Viikonloppuna vietettiin pienimuotoisesti pojan pitämättömät synttärit sekä samalla uuden kodin tupaantuliaiset.
Juhlia juhlimme todella harvoin, ja nyt olikin ihan kiva järjestää kakkukekkerit. Parasta kai jokaisen mielestä oli ne tarjottavat? Leipäkakkua, kermakakkua, suolaisia piiraita ja muffineja tuli tehtyä runsaasti niin, että varmasti jokainen kehtaa ottaa enemmän, kuin sen yhden pienen siivun ja lisää kanssa. Kaupasta valmiita pipareita, karkkia ja limsaa yms.
Voi olla, en lupaa kylläkään, mutta (ehkä) voisimme järjestää juhlia useamminkin? Leipominen ei tuottanut tuskaa, eikä sen koommin muutkaan järjestelyt aiheuttaneet suurta päänvaivaa tällä kertaa.
Juhlien jälkeen iltaa meille jäi viettämään poikanen, odottelemaan iltavuorosta saapuvaa äitiään ja meno rauhoittui kaikilla; sohvalle viltin alle, töllön ääreen, koiraohjelman pariin.
Illan jo hämärtyessä tajusin ulos katsoessa, etten ole nähnyt kotoa käsin auringonlaskua ainakaan kymmeneen vuoteen ja nyt saan siitäkin ilosta jälleen nauttia. Auringonpaistetta ja valoisuutta on tiedossa enemmänkin, verrattuna entiseen vuoren varjossa eloon.
Viikko on alkanut aurinkoisilla ilmoilla ja lievällä kiireellä minun hoidellessa erinäisiä juoksevia asioita ja paperitöitä kuntoon. Olen saanut soitella ja jutustella enemmänkin näiden parin päivän aikana ja hieman liioitellen ihan kuin koko vuoden edestä olisin jälleen puhunut. Sain positiivisia uutisia omaan tulevaisuuteen nähden ja niistä joskus myöhemmin sitten. Hurjan meneväksi on tämä viikko muuttunut kylläkin, osaltaan liittyen niihin tulevaisuuden juttuihin.
Eikä siinä vielä kaikki, vointi jatkaa kohentumistaan ja aamuisella lenkillä lähes juoksin ylämäet, ilman hengästymistä tai puuskutusta. Pitkä, jyrkkä nousu meni samoin, kuin tasamaata kulkiessa ja ehkä hieman järkytyin omasta hyvästä olosta mäen päällä. Jalkoihin ei ottanut kipeää, kuten ennen ja lihakset eivät väsyneet. Matkaa taitoin jälleen koiran kanssa sen reilun viisi kilometriä, ja kotiin päästyä en kaatunut raatona sänkyyn, vaan jatkoin muuta puuhastelua. Hyvä minä!
Mahdollisimman mukavaa viikkoa kaikille teille lukijoille!
Ulkoillessa on hyvin raitis ilma, yli kahdenkymmenen pakkaset tuntuvat piristävän koiran ulkoilua. Sisälle ei koira malttaisi millään, kävellessä haluaisi pitkittää lenkkejään, vaan vaikka kuinka puen lämpimästi päälle, reilu puolen tunnin ulkonaolon jälkeen varpaat alkavat kylmetä ja on pakko hipsiä kotia päin.
Päivät menevät nopeasti kodin tavaroita laitellessa pakettiin. En malta olla sanomatta jo toistamiseen, kuinka mukavaa on tehdä muuttoa rauhassa ja omaan tahtiin. Vieläkin selkärangassa on muisto ajasta, jolloin tenavat olivat pieniä ja muutot piti hoitaa kaiken muun hektisen elämän ohella. Mietin, kuinka ihmeessä sitä on silloin jaksanut? No, nuorena kai jaksaa paremmin?
Nuorena tavaraakin oli enemmän, mietin mennyttä ja vertaan tähän hetkeen. Toki monen pienen lapsen tavarat ja huonekalut teettivät pakostakin enemmän työtä muuttaessa ja nyt ei ole enää kuin kolmen ihmisen tavarat pakattavana.
Sressi alkaa pikkuhiljaa hiipiä aivolohkoihin ja se näkyy ulospäin. Yritin kassalla maksaa kauppa-ostoksia vanhentuneella kortilla useamman kerran, ennenkuin tajusin kuukauden vaihtuneen. Onneksi sentään uusi kortti oli rahapussissa mukana; en ole ehtinyt niinkin pientä asiaa tekemään, kuin vanhan kortin silppuaminen, muuttoon valmistautuessa.
Pakkaillessa olen karsinut edelleen ja kerään samankaltaisia asioita yhteen, ja sitten mietin, mikä menee muuttokuormaan ja mikä poistoon. Edelleen olen iloinen tekemästäni aiemmasta työstä kotona tavaroiden suhteen ja en saata olla hehkuttamatta vieläkin, miten kannattavaa on pyrkiä vähentämään tavaran määrää kotona. Eräs mukula oli ikionnellinen saatuaan koko takkivarantonsa yhteen naulakkoon läpi käytäväksi. Löytyipä sieltä sellainenkin takki, minkä oli luullut kadottaneen jonnekin.
