kanssa? Opiskelusta? Kaikki edelliset kuullostavat omaan korvaan jotenkin utopistisilta ajatuksilta. Kerron itselleni (teko?)syitä, miksi mikäkin asia ei onnistu tai ole minulle mahdollinen.
Aloitetaan opiskelusta. Minulla ei ole mahdollisuutta opiskella uutta ammattia pelkän opintotuen turvin. Ei aikuinen ihminen pärjää perheen kanssa 300eurolla kuukaudessa ,pieni opintolaina siihen päälle. Toisekseen, en keksi yhtään alaa, tai ammattia johon olisin kallellaan ja hoitotyö on siis pois suljettu kaikissa muodoissaan. Mitä tai millaista muuta työtä voi pelkällä hoitajan koulutuksella ja työhistorialla tehdä? Tässäkään ei itselleni tule mitään mieleen, muuta kuin se, miten rajaava tuo oma koulutus on ajatellen muita työtehtäviä. Asiakaspalvelu on ehkä ainoa, mikä on yhteistä joidenkin muiden ammattien/työtehtävien kanssa. Vaan, eipä muissa asiakaspalveluammateissa ”hyökätä” asiakkaan iholle kiinteästi kiinni, kuten hoitajat joutuvat tekemään ja koskemaan toista työkseen.
Toimeentulo on sidoksissa työhön, ainakin jos meinaa toteuttaa aineellisia unelmia ja parantaa omaa terveyttään yhtään enempää. Terveellinen ja oikeasti ravitseva ravinto kaikkine hyvinvointia tukevien valmisteiden ohella maksaa ja toimeentulo työn kautta mahdollistaa senkin. Kaikki maksaa ja ilmaisia asioita ei ole. Edes ulkoilu ei ole ilmaista, jos pitää pitää huoli hyvistä varusteista, huomioi säänmukaisuuden jne.
Omaa sairauttani/sairauksia ei voi parantaa, oireita voi lievittää ja sekään ei ole ilmaista lystiä. Mitä jos minulla olisi ollut varaa, aikaa, jaksamista pitää huolta paremmin itsestä, olisinko vaikka selkäni kanssa tässä tilanteessa? Taloudellisesti tiukassa tilanteessa on turhaa unelmoida asioista, jotka maksavat euroja. Kun on pakko selvitä jotenkin elämisen pienistä peruskuluista, saada suuhun jotakin purtavaa ja vaatetta päälle ja sitten miettii, pitääkö eläimestä luopua tai jostakin muusta vielä? On turhaa unelmoida matkoista, lääkäriasemaa pidemmälle tietäen sieltäkin tulevan laskun perään ja apteekin kautta kotiin miettien, mistä jatkossa säästää elämisen kuluissa niin, että saa kompensoitua ns. ylimääräiset menot voidakseen maksaa seuraavan kuun laskut jälleen.
Kaikesta huolimatta, elämässäni vallitsee kiitollisuus, toisinaan ilo ja onni sukeltavat esiin yllättäen uupuneen. Kiitollisuus ei maksa mitään, ilo ei tule rahalla saatavista asioita ja onnikin tuntuu kaihtavan rahaa ja materiaa. Olen miettinyt, tuplaantuisiko oma kokemusmaailma ja tunteiden sävyt, mikäli olisi rahalla saatavana kaikkea, mitä ikinä mieleen juolahtaisi? Aikoinaan, mietin kuinka voisin myös olla onnellinen vähällä toimeentulolla ja olen nyt hyvän tovin elämää niin elänyt. Saan juuri ja juuri laskuni maksettua ja ylähuulen leivän päälle. Kiitollinen olen kaikesta siitä, mitä aineetonta tai aineellista minulla on; Lapsista,-lastenlapsesta, kodista, jäljellä olevasta terveydestä, pienistä ihmeistä keskellä harmaata arkea, jota yritän värittää parhaani mukaan, tehden niitä asioita, joista itse ja muut tulevat iloisiksi.