Säiliöpakastimen sisältöä olisi alettava syömään vähemmäksi, jottei hirmuisesti tule tyhjennettävää ja kannettavaa paikasta paikkaan. Samoin kuiva-ainekaappien sisältöä voisi hieman enemmän tyhjennellä. Viimeksi muuttaessa heittelin surutta pois avattuja paketteja ja enää en samaa virhettä tee toiste. Minulta meni edellisessä muutossa todella pitkään hankkia toimiva kuiva-aine”varasto” kaappeihin ja tuntuu, ettei kierto vieläkään oikein toimi, kuten aikoinaan? Osaltaan tähän on kylläkin vaikuttanut sairastumiseni ja vähentynyt ruuanlaittoni, aina en pysy kärryillä mitä kaapeista puuttuu tms.
Tästä tulikin mieleeni oma vointini, kaksi vuotta on kulunut toipuessa pahimmasta uupumisesta sekä sle:n pahenemisjaksosta ja alkaa pikkuhiljaa ajatukset kääntymään tulevaan. Selän oireilun kanssa olen myöskin oppinut pärjäämään jotenkuten ja ainakin tiedän, mitkä asiat provosoivat oireilua ja kun rasituksen saan pidettyä rajoissa, myös kipu ja muut oireet lievittyvät.
Fyysisen ja kaikenlaisen muun rasituksen kanssa joudun nyt olemaan tarkkana, etten saata itseäni päiväkausiksi petiin. Olo voi olla vaikka kuinka jaksava ja virkeä, mutta jos rajoittamatta teen kaiken heti kerralla, seuraukset ovat kovin ikävät voimakkaan väsymisen suhteen. Siksi olen aloittanut kaappien tyhjentämisenkin hyvissä ajoin, jotta voin ilman kiirettä tehdä oman jaksamisen mukaisesti. Itse muuttopäivä vie voimat kuitenkin ja todennäköinen kunnon romahdus tuleekin heti tavaroiden kantamisen jälkeen, uudessa kodissa.
Umppa jo hieman katseli minua ihmeissään, että mitä se mamma nyt on saanut päähänsä purkaessani kaislaseinämää pois paikoiltaan. Voi, kun olisin koiran ilmeen saanut kameraan, se oli niin jännä ilme se ja murahduksen jälkeen koiruus siirtyi kenkäeteiseen pötköttölemään, mitä se ei ole ennen tehnyt. Uman mielestä mamman päivärutiinit on ihan vinksallaan, ja mamma touhuaa aamusta iltaan vain tavaroidensa kanssa.
Kaapit alkavat tyhjiä, pestyjä. Pitkästä aikaa laittelin nuorimman kanssa päivällistä ja totesin hieman pahoillani, että olen jo raastimen kin ehtinyt paketoida innokkaana. Mitä lie ajattelin, vaiko muuta, kuin että raastin oli sopivan kokoinen ja kevyt jo muuten painavaan laatikkoon?
Olen hieman hämmentynyt perheeni vähäisestä irtotavaroiden määrästä, sitä on todella vähän ja voisin ihan huoletta omistaa vielä toisen mokoman tavaraa ja siltikin sitä olisi vähän. Osasyynä tavaran vähyyteen on periaatteni olla ostamatta ilman oikeaa tarvetta sekä sitten säilytystilojen puute. Sama teema jatkuupi uudessa kodissa, itseasiassa siellä on vielä vähemmän tilaa säilytellä mitään ja uskon joutuvani hankkimaan jonkinlaisen huonekalun tähän tarkoitukseen.
Parin viikon flunssasta toipuminen tapahtuu sekin pikkuhiljaa ja levon määrä näyttää vähenevän päivittäin, jess. Kovasti jo kevät kutkuttelee ja mielessä olisi paljon asioita, mitä tehdä.
Istuttaa siemeniä, uusia ruukkukasveihin multia, vaihdella verhoja ja tehdä kunnollinen suursiivous talven jäljiltä. Mielessä siintää ulkokukat ja niiden sijoittelu etuoven läheisyyteen, sekä viime kesänä virinnyt ajatus asetella ulos ikkunan alle pöytä ja tuolit,nyt näin nopeasti ajatellen.
Ajatuksien toteuttaminen on sitten eri asia käytännössä. Kaikki toteutumiset riippuvat omasta voinnista ja siitä, mitä ja miten kovin väsyn mistäkin puuhastelusta.
Jos nyt oppisin miettimään tekemiseni niin, etten väsyttäisi kehoa ensimmäisellä puuhalla ja sitten muut hommat jäisivät odottamaan, että jälleen jaksaisin tarttua toimeen? Eli, yrittäisin tehdä ensin kevyet ja vähemmän väsyttävät hommelit alta pois ja sitten vasta ne raskaammat, fyysiset jutut?
Olen myös pitkästä aikaa miettinyt, josko ompelisin jotakin pientä tässä kotosalla ollessani? Elvyttäisin hieman tapaani kierrättää esimerkiksi vanhoja vaatteita toisiin käyttötarkoituksiin? Ehkä tekisin jotain uutta vaatetta? Selkäni ja niskani eivät tosin kiittele siitä ajatuksesta; istuminen ja hartioiden jännittämisen ajatuskin koskee. No, katsellaan. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Aloittamani villasukatkin olisi hyvä neuloa valmiiksi.
Ajatus alkaa jälleen pelaamaan, paremmin kuin aiemmin ja se kertoo minulle sen, että pahenemisvaihe (sle) alkaa olla takanapäin, aivosumu ja ikuinen väsy väistyvät hiljalleen ja uupumus helpottaa. Vuosi siinä uupumisesta toipumisessa näköjään meni.
Nyt onkin sitten tärkeää opetella (taas) omien voimavarojen käyttöä niin, etten väsytä itseäni täysin. Ikäänkuin säästellä energiaa ja jaksamista, säännöstellä tekemisiä aiempaa tarkemmin, kuunnella kehoa, opetella omaa hyvinvointia kunnioittavaa tapaa elää. Helpommin sanottu, kuin tehty.
Menneisyyttään ei voi muuttaa, sen toki tiedän. Mutta, ennenkuin suostun hyväksymään joitakin asioita, minun on saatava olla vihainen lapsuudessa tapahtuneisiin laiminlyönteihin, joiden vaikutus on jatkunut läpi aikuisuuden terveyteni kohdalla. Mitätöinti, huolimattomuus, välinpitämättömyys ja kaikki muu kantavat nyt hedelmää kehossani ja kaikelta tältä olisi vältytty mikäli sikäli, no jooo…Ammatinvalintani olisi ollut jokin muu, kuin fyysisesti raskas hoitotyö.
Ajatella, että minun piti elää näinkin pitkään, kenenkään huomaamatta kieron selkäni kanssa, ihmetellen tasaisesti esiintyvää kipua ja esimerkiksi kävelyn hankaluutta sekä nostojen jälkeen esiin tulevaa kipua ergonomiasta huolimatta. Voisin ehkä vähän kiukutella lisääkin, vaan mitäpä se muuttaisi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Sillä mennään, mitä on ja toivotaan parasta. Selkä olisi ollut korjattavissa kasvuiässä helposti. Joitakin kertoja olen käynyt lääkärissä asti hakemassa apua selän ongelmiin ja aina sama laulu, syö buranaa ja panadolia niin paljon, kuin sielu sietää, koita pärjätä.
Kun elämä kaventuu käsittämään pelkän kotiarjen ja siinä selviytymisen jotenkuten, voi kysyä itseltäänkin, missä meni pieleen? Kysymys on siinä mielessä turha sekin, kun se ei mitään asiaa muuta paremmaksi. Joko sitä hyväksyy olemassa olevan tilanteen tai ei hyväksy ja thäts it. Yksinkertaista tosiaan.
Syödään siis riisipuuroa ja kiisseliä päivälliseksi, iltapalaksi ja seuraavan päivän aterioiksi niin pitkälle, kuin riittää. Ikkunasta avautuva näkymä takatalvesta saa ainakin koiran iloiseksi, lunta riittää vielä hetkeksi. En valita, koska itsekin pidän enemmän puhtaasta lumenvalkeasta maisemasta, kuin märästä, ankeasta, likaisenrumasta kuravellistä. Olen hereillä lasten lähtiessä opinahjoon, vaikka voisin hyvin nukkua pidempään.
Olen iloinen kohta valmistuvasta kylpyhuoneen kaapista, tasosta elämääni helpottamaan pyykkihuollossa. Paikkailen sikailevien teini- lasten kavereiden jälkiä seinistä, katosta ja ihmettelen, eikö niille mukuloille ole opetettu minkäänlaista kunnioitusta, käytöstapoja jne kehdatessaan tuhota kaverinsa kotia, ihan tietentahtoen ja sillä seurauksella, ettei meille ole enää tervetulleita kyläilemään.
Nautin mummoilusta, pikkuisen kasvun ja kehityksen seuraamisesta iloiten yhdessä uusien taitojen saavuttamisesta ja kaksivuotiaan niin hersyvistä uhmakiukkukohtauksista ja haluamisen vaativasta taidosta. Ihmettelen uusia tapoja keskustella, perustella ja neuvotella lapsen kanssa niin, että tämä myös muistaa ja ymmärtää asioita, vaikka on vasta niin pieni.
Sopeudun elämääni ja alan vähän kerrallaan suuntautua ajatuksissa tulevaan. Uudelleenkouluttautuminen vaiko eläkkeelle jääminen sairauksien vuoksi? Mikä on realistista, selviää tässä seuraavien kuukausien aikana. Halu ja tahto eivät aina riitä, jos ruumis ympärillä ei toimi, niinkuin pitäisi. Pitkälle on riittänyt, vaan nyt alkaa olla kynnys liian korkealla…